Ensimmäinen opettaja

Minulla on täytynyt olla aikoinaan kymmeniä opettajia, mutta se aivan ensimmäinen on se, jonka parhaiten muistan. Muita ehkä pystyn kiskomaan muistin uumenista, jos oikein keskittyisin muistelemaan tai saisin vetoapua joltain entiseltä koulukaverilta. Olen huomannut tämän ilmiön yleisyyden kun keskustellaan samanikäisten kanssa koulumuistoista: ensimmäinen opettaja oli se mieliinpainuvin. Niin suuri muutos koulunaloitus oli lapsen elämässä ennen vanhaan. Nyt on ehkä toisin, kun koulu alkaa hivuttamalla, päivähoidon, tarhan, kerhojen ja esikoulun kautta ekaluokalle.

Minä lähdin 7-vuotiaana kotoa maailmalle sosiaalistumaan ja oppimaan. Sinne ei viety eikä sieltä haettu, mutta ei se turvattomalta tuntunut. Siellä oli se ensimmäinen opettaja, joka oli tuki ja turva.Etukäteen meitä olivat kyllä vanhemmat koululaiset pelotelleet häpeällisellä nurkassa seisottamisella, pakkosyöttämisellä, yllättävillä rokotuksilla ja kihomatotarkastuksilla, joita ei sitten tullut koskaan, mutta silti pelotti kun näki virka-asuisen kouluhoitajan polkevan lääkelaukkuineen.

Minun ensimmäinen opettajani oli tummatukkainen, kolho ja romuluinen perheetön nainen. Minkäkö ikäinen hän oli silloin? Varmasti kymmeniä vuosia nuorempi kuin minä nyt, mutta lapsen silmin kaikki aikuiset olivat aika vanhoja. Meitä suuren ikäluokan lapsia oli iso luokallinen. Koulukuvassa 0n 30 kirkassilmäistä ipanaa kotitekoisissa vaatteissaan. Luokassa ei ollut koskaan ketään muuta aikuista. Hän opetti kaikki lukemaan, laskemaan ja laulamaan, annosteli kaikille lemuavaa kaalikeittoa tai pohjaan palanutta velliä. Askarreltiin pieniä piironkeja tyhjistä tulitikkurasioista ja värillisistä papereista pujoteltiin joulukoristeita.Luokassa oli rauhallista, jokunen pojansuu pestiin saippualla, kun sieltä tuli kiellosta huolimatta rumia sanoja.Opettajan ei tarvinnut korottaa ääntään eikä ottaa yhteyttä vanhempiin, hän oli meidän auktoriteettimme. Kun hän tuli pihalle valvomaan välitunninviettoa, tyttöjä ryntäsi kävelemään opettajan kanssa käsi kädessä. Se oli onnea. Me janosimme häneltä huomiota ja tunnustusta. Hänen vuokseen opeteltiin kaunokirjoituksen koukeroita ja päntättiin kertotauluja, syötiin napisematta pahaa ruokaa, niiata niksautettiin, jos oli onni nähdä hänet muualla kuin koulussa. Sitten valmistui uusi koulu, jonka koulupiiriin kuuluin, pian muutettiin toiselle paikkakunnalle enkä enää nähnyt häntä koskaan. Mutta muistan aina.