Sivumakuja

Minäkin olen vanha, lol

2012-02-10T16:21:00.003+01:00

Nora Ephron on 1941 syntynyt amerikkalainen elokuvaohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja, joka on tehnyt monta menestyselokuvaa. Sen lisäksi hän on kirjoittanut kirjoja, jotka ovat olleet myyntimenestyksiä.

Minä olen kirjoittanut hänestä aikaisemminkin blogiin luettuani En voi kaulalleni mitään. Se käsittelee vanhenemisen vaikutusta ulkonäköön (yök). Hän on itse upea ilmestys, näyttää huomattavasti ikäistään nuoremmalta, pitkä, hoikka nainen. Minä tunnistan itsessäni kaikki ne vanhenemisilmiöt, joita hän kuvailee kirjassa, mutta sen lisäksi minä tunnun tulevan vanhetessani aina vain paksummaksi ja lyhyemmäksi. Vai voisiko se olla jokin optinen harha?

I Remember Nothing käsittelee vanhenemista jonkinlaisena tilinpäätöksenä ja luopumisena, jolloin elämänarvot kiteytyvät ja asettuvat kohdalleen. Muististakin voi joutua luopumaan. Ephron sanoo ensin tulkinneensa muistin huononemisen oireita sillä, että kovalevy on täynnä, muistimegat ja -gigat käytetty eikä voi enempää muistaa. Mutta sitten hän oivalsi, että kovalevy onkin tyhjenemässä. Joillakin tyhjenee kokonaan jo elinaikana ja se on traagista.

Kirjassa on paljon listoja, jotka saivat ainakin minut laatimaan mielessäni vastaavia omasta elämästäni. Kirjailija luettelee asioita, joista hän ei halua tietää eikä oppia yhtään mitään, asioita, joita hän ei tule kaipaamaan ja vastaavasti asioita, joita hän tulee kaipaamaan, kun on luopumisen aika. Lista asioista, jotka hämmästyttävät ihmisiä kerta toisensa jälkeen, vaikka pitäisi kerrasta ymmärtää näiden asioiden totuus, sisälsi kaksi, jotka vähän ravistelivat:

Koskaan ei voi tietää totuutta kenenkään avioliitosta - oma mukaanlukien.
Ihmiset ovat omistamiensa koirien näköisiä.

Avioliittoani en käy tässä syväluotaamaan ja koiraa ei minulla ole. Nyt en uskalla ajatella minkä rotuiseen tuntisin vetoa, jos olisin koiraa hankkimassa, mutta ulkonäköä ajatellen kai se sitten olisi bernhardilainen. Tämä palautti mieleeni jostain muusta yhteydestä lukemani neuvon, jonka sanottiin piristävän , jos on ihmissuhderistiriitoja eli mietipä mitä eläimiä puolisosi sukulaiset muistuttavat. Minä innostuin ja löysin heti monta !

Asia, joka saa minut tuntemaan sielunsympatiaa ja sisaruutta Nora Ephronin kanssa, on hänen kantansa kolesteroliin. Hän aloitti uransa toimittajana ja joutui vasta-alkajana tarkastamaan kokeneiden toimittajien artikkelien faktat ja vastaamaan niiden oikeellisuudesta. Luotan hänen ammattitaitoonsa kun hän kertoo kartoittaneensa kolesterolitutkimuksen nykytilan. Ravinnon kolesteroliarvolla ei ole käytännöllisesti katsoen mitään yhteyttä veren kolesteroliarvoihin. Minäkin olen omien kolesteroliarvojeni takia yrittänyt perehtyä tilanteeseen. Netissä on aineistoa pilvin pimein, mutta yhä enenevässä määrin tulee tietoa siitä, ettei kolesterolilla ole konnan rooli verisuonten tukkeutumisessa. Nora Ephron antaa usein kirjoissaan ruokaohjeita. Häntä tympäisevät ystävättäret, jotka näykkivät mautonta valkuaismunakasta kolesterolin pelossa. Hän muistuttaa, että paras munakokkeli ja munakas syntyvät, kun kahta munaa kohti lisätään vielä yksi keltuainen. Amen.

Samanaikaisesti kun aivoni oli viritetty vanhuusteemaan, tuli Ruotsin pääministeriltä (47 vee) julkisuuteen ehdotus eläkeiän nostamiseksi 75:een, jotta ylipäätään olisi varaa maksaa eläkkeitä tulevaisuudessa. Ehdotus toteutuessaan varmasti poistaisi maksuongelman. Osa ikäihmisistähän kuolisi niin sanotusti saappaat jalassa eli työpaikoilleen. Fredrik Reinfeldt haluaa myös, että 50 täyttäneet voivat opiskella itselleen uuden ammatin, jos vanha menee alta tai on liian raskas ja vaativa vanhustyöläiselle. Jos Reinfeldt tämän älynväläyksen takia menettää paikkansa seuraavissa vaaleissa, hän tulee onneksi saamaan palkkaansa vastaavan eläkkeen samantien eikä hänen tarvitse ruveta ajattelemaan sen järkevämpiä, ties vakka ei osaisi.

Vuotuinen tortunvääntö

2012-02-05T17:14:00.003+01:00

Päivitetty kuva Runebergin tortuista sillä parhaalla reseptillä, milläs muulla. Makuasiahan se on kuka mistäkin tykkää, mutta kun näitä kerran vuodessa teen, ei minulla ole mitään intoa enää kokeilla uusia torttureseptejä. Tämä on muuttunut perinteeksi ja perinteen on maistuttava juuri siltä miltä aina ennenkin, eihän se muuten olisikaan perinne. Itse Johan Ludvigista en perusta, ei niin paljon ole aikaa edes eläkeläisellä, että alkaisi lukea jotain sellaista minkä koulu pakkosyötöllä pilasi.

Leikki

2012-02-03T14:22:00.006+01:00

Löysin kolmisen vuotta sitten netin rajattomasta tarjonnasta Huumorinkukan blogin, jota olen seurannut tiiviisti siitä lähtien. Sitä emännöi reipas ja persoonallinen naisihminen aivan riemastuttavalla peräpohjolan murteella. Lieköhän myös murteella osuutensa siihen, että sivuilta välittyy niin aito ja läheinen tunnelma. Kun kuvittelen, että lääkäri ja pankkiherra puhuisivat minulle rehevällä murteella, niin kyllähän minä luottaisin sataprosenttisesti, kertoisin ihan halusta kaikki vaivani ja huoleni ja haluaisin apua jatkossakin. Murre on - tai oli ainakin ennen - itse kunkin varsinainen äidinkieli. Sen käyttö riisuu puhujasta kaiken teennäisyyden ja tärkeilyn. Tämä on mielestäni selitys Heli Laaksosenkin murrerunojen menestykseen. Nykyään murteet ovat laimentumassa yleiskielen vaikutuksesta. Yleiskieli on usein köyhää ja väritöntä ja kun ei ole ilmeikkäitä sanoja ja sanontoja, sitä höystävät usein kirosanat, veet ja peet ja samat englanniksi ainakin, jos nuoria kuuntelee.

Tarkoitukseni on nyt kuitenkin kommentoida Huumorinkukan blogissaan esittelemää ravintolaleikkiä, jota heillä leikitään antaumuksella. Minäkin leikin sitä monet vuodet, mutta lopetin, kun perheestä oli jäljellä vain sen perustajat. Saattoi olla tyhmästi tehty, sillä leikkihän on erinomainen tapa nostaa parisuhde arjen yläpuolelle. Juhla on, kun juhlan tekee.

Leikki on kolmen ruokalajin ateria kotona kauniisti tarjottuna. Minun ravintolani oli auki sunnuntaisin. Suunnittelin ruokalistoja huolella, sekin oli mukavaa ajankulua. Kirjoitin ateriakokonaisuuksia vihkoon, jotta on mistä ottaa muuhunkin vierastarjoiluun. Raskaalle pääruoalle kevyt alku- ja jälkiruoka, lihaa ja kalaa sopivassa suhteessa, ruokien värit, koostumukset ja maut, ajoituksen oppiminen niin, että ruoka ilmestyy pöytään vaivattoman näköisesti. Tämä leikki maksoi lähinnä aikaa ja sen minä ruokahullu annoin mielelläni. Rahaa se ei vaatinut paljon enempää kuin arkinen syöminen. Tein hyvin usein vihanneksista sosekeittoja, joita voi maustaa tuorejuustoilla, Auralla yms. Lähes kaikki vihannekset sopivat, turnipsia en ole kokeillut, mutta voi sekin toimia. Kun syö ensin keittoa, ei tarvitse olla isoa annosta lihaa/ kalaa ja siinä se hinta tasoittuu. Jälkiruoasta jää hyvä mieli ja raukea olo ja sen voi sunnuntaina suoda. Lautasliinat, kynttilät, jalalliset lasit, kukat ja muut koristeet luovat tunnelmaa.

Tästä leikistä minä luovuin!? En muistaakseni tehnyt mitään päätöstä, saattoi osua muuton yhteyteen ja moni muukin asia muuttui. Olin sen jo unohtanut kunnes se tuli vastaan Huumorinkukan blogissa. Pitää miettiä.

Vielä viime sunnuntaina mätkäisin pöytään arkisen sopan, jonka tarkoituksena oli tehdä loppu iäisyysmetvurstista, joka on täällä kummitellut joulusta lähtien.Pelkillä vihanneksilla tämä olisi hyvä, lempeä alkukeitto, mutta kun ei ollut muuta tarjolla, sitä piti rikastuttaa ja terävöittää eli pohjana on ranskalaisen keittiön klassikko purjoperunasosekeitto.

Tarvitaan:

purjo, silputaan
5-6 perunaa, pieninä lohkoina ja näitä kuullotetaan voissa. Sitten lisätään

kasvis- tai lihalientä tai molempia niin että purjoperunasilppu peittyy ja kun on kypsää, soseutetaan
Mausteiksi valkopippuria, suolaa(?), sambal oelek tai chili, soijaa
ja vielä
tölkki 3 juuston ruokakermaa
vielä metvurstikuutiot ja tasapainottamaan HK:n bleu, puoli lenkkiä
perään meni vielä tähteeksi jäänyttä keitettyä parsakaalia ja herneitä
ja viimeistellään persilja- ja/tai korianterisilpulla, joita ei sitten ollutkaan kotona

Arkisuusteeman korostamiseksi kuvakin on otettu hellan kulmalla, mutta kyllä tämä ihan lautasilta syötiin.

Saiturin aarre

2012-01-28T18:06:00.007+01:00

Näin hiljattain vilauksia ohjelmasta, joka on itse asiassa paljon katsottu sarja, mutta en halua katsella yhtään enempää ja kauhistella voihirveääeivoiollatotta. Ohjelman aihe on liian pitkälle viety keräilyharrastus. Kaikki varmasti keräilevät jotakin, jos ei muuta niin ahneesti ja uutterasti rahaa. Siinä ohjelmassa näytettiin miten innokkaan keräilijän koti alkaa muiden mielestä muistuttaa kaatopaikkaa. Yhdellä hamsterilla oli säästettyinä kaikkien tilaamiensa lehtien vuosikerrat. Niput olivat pinottuina seinien vierustoille ja ylettyivät kattoon asti. Kaikki pinnat ja tasot olivat täynnä lehtiä. Asuntoon jäi vain ahtaita, kapeita käytäviä, joita myöten asunnonhaltija, pieni harmaapäinen ukkeli, puikkelehti.

Ruotsalaisesta aikakauslehdestä luin joulun alla herttaisesta mummosta, jolla on yli 2000 koristetonttua. Hän ottaa ne marraskuussa esiin sadoista laatikoista, joissa ne makaavat silkkipaperiin käärittyinä. Laatikot täyttävät yhden huoneen, monta komeroa ja asunnon ullakkovaraston. Mummelilla menee pari viikkoa tonttu-ukkojen esillepanoon ja tietysti tammikuu niiden pakkaamiseen laatikoihin. Joululahjoiksi hän saa tietysti tonttuja, kenenkään ei tarvitse paljon miettiä mitä antaisi.

Minäkin kerään, siis kuulun ihmisrotuun. Ja keräily on mukavaa, vaikein asia lienee rajan vetäminen. Kokoelma pitää julistaa valmiiksi. Minä keräilin monta vuotta sinivalkoisia lautasia. Yhdestä lahjaksi saadusta aloitin. Se oli niin kaunis, että halusin sen seinälle ja siellä se oli jotenkin orvon näköinen, ikäänkuin vahingossa sinne joutunut. Siis lisää. Niitä löytyi kaupoista, kirppiksistä, matkamuistoina. Nyt niitä on 67 keittiön seinillä. Enempää ei mahdu ja ymmärrän sen verran itsekin, etten voi jatkaa muihin tiloihin, siitä tulisi mauton astiakauppa-look. Ja nyt sitten näin tavaratalossa aivan ihanan keräilysäännöt täyttävän yksilön ja kun tätä media-aikaa eletään, googlasin tuotemerkin. Voi hyvät hyssykät, siellä niitä on, varmaankin tusina erilaista, isoja, pieniä, pyöreitä, suorakaiteen muotoisia, sydäntälämmittävän romanttisia ja nostalgisia.
Minä en saa niitä päästäni. Minun iässäni on jo ehtinyt kuulla kyllästykseen asti, ettei tavaraan saa kiintyä, ei sitä mukaansa saa joutuu sitten millaiseen tuonpuoleiseen tahansa. Mutta asiaa voi tarkastella myös siltä kannalta, että se tavaranhimo on tyydytettävä tässä elämässä, toista tilaisuutta ei tule.

Jos minä mummeli asuisin maankorvessa omassa mökissä, jatkaisin varmaan sisätilojen loputtua lautasten ripustelua ulkoseiniin ja lopuksi katollekin. Sitten minä pääsisin/ joutuisin lehtiin ja televisioon ja ihmiset saisivat ällistellä voihirveääeivoiolla totta, kaikkea se maa päällään kantaa.

Lemon curd kermahössö

2012-01-21T17:08:00.007+01:00

Minä suhtaudun Nigella Lawsonin ruokaohjelmiin varauksella, koska niitä leimaa sellainen harkittu katsojan kosiskelu, joka minun mielestäni on itse asiassa katsojan aliarviointia, mutta minähän en olekaan mies. Sitä piirrettä on nimitetty ruokapornoksi eli kysymyksessä on Nigellan ylettömän aistillinen suhtautuminen syömiseen ja kokkailuun. Hän - todella kaunis nainen, jolla on kurvit kohdallaan olematta lihava - syödä mässäilee himokkaasti yöllä jääkaapillaan, nuolee suupieliään ja sormiaan ja näyttää kokevan suurta tyydytystä syödessään puhtaasti himoonsa. Hän myös kuvailee ruoka-aineita ja ruokalajeja hyvin aistillisesti, niiden väriä, tuoksua, makua, koostumusta ja monesti hän työntää kätensä johonkin kulhoon käyttämättä mitään tarkoitukseen sopivaa työvälinettä ja hän tekee niin sen ihanan tunteen vuoksi, jonka hän saa siitä koskettelusta. Minä puolestani en halua erotella munan valkuaisia ja keltuaisia kourassani, koska se tunne on iljettävä.

Mutta tämä kaikilla aisteilla nautintoa ruoanlaitosta saava Nigella on kuitenkin täynnä ideoita ja ne ovat usein aika konstailemattomia ja siksi hänen ohjelmiaan on pidettävä silmällä. Nyt tarkkailu tuotti yksinkertaisen jälkiruoan , joka on itse asiassa muunnos häneltä aikaisemmin löytämästäni raparperiripsusta (rhubarb ripple). Raparperin asemesta maun ja kirpeyden antaja on lemon curd, sitruunatahna., joka on erittäin monikäyttöinen leivontaan ja jälkiruokiin. Hän käyttää tietysti vain erittäin korkealuokkaista tahnaa ja paras on tietysti omatekemä.Voin kuvitella hänen nuolevan sitä sormistaan silmät nurinpäin. Minulle kelpaa se ainoa laatu, jonka kaupasta löydän enkä todellakaan aio tehdä tahnaa itse, sillä siihen se reseptin nopeus ja helppous sitten kaatuisi.

4:lle hengelle tarvitaan:
150 g lemon curdia, notkistetaan valutettavan ohueksi lisäämällä
2 rkl sitruuanmehua (tai limoncello-likööriä)
2½ dl kermaa vatkataan vaahdoksi
pikkumarenkeja (minä käytin 6) murustellaan sormin (Iiiik, ihana tunne ja rietas kuiva ääni!!)

Kermavaahdon sekaan pyöräytetään puolihuolimattomasti suurin osa sitruunatahnasta ja marenkimurut. Annostellaan jälkiruokakippoihin, loppu tahna lirutellaan päälle, samoin sitruunankuorisuikaleita ja minä tökkäsin päällimmäiseksi vielä marengin, jotta sen koosta saa jonkun käsityksen.
Tämä annos olisi paljon tyylikkäämpi jalallisessa astiassa, martinilasikin kuulema kävisi, mutta koska olen päässyt näin vanhaksi omistamatta sellaisia niin saa loppukin elämä mennä kuvan kupeilla. Samantien toinenkin tunnustus eikä edes hävetä. En omista siselöintirautaa, jolla sitrushedelmien kuorista saa hienonhienoja suikaleita! Enkä edes paljon siselöi millään vippaskonstillakaan.

Joulun jämät

2012-01-13T19:28:00.008+01:00

Huomenna on Nuutinpäivä ja viimeistään silloin pitäisi perinteisesti joulu kantaa ulos. Olisi tehnyt mieli tehdä se jo aikaisemmin, vaan ei tullut tartuttua toimeen, koska se on pelkkää työtä ja siihen menee monta tuntia. Mutta tekemättömät työt ne eniten painavat, joten nyt on sitten kevyt olo. Tosiasiassa tietysti painava olo, sillä joulu on sydäntalvea, jolloin minä en liiku kuin pakon edessä ja joulu on myös mässäilyaikaa ja vaikka yritän kohtuullistaa, tulee kuitenkin naposteltua tarpeettomasti ja sen seurauksena nyt on kireiden vaatteiden kausi. Jääkaappi on jo tyhjentynyt sesonkiherkuista, mutta pakastimessa on vielä yhtä sun toista, sillä paitsi että syö liikaa, tulee myös valmistettua ikään kuin pyhinä pitäisi ruokkia pataljoona. Kotoa perityn arvomaailman mukaan ei ruokaa heitetä hukkaan ja siksi on pidettävä mielessä mitä pitää muistaa syödä, sillä ei ruoka pakastimessakaan loputtomiin säily. Tänään palkitsimme itseämme urakan päätteeksi hilla- ja kermavaahtotäytteisillä mantelisimpukoilla.
Ihan pakko tehdä neljä, sillä ei kermaa voi paria lusikallista vaahdottaa, eihän? Sitä paitsi opettelin käyttämään kertäkäyttöistä pursotinpussia. Opin sen, etten koskaan tule pursottamaan kermavaahdosta mitään ruusukkeita, kiehkuroita, vekattuja röyhelöitä, en millään pursottimella. En edes haluaisi. Itse asiassa minä olen oppinut inhoamaan kakkublogien täydellisiä kakkuja, varsinkin kaikkia söpöjä Hello Kitty-kakkuja. Minä olen poistanut kirjanmerkeistä kaikki kakkublogit !! Minä odotan blogia, jossa tehdään rumia, mutta herkullisia kakkuja.

Päivän ruokakin liittyy joulun jätöksiin. Meillä kahdella oli sellainen metrinen salami, joka oli pakko ostaa hyväntekeväisyyden nimissä. Se on tiukkaa tavaraa ja sitä on järsitty viikkokaupalla ja välillä tuntuu, että se kasvaa toisesta päästä. Tänään tein siitä paprikaperunoita.

Tätienergia

2012-01-03T16:53:00.009+01:00

Minulla on kyltymätön keittokirjahimo, ei alan kirjojen rohmuamiseen ole mitään järjellistä selitystä. Joskus yritän vaisusti perustella, että joka kirjasta olen jotakin tehnyt. Nyt olen lajitellut niitä aihepiirien mukaan ihan vain siksi, että minusta on mukava puuhastella niiden parissa. Ylläolevassa kuvassa on leipomiskirjat. Juustola voisi olla yksi luokitus ja liharuokia käsittelevät kirjat muodostaisivat tietysti Teurastamon. Maittain voisi luokitella, samoin julkkiskokeille oma osasto. Tuorein tuttavuus muodostaa toistaiseksi ihan oman yhden kirjan osaston ja sen se ansaitseekin. Siinä on todella hyviä reseptejä, mutta sen vahvuus on kuitenkin siinä, että sen teema on tätienergia. Se on ylistys tädeille sillä he ovat yhteiskuntaa ylläpitävä suunnaton luonnonvara.
Tämä aihe sytytti minut heti eli minussa on koko ikäni asunut oma sisäinen täti ja nyt kun olen oikeasti parhaassa täti-iässä, sen voi rohkeasti ja häpeämättä kuuluttaa kaikkialle. Jo lapsena panin merkille tädit, hattupäiset kaikkitietävät monitaiturit, joilla oli järkevät, vankat kengät ja tilava napsauttamalla suljettava käsilaukku. Sellaisella käsilaukulla tädit sketseissä huitelevat huonotapaisia miehiä, jotka ovat häiriöksi.
Ruotsalaisen Elin Ekin kirjaan on täti-ideologia koottu kattavasti. Tädithän ovat erinomaisia talousihmisiä, keittävät, paistavat, leipovat, hilloavat, mehustavat, siivoavat, tekevät käsitöitä, osaavat parantaa monenlaisia vaivoja kotikonstein, opettavat tapoja kaikille lapsille ja nuorille, joiden kanssa joutuvat tekemisiin, tuntevat tavat ja perinteet ja osaavat organisoida niin, että heiltä sujuu kaikenlaisten pitojen valmistelu, säästävät aina pahan päivän varalle. Mutta ennen kaikkea tädeillä on moraali ja selkäranka, joka ei kuvia kumartele eikä mene ajan humputusten mukaan. Täti voi olla lannistava ylivoimaisuudessaan, mutta pakko on jokaisen myöntää, että ilman tätejä olisimme hukassa.
Siis kerronko minä tässä itsestäni? E-hei, minä en vielä täytä A-luokan tädin kriteerejä. Ruoanlaitto ja leipominen sujuvat, siivoamisen kohdalla minä olen lähempänä laiskaa lasta, joka lakaisee roskat lähimmän maton alle. Käsitöihin on halut vaan kyvyt puuttuvat ja sekin juontaa juurensa laiskaan lapseen, jota minussa vielä löytyy.Se napsauskäsilaukkukin on vielä hankkimatta, mutta moraalinvartijaa minussa jo on ja usein huomaan ällisteleväni miten ennen kaikki oli paremmin.
Tätikirjassa on tätien luokitus ja ryhmät ovat minusta pääosin tunnistettavissa Suomessakin. Täti voi olla nuorikin, sellainen kirppis-vintage tuunailija-intoilija, kulttuuritantat löytyvät sukupolvesta toiseen kulttuuritaistelujen eturintamasta, järjestötäti on usein monen yhdistyksen väsymätön kantava voima. Riemastuttavin laji on mielestäni setätäti (gubbtanten), josta on vuosien saatossa tullut tasan samannäköinen kuin miehensä. He liikkuvat aina yhdessä ja pukeutuvat samalla tavalla, teryleenihousut, vellinvärinen ulkoilutakki, paksupohjaiset kengät, molemmilla lyhyeksi leikattu harmaa tukka ja he tekevät aina samaan aikaan saman kävelyreitin ja kauppareissun. Minä olen jo kauan nähnyt sellaisen pariskunnan lähes päivittäin ja miettinyt muistavatko he itse kumpi on setä ja kumpi on täti. Olisi myös mielenkiintoista tietää missä vaiheessa ja miksi tämä samaistuminen alkaa. Aiheuttaako sen yhdessä eläminen pitkään ja sovussa? Onneksi omalla kohdalla sovun kanssa on vähän niin ja näin, ei sitä ihan hirveästi haluaisi muuttua kun vihdoinkin on jotenkuten oppinut sietämään ulkonäköänsä.

Uusi alku

2012-01-02T15:46:00.010+01:00

Tämä keväinen kuva on se otsikon uusi alku, mielen kevät, sillä blogissa on ollut seitsemän kuukauden tauko. Moneen kuukauteen en edes ajatellut koko blogia, mutta nyt se on jo pitemmän aikaa muistutellut olemassaolostaan mielen perukoilla ja siitä miten kirjoittaminen on kuitenkin mukavaa puuhaa. Elämä voittaa.

Tauko sai alkunsa siitä, kun hyvä ystävä ja pitkäaikainen työtoveri sairastui uusiutuvaan rintasyöpään. Taudin kulku oli raju ja lopputulos tiedossa, jos uskalsi ajatella vain järjellään. Mutta tunteita ei voi kytkeä irti, joten sitä ylläpitää toivoa ihmeestä ja odottaa jopa oikeudenmukaisuutta, vaikka sitä ei kukaan elämään lupaa. Tauti levisi kaikkialle, tuhosi kaiken tielleen osuneen ja lopuksi tuntui, että suurin epäoikeudenmukaisuus oli siinä, ettei hän saanut kuolla aikaisemmin, vaan oli käytävä läpi se kärsimyksien helvetti. Olin mukana loppuun asti ja koin olevani täysin voimaton antamaan mitään muuta kuin sen läsnäolon, edes merkityksellisiä sanoja ei siinä tilanteessa ole. Totta kai olen tähän ikään kokenut monien enemmän tai vähemmän läheisten kuoleman niin onnettomuuden, sairauden tai vanhuuden takia ja tiedostanut elämän rajallisuuden. Kuolema on se suurin demokraattinen ominaisuus elämässä, se tulee kaikkien osaksi. Olin ystäväni rinnalla jo aikaisemmissa rankoissa elämänvaiheissa ja siksi tuntui todella vaikealta hyväksyä, että hänen elämänsä päättyi näin. Minusta oli aivan mahdotonta jatkaa omaa elämääni entiseen malliin ja tehdä samalla tilaa sairaalakäynneille ja saattohoitovierailuille.Siinä tilanteessako olisin kirjoitellut mitä hömppäkirjoja olen lukenut tai listannut mitä tuli syötyä?! Minä olen toki lukenut niitä hömppäkirjoja ja taatusti olen syönyt ihan liikaakin, mutta jonkinlainen masennus ja alakulo on ollut mukana kaikessa pitkään, vaikka suru onkin hellittänyt. "Aika parantaa haavat" on puhkikulunut sanonta, mutta kuitenkin niin totta.

Blogini on hömppää ja hömppää saa elämässä olla, perimmäisten kysymysten äärellä ei kukaan jaksa koko elämäänsä viettää. Ystävälläni oli mainio huumorintaju ja mahtava sanavalmius. Lukemattomia kertoja nauroimme vedet silmissä, hyvä ettemme lattialla kierineet tai päästäneet allemme naurunkouristuksissa. Se oli hömppää jos mikä ja samalla parasta antia ystävyydestä. Ei se nauru sitten hänen ikäänsä pidentänyt (taas yksi kulunut sanonta), mutta minulle jäi paitsi hyviä myös riemastuttavia muistoja.

Tummat vedet

2011-06-04T21:34:00.006+02:00

Yksi asia johtaa toiseen. Se pitää paikkansa ainakin internetin selailussa. Elän syrjässä suomalaisesta kulttuurista, joten on paljon sellaista mikä ei tule lainkaan tietooni tai tulee sattumalta sitten kun tulee.
Peter Franzénin kirja Tumman veden päällä (Tammi 2010) oli minulle ihan tuntematon, kun se hiljattain osui kohdalle. Peter Franzénin nimi oli hämärästi tuttu elokuvanäyttelijänä , komeaksi mainittu, joten olin yllättynyt kirjasta. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että tekijän nimen on tarkoitus myydä jotakin julkkisvuodatusta, mistään vakavasti otettavasta kirjoittamisesta ei voi ola kyse. Luin lisää ylistäviä arvosteluja ja ymmärsin, ettei niitä nimen eikä ulkonäön perusteella saa. Ja kirjan luin yhteen menoon, sillä en voinut laskea sitä käsistäni. Se on niin uskomattoman herkkä kuvaus vaikeasta, mutta kuitenkin tavallisesta elämästä lapsen silmin nähtynä. Se perustuu kirjailijan omaan elämään, ja siitä tiedosta olen kiitollinen. Löysin netistä haastattelun, jossa Franzén sanoo, ettei hänen lapsuutensa ole muistoissakaan pelkästään hirveä, sillä siihen kuului myös paljon rakkautta ja turvallisuutta ja hyviä ihmisiä. Hän on tarinassaan tavoittanut myös hyvin sen, miten lapsella on kaikissa olosuhteissa lyhyt tie leikkiin ja mielikuvitusmaailmaan ja niihin aikuisen kannalta pieniin iloihin, jotka saavat lapsen ajoittain unohtamaan kaikki vaikeat asiat. Minä vanha ihminen jaksoin ja halusin lukea sen tiedon turvin, että hyvin sen kirjan pikku-Peten elämä järjestyi, aikuinen Pete on menestyvä, lahjakas ja tasapainoinen.
Pikku-Peten elämän tumma vesi tuli isäpuolen väkivaltaisuudesta, joka ilmeni aina juopottelun yhteydessä ja kohdistui aluksi vain äitiin, joka oli voimaton hankkiutumaan eroon miehestä. Aina aloitettiin alusta ja aina tuli seuraava humala ja siihen liittyvä väkivallanpurkaus. Pete on kirjassa 6-8 vuotias ja aistii sen synkän ja raskaan, joka varjostaa perheen elämää, mutta ei tietenkään ymmärrä väkivallan kierrettä. Peten kertomana aikuiselle lukijalle kuitenkin välittyy kuinka hauras Peten perheen tasapaino on ja on riipaisevaa lukea, miten lapsi oppii vähitellen tajuamaan, että isää on tarkkailtava ja pelättävä, mutta sanoiksi hän ei sitä koskaan pue. Väkivaltatilanteissa Peten aistit ikään kuin sulkeutuvat, värit haalistuvat, äänet haihtuvat, hän jähmettyy liikkumattomaksi, aika pysähtyy, tämä kaikki järkytyksestä. Lopuksi tulee kuvotus. Ikävät asiat hautautuvat, mutta tuntuvat jäävän hajumuistiin, isään liittyvät hajut ovat epämiellyttäviä. Kyllä raskaasti juopotellut isä varmasti haisikin pahalle. Toisaalta kaikki rakkaisiin, turvallisiin isovanhempiin liittyvät hajut ovat hyviä, tuttuja. Isoisä on aivan ihana, lapsirakas, elämää ymmärtävä viisas mies. Hän osaa asettaa sanansa aina lapsen ymmärrettäviksi ja osaa lukea lapsen tunnetiloja niin, että hänen seurassaan on aina lämmin hyvä olla ja myös hauskaa. Peten ja papan yhteisymmärrys on kitkaton, aina ei tarvita edes sanoja. Pete arvostaa suuresti myös papan huumorintajua, samoin lukija. Kirjailijan huumori välittyy Peten avulla myös siinä, mitä Pete kertoo kavereista ja leikeistä. Lapset ovat keskinäisissä suhteissaan kuin pienikokoisia aikuisia, voimasuhteet ovat tiedossa, välillä yritetään haastaa toisen asema, ollaan ilkeitä, kateellisia, ovelia, kerskutaan, valehdellaan ja välillä tunnetaan elämän murjomaa kaveria kohtaan suurta myötätuntoa ja ollaan valmiita unohtamaan kärsityt vääryydet.
Franzénin kuvaama lapsen sielunmaailma palautti minun mieleeni lukemattomia asioita omasta lapsuudestani ja se jos mikä kertoo kirjan maagisesta tehosta. Minun lapsuudenkodissani ei ollut koskaan väkivaltaa eikä myöskään juopottelua, mutta muistan monia muita lapsuuden kavereita naapurustosta ja koulusta, joilla oli vaikeat kotiolot. Muistan myös muitakin pelkoja, joita lapset kokivat ja joista ei aikuisille puhuttu. Evakkoperheiden lapset pelkäsivät uutta sota tai että Neuvostoliitto miehittää Suomen. Pienilläkin padoilla on korvat ja sodasta oli niin vähän aikaa, että se oli usein aikuisten puheenaiheena. Minä pelkäsin, että vanhemmat kuolevat yön aikana sänkyihinsä ja olin aamulla helpottunut, kun taas oli päästy hengissä uuteen päivään. Sen päivän pystyi leikkimään ja touhuamaan itsensä väsyksiin vailla huolen häivää, mutta pimeässä unta odotellessa se painajaismainen huoli taas tunkeutui ajatuksiin eikä siitä voinut kenellekään puhua. Siinä sitä oli tumman veden päällä. - Ihan suotta, minä olin kuusikymppinen tyttö kun menetin vanhempani.

Raparperiviekoitus

2011-05-29T17:43:00.005+02:00

Tässä on nopea ja helppotekoinen jälkiruoka, jos kaksi ehtoa täyttyy eli on valmiina a. raparperikompottia (sitä, jota olen käyttänyt kolmessa edellisessä postauksessa) ja b. kinuskimönjää, jota syntyy keittämällä makeutettua maitotiivistetölkkiä (sweetened condensed milk). Tölkkejä voi keittää varastoon (375:n gramman tölkkiä keittelin lempeästi tunnin ja vartin). Avaamattomat tölkit (niin keitetyt kuin keittämättömät) säilyvät elleivät ikuisesti niin ainakin hyvin kauan.
Jos ehdot a ja b täyttyvät, tarvitaan lisäksi maustamatonta turkkilaista jogurttia ja krouvisti murskattuja digestive-keksejä. Annoslaseihin makeaa ja makeuttamatonta vuorotellen kerroksittain ja sillä tavalla syntyy ihanan raikkaankirpeänmakea makuelämys, ei liian ätläkkä, mutta sen verran tuhti, että tietää sanomattakin, ettei sellaista saa joka päivä syödä, vain silloin kun haluaa hemmotella seurueensa arjen yläpuolelle.

Vielä yksi raparperivinkki ennen kuin menevät kirjan kannet kiinni.
Klassillisen Brita-tortun/party-tortun/ kutsukakun täytteenä voi käyttää - kuinkas muuten - raparperikompottia ja sen päälle kerros maustamatonta crème fraîchea. Brita-tortussahan on ohuen taikinapohjan päällä marenkikerros. Pohja puolitetaan, täytettä toiselle puolikkaalle ja
toinen päälle. Raparperikompotin voi korvata lemon curdilla.
Useimmiten Brita-tortun täytteenä on kermavaahtoa ja tuoreita marjoja - mansikoita/ vadelmia /punaisia viinimarjoja ja silloin se on kesäkakkujen kuningatar ellei kauneuskilpailusta ole kysymys.

Raparperihyve

2011-05-22T17:28:00.008+02:00

Minun ajatusmaailmani ei tietoisesti työstä raparperia. Välillä ajattelen muutakin ja useimmiten en sitten yhtään mitään. Nyt vain tuntuu putkahtavan raparperiteemaa eikä tämä ole edes viimeinen.
Raparperihyve on muunnos edellisestä reseptistä eli se rakentuu uunissa haudutetun raparperikompotin käyttöön. Siis kompotti on valmiina. Uunivuoan pohja laitetaan peittoon parilla kerroksella digestivekeksejä palasteltuina ja sitten kerros kompottia (levittyy lämpimänä parhaiten) ja päällimmäiseksi tulee marenki. Minun 20 cm kertaa 15 cm vuoassani marenkiin tarvittiin 2 valkuaista hyvin vaahdotettuna + 1 dl sokeria ja ½ dl mantelirouhetta. Parisataa-asteisessa uunissa niin kauan, että pinta on maitokahvin värinen. Kuten kuvasta näkyy, marengista tuli pannukakun näköistä, vaikka yritin nostella siihen oikeaoppisesti taiteellisia huippuja.. Ne valahtivat jääräpäisesti alas samantien.
Tämä syödään haaleana vaniljakastikkeen kera. Annoksen olisi syytä olla sellainen, että se menee kerralla, sillä marenki ei kestä jääkaappisäilytystä. Siitä tulee siellä ikävän näköinen nahistunut nahka, marenkivanhus.

Pappilan apupata

2011-05-15T19:09:00.003+02:00

Työelämä häiritsee edelleen harrastuksiani niin, että lukuelämykset ovat olleet pitkään ahdingossa. Tähän tilanteeseen oli oikein sopiva niin koostumukseltaan kuin sisällöltään Hannu Väisäsen Apupata (Otava 2011). Hänen elämäkerrallinen trilogiansa oli nautittavaa luettavaa - erityisesti ensimmäinen lapsuutta käsittelevä osa - joten kielenkäyttö ja siihen perustuva huumori oli tuttua ja ennakko-odotukset palkittiin. Apupadan teki minulle nyt erityisen sopivaksi se, että se koostuu korkeintaan 2-3 sivun irrallisista teksteistä, joiden teemana on hänen elämänsä entisessä ja entisöidyssä pappilassa pienessä ranskalaisessa kylässä. Tekstit ovat aiemmin ilmestyneet kolumneina - siitä mitta - joita minun ei ole ollut mahdollista lukea. Jokainen teksti sisältää arkista elämää tavallisten, mutta omaperäisten ihmisten keskellä ja niihin liittyy havaintoja, kielikuvia ja ilmaisuja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Väisäsen huumori on osuvien sanojen valinnassa ja siinä, miten hän on se muualta tullut, jonka elämää seurataan uteliaasti, mutta joka kuitenkin hyväksytään täysin kyläläiseksi siinä missä muutkin. Ja miksi ei hyväksyttäisi, kansainvälistä kuuluisuutta saavuttanut menestyvä taiteilija ja kulttuuripersoona. Mutta tarinoiden viehätys onkin siinä, ettei Väisänen milloinkaan korosta näitä piirteitään, vaan on vankasti kiinni pienimuotoisessa arjessa ja havainnoi lempeän huvittuneesti ranskalaista elämänmenoa omaperäisten kyläläisten kautta.
Kirjaa voi illalla väsyneenä lukea pari lukua, sitten pientä pohdiskelua eikä unta tarvitse odotella. Juonellista kirjaa en voisi lukea tällä vauhdilla, huonon jättäisin kesken ja hyvän haluaisin lukea isompina annoksina.

Raparperimuruseni

2011-05-07T18:17:00.006+02:00

Tämä äkkiseltään talkkunakuorrutteisen näköinen jälkiruoka on totisesti ulkonäköään miellyttävämpi tuttavuus. Näinhän on asian laita usein ihmistenkin kanssa. Tämä on jatkoa raparperiteemalle.
Puolisen kiloa raparperia pilkotaan uunivuoan pohjalle ja päälle sirotellaan puolentoista desin verran sokeria, osa voi olla vaikka fariini- tai ruokosokeria. Makua antamaan voi lisätä vaniljasokeria tai sitruunankuoriraastetta tai inkivääriä tai manteliliköörilurauksen.Vuoka pannaan 175-200 asteiseen uuniin hautumaan noin tunniksi ja siinä ajassa raparperit pehmenevät mössöksi, sokeri sulaa ja imeytyy raparperimassaan, joka voi olla kuumana melko vetistäkin, ei haittaa.
Päälle ripotellaan murutaikina, jossa on
75 g voita
1 dl sokeria
2 dl vehnäjauhoja
1 dl manteleita karkeana rouheena
ja paistetaan 200 asteessa noin puoli tuntia. Nautitaan haaleanlämpimänä vaniljakastikkeen tai puolisulan vaniljajäätelön kera.
Tämän murutaikinan alla voi raparperin tilalla olla hapokkaista omenoista haudutettu hilloke.

Minua ärsyttää

2011-04-30T19:47:00.006+02:00

- vaalien tulos, tottakai, sehän kertoo selvästi, että asiat eivät ole hyvin isolla osalla kansaa

- vaalien tulos siksi, että aina vaan läpi pääsee sellaisia, joiden ainoa ansio on tv:stä tuttu pärstä

- oma pärstä kun sen näkee peilistä. Miksei voi olla itsensä näköinen, edes suurin piirtein, elämänsä loppuun asti?

-häähehkutus Englannin kuningashuoneen ympärillä. Siis median lietsoma villiintyminen, sopiihan pr tietysti kuningashuoneelle kaikkien skandaalien vastapainoksi. Sitä paitsi minusta tuntuu kuin olisin aivan äskettäin eikä 30 vuotta sitten katsonut televisiosta suorana lähetyksenä Charlesin ja Dianan satuhäät, joista seurasi kahden täysin yhteensopimattoman ihmisen kiduttava yhteiselo ylellisissä kulisseissa tai pikemminkin kultaisessa häkissä kaiken maailman töllisteltävänä.

-erityisesti se, että mihin nekin heidän häistään kuluneet 30 vuotta on minulta viety, ihan vain yhdessä humauksessa. Onko se nyt reilua? Ei todellakaan.

Mutta se minua ei ärsytä hiukkaakaan, että kevät kuitenkin tuli kaikesta huolimatta ja vauhdilla.
Puissa on ujonvihreät lehdet ja nurkan takana on mäensyrjä valkoisena vuokoista.

Äidin kasvimaalla, raparperin alla...

2011-04-23T19:21:00.005+02:00

Kevät on vihdoinkin tullut ja kun mämmikiintiö on saatu täyteen, pitää jälkiruoan olla kepeää, pastellinväristä hepsankeikkaa. Siis ulkonäöltään, sisällön keveys kaloreissa mitattuna on herkkupepulle toisarvoinen asia, jota voin perustella sillä, että jälkiruoka ei ole meillä jokapäiväinen ilmiö.
Raparperi on lapsuuden muistoissa arkinen sesonkiraaka-aine, muikeanhapan, jota ei pysty syömään sellaisenaan. Nuiva asenteeni saattoi johtua siitä, että isä nimitti raparperia sontaputkeksi, koska se kasvaa rehotti kompostimullalla, jonka alkulähde oli puuseestä peräisin, ihan sitä itseänsä. Sato oli runsas, joten usein oli tarjolla raparperikiisseliä eikä se kai siksi kiinnostanut. Myöhemmin olen huomannut, että kiisselistä tulee oikein hyvä, jos siihen lisää sen vielä ollessa kuumaa tuoreita sokeroituja mansikoita, isot viipaloituina. Meillä tehtiin myös raparperipiirakkaa pullataikinapohjalle ja sekin tuntui silloin arkiselta. Nyt sen voi "pimpata" lisäämällä täytteeseen manteli- tai pähkinärouhetta ja tarjoamalla vaniljakastiketta kyytipojaksi.
Tämä keväinen jälkiruokaherkku jäi pieneen mieleeni jostakin Nigella Lawsonin ruokaohjelmasta. Joskus. Olen aina ollut huono tekemään asioita järjestelmällisesti. Olen kerännyt reseptejä 60-luvun lopusta tähän päivään. Niitä on vihoissa, kansioissa, pusseissa, laatikoissa, läjissä ja kasoissa. Järkiperäinen lajittelu ja arkistointi edellyttää eläkkeelle jäämistä ja kun ajattelen sitä työmäärää, olisi helpompi jatkaa elämää palkkatyössä.
No niin. Raparperiripsu eli Rhubarb Ripple on helppo nopeatekoinen. Reseptin pitäisi riittää reilusti 6:lle hyväkäytöksiselle.

½ kg raparperia paloitellaan uunivuokaan ja päälle levitetään
150 g sokeria ja
2 rkl vaniljasokeria tai halkaistu vaniljatanko
ja vuoka 200-asteiseen uuniin n. tunniksi tai kunnes palat hajoavat haarukoitaessa. Annetaan mössön jäähtyä rauhassa ja otetaan talteen myös siitä irronnut siirappi, toivon mukaan vaaleanpunainen, jos oli nuoria raparperinvarsia.

4 dl kermaa vaahdotetaan sakeaksi vaan ei kovaksi ja sitten sekaan pyöräytetään puolihuolimattomasti raparperimössö ja lopuksi vielä huolimattomammin raparperisiirappi.
Valmista tarjottavaksi.
Jos sitä siirappia on runsaasti, voi sitä myös kaataa lasinpohjalle ja päälle kuohuviiniä, tuloksena on raparperibellini. Hölökynkölökyn!

Muisti ja muistot

2011-04-21T18:28:00.005+02:00

Lähdin pienelle lomalle lähes suoraan töistä, mutta ainakin pää jäi sinne, sillä yhtä sun toista unohtui. Suurin harmi ja hatutus tuli siitä, kun kamera jäi kotiin. Olin suunnitellut kuvaavani upeita, hyvännäköisiä ruoka-annoksia ennen kuin iskisin hampaani kiinni niihin ja olisin sitten liittänyt kuviin omat kommenttini ja niin olisi syntynyt pienellä vaivalla (=syömällä) ehkä mielenkiintoinenkin postaus. Olin tukehtua kiukkuuni, kun perillä huomasin kameran puuttuvan ja kävin mielessäni läpi erilaisia rangaistuksia itselleni suuresta tyhmyydestä, mutta mikään niistä ei olisi voinut korjata tilannetta, niin makaa kuin petaa ja sitä rataa. Uutta kameraa en voinut itselleni suoda, ei ole kahdelle käyttöä kun en ole yhtäkään opetellut kunnolla käyttämään. Ne huonotkin kuvat olisivat nyt kelvanneet, sillä näyttäviä annoksia kuvauksellisissa paikoissa oli tarjolla joka aterialla. Nyt on vain kestettävä tämän takaiskun seuraukset ja rakennettava nöyrästi jotakin jo kertaalleen hylätyistä kuvista.
Kevät on tullut ja ikkunalaudalla kasvaa heleänvihreä basilika ruukussaan ja sitä tarvitaan runsaasti aina yhtä raikkaaseen tomaatti-mozzarellasalaattiin.
Siihen tarvitaan mozzarellapallukoita, puolitettuja kirsikkatomaatteja, krouvinpuoleista basilika-silppua ja mausteeksi oliiviöljyä,valkoista balsamietikkaa, suolahippusia ja mustapippuria.
Sitten syödään paprikaperunoita.
½ pakettia savustettua pekonia silputaan ja ruskistetaan, lisätään
1 rkl voita (laardia ei täältä löydy) ja
1 rkl oikein voimakasta paprikajauhetta, aidossa unkarilaisessa on ytyä, ja vielä
1 keltasipuli silputtuna, annetaan sipulin pehmetä ja lisätään sitten
1 dl vettä ja annetaan mössön hautua sillä aikaa kun kuoritaan ja lohkotaan
6-800 g perunoita ja lisätään vähän vettä, etteivät perunat tartu paistokasarin pohjaan.
Lisätään vielä
1 keltainen paprika suikaloituna
1 isohko tomaatti kuutioituna
ja kun perunat alkavat kypsyä, lisätään vielä
150-200 g voimakasta maustemakkaraa, esim. salamin tyyppistä kolbaszia viipaloituna ja hetki haudutellaan. Suolaa ja mustapippuria maun mukaan. Tarjoillaan smetanan kera, koska ruoan on tarkoitus olla niin tulista, että pehmennys on paikallaan.
Jälkiruoaksi hedelmäsalaattia tuoreesta ananaksesta, banaanista ja viinirypäleistä, kastikkeena sulanut vaniljajäätelö.

Supersämpylä

2011-04-10T13:24:00.005+02:00

Puuro ja leipä pvat olleet perusruokaa minun elämässäni. Muistan lapsuudesta monia puuroelämyksiä: perunapuuro voisilmän kera, pehmeä ohrapuuro kokonaisista ohraryyneistä oli myös koulun ruokalistalla ja oli kaikkien mieleen mehukeiton kanssa, mehukeitto sopi myös mannapuuron kyytipojaksi, vaikka ihaninta se oli kesällä tuoreiden, sokeroitujen mansikoiden kanssa. Riisipuuroa eikä ruispuolukkapuuroa pidä myöskään unohtaa. Kaurapuuro on monien lapsuusmuistoissa limaklimppistä tönkköä, jota oli pakko syödä vaikka oksetti. Moni ikätoverini manasi radion Markus-sedän alimpaan helvettiin, koska hän mainosti jatkuvasti kaurapuuron terveellisyyttä ja aikuiset siihen uskoivat. Minä en kaurapuuroa pahalla muistele, mutta sedästä en pitänyt, hän oli minusta tekoimelä ja tuli tunne, että hän itse asiassa inhosi lapsia. Kaurapuuro ei ollut minulle mikään ykkösherkku, pidin siitä enemmän seuraavana päivänä kun tähteet paistettiin voissa ja syntyi rapea kuori.
"Puuro miehen tiellä pitää" ja "tykkää kuin hullu puurosta", nämä sanonnat pätevät minuunkin, vaikka en mies olekaan eikä minulla ainakaan virallisia hullunpapereita ole. Kolmas puurosanonta, joka tuli ihan syystä mieleeni tänään, alkaa "puuron keitti, vellin sai", mutta se loppu on niin ruokoton, että se unohdetaan. Keitin aamupuuroa erinomaisista, eteläsavolaisen myllyn puuroryyneistä, sekoitus vehnää ja ohraa.

Sunnuntai-aamuna puuro joutaa hautumaan pitkään, arkiaamuihin se ei kuulu ollenkaan. Minulla on teräksinen, vaipallinen haudutuskattila eli kaksinkertaisen seinämän sisään kaadetaan vettä. Maitoliemi ei pala pohjaan ja puuro saa hautua hitaasti ja hyvää tulee. Nestemäärää voi vähentää, sillä sitä ei haihdu niin paljon kuin tavallisesta kattilasta. Ja taas kerran tuli löysä puuro kun en yhtään mittaillut.
Ja nyt asiaan, tässähän on kyse sämpylöistä. Minä teen aina puuronjämistä sämpylöitä ilman sen tarkempaa reseptiä. Vehnäjauhoja tarvitaan enemmän kuin muita, jotta syntyy kunnon sitko, mutta muut jauhot voivat olla kaikenlaisia jämiä nekin. Nyt mukaan tuli ruissihtijauhoja ja kauraleseitä. Liemeen tuli veden, hiivan, suolan ja juoksevan hunajan lisäksi puuronloppu. Makua antamaan kuivattuja karpaloita, aprikoosisilppua, auringonkukansiemeniä ja rouhittuja saksanpähkinöitä, kourallinen kutakin.

Kammat

2011-04-03T17:13:00.007+02:00

Kampa on peräpohjalainen perinneleivonnainen ja aitoja, tekijöilleen ainoita reseptejä on niin monta kuin on sukujakin, joissa kampaperinne elää ja siirtyy eteenpäin. Minä en ole kampa-alueelta kotoisin, joten olen vapaasti ja vailla tunnontuskia muokannut reseptiäni mieluisaksi ja samalla tullut totuttaneeksi jälkikasvuni juuri näihin kampoihin. Heidän isovanhempiensa luona kampa oli ollut täysin sokeriton, mutta siitä perinteestä he eivät ehtineet päästä osallisiksi. Monissa kamparesepteissä käytetään margariinia, mutta kun minä kerran olen lähtenyt tälle lavealle läskiselle tielle, en osta margariinia huusholliini. Voilla ja öljyllä hoituu rasvantarve.
Tämä reseptiaukeama on Risto ja Ritva Lehmusoksan toimittamasta kirjasta Urho Kekkosen pöydässä (Ajatus Kirjat 2005).Kirjassa on tasokas ja mielenkiintoinen kuvitus, paljon elämäkertatietoa niin Urhosta kuin Sylvistä, runsaasti reseptejä, jotka sopivat kotioloissa toteutettaviksi, paljon ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa. Kekkosen elämä kattoi suurimman osan 1900-luvusta ja sen mukana lukija saa käsityksen siitä, miten yhteiskunta vaurastui - sotavuodet olivat notkahdus kehityksessä - ja kansan ravitsemus sen mukana, ruokatarvikkeiden määrä moninkertaistui, tuli tuontitavaroita ja opittiin uudenlaista ruoanlaittoa.
Presidentti Kekkonen oli herkkusuu, mutta samalla konstailemattoman, laadukkaan perinneruoan ystävä, ainakin jos lukemattomat tarinat hänestä pitävät paikkansa. Riistaeläimet, vastapyydetyt kalat, kunnon ruislimppu, kirnuvoi olivat hänelle mieluisia ja hän tiesi tarkasti miten lempiaineksista ruoka valmistetaan ja tottapa hän sai tasan sitä, mitä halusi - ehkä vielä senkin jälkeen kun ei enää ymmärtänyt haluta. Häneen liittyvä henkilöpalvonta sensuroimisineen on vastenmielinen kappale historiaa ja itsekin kasvoin Kekkos-Suomesssa lapsesta keski-ikäiseksi enkä osannut olla tarpeeksi objektiivinen ja kyseenalaistaa kaikkea sitä , mikä yhteiskunnassa oli tullut hänen myötään normiksi. Vasta jälkeen päin sen näki, että hän oli aivan liian pitkään vallassa ja se sokaisi ja eristi hänet, hän sai kuuluisat "perässähiihtäjät", kritiikki kuoletettiin eikä kukaan sanonut ääneen, ettei keisarilla ollut vaatteita. Mutta kampa on kampa, sen asemaa eivät poliittiset suhdanteet eikä idänkauppa heiluta.

Minä surautan kampataikinan monitoimikoneella hetkessä ja viileistä aineksista, niin tulee paras lopputulos.

250 g voita
7 dl vehnäjauhoja
0.75 dl sokeria
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta , nämä kaikki hurautetaan murumaiseksi taikinaksi ja sitten lisätään

2 dl kermapiimä-sekoitusta (tai kermaviiliä, tai turkkilaista jogurttia) ja hurautetaan taikinaksi ja saman tien leipomaan.
Taikina kaulitaan n. 1 - 1½ cm:n paksuiseksi suorakaiteeksi, josta pitsaleikkurilla ajellaan sopivankokoisia suikaleita. Moniko piikkisiä kampoja teen ei ole minulle mikään kulttuurisidonnainen kysymys, lapsille pieniin käsiin voi tehdä pikkukampoja kolmella piikillä, isot 7-piikkiset katkeilevat helposti, 4-5 piikkiä on sopiva, pellillä ne taivutetaan hiukan kaareviksi. Tai sitten ei. Kammat paistetaan kuumassa uunissa (225-250), parhaiten ne varmaan paistuvat oikeassa leivinuunissa, mutta kyllä sähköuunikin on ihan hyvä. 8-10 minuuttia on riittää paistoajaksi.

Kädentaidot

2011-03-27T10:57:00.008+02:00

Viime aikoina olen saanut itseni kiinni suunnittelemasta mitä kaikkea voin harrastaa, kun työelämä ei enää vie suurinta osaa ajastani ja ajatuksistani. Voisin opetella kutomaan mattoja, tehdä suuren, värikkään tilkkutäkin sängynpeitteeksi, virkata ikkunaverhot, kirjailla ristipistoilla tyynynpäällisiä ynnä muuta, ynnä muuta. Sitten tuli järki vastaan. Voisinpa hyvinkin käynnistää sellaisia projekteja, mutta tulisiko niistä koskaan mitään valmista, edes sitä hiiren tuluskukkaroa. Minähän en ensimmäiset viisikymmentä vuotta elämästäni halunnut tehdä yhtään minkäänlaisia käsitöitä ja kun ei halua, niin ei opi, vaikka pakotetaan. Vasenkätisyydellä on osansa siinä vastenmielisyydessä, joka minulla oli kaikkia sellaisia askareita kohtaan, jotka vaativat kädentaitoja ja kärsivällisyyttä, mutta kyllä siihen vaikutti myös uppiniskainen luonne.

Äiti teki paljon käsitöitä ja ompeli omat ja lasten vaatteet ja olisi kyllä opettanut ja neuvonut minua, mutta sehän ei kelvannut. Koulussa oli pakko väkertää jotakin ensimmäiset 9 vuotta ja se oli piinaa. Muistan hikisen, käsissä mustuneen, tiukan lakananpitsin, joka ei edistynyt, vaikka kuinka ähersi sen kimpussa, muistan kutimet, joilta silmukat putoilivat ja tuli vuorotellen löysää ja tiukkaa myssyyn, joka ei sitten valmiina mahtunut edes päähän. Koneompelu oli yhtä painajaista, langat katkeilivat ja tuli paakkuja, jotka jumittivat koneen tai kone huristeli oman mielensä mukaan ja ryttäsi ja sylttäsi kankaan kelvottomaksi. En oppinut lukemaan neuleohjeita ja ahdistun vieläkin niiden näkemisestä, minun on helpompi opetella vieras kieli. Peukalon osasin kerran kutoa/neuloa (??*§¨!), kantapää oli sitten aivan ylivoimainen.

Minulla oli naapurustossa kaksi hyvää ystävää, sisarukset, joiden kanssa tehtiin kaikkea kivaa ja oltiin vuorotellen toistemme kotona ja puhuttiin tuntikausia, poskilihakset nauramisesta maitohapoilla. Heissä oli se omituinen piirre, että he sekä halusivat että osasivat tehdä käsitöitä. Toinen heistä oli jopa oppinut tekemään reikäommelta alle kouluikäisenä (sairasta, toim. huom.) ja meidän istunnoissamme he usein tekivät käsitöitä. Minä kaiketi keskityin siihen nauramiseen. Mutta yhdessä vaiheessa minä heidän yllytyksestään aloitin sen reikäompelun karkealle pellavakankaalle. Suunnitelmana oli kaiketi tehdä tusina ellei kaksi violetinvärisiä tabletteja runsaalla ja taidokkaalla reikäommelkirjonnalla. Yksi tabletti syntyi sisulla ja siinä on yhdessä reunassa yksi surkea, epätasainen rivi sitä kirottua reikäommelta. Minulla ei ole enää mitään mielikuvaa miten sitä tehtiin ja kauanko siinä meni. Olin ehkä 16 vuotias ja se tabletti on minulla edelleen. Ei sillä ole koskaan mitään käyttöä ollut, mutta nyt otin sen rekvisiitaksi valokuvaan.

Kuvassa on Lejondalin kakkuja, jotka ovat helppoja tehdä ja ihan hyviä, eivät mitenkään ikimuistoisia tai tajuntaa laajentavia, mutta cookie muiden cookien joukossa.
Niihin tarvitaan:
200 g voita
1 dl sokeria
2 rkl vaniljasokeria
3 rkl Bailey´s viskilikööriä
1 rkl siirappia
5 dl vehnäjauhoa
2 tl leivinjauhetta
Kaikki ainekset hurautetaan monitoimikoneessa (siitä se helppous) ja ilman konetta taikinaan sekoitetaan:
100 g rouhittua tummaa (vähintäin 70%) suklaata.
Taikina pyöritellään palloiksi, jotka voi litistää haarukalla matalammiksi, tai taikinan voi rullata pötköksi ja leikata siitä reiluja viipaleita. Paistetaan 12-14 minuuttia, 175-200 asteisessa uunissa. Ajan ja lämpötilan antaminen on aina vaikeaa, koska niin taikinat kuin uunitkin ovat yksilöllisiä.
Käytän vaniljasokerin asemesta nestemäistä vaniljaa, maistuu mielestäni paremmalle. Näitä toisia pieniä pulloja, kaiken merkkisiä, ostan laivasta ja lentokentiltä jälkiruokia ja leivontaa varten.

Ajantaju

2011-03-21T18:41:00.005+01:00

Kaikilla on tällä meidän laskutavallamme 24 tuntia vuorokaudessa, mutta se, miten kukin aikansa käyttää vaihtelee suuresti. Tunnen tehopakkauksia, jotka suunnittelevat ja myös toteuttavat ajankäyttönsä lähes minuutilleen ja pystyvät siten mahduttamaan elämäänsä niin uralla etenemisen, harrastukset, ystävät ja useimmilla on jopa perhekin, joka tarvitsee osansa ajasta. Nämä duracell-puput ovat tehottomammille kanssaeläjille rasite, mutta hekin ärsyyntyvät usein varsinkin työpaikalla hitaampiin ja unteloihin ihmisiin, joiden paperit eivät palaudu määräaikaan mennessä, kokouksista myöhästellään, informaatio ei mene perille asti ja pahimmillaan sellainen kollega tekee työtään urheilukieltä lainatakseni "peesaamalla" tai tarvitsee suorastaan vetoapua.
Itseäni en tunnista kummastakaan ryhmästä, en tietenkään. Toivoakseni olen jossain näiden ääripäiden puolivälissä. Voisin tietysti tehdä kaiken tehokkaammin, mutta motivaatio puuttuu. Työssäni on rasittavaa (paitsi se, että välillä kaikki on rasittavaa) se, että siihen kuuluu ruuhkahuippuja, joiden jälkeen on niin puhki ja kyllästynyt, että kun toipuu, on jo seuraava ruuhka näköpiirissä.
Ja nyt on sellainen työvuori, jonka takaa ei muuta maailmaa näy. Ei auta kevätpäiväntasaus eikä sen mukana pidentynyt valoisa aika ja toivo keväästä, jossa on parasta se, että sitä seuraa kokonainen kesä. Minä saan jo vieroitusoireita, kun ei ole aikaa kokkailla ja leipoa, luettavana ei ole mitään nautinnollista, koska lukemiseen ei ole kuitenkaan aikaa keskittyä. Jos minulla olisi aikaa, leipoisin brioche-pullia. Edellisestä kerrasta on jo viikkoja. Tämä ranskalainen pulla ei ole makea vaan voinen. Jos se olisi molempia, ylittyisi kohtuus ja pullasta tulisi ähky ja luterilainen syyllisyys, ainakin naisihmisille, koska tiedämme, että läski on ikuista, niin ollen myös taistelu sitä vastaan.
Pienensin reseptin, ettei tarvitse pelotella ketään kirjoittamalla puolikiloa voita- hyi hyi- mutta tulee tästäkin n. 6-8 pullaa, määrä riippuu tietysti koosta. Taikina on tavanomainen, määrät poikkeavat.

1.25 dl maitoa
0.75 dl sokeria
1.5 tl suolaa
25 g hiivaa, joka saa liueta yllä mainittuihin aineisiin. Ja sitten lisätään
4 dl vehnäjauhoja
2 munaa ja sitten lisätään taas
4 dl vehnäjauhoja ja lopuksi
250 pehmeää voita

Taikina nostatetaan kolmesti, se lienee tämän ohjeen onnistumisen edellytys. Ensin 45 minuutin nostatus ja sitten taikinaa vaivataan hetki ja annetaan taas nousta 45 minuuttia. Sitten se leivotaan eli kaulitaan levyksi, jolle ripotellaan:
rusinoita
silputtuja kuivattuja hedelmiä (aprikoosi, taateli tms.)

Levy kääritään rullalle, leikataan paloiksi, jotka pannaan pystyyn muffinsivuokiin, nostatetaan taas 45 minuuttia, voidellaan munalla, paistetaan n. 15-20 minuuttia 200-asteisessa uunissa. Jäähtyneille pullille tomusokerikuorrutus.

Elämän juhla

2011-03-13T19:52:00.004+01:00

Nyt tuntuu typerältä ja tyhjänpäiväiseltä kirjoittaa mitä on syönyt, miltä se maistui ja miten se tehtiin kun tietää, että sadattuhannet ovat menettäneet kotinsa, ehkä yhtä monet henkensä. Ainahan tässä maailmassa on kodittomia, nälkää näkeviä ja kuolevia ihmisiä, mutta suuret luonnonmullistukset pysäyttävät ja panevat ajattelemaan ainakin joksikin aikaa kunnes arki ja oma turvallisentuntuinen elämä tempaavat mukaansa ja niin sitä elää taas omassa mittakaavassaan omine iloineen ja huolineen. Ei kukaan jaksaisikaan kaiken aikaa kantaa koko planeetan ongelmia ja murheita kun ei niihin voi pieni ihminen vaikuttaa millään lailla, ei ainakaan luonnonmullistuksiin.
Voimattomaksi itsensä tuntee, vaikka vastustaisi aktiivisesti ydinvoimaa, väkivaltaa, rasismia, mielivaltaa ja vaikka toimisi yhtä aktiivisesti luonnon, heikompiosaisten ja rauhan puolesta. Lähiympäristössään voi nähdä, että humanitäärinen työ tuottaa tulosta, mutta globaalien ongelmien edessä on yksilö voimaton. Näen, että nuorisoa ainakin masentaa ja pelottaa jatkuvien uhkien varjossa eläminen ja kaiken kauheuden tulviminen livenä tiedotusvälineistä.
Meillä ei kuitenkaan kaiketi ole kuin tämä yksi elämä maan päällä joten siitä lahjasta pitää voida nauttia, tänään ja tässä. Olen jo niin pitkään elänyt, että olen oppinut sen, että elämä on parasta silloin kun arki, se harmaa, soljuu tasaisesti ja totutusti päivästä toiseen. Elämän juhla on siinä kun arkea oppii arvostamaan silloin kun sitä elää eikä vasta sitten kun se järkkyy. Minäkin tästä tokenen ja jatkan niin luku- kuin kokkausharrastusta. Ja kerron mitä tässä minijuhlassa syötiin.

Creamy Chicken Spaghetti Casserole

2011-03-03T16:52:00.008+01:00

on tämän ruokalajin nimi koko komeudessaan, mutta kun sitä lähemmin tarkastelee se on vain yksi muunnos lisää ihan tavallisesta kana+pasta vuoasta, samaa sukua kuin meidän perheen Kanakalle.
Tämä on peräisin Pioneer Woman-blogista. Minä aikoinani kyllästyin kyseisen blogin kaupallisuuteen ja tekohauskuuteen ja päätin kostaa sivuuttamalla koko blogin, mutta tämä - kuten monet muutkin päätökseni - ei ole pitänyt. Olen kuin olenkin välillä käynyt hätäisesti kurkistelemassa mitä siellä on tekeillä. Tämä ohje jäi pääpiirteissään mieleeni, koska pääosassa on Kana, kokonainen, tuore, ei pakastettu ja johdatustako se sitten, että lähikaupassa oli kanatarjous, en ole ennen nähnyt. Hinnaksi tuli vajaat 2 euroa kilo. Se, että minulla oli vapaapäivä, ratkaisi asian. Siitä tuli kanankäsittelypäivä, välillä katselin Holmenkollenin MM-kisoja ja välillä luin Deon Meyeriä, joka on minulle uusi dekkarikirjailija ja

virkistävän erilainen, koska hänen kirjoissaan tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, alkukieli on afrikaans. Minä luen niitä englanniksi, suomennoksia ei taida olla.

Mutta Kana on nyt pääosassa:

Kana kattilaan ja sen verran vettä, että se peittyy, annetaan kiehuskella kunnes on kypsää, noin 40-60 minuuttia painosta riippuen. Sitten kana nostetaan jäähtymään, keitinliemi siivilöidään ja kaadetaan takaisin kattilaan, 2-3 dl siitä varataan kastikkeeseen.
400g tuoreita herkkusieniä lohkotaan, paistetaan hetki voissa, lisätään suolaa ja jauhettua
valkopippuria ja sitten kaadetaan pannulle
2 dl kuivaa valkoviiniä ja annetaan liemen hiljalleen kiehua pois

Sitten tehdään valkokastike eli
voita ja vehnäjauhoja haudutetaan hetki ja lisätään vähitellen nesteitä:
2-3 dl kanan keitinlientä
2 dl maitoa
2 dl kuivaa valkoviiniä, maustetaan suolalla ja rouhitaan sekaan runsaasti mustapippuria.
Suolan kanssa kannattaa olla varovainen, sillä kastikkeeseen tulee vielä runsaasti juustoraastetta, parmesaania sen pitäisi olla, minä murustelin sekaan ison köntin Auraa, koska parmesaaniosastoni oli tyhjä.
Pätkin n. ½ kg spagettia ja kypsensin ne kanaliemessä.
Jossain lukemisen, kisojenkatselun ja kastikkeenteon välissä riisuin jäähtyneen kanan nahastaan ja raatelin lihat luista. Uudisasukasnainen viettää ronskia karjatilaelämää (ehkä teurastaakin itse?!) ja hän repi kanan ihan silpuksi, minä jätin isompiakin paloja. Sitä paitsi lihaa tuli niin paljon, että pakastin lihoja ja lientä yhteen keittoon tarvittavan määrän.

Kanavuoka jatkuu:
Sekoitin lihat, sienet, spagetin ja kastikkeen ja sitten muistin, että pitäisi myös lisätä jonkun kokoinen tölkillinen laadukkaita mustia oliiveja silputtuina. Oliiviosastollani ei ollut mustia eikä laatuakaan, pieni vauvankourallinen vihreitä oliiveja sai ottaa vastuun maun viimeistelemisestä.
Mössöä riitti kahteen uunivuokaan, juustoraastetta (löytyi hippunen pecorino-osastolta) päälle ja uuniin (200 astetta) noin puoleksi tunniksi. Ihan hyvää. Kastiketta olisi saanut olla vielä enemmän, sillä kun jämät lämmitettiin seuraavana päivänä, oli spagetti imenyt kastikkeen ja ruoasta oli mehevyys poissa.
Se, että tämä selostus on rönsyilevä (=sekava) voi johtua siitä, että olin tässä välillä oikein kunnolla sairas ja meni ote rutiineista, kuin myös siitä, että tein kaiken ulkomuistista, koska minähän käyn niillä sivuilla kuin kissa kuumassa uunissa. Periaatekysymys.

Porkkanabéarnaise

2011-02-12T17:08:00.008+01:00

Tämäkin ohje on niitä matkan varrella mukaan tarttuneita, kun matkaaja on tällainen epäjärjestelmällinen, vaan toivoakseni ei sentään epäsiisti erakkoluonne. Olettaisin, että tämä on peräisin jostain lehdestä tai sitten ei, mutta minulla ei ole mitään käsitystä siitä, onko tämä pelkkää "peruskauraa", joka on kaikkien kokkien tiedossa. Minulle oli yksinkertaisuudessani uusi oivallus se, että vihanneksille tarkoitettu kastike on sekin tehty - vihanneksesta. Mutta mahtuuhan maailmaan ällistelyä. Ehkä minulla on hyvin rajoittunut käsitys kastikkeista, mutta tällä porkkanajutulla se ainakin laajeni ja syveni vähäsen. Ja sitä paitsi tämä kastike sopii hyvin myös lihalle. Kalasta en sano mitään, en ole sen vertaa kalaihminen, että osaisin virtuaalisesti makustella ja oikeasti ei ole tarpeeksi kiinnostusta kokeilla.

400 g porkkanoita kuoritaan, viipaloidaan lanteiksi ja keitetään vähässä ja vähänsuolatussa vedessä kypsiksi. Ota keitinlientä desin verran talteen.

Porkkanoiden kypsyessä
½ dl valkoviinietikkaa ja
3-4 rakuunanvartta keitellään hissukseen kokoon

Rakuunanvarsista riivityt lehdet pannaan porkkanoiden sekaan ja soseutetaan, lisätään viinietikantilkka (miinus rakuunanvarret) ja

75 g pehmeää voita, vatkataan vähän, suolaa ja valkopippuria maun mukaan

Voilà, pehmeä samettinen kastike on valmis. Liraus keitinlientä, jos halua notkistaa kastiketta.

Kuvassa on Ukolle ja Akalle tarjolla keitettyä kukka- ja parsakaalia, maissia, lohkoperunoita (jotka vain näyttävät palaneilta) ja broilerinfileepihvejä.

PS. Minulla on vahvana sellainen tunne, että kastikkeeseen sopisi ½ dl kuorituista manteleista tehtyä rouhetta. Tunne perustuu siihen, että mantelirouhe teki porkkanalaatikosta täydellisen.

Seinä

2011-02-06T09:23:00.006+01:00

Isän minulle jo ennen kouluikää lukema Robinson Crusoe sytytti minussa sammumattoman viehtymyksen selviytymistarinoihin. Selviytyminen on sitä, että pärjää ihan yksin ja ihan itse vaikeissa olosuhteissa. Siksi minä varmaan nykyään luen Jack Reacher-kirjoja, hän jos kukaan on kaikkien selviytyjien äiti (jos näin saa sanoa 110%:sesta machomiehestä).
Nyt olen lukenut myös minulta huomaamatta jääneen selviytymistarinan, joka antoi ajattelemisen aihetta. Kirja ilmestyi Itävallassa 1962, suomennettuna 1964, mutta ei koskaan osunut käsiini, vaikka olinkin ahkera kirjastonkäyttäjä. Nyt Muna neuvoi Kanan kirjan jäljille ja olen siitä iloinen, parhaimmat lukukokemukset saa yleensä läheisen henkilön suosituksesta. Kirjaa ei enää löytynyt suomeksi, mutta löytyi edelleen ruotsiksi edulliseen alle 2 euron hintaan.
Marlen Haushofer kirjoitti Seinän eikä hän paljon muuta kirjoittanutkaan ja elämänsä pituuskin jäi 50 vuoteen.
Kirjan tapahtumat ovat minimaalisen pieniä, mutta aiheutuvat tämän planeetan koko olemassaoloa uhkaavasta tapahtumasta. Alpeilla metsästysmajassa lyhyttä lomaa viettävä seurue hajaantuu kun muut kävelevät alas laaksossa olevaan kylään ja noin 40 vuotias nainen jää yksin majaan. Muut eivät palaa enää koskaan. Aamulla lähtiessään etsimään heitä nainen törmää seinään , läpinäkyvään, viileään seinään, jonka toisella puolella elämä on pysähtynyt, kaikki elollinen kasveja lukuun ottamatta kuollut. Kuolleet ovat jähmettyneet niille sijoilleen, kun se jokin tapahtui, joka aiheutti seinän. Puro soljuu syvältä seinän alitse toiselle puolelle, mutta sitä ei nainen aio tutkia, ei liioin sitä kuinka korkea seinä on, kuinka laaja on alue, jonka sisälle hän on jäänyt. Nainen alistuu siihen, että hän on yksin, alppimajassa melko paljon varusteita ja ruokavarastoja ja hänen seuranaan viisas koira, joka oli palannut kylästä takaisin ennen seinää. Jonkun ajan kuluttua paikalle ilmestyi tuskissaan lehmä, jota ei ollut lypsetty muutamaan päivään. Vielä ilmaantui kissa, joka sai myöhemmin poikasia, myös lehmä poiki ja sai sonnivasikan.
Nainen keskitti kaikki voimansa pitääkseen itsensä ja eläimet hengissä. Seinän olemassaolosta hän ei piitannut eikä edes pohtinut sen olemassaoloa. Oliko koko muu maailma kuollut vai oliko seiniä muuallakin ja niiden keskellä sattumanvarainen kokoelma elämää. Hän oli kaupunkilaisnainen ja tottumaton maaseutuun ja ruumiilliseen työhön, mutta henkiinjäämistaistelusta tuli se siperia, joka opetti. Lehmä antoi peruselannon, perunoita ja papuja löytyi siemeneksi sen verran, että hän raivasi kasvimaan ja satoon asti oli pärjättävä talon ruokavarastolla, joka tulisi loppumaan. Jonain päivänä ei olisi suolaa eikä tulitikkuja eikä muutakaan keinoa tulentekemiseen.
Pitkät katkelmat on naisen pohdintaa tästä uudesta, odottamattomasta elämästä, joka muutti kaiken ja tuli tärkeämmäksi kuin mikään entinen. Perhe, ystävät, yltäkylläisyys, työelämä, kulttuuri, pukeutuminen, tulevaisuuden suunnitelmat, kaikki menettivät merkityksensä taistelussa hengissäpysymisestä luonnonvoimien armoilla ypöyksin. Kotieläimistä tuli elämän tärkein sisältö ja niiden takia oli voitettava aika ajoin iskevä masennus. Vastuu eläimistä sai hänet aina tokenemaan ja jatkamaan sitkeästi alkeellista, raskasta elämää. Nainen teki löytämiinsä vanhoihin kalentereihn päiväkirjamerkintöjä ja keräsi niistä myöhemmin tarinansa siltä varalta, että joku vielä olisi olemassa ja löytäisi hänen asuinsijansa. Hän kirjoitti niin kauan kuin hänellä riitti paperia ja kun se loppui, hän oli ollut kaksi ja puoli vuotta seinän eristämässä maailmassaan. Sen pituinen se.
Kiinnostukseni selviytymistarinoihin johtuu todennäköisesti siitä, etten ole hiukkaakaan selviytyjä. Yksinäisyys sopii minulle, mutta ei tietenkään täydellinen. Pahinta olisi se, että minä olen epäkäytännöllinen eikä minulla ole sitä arvokasta talonpoikaisjärkeä, se vähäinenkin haihtuu, koska mielikuvitusta on sitäkin enemmän ja jos olisin Seinän nainen pääni pimenisi kaikista kauhukuvista, joita aivoni syöttäisivät joka tilanteeseen. Jos jostain syystä onnistuisin ampumaan kauriin enkä itseäni, niin sen nylkeminen, sisälmyksien poistaminen ja paloittelu olisi ylivoimaista. Voisin ehkä oppia lypsämään, mutta en pystyisi auttamaan poikivaa lehmää enkä edes teoriassa pysty viemään loppuun ajatusta maidonsaannin varmistamisesta siten, että lehmä lisääntyy oman jälkeläisensä kanssa. Lopuksi tieto siitä, että puhuisin lopun elämääni vain eläimille saisi minut opettelemaan niiden kieltä ja sen myötä kulkemaan nelinkontin ja syömään ruohoa. Mutta sitä ei onneksi kauan kestäisi.

Corn casserole

2011-01-30T20:29:00.007+01:00

Maissilaatikko on vähän kulmikas nimi tälle ihan kelvolliselle lisäkkeelle, mutta pata eikä muhennos se ei ainakaan ole. Maissivuoka menettelee nimenä, mutta olkoon nyt vain kotoinen laatikko. Amerikasta se on kotoisin, kiitospäivän ruoka, joka aikoinaan tehtiin tietysti tuoreesta maissista, mikä on edelleenkin mahdollista,vaan ei minulle nyt. Minä tein pakastemaissista, koska niin oli ohjeessa, jonka viime syksynä näin enkä kirjoittanut muistiin mitään, koska se on yksinkertainen eikä määrien kanssakaan ole niin nöpönnuukaa. Kunnia sille, jolle kunnia kuuluu, mutta en kerta kaikkiaan muista missä ohje tuli vastaan ja kun sitten googlailin, läiskähti näytölle yli miljoona osumaa, joten enpä taida polkea kenenkään tekijänoikeusvarpaille.

Aluksi voidellaan laatikko, siis uunivuoka ja sinne kaadetaan:
500 g pakastemaissia, jäisenä ja päälle kaadetaan seos, jossa on
1½ dl kermaa (minä häpeämätön laitoin kuohukermaa, mutta kevyemmätkin sopinevat)
1 dl kermaviiliä
vajaa dl korppujauhoja
2 munaa
50 g sulatettua voita
1 tl suolaa
ripsaus jauhettua valkopippuria
töpsäys paprikapulveria
hyppysellinen sokeria
Laatikko muhimaan noin tunniksi 175-asteiseen uuniin. Se sopinee monenlaisten pääruokien lisukkeeksi, mutta erinomaisesti se ainakin maistui cordon bleu- broilerinfileiden kanssa, joiden täytteenä oli Aura-juustoa ja savukinkkua.
PS. Olen tietoinen sekä maissilaatikon että fileiden rasvamäärästä enkä aio keventää jatkossakaan, mieluummin olen välillä vaikka kokonaan syömättä.

Perinnepuolukkapuuro

2011-01-23T19:27:00.004+01:00

Minä pidän puolukan kirpeydestä ja monikäyttöisyydestä. Se sopii niin pää- kuin jälkiruokiin ja leivontaan ja on helppo säilytettävä ja poimittava ( sanon minä, joka olen viimeiset 15 vuotta poiminut torilta).
Kun vain ajattelenkin ruispuolukkapuuroa, nousee hyviä muistoja mieleen. Se oli taivaallista niin kotona kuin koulussa, kuumana ja kylmänä, aina maidon kanssa. Se oli rukiisen ruokaisaa ja riitti ateriaksi, jos oli vielä lisäksi näkkärivoileipä. On suurta saamattomuutta, ettei sitä tule itse keitettyä. Nyt pitäisi melkein luvata itselleen, että lähiaikoina se tapahtuu. Tai sitten ei. Elämä on nykyään niin ohjelmoitu, ettei mitään voi tehdä silloin kun se mieleen juolahtaa. Sitten kun sopiva rako löytyisi, ei enää juolahda.
Tämä puolukkapuuro on kevyempi, selvästi jälkiruoka, helppo ja vaivaton, jos on yleiskone käytettävissä, hieman enemmän tekijäänsä sitova, jos täytyy pitää sähkövatkaimesta kiinni ja aika rasittava, jos pitää vatkata käsin (ei tätä varmasti kukaan väärin ymmärrä, mutta selvennän varmuuden vuoksi, että käsikäyttöisellä vispilällä, ei siis käsillä).

4 dl kiehuvaa vettä (yleiskoneen) kulhoon, lisätään
1½ dl ruissihtijauhoa ja huristetaan koneella n. 15 min., lisää
1 dl sokeria (sokerin määrä syytä tarkistaa lopuksi, lisätä voi aina)
1 rkl vaniljasokeria
3 dl puolukkasurvosta ja taas vatkataan ainakin 15 minuuttia

Tämä puuro ei ole oikeastaan puuroa vaan ilmavan kuohkeaa puolukkavaahtoa, kevyempää kuin perinteinen mannasuurimoihin tehty vispipuuro, jota myös lappapuuroksi kutsutaan ainakin pohjois-Suomessa. En tiedä onko nimi käännös ruotsista (klappgröt)vai syntynyt äänen perusteella. Ruotsalainen vispilä sanoo klapp-klapp ja suomalainen lap-lap.
Vähempikin vatkaaminen voisi riittää tähän puuroon, en ole kokeillut. Mutta olen ruvennut suhtautumaan epäluuloisesti vanhoihin resepteihin, joissa esi-äidit vaahdottavat päivät pitkät leipoessaan. Moni resepti toimii, vaikka vain mättää kaikki ainekset sekaisin. Luulen, että keittämisen ja leipomisen on joskus haluttu olevan vaikeaa, vaivalloista ja vaativaa naistyötä, etteivät miehet vain aliarvioisi sitä työtä ja sen tekijöitä.

Palapeli

2011-01-08T18:39:00.005+01:00

Tämä palapeli on joululahja. Se esittää Henricus Hondiuksen maailmankarttaa vuodelta 1617. Olen viettänyt lukemattomia tunteja sen parissa viihtyen erinomaisesti. Se on täynnä pieniä yksityiskohtia ja kirjoitusta, mikä hieman helpottaa kokoamista. Minulla voi olla vähän perinnöllistä taipumusta tykätä palapelin kokoamisesta. Äitini puuhasteli intohimoisesti kaikenlaisten pulmapähkinöiden ja sanaristikoiden parissa ja oli aivan ekstaasissa 5000 palan palapelistä, josta kolme neljäsosaa oli lähes pilvetöntä siniharmaata taivasta. Minä tiesin yhdellä vilkaisulla, etten ikinä selviäisi siitä haasteesta. Hermot siinä pettäisivät ja peliparka joutuisi jonkun nöyryyttävän ja ansaitsemattoman koston kohteeksi (sylkisinkö sen päälle vai peräti pissaisin?!), mikä vain osoittaisi kuinka primitiiviseksi voisin taantua pelkästä turhautumisesta.

Mutta tämä 1000-palainen on juuri sopiva. Palapeliä ei kannata ruveta kokoamaan muutamaksi minuutiksi, siihen on varattava aikaa. Paloja on lajiteltava värien mukaan, tuijoteltava niitä niin tiiviisti, että värisävyt painuvat verkkokalvon muistiin ja alitajunta työstää yksityiskohtia niin, että palat napsahtelevat oikeille paikoille. Silti samalla ajatukset ehtivät kuljeskella hyvin rentouttavalla tajunnanvirtamenetelmällä omia polkujaan kuin Marlboro-mies ikään. Lopuksi on suorastaan määrättävä itsensä lopettamaan ja hoitamaan muita hommia. Mutta eihän itseään ole pakko totella.

Minä en kokoa samaa peliä ikinä toista kertaa. Valmis palapeli saa tarkoitukseen valmistetun lakkakerroksen ja sitten sen voi kehystää. Minä en myöskään kokoa palapelejä, joihin ei ole mallikuvaa, se on minusta aivan kamikazelaji, ne hermot, ne hermot. Mallikuvan perusteella pelin valitsenkin, ei mitään yltiöäiteliä alppimaisemia eikä kukkaloistoa. Mielenkiintoisimmat palapelit löytyvät taidemuseoiden myymälöistä. Olen koonnut muutaman Pieter Brueghelin maalauksen. Sekä vanhemman että nuoremman Brueghelin maalauksissa on valtavasti yksityiskohtia, jotka on pakko huomata palapeliä kootessa, väkeä on vilisemällä, rumia, lihavia, vanhoja, lapsia, heillä hupaisia vaateparsia ja hattuja, koiria, hevosia, rahvaan arkea 1500-luvun Alankomaissa. Siinä kiinnostuu perehtymään taiteilijan muuhunkin tuotantoon ja yltyy jopa suunnittelemaan matkan nähdäkseen alkuperäisiä maalauksia. Ja perillä voi taas hankkia palapelin...

Voihan nenä!

2011-01-06T14:52:00.006+01:00

Joulu jätti tyhjiön. Ruoanlaitto ja leipominen euvät kiinnosta edes teoriassa, alennusmyynnit ahdistavat, ennätysluminen talvi ja pakkaset eivät saa minua ulkoilemaan edes velvollisuudentunnosta. Lukeminenkaan ei lähde liikkeelle ja vie mukanaan, vaikka kirjoja maailmassa riittää.
Epäonnistunut, tyngäksi muokattu kuvantekele esittää Mikko Rimmisen Nenäpäivää, jonka sain joululahjaksi. En ole lukenut tältä Finlandia-voittajalta mitään muuta. Taustatiedoista ilmenee, että hän on aikaisemminkin sekä myynyt hyvin että saanut kiitosta omaperäisestä ilmaisusta.
Nenäpäivässä ei ulkonaisesti tapahdu juuri mitään, mutta päähenkilön päässä sitäkin enemmän. Irman, keski-ikäisen (?), pienituloisen, yksinelävän naisihmisen eristyneisyys aiheuttaa lähes autistisia oireita, joiden vuoksi hän ja hänen ajatuksensa törmäilevät holtittomasti. Välillä tuntuu ettei hän pysty ollenkaan ohjailemaan ajatustoimintaansa saati hallitsemaan sitä, vaan koheltaa kuin kauko-ohjattuna, soittelee vieraissa taloissa vieraiden ihmisten ovikelloja ja esiintyy taloustutkimusta tekevänä haastattelijana saadakseen kontakteja kanssaihmisiin. Ujo hän ei ainakaan ole - minä olen enkä todellakaan voisi olla oikeastikaan mikään haastattelija ja rimputella vierailla ovilla ja työntyä sisään, pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. Irma on pikemminkin omituinen.Toinen kysymys on sitten kuinka omituinen saa olla, eihän hän halua kenellekään mitään pahaa eikä yritä hyötyä kenestäkään.
Rimmisen kieli ja kielikuvat ovat todella erikoisia, usein osuvia, mutta välillä liika on liikaa ja kieli muuttuu itsetarkoitukseksi. Jos nyt yrittäisin haakuroida samanmakuista nälseää tyyliä, pitäisi pääkopasta pelmahtaa ajatuksenhahtuvia ja niistä sitten suohkia pumpsea aivopilvi. Mutta kaikki on niin tymäkkää ja vastentahtoisen nahkamaista, etten yllä Irman aivohetteikön hiivoittumisen tasolle, vaan tahkeassa päässäni juomuilee säleä raide, joka pitää ajatukset maan kamaralla polvia myöten eivätkä ne koskaan pilveydy hilperöiseksi nautinnoksi. Mutta enhän minä kirjailija olekaan.

Toisenlainen joulu

2010-12-29T21:01:00.012+01:00

Tähän kakkuun/jälkiruokaan tarvittiin se puolikas granaattiomenaa, joka jäi yli joulusalaatista. Lisäksi tarvittiin 4 valkuaisen pavlova eli marenkikakkupohja - päältä rapea, sisältä pehmeä - , pari desiä kermaa vaahdotettuna - ei kannata makeuttaa - ja pakastevadelmista ja tomusokerista hurautettu sakea soosi, joka valuu kakun päältä omia reittejään. Tämä kakku syödään heti valmistuttuaan, marenkipohjan voi toki tehdä etukäteen, mutta valmiiksi koottuna kakku möyhentyy mössöksi, jos se joutuu odottamaan syöjiä.
Kuvassa se on jouluisemman näköinen kuin luonnossa, sillä nyt tuli joulu, jollaista ei kukaan suunnittelisi. Joulunhan on tapana olla perinteinen ja tunnelmallinen, muodostaa silta itse kunkin lapsuuteen, koska kaikki pyritään tekemään niin kuin aina ennenkin. Uusia ruokia voi joulupöytään tulla ja uusia koristeita hankitaan, mutta aina on mukana vanhaa ja sillä tavalla ovat joulussa mukana hekin, jotka ovat joukostamme poistuneet. Joulu on itse asiassa ladattu täyteen tunteita, joten usein odotukset sen suhteen ovat aivan liian suuret ja siksi sukulaisten tapaamisiin liittyy helposti ristiriitoja, jotka kiristävät tunnelmaa. Tämä on kaikille tuttua omista ja tuttujen kokemuksista, kirjoista ja elokuvista.
Mutta tänä jouluna oli ihan toisenlaisia vaikeuksia. Maanantaina hajosi hella aivan käyttökelvottomaksi ja uuden sai vasta torstaina eli aatonaattona. Olin jouluhuumassa tehnyt kunnianhimoisen minuuttiaikataulun kotitekoiselle unelmajoululle kun kerran koko perheellä oli mahdollisuus kokoontua useammaksi päiväksi. Kaikki tarvittavat aineet oli hankittu, mutta aikataulu kaatui kun ei ollut uunia käytettävissä. Mutta tämä oli vasta alkusoittoa.Tilanne paheni, jos mahdollista, vielä lisää kun keittiön viemäri tukkeutui ja putkimies ei samana päivänä ehtinyt paikalle. Harmitus oli kiukun rajamailla, kun tuli paljon isompia ongelmia. Kuudesta joulunviettäjästä viisi sairastui, oireista päätellen kahteen eri tautiin. Parilla tuli tauti jo mukanaan ja puhkesi kunnolla, yksi selvisi vuorokaudessa, toinen kahdessa, yhdellä on tullut jo viikko täyteen. Jääkaappi oli täpötäynnä ruokaa ja raaka-aineita ja sinne piti sulloa kuumepotilaille juotavaa, jota terveenä pysynyt teräsmies kantoi kaupasta. Yksi joutui jättämään jouluruoat kokonaan väliin ja muiden kohdalla niiden menekki oli niin heikko, että lopuksi niitä piti siirtää jätteisiin. Joulusuunnitelmassa oli mässäilyn lisäksi pientä ulkoilua idyllisessä talvimaisemassa, tapaninajelua, kyläilyä, iltaisin oli tarkoitus pelata porukalla korttia, koota palapeliä, katsella dvd-filmejä. Kaikki tämä jatkuvan napostelun vauhdittamana, juustoja, suklaata, glögiä, mikä nyt kenenkin mielestä on hyvää, sillä jouluna syödään yölläkin. Mutta nyt keskityttiin huolehtimaan sairaiden nesteytyksestä ja tarkkailtiin huolestuneina oireita yötä päivää josko olisi syytä hakeutua ammattiauttajille.
Nyt se on sitten ohi ja seuraava tilaisuus viettää joulua yhdessä on vuoden päästä, jos elää saa. Tässä sitä sopii miettiä mikä tekee joulun. Onko se tämä aineellinen, josta sitä yritetään rakentaa vai onko se sieluntila, joka löytyy jos löytyy sisimmästä, vai niiden yhdistelmä? Tämänjouluisen kokemuksen perusteella sanoisin, että pääasia on, että ollaan terveitä. Mutta suuri joukko ihmisiä on sairaina joulunakin, monet vuoteenomina ja joulu se on heilläkin. Niin tai näin, nyt on kuitenkin pettynyt olo niin kuin lapsella, jolta on anastettu kauan himoittu nekku ja siihen on vain tyytyminen.

Joulusalaatti

2010-12-17T19:15:00.006+01:00

Tämä salaattiohje on alkujaan peräisin kaupan mainoslehtisestä ja vaikutti lupaavalta heti ensilukemalla. Sitten minä tein taas kerran niin kuin monesti aikaisemminkin - kokemuksesta ei aina opi yhtään mitään - eli aloin muutella reseptiä oman pääni mukaan ja kuinkas kävikään, lopputulos oli niin hyvä, että teen salaatin jatkossakin niillä muutoksilla. Tätä tulen todellakin tekemään. Maistuis varmaan sullekin!
Salaatti on osa ruusukaaliteemaa, jota kehittelen.
Tarvitaan:
250 g ruusukaaleja, jotka siivotaan (kannat, huonot päällimmäiset lehdet), keitetään n. 5 minuuttia, haudutetaan voissa, suolaripsaus sekaan, jäähdytetään
1 dl kokonaista ohraa, keitetään kasvisliemikuutiolla maustetussa vedessä, jäähdytetään
1 appelsiini, kalvottomina puolitettuina viipaleina (kalvot kitkeröittävät salaatin tuota pikaa)
3 kuivattua viikunaa viipaloidaan
kourallinen babyrucolaa (uusi tuttavuus minulle), napsin babyvarret pois
100 g fetaa huolimattomasti murennettuna, könttejä pitää olla
kourallinen saksanpähkinöitä krouvisti rouhittuina

Sitten tulee se huipennus, joka tekee tästä jouluisen ja ylellisen, niin ylellisen että olin luopua koko kokeilusta, sillä jouduin maksamaan tästä n. 3 euroa, puolikkaita kun ei myydä.
½ granaattiomena, josta saa vaikka kauhalla koputtelemalla kauniin punaiset, kuultavat siemenet rapisemaan salaatin päälle.
Sekoita salaatti ja lisää mausteeksi oliiviöljyä, sormisuolaa ja mustapippuria maun mukaan.

PS. Käytin ohraa bulgurin asemesta, babyrucola korvasi lehtipersiljan, rasvafriikkinä haudutin ruusukaalit voissa, ne kun tuppaavat välillä maistumaan kitkeriltä, mutta voi vie niiltä luulot.
PS2. Olen löytänyt jälkiruoan, johon voin käyttää sen granaattiomenan puolikkaan ja tavallaan päästä puolta halvemmalla(naisen logiikkaa) ja lopputulos on todella jouluisen näköinen. Se on niin helppo, etten harjoittele etukäteen enkä lisää omasta päästäni mitään, joten se tulee kuvattavaksi joulunpyhinä.Se jälkiruoka, ei pää.

Joulukortit

2010-12-11T15:02:00.007+01:00

Nyt niitä pitäisi lähettää, jotta ehtivät ajoissa perille. Joulun jälkeenhän tulevat ne nolot kortit, jotka lähetetään sitten kun huomataan, että tuli kortti joltain sellaiselta, jolle ei itse lähetetty, ei ehkä tullut mieleenkään tai sitten poistettiin jostain syystä lähetettävien listalta. Minä olen tullut sellaiseen vaiheeseen, etten oikeastaan haluaisi lähettää kortteja ollenkaan. Tuntuu suorastaan epäeettiseltä näissä taloussuhdanteissa ostaa kalliita, puhtaasti kaupallisia kortteja. Parempi vaihtoehto on tietysti ostaa hyväntekeväisyyskortteja - UNICEF, syöpäjärjestöt, MLL, onhan niitä tuen arvoisia kohteita.
Kortin saaminen ei enää ilahduta samalla tavalla kuin joskus lapsuudessa. Kortit eivät olleet silloin 2-osaisia kuoressa lähetettäviä. Kortti oli joko iloisen värikäs tai tumman arvokas. Vakavamieliset ja varsinkin uskovaiset lähettivät kirkkoja lumisessa maisemassa, enkeleitä, seimiasetelmia tai kynttilänkuvia. Iloisissa oli tonttuja, joulupukkeja, muita pukkeja, porsaita ja joulukuusia lahjaröykkiöineen. Parhaimmat, ikimuistoiset, tunnelmallisimmat olivat Martta Wendelinin ja Jenny Nyströmin taitelemia. Kortteja pidettiin esillä ja joulun jälkeen ne pantiin visusti talteen. Koulussa vanhoista korteista ommeltiin joulurasioita. Sellaisen jokaista sivua varten pantiin kaksi korttia vastakkain kuvapuolet ulospäin ja reunat rei´itettiin parsinneulalla ja sitten ommeltiin muliinilangalla (?! arvaus, mutta kuulostaa asialliselta) ja jonkinnimisillä pistoilla (nyt ei auta arvaus) sivut yhteen. Sen koommin kortit kuin rasiatkaan eivät ole säilyneet elämän myllerryksissä. Nyt olisi kuitenkin mielenkiintoista katsella niitä lapsuudenaikaisia kortteja. Olisivatko ne enää niin ihanan jouluisia kuin ne ovat muistikuvissa? Minun lapsuudenkodissani ei ollut puhelinta. Kortti saattoi olla lähes ainoa yhteydenotto kaukana asuvilta sukulaisilta vuoden mittaan. Lähes, sillä pääsiäisenä tuli pääsiäiskortti! Vakavamielisiltä ja uskovilta tuli kirkonkuvia, narsisseja, mutta en kuitenkaan muista nähneeni koskaan seimen ja Jeesus-lapsen vastineena ristiinnaulitun kuvaa. Iloisissa korteissa oli munia, pajunkissoja, jäniksiä ja noita-akkoja.
Pääsiäiskorttiperinne on hiipunut lähes kokonaan pois, mutta joulukorttivalikoima on rajaton kuten joulun muukin varustelu koristeilla ja valoilla. Tässä minä istun ja mietin korttiasiaa. Nyt eletään puutteen kanssa samanaikaisesti vauraita aikoja. Monet antavat ystävilleen ja tutuilleen joulutervehdyksinä lahjoja, kukkia, suklaata pulloja kortin asemesta. Viestejä lähetetään myös elektronisesti, kirjeitä ei juuri käsin kirjoitella kun nopeampia ja vaivattomampia keinoja on. Minun lähetyslistani lyhenee vuosi vuodelta periaatteella jos ei muuta kontaktia ole niin ei sitten muodon vuoksi korttiakaan. Oletan omasta kokemuksestani pikkulapsien ilahtuvan kun saavat kortin omalla nimellään. Vanhemmistani huomasin, että vanhukset arvostivat kovasti kortilla muistamista, mutta jostain syystä en vielä tunne itseäni niin vanhaksi. On tietysti suurta itsepetosta luulla vanhenemisen pysähtyneen aikoinaan huomaamattomasti viisissäkymmenissä. Peili on armoton. Jos niitä kortteja alkaa tulla runsaammin kuin ennen, vaikka ei itse lähettäisi yhtään, niin se on selvä merkki siitä, että loppusuoralla ollaan ainakin muiden mielestä.

Friteeratut villisiat

2010-12-04T19:00:00.007+01:00

löytyivät Ernst Kirchsteigerin joulukeittokirjasta, josta löysin viime joulun alla kanelisydämien ohjeen. Kirjan ohjeet ovat konstailemattomia ja kuvat todella tunnelmallisia. Joulumieltä voi herätellä selailemalla kirjaa.
Villisiat ovat ihan tavallisia munkkipossuja. Munkki ei ainakaan minulle ole joululeivonnainen, mutta toisaalta sikateema jos mikä liittyy vahvasti jouluun. Näiden töpselinenien juju on siinä, että ne tehdään tietysti possumuotilla, mielellään pienehköllä ja sellaisella, jossa on kunnon kärsä eikä mikään muumiturpa ja että niistä saa 3-ulotteisia nipsauttamalla saksilla korvat ja koivet erilleen.
Munkkitaikinan voi kaulita n. sentin paksuiseksi eikä näihin villisikoihin kaivata mitään hillotäytettä riistan makua pilaamaan. Pieni annos taikinaa on paikallaan, se ei johda mihinkään kohtuuttomaan pakkosyöntiin säästösyistä, munkkihan on syytä nauttia paistotuoreena.

Minun sikalaumani ei ole kuvassa ollenkaan 3-ulotteinen, mutta se johtuu siitä, etten osaa valokuvata, kaikista kuvista tulee latteita ja oudon värisiä. Valokuvausta ja photoshoppia voisi tietysti opetella, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu eikä kiinnosta minua hiukkaakaan.

Kalavuoka

2010-11-23T18:26:00.006+01:00

Mikä se on tuo valkoinen vuoka
sisällään ihan kalpea ruoka?
No siinä on maukas muusikatto,
pohjalla voissa haudutettu pinaattimatto.
Matolla lepää höyrytetty turskafile suuri,
peittona pehmeä valkokastike, mausteena piparjuuri.

Kalavuoan perusohje on brittiläisestä Two Fat Ladies-ruokaohjelmasta, jota tehtiin 1996- 1999. Päähenkilöt olivat, paitsi lihavia, myös iäkkäitä ja ronskeja niin ulkonäöltään kuin tavoiltaan. Toisella heistä oli ollut alkoholiongelmia, joten hän ei ainakaan ohjelmassa naukkaillut, mutta poltti sen toisenkin edestä jolle sitten jäi se naukkailu. He saapuivat kulloiseenkin ruoanvalmistuspaikkaan - yleensä johonkin herraskartanoon - sivuvaunullisella moottoripyörällä. Heillä ei myöskään ollut mitään aikomusta laihtua ainakaan ruokatottumuksiaan muuttamalla. Rasva oli heidän kokkailunsa kulmakivi, sitä tirisi kaikissa ruoissa. Ja kaikki tehtiin pitkät kynnet punaisiksi lakattuina ja erittäin yläluokkaisella korostuksella ja kielenkäytöllä eli leidejä sormenpäitään myöten. Most delightful entertainment indeed!
Tämä Fish Pie on ainoa ruoka, jonka bongasin ohjelmasarjasta. Tuntui, että useimmiten heidän ruokiinsa tarvittiin pyitä, viiriäisiä, kyyhkyjä, jäniksiä tai muita yhtä vaikeasti hankittavia raaka-aineita eikä näiden eläimien käsittely ja niistä syntyvät mykyt ja muhennokset edes innostaneet.
Fish Pien voi "pimpata" katkaravuilla, mutta nyt on syytä syödä arkisesti. Jouluna tulee väkisinkin ylilyöntejä niin ruoan laadussa kuin määrässä.

Lisää novelleja

2010-11-20T13:55:00.008+01:00

Minä pidän Tuula-Liina Variksen kirjallisesta tuotannosta on sitten kysymys romaaneista, novelleista tai kolumneista. Hänen kielensä on niukkaa, ei turhia tunnemaalailuja, vaan juuri oikealla sanavalinnalla syntyvää ilmaisuvoimaista tekstiä. Silloin kun aiheena on naisnäkökulma, kuten hänellä usein on, on sisältö sellainen, että siihen on helppo samastua, tulee ahaa-elämyksiä, noin minäkin ajattelen, mutta hän sen osaa tiivistää sanoiksi. Hänen huumorinsa on myös pienieleistä, ei mitään revittelyä, vaan komiikka on paljolti sanavalinnoissa, tarkkaa psykologista havainnointia vähin keinoin.
Tutustuin Variksen kirjoitteluun ensimmäisen kerran, kun aivan sattumalta käsiini osui Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) muutama vuosi ilmestymisen jälkeen. Se on omaelämäkerrallinen kuvaus avioliitosta Pentti Saarikosken kanssa, elämästä boheemin, holtittoman, alkoholisoituneen lahjakkaan kirjailijan ehdoilla. Avioliitto ajoittui 60-70 luvun kulttuurimyllerrykseen, joka sekin näin jälkikäteen oli yhtä rajatonta kaaosta. Hän kertoo kaikesta kiihkottomasti, kaunistelematta, mutta silti herkästi. Sen lukuelämyksen jälkeen olen lukenut kaiken muunkin ja nyt viimeksi novellikokoelman Muotokuvamaalarin tytär (WSOY 2010).
Novelleissa on vastakkainasetteluja, jotka poikkeavat tavanomaisista sukupolvien välisistä asenteista. Erityisesti minua riemastuttivat ja myös riipaisivat pienen mummosarjan tarinat. Se on kaiketi ymmärrettävää, kun on kokenut iäkkäiden vanhempiensa kuoleman ja on itse jonossa seuraavana osallistumaan vanhuselämän iloihin ja suruihin tänä tylynä aikana, jolloin kaikki mitataan rahassa ja vanhus on lähinnä ongelmajäte, joka pitää loppusijoittaa ellei se poistu elämästä ennen kuin siitä tulee rasite yhteiskunnalle.
Mummosarjassa on laitoksia, sairastelua, dementiaa, kuolemaa ja kaikkea sellaista elämän varrelta mikä on vanhuksen päässä säilynyt ja viime metreillä herännyt uuteen eloon.
Riemastuttavin oli mielestäni novelli Hyvää äitienpäivää, mummi!. Siinä vanha nainen osaa tarpeen tullen esittää sujuvasti seniiliä, aivan autuasta tyhjäpäistä mummia. Se taito on tärkeä silloin kun lapsenlapsi, aikuinen häikäilemätön juoponsitko luuseri tulee pikavisiitille kyniäkseen mummilta rahat. Rahansa on mummi osannut piilottaa, puhuttelee lapsenlasta pojakseen ja hymyilee aurinkoisesti kun tämä ryyppykavereineen penkoo paikkoja aina vain röyhkeämmin. Mummi lataa kahvinkeittimeen kaurahiutaleita ja ihmettelee kahvin vaaleaa paahtoa. Jo tulee vieraille selväksi, että mummi on ihan "seko, tööt ja persaukinen" joten vierailu loppuu lyhyeen ja sen jälkeen mummi keittää itselleen hyvin ansaitsemansa kunnon kahvit.

Tämä antoi minullekin, kiltille lässykälle, ajateltavaa, jos elonpäiviä riittää. Pitää olla topakka ja käyttää tervettä järkeä, ei täällä elämässä mummoja hemmotella. Luultavasti ne, jotka ovat syntyneet tällä vuosituhannella tähän ahneeseen, itsekkääseen ja kylmään maailmaan osaavat mummoinakin pitää puolensa ja pystyvät vaikka itse terrorisoimaan ympäristöään ja vetämään turpaan ainakin itseään pienempiä ja heikompia.

Ambrosiakakku

2010-11-15T17:34:00.004+01:00

Pyöräytin pikapikaa ambrosiakakun kun tarvitsin kestitystä vieraalle menneisyydestä, 40 vuoden takaa. Aikaa oli vähän ja siksi klassikko ambrosia sopi hyvin: onnistuu aina ja on vähistä aineistaan huolimatta mehevä ja maukas (ihan oma arviointi, vieraalta ei kysytty) ja kuorrutuksineen hiukan arjen yläpuolella.
Kakkuun tarvitaan:
150 g voita, joka sulatetaan ja saa hieman jäähtyä ettei käynnistä leivinjauhetta

3 munaa ja
2½ dl sokeria vatkataan perusteellisesti kuohkeaksi, vaaleaksi vaahdoksi

2½ dl vehnäjauhoja ja
1 tl leivinjauhetta yhdistetään

Lisätään vuorotellen voisulaa ja jauhoja munasokerivaahtoon turhia vatkailematta, jotta taikina säilyttää kuohkeutensa. Hyvin voideltu ja jauhotettu tasapohjainen vuoka ja paistumaan n. 35 minuutiksi, asteita 175-200.
Vielä lämpimän kakun päälle runsaasti kuorrutusta (nokare sulatettua voita +tomusokeria + appelsiinimehua, tuoreesta puristettua) ja ennen kuorrutuksen kovettumista päälle ripotellaan appelsiininkuoripaloja, sellaisia "hillottuja" kaupan hyllyltä 100 g:n pakkauksessa. Niitä voisi varmaan tehdä ihan itse omin pikku kätösin, mutta en pysty perustelemaan itselleni miksi tuhlaisin aikaa sellaiseen kun kerran voi laiskanakin olla.
Joissakin resepteissä lisätään taikinaan appelsiinimehua ja/tai appelsiininkuoriraastetta.Kyllä reseptejä riittää.

Kakun nimen historia puhutti meitä - joku paavikin muljahti mielen perukoilta - ja lupasin tutkia netistä. Sieltähän löytyy ihan kaikki, sekin mikä ei pidä paikkaansa.
Ja totisesti löytyi. Ambrosiakakku tunnetaan monella kielellä, tosin ei kakuilla muuta yhteistä ole kuin että ovat kaikki jollakin tavalla kuorrutettuja. Itse ambrosia saa alkunsa mytologiasta. Se on kuolemattomien eli jumalten ruokaa ja/tai juomaa, tuoksuvaa sellaista joka tapauksessa. Rehellisyyden nimessä täytyy sanoa, ettei se kakku niin ylevää nimeä ansaitse, mutta ihan kelpo kakku maalliseen makeanhimoon.

Risotto

2010-11-01T19:41:00.006+01:00

Minä olen vasta vanhoilla päivilläni oppinut tekemään ja arvostamaan oikeaoppista risottoa. Pitkäjyväinen riisi - useimmiten merkkiä Uncle Ben -tuli kauppoihin kaiketi joskus 70-luvun alussa ja siitä lähtien se oli yleinen ja nuorten suosima lisuke. Jos lisäkeriisiin lisättiin ruskistettua jauhelihaa ja pakaste herne-maissi-paprikaa, oli ruoka nimeltään risotto. Tai niin sitä luuli kun ei aidosta tiennyt. Lopputulos on aivan toinen ruokalaji ja monin verroin herkullisempi, jos otetaan lähtökohdaksi oikea riisilajike: arborio tai carnaroli. Riisi kuullotetaan sipulisilpun kanssa oliiviöljyssä ja sitten alkaa tärkeä nesteytys. Runsaasti hyvää kasvis- tai kanalientä vähitellen lisättynä antaa pehmeän, kermaisen lopputuloksen ja jos liemen lisäksi mukaan tulee pari desiä kuivaa valkoviiniä, on maku aina vain parempi. Lopuksi ennen tarjoilua reilu köntti voitti ja runsaasti raastettua parmesaania tai pecorinoa. Riisipakkauksissa on hyvät perusohjeet ja vinkkejä vaihtelunhaluisille. Kuvan risottoon lisäsin loppuvaiheessa voissa paistettuja herkkusieniä, sokeriherneitä (osuivat olemaan tarjouksessa), vihreää parsaa ja sekin kävi läpi voikuullotuksen ja vielä pieni pakkaus ilmakuivattua kinkkua silputtuna.
Minulla on nyt meneillä Italia-buumi, joka heijastelee ruokiinkin. Mielestäni ihmisellä pitää kaamoksessakin olla toivo auringosta eli valosta ja lämmöstä, joiden mukana usein tulee kepeämpi ja toiveikkaampi suhtautuminen elämään. Italialaisille aurinkoa on tarjolla enemmän ja heissä näkyy elämänilo ja nautiskelu. Joskus paikan päällä käy mielessä, että vähempikin määrä aurinkoa voisi olla heille sopiva, kun ovat niin hälläväliä sovituissa ajoissa ja aina tunteet läikehtivät pinnassa, niin ilo, into kuin kiukkukin, mutta hyvinhän ovat pärjänneet ja italialainen ruoka on mielettömän hyvää.
Paolo Roberton uusin kirja on hyvä innoituksen lähde, reseptit ovat yksinkertaisia ja nopeita valmistaa- kuinkas muuten, pikaruoastahan on kysymys -ja aitoja aineita saa jo kaikkialta.
Paolo on entinen nyrkkeilijä, luennoitsija, viihdetyöläinen, bisnesmies, keittokirjailija, mutta ennen kaikkea herkkusuu italialainen (vaikka onkin puoleksi ruotsalainen), suuren tätilauman lellipoika ja tädeiltä ruoanlaittokiinnostuksensa perinyt.

Minua ärsyttää

2010-10-24T16:31:00.015+02:00

-ihan suunnattomasti se, ettei nyt ärsytä mikään. Olisi niin helppo kirjoittaa lista ärsytyksen aiheista ja siten lunastaa hyvä omatunto. Pyrin nimittäin kirjoittamaan tasaiseen tahtiin, vaikka tiedänkin, että niin blogin kirjoittaminen kuin sen lukeminen ovat vapaaehtoisia. Mutta minä olenkin aikataulutetun elämän vammauttama ja rakennan järjestystä, joka sitten tekemättömänä pusertaa päässä ja tekemisistä - niistä vähistä - tulee suoritusta.
Minä pienessä mielessäni ihannoin menneen maailman järjestystä, jolloin kodeissa - kunniallisissa sellaisissa - oli siivouspäivä (tarkemmin eriteltynä viikkosiivous ja kuukausittain/ vuodenajoittain hoidettavat siivoukset), pyykkipäivä, leipomispäivä, saunomispäivä ja niin edelleen. Siinä sivussa hoidettiin parsimiset, paikkaamiset, sukankutomiset,matonkuteiden leikkaamiset. Syksyisin kerättiin satoa ja säilyttiin. Muistaakseni tammikuussa oli valkoviikot eli ostettiin edullisesti lakanakangasta ja ommeltiin liinavaatteita puhki kuluneiden ja paikattujen tilalle. Minä en ole koskaan ollut ahkera, jämpti ja aikaansaava, päin vastoin. Lapsena olin työtä paossa tuntikausia ullakolla vanhoja lehtien vuosikertoja lukemassa tai konttasin ojanpohjia pitkin karkuun kun olisi pitänyt olla perunapellolla. Minusta tuli tunnollinen koululainen, oikea mallioppilas, ihan vain siitä syystä, että läksyistä sai alibin olla tekemättä mitään muuta työksi tulkittavaa. Läksyjen jälkeen jatkoin sujuvasti lukemista romaaneilla, mutta pidin varmuuden vuoksi koulukirjoja esillä ettei olisi käynyt käry.
Minä olen monessa asiassa mallia "halut on, mutta kyvyt puuttuvat". Tässä työnteossa lapsuuteni kasvatusihanteet ovat iskostuneet lähtemättömästi päähäni, mutta en ole saanut itseäni toimimaan niiden mukaisesti enkä usko enää näin vanhana muuttuvani. Tulen vain vielä tehottomammaksi kun kroppakin väsyy entistä helpommin. Minun omanarvontuntoni pelastus on se, että monien mielestä ruoanlaitto ja leipominen ovat ankaraa työntekoa ja saan kehuja ahkeruudesta, vaikka minulle ne ovat parasta vapaa-ajan viettoa, ihan huvittelua, ja siksi työnnän käteni taikinaan aina, kun se on mahdollista. Hyvää ja innostavaa valmistautumista lempipuuhiin on keittokirjojen ja alan blogien selailu, joskus jopa oma kirjoittelukin.
Vino pino elämäniloa!

PS. No nyt kuitenkin ärsyttää - se, että kaupallinen joulu alkaa jo työntyä näkösälle näin aikaisin ja kohta siltä ei välty missään.

Pähkinäkoukut

2010-10-18T18:53:00.002+02:00

Pikkuleivät eivät ole vuosikausiin olleet leipojien suosiossa. Tarjolla näkee lähes aina kaupasta ostettuja, jos pikkuleipiä nyt tarjotaankaan tässä cupcake-kuumeessa. Minä leivon pikkuleipiä mielelläni ja ja minulla on paljon vuosien varrella hyviksi havaittuja ohjeita, monet klassikkoja kuten Hanna-tädit, lusikkaleivät, kaneliässät, herrasväenleivät jne.
Pähkinäkoukkujen ohje löytyi joskus 80-luvun alussa lehtiartikkelista, jossa esiteltiin kondiittoriksi valmistuvan nuoren miehen elämää ja ammattitoiveita. Muistan vieläkin hänen kuvansa artikkelin yhteydessä: äärettömän tyytyväisen näköinen, hyvin pullea , punaposkinen nuorimies valkoinen työtakki päällä ja kertakäyttömyssy päässä. Nämä koukut olivat hänen suosikkejaan, helppoja, nopeita ja maukkaita. Minä kirjoitin ohjeen vihkooni ja nimeksi tuli Paksun Pojan Pähkinäkoukut ja se oli oikeastaan aika tyhmää, vaikka auttoikin minua muistamaan sen lehtijutun ja teen koukkuja aina silloin tällöin. Mutta minä itse olen paksu. Eikä minusta tullut edes kondiittoria, harrastelija vain.

150 g voita ja
½ dl sokeria vaahdotetaan

yhdistetään kuivat aineet:
3½ dl vehnäjauhoja
2 tl vaniljasokeria
60 g hasselpähkinärouhetta
ja sekoitetaan ne voi-sokerivaahtoon.
Taikinasta kieritellään käsissä n. 6-8 cm pitkä pikkurillin paksuinen pötkylä, jonka päät suippenevat ja se taivutetaan koukuksi.
Koukut paistetaan 200-asteisessa uunissa n. 12 minuuttia ja kuumina ne kieritellään sokerissa.

Hengen ja ruumiin ravintoa

2010-10-09T21:17:00.004+02:00

Hyvää vauhtia lyhenevän päivän ja kasvavan työtaakan turruttamana päätin yrittää jonkinlaista ryhtiliikettä. Ulkoiluun ei ole aikaa (=halua), joten päätin lukea mieltä ylentävää kirjallisuutta. Analysoin tilanteen sellaiseksi, etten pysty sulattamaan satoja sivuja laatua. Luen lyhyissä pätkissä lähinnä junassa. Illalla sängyssä ei lukeminen suju enää kuin hädin tuskin sivun verran kun jo unihiekka sumentaa silmät. Siis laadukkaita novelleja. Ylistävistä arvosteluista ja bestsellerlistoista poimin vietnamilaista syntyperää olevan Nam Len novellikokoelman Merimatka enkä päässyt ensimmäistä pidemmälle. Yritin sitkeästi, sillä kirja on omani mikä tekee luovuttamisen vielä turhauttavammaksi. Mutta kesken jäi ja muuttuneeko mielipiteeni jos ja kun tästä vanhenen. Uusi yritys. Alice Munrolla on lukuisia kiiteltyjä novellikokoelmia, Nobel-palkintoakin arvosteluissa veikataan. Siis Liian paljon onnea ja sen perään muutkin hänen kirjoistaan niin johan pääsen arjen raadollisuuden yläpuolelle pohtimaan elämää ja sen ilmiöitä syvällisemmällä, henkistyneellä tasolla. Katin kontit. Kahlasin kirjan sisulla läpi. Minua eivät omituisten ihmisten mielenliikkeiden syväluotaaminen jonkinlaisissa turvallisissa keskiluokkaisissa puitteissa kiinnosta sen vertaa, että lukisin yhtään lisää.
Hengen ravinnosta ei siis riittänyt edes itselle saati sitten muille tarjottavaksi, joten jatkan ihan konkreettisella ravitsemisella ja esittelen keiton, joka sai hyvän vastaanoton piskuiselta asiantuntijaraadilta.
Meksikolainen maissikeitto on Nigella Lawsonilta nyysitty, mutta se on kokenut käsittelyssäni muutoksia niin aineksissa kuin niiden mittasuhteissa.
Keittoon tarvitaan
400 g sulatettua pakastemaissia (uskon kyseenalaistamatta Nigellaa, joka sanoo että se on nii-in paljon maukkaampaa kuin tölkkimaissi)
15 cm purjoa
2 valkosipulin kynttä
1 siemenistä vapautettu kapea chili ( Minä laitoin 2 pientä kuivattua chilipalkoa, seurauksena vähän liian vahva chilin maku)
3 rkl mannaryynejä
ja kaikki surautetaan monitoimikoneessa mössöksi, joka kaadetaan kattilaan ja lisätään
1 l hyvää kanalientä (kukas nyt huonoa?!), tein fondista
ja keitellään vartin verran.
Lisäsin keittoon ruokaisuuden vuoksi
2 broilerinfilepihviä, jotka olin kuutioinut, ruskistanut voin ja öljyn seoksessa ja maustanut hipshaps kanamausteilla.
Lisäke viimeisteli keiton.
nacho chipsejä uunivuokaan ja päälle ripotellaan runsaasti juustoraastetta (minulla oli Auraa ja kermajuustoa) ja vuoka 225-asteiseen uuniin muutamaksi minuutiksi, jotta juusto sulaa ja juustoisia lastuja lusikoitiin keiton sekaan.

Matka menneisyyteen

2010-09-26T19:09:00.005+02:00

Tätä postausta ei kasvissyöjien eikä terveysintoilijoiden kannata lukea. Kuvassa on meidän kyökin pöytä syksyisenä lauantaina. Tarjolla on kuorineen keitettyjä perunoita, haudutettuja lanttukuutioita ja läskisoosia. Höysteiksi löytyy maustekurkkua, puolukkasurvosta ja etikkapunajuuria. Siinä on 50-lukuiset lautaset kahdelle harmajapäälle, jotka ovat mm. tällaisella ruoalla kasvaneet aikuisiksi. Joskus oli parempaa, usein heikompaa, mutta hyvin maistui. Lasiset mäkkärimukit ovat lastemme lapsuusmuistoja. Hampurilaisketju jakoi niitä Batman-elokuvan inspiroimana tässä hiljattain 80-luvulla.
Tämä ateria osallistuu olemassaolollaan jatkuvasti käytävään rasvakeskusteluun. Mielestäni läskiä voi syödä joskus. Veistelin toki siansivuviipaleista paksuimmat läskit pois, mutta rasvattomalla lihalla ei samaa makuelämystä saa ja se elämys on tämän jutun ja soosin ydin.
Tämä on minulle nykyajan termillä lohturuokaa. Minulla oli onnellinen ja turvallinen lapsuus ja kotiruoat vuosikymmenien takaa palauttavat hyvää oloa ja mukavia muistoja. Vanhempia ei enää ole eikä lapsuudenkotiakaan, mutta äidin reseptit ovat käytössä.
Lohturuoka on käsite, joka löytyy monista keittokirjoista ja ruokaohjelmista, tosin silloin on aina ja yksinomaan kysymys naisista ruoanlaittajina. Mieskokit herkuttelevat mitä lystäävät eivätkä kaipaa lohtua, ainakaan sitä ei haeta syömällä.
Britti Nigella Lawson on varmasti kaikkien lohturuokaa markkinoivien Äiti. Nigella, kaunis rehevä nainen, joka kuvailee ruokaa aina aistillisilla ylisanoilla ja nuoleskelee sormiaan, hiipii aina ohjelman lopussa iltayöstä jääkaapilleen ja jääkaapin valossa mättää itselleen ison annoksen jotain syntisen kaloripitoista herkkua salaa muulta perheeltä, mutta ikään kuin antaen samalla katsojalle luvan herkutteluun.
PS. Me kävimme läskisoosiaterian jälkeen lenkillä. Ei täällä ihan holtittomia olla.

Hyvä käristyskeitto ja unelmat

2010-09-23T17:39:00.007+02:00

Kylmempi vuodenaika käy jo yöllä harjoittelemassa ympärivuorokautista kylmällä kiusaamista. Nyt sopii ruoan olla tuhdimpaa kuin kesällä. Tämä käristyskeitto on meidän pikkuruisessa kattilakunnassamme hyvin pidetty. Se on myös nopea valmistaa ja kuten monet keitot, uudelleen lämmitettynäkin maukas. Tähän keittoon, jolla ruokkii 4, riittää pieni, alle 300 gramman poronkäristyspakaste. Niin pienestä määrästä en lähtisi varsinaista käristystä tekemään edes yhdelle, mutta keittoon määrä on sopiva.
Siis
pieni paketti kohmeista poronkäristystä suikaloidaan ja käristetään voissa
Lisätään
1 sipuli silputtuna ja
1 keskikokoinen porkkana pieninä kuutioina ja käristetään vähän lisää.
Lisätään
1 l hyvää lihalientä (teen sen useimmiten liemijauheesta)
8 keskikokoista kiinteää perunaa, tietysti kuorittuina ja "keittokokoon" pienittyinä

Valkopippuria? Valkosipulia? Chiliä? Paprikajauhetta? Ihan miten vain.

Homman varsinainen clou on
paketti perinteistä Koskenlaskijaa, joka viipaloituna saa sulaa keittoon perunoiden kypsyessä
persiljasilppu voisi viimeistellä keiton, kuvan kalvakkaasta keitosta se unohtui.

Koskenlaskijasta saa erinomaisen liemen keittoihin. Siitä saa paljon muutakin hyvää ja maistuu se sellaisenaankin. Ihan ikioma Koskenlaskijapaketti oli Elämänkumppanini suuri toteutumaton unelma lapsena kauan kauan sitten ja hän muistaa unelmansa aina kun ruoassa maistuu Koskenlaskija. Olen monesti miettinyt, että toteutumaton unelma on sittenkin paras ja täydellinen. Unelman toteutuminen saa sen myös usein lässähtämään, arkipäiväistymään ja kutistumaan... tässäkö se on, ei tämän kummempi. Ristiriitaista kuitenkin on, ettei unelmasta saa luopua vaan sitä on tavoiteltava ja siihen uskottava. Lässähtämisen uhallakin.

Lisää lemon curdia

2010-09-11T17:17:00.005+02:00

Iltateellä maistuvat vanhan ajan kaurakeksit, päälle sipaus lemon curdia eli sitruunatahnaa.

4 dl vehnäjauhoja
3 dl kauraryynejä
150 g margariinia (ensimmäisen kerran blogissani!)
½ tl suolaa
½ tl leivinjauhetta
1 dl kermaa
Ensin sekoitetaan kuivat ainekset keskenään, sitten nypitään sekaan rasva ja lopuksi kerma. Taikina kaulitaan n. 3-5mm:n paksuiseksi ja otetaan kakkusia pyöreällä muotilla, pistellään ja paistetaan 200-225 asteessa 5-6 minuuttia. Minä en "pistellyt" keksejä vaan "ajelin" ne koristekaulimella, sellaisella puisella, joka on tehty näkkileivän leipojille. Kai niitäkin on.
Kaurakeksien ohje on vuodelta 1971 peräisin olevasta Kodin uudesta keittokirjasta, jonka alkuteos näkyy olevan ruotsalainen.Kirjan selailu on matka menneisyyteen, Suomeen, jota ei enää ole. Lähes kaikki ulkomailta tuotavat ruokatarvikkeet ovat säilykkeitä,herkkusient, parsat, katkaravut, ananas, persikka jne. Nykyisinhän kaikki on saatavilla myös tuoreena. Kiiviä, mangoa, papaijaa, tähtianista ja muita kaukomaiden hedelmiä ei edes mainita. Kirjassa esitellään riistalintujen kynimiset ja suolistamiset ja broileri löytyy vain kokonaisena pakastettuna, kana kokonaisena, myös tuoreena maininnalla siitä, että vanhan kanan nahka on keltaista ja rasvaista, nuoren hieman sinertävää. Ei järin ruokahalua herättävää ajateltavaa.
Juustot olivat tuolloin kaikki kotimaisia, tuonti oli epäisänmaallista ja siksi säädeltyä. Tuorejuustoja ei oltu vielä "keksitty" ja kaupan maitokaapin valikoima vaatimaton. Jogurtti oli vielä uusi tuttavuus, "voimakkaan makuinen ja melko hapan piimätyyppi kotoisin lähi-idästä". Pastasta, puhumattakaan pestosta, ei silloin tiedetty mitään, vaan oli pitkää ja lyhyttä makaronia. Ajan ankeutta ja tapojen muuttumista heijastelee hyvin sekin, että kirjassa on kaikenlaisten vellien - riisi, manna, kaura jne - ohjeet.
Tällä peruskirjalla aloittelin ruoanlaittoa ja silloin ajateltiin yhden kunnon kirjan riittävän. Ruoanlaitto ja leipominen eivät olleet vielä silloin harrastus eikä niihin kuulunut kokeilu ja nautiskelu. Ruoka oli vakavasti otettavaa elämän hallintaa, terveyden ja hyvinvoinnin perusta. Sitä se on tietysti nykyäänkin, mutta rikkaissa maissa on hyväosaisille tarjolla valtaisa valinnanvara kaikesta siitä mitä tämä planeetta tuottaa.

Isoisää etsimässä

2010-09-03T19:29:00.005+02:00

Minua on aivan hirveästi harmittanut ja kaduttanut, etten ole ollut suvustani ja juuristani kiinnostunut silloin, kun tietoa vielä oli saatavissa. Päinvastoin, suljin korvani, kun tädit/ sedät/ kylänmiehet niitä mielestäni tylsiä ja köyhyydessään hävettäviä ihmiskohtaloita vatvoivat. Minä uskoin uuteen uljaaseen maailmaan, jossa minä kaiketi olisin jonkinlainen päähenkilö. En minä enää ole vuosikymmeniin elänyt omassa navassani ja ymmärrän olevani mitätön lenkki pitkässä ketjussa. Mutta kun ihmiselle ei riitä tieto siitä, että sellainen ketju on jokaisella takanaan, vaan tulee aika, jolloin haluaa tietää ketjun lenkeistä, nimiä, vuosilukuja, paikkoja.
Siis sukututkimus, sieltä ne lenkit saavat sisältöä. Siinä taas on internet oiva apuväline. Ei tarvitse fyysisesti käydä kaikissa pitäjissä kirkonkirjoja selaamassa, mutta toisaalta täytyisi olla jonkinlaista jäsentynyttä tietoa, miten tehtävässä edetään. Puuhun - sukupuuhunkin - pääsee helpommallakin tavalla kuin perä edellä. Sukututkimuskurssi olisi järkevin tapa lähteä liikkeelle ja aionkin olla järkevä (monessa muussakin asiassa) kunhan pääsen eroon työelämän orjuudesta.
Nettiä selaamalla pääsin kuitenkin sen verran alkuun, että koin yhden elämän tähtihetkistä. Se oli ulkoisesti pieni juttu, mutta minun päässäni vavahduttava(Nyt tuli väistämättä mieleen Neil Armstrongin historiallinen lausahdus kuussa "one small step for man, one giant leap for mankind". En toki tarkoita, että minun mikromaailmallani olisi mitään merkitystä muille kuin itselleni, mutta en osaa sitä tunnetta muullakaan tavalla selittää).
Muutama vuosi sitten sukuhaahuiluni toivat netistä esiin Hiski-sivustot, jotka minun hauillani tuottivat pelkkää eioota. Hakemiani vuosia tarvittavissa pitäjissä ei ollut vielä kirjattu nettiin, mutta löytyi kuitenkin tieto Kansallisarkistosta Helsingissä. Siellä on ihan kaikki Suomessa kirjattu henkilötieto. Minulla ei ollut mahdollisuutta varata aikaa etukäteen, mutta pääsee sinne satunnainen vierailijakin. Ystävällinen opastus, kun kerroin mitä etsin ja niin minä sitten istuin mikrofilmilaitteen ääressä ja hain kyseisen pitäjän arkistokansioista sitä, jossa olivat vuonna 1864 syntyneet ja kastetut.
Aluksi ei löytynyt juuri mitään tolkkua systeemistä. Vanhat kirkonkirjat ovat tietysti käsin vanhanaikaisella, koukeroisella käsialalla ruotsiksi kirjoitettuja nimet mukaan lukien, tietysti myös vanhentuneella oikeinkirjoituksella. Ajattelin jo siirtää etsinnän tulevaisuuteen, jolloin olisi ainakin aikaa. Ja siinä se oli, siinä HÄN oli, syntynyt 30/4 ja kastettu, suutarin poika, tavoitinpas sinut, tässä me tapaamme vihdoinkin. Kurkkua kuristi ja silmät sumenivat, maailma pysähtyi ympärillä. Istuin ja tuijotin tekstiä, vaikea lähteä, voi kun isä eläisi, hänkin saisi tietää suutarista, isoisästään, jota ei koskaan tavannut, ei tiennyt edes miksi hän oli elänyt siinä pitäjässä, mistä sinne tullut, mistä vaimon, Serafia nimeltään, löytänyt.
Kun suurimmat tunteet laantuivat, kirjoitin tiedot muistiin. Päätin selvittää seuraavankin lenkin, missä, milloin ja keille oli syntynyt poikalapsi, josta tuli suutari ja jonka lapsenlapsenlapsi minä olen, ja poistuin arkiston hiljaisuudesta Helsingin hulinaan ajatukset vielä 1800-luvulla.

Pannukakku

2010-09-02T17:53:00.010+02:00

eli tässä projektissa meni pieleen kaikki mikä voi mennä, lopuksi aikataulu kun laajakaista tempaistiin pariksi viikoksi pois. Voi minua onnetonta, kun kuuseen kurkoitin ja katajaan kapsahdin.
Mikä minut sai ryhtymään moiseen lukijoiden kosiskeluun ja lupailemaan etukäteen yhtään mitään? Ja vielä pähkinäkakku, puuttuu vain, että Paula, jolle tämä on tarkoitettu, on allerginen pähkinöille. Se on niin kovin yleinen allergia. Työpaikallenikin tuli tänä syksynä ehdoton pähkinäkielto. Noin 400 hengen joukossa on useita pähkinäallergikkoja ja yksi sellainen, jolle aiheutuu raju reaktio pelkästään siitä, että huoneessa avataan pähkinäpussi. Tässä onnettomassa kakussa ei ole jauhoja ollenkaan, vaan tilalla on - jauhettua pähkinää.

3 munaa ja
1½ dl sokeria vatkataan oikein oikein kuohkeaksi vaahdoksi ja lisätään
200 g jauhettua hasselpähkinää (kaupasta löytyi valmiiksi jauhettua oikeankokoinen pussi)
ja sitten vatkataan vielä lisää.
Irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi niin ei tarvitse voidella mitään. Paista kakkua noin ½ tuntia 175:ssä asteessa ja anna sitten kakun jäähtyä.

Vatkaa
3 dl kermaa vaahdoksi ja makeuta hyvin kevyesti tai ei ollenkaan. Levitä suurin osa kakun päälle ja reunoille ja sirottele päälle
1 tupla Dajm hienoksi rouhittuna ja pursota ympärille loppu kermavaahto.
Tässä vaiheessa alkoivat vastoinkäymiseni. Pursotinpussi alkoi vuotaa saumastaan ja sieltä ei kuitenkaan mahtunut pursuamaan kermavaahtoa, vaan sieltä tursui harmaata nestettä, joka sotki kakun, kädet, pöydän ja sai minut turvautumaan "karkeaan kielenkäyttöön". Ei auttanut perääntyä. Siis kylkien viimeistely Noblesse-suklaaläpyköillä, sinnehän peittyisi kermavaahtokatastrofikin. Kun avasin samana päivänä ostamani suklaapakkauksen, siellä olikin harmaita yhteensulaneita möykkyjä tyylikkäiden, henkäyksenohuiden läpyköiden asemesta. Lisää kielenkäyttöä ja kauppaan rasian ja kuitin kanssa. Ilmiö oli kassatytölle tuttu, "ai, eikö niitä ole vieläkään poistettu, vaikka valituksia on tullut". Sain rahat takaisin, vaan en läpyköitä. Ne olsivat vaatineet reissun toiseen kauppaan eikä siihen ollut aikaa. Lisää äänetöntä kielenkäyttöä.
Kakku oli maultaan ihan hyvä - tarpeeksi makea ilman läpyköitäkin - mutta minusta tuntuu etten tee sitä pitkiin aikoihin, oli se niin traumaattinen kokemus. Kuvastakin tuli aivan surkea ja vaisu, vai mitä? Ja lopuksi sitten kaatui laajakaista. Että semmoista.

Luova tauko?

2010-09-01T21:23:00.006+02:00

Kirjoitustauko johtuu laajakaistaliittymän teknisistä toimitusvaikeuksista. Kaapelin kautta tulevan laajakaistan lisäksi täällä rakennetaan toisenlaista systeemiä, liekö langaton vai olisiko se joku kuitu (??!) ja siinä touhussa katosi nettiyhteys ja kesti lähes kaksi viikkoa saada laajakaistapalvelun tarjoaja korjaamaan vika. Tässä ajassa jopa minä, menneiden hyvien vimpaimittomien aikojen katoava edustaja, ehdin saada vieroitusoireita ja jouduin pohtimaan nettiyhteyden merkitystä elämässäni ja totesin, että paljon se merkitsee, enemmän kuin olin ymmärtänyt. Sähköpostiyhteydet, skype, pankkiasiat, suosikkiblogit, nettilehtien selailu ovat osa jokapäiväistä elämää. Mutta tänään elämä normalisoitui ja lähipäivinä pääsen itsekin kirjoittelemaan.

Lissen loma

2010-08-18T20:07:00.006+02:00

ei sinänsä kiinnostanut ketään eikä se ollut tarkoituskaan, vaan minä vain halusin jonkinlaisen lukijapalautteen. En siinä sitten onnistunut kovinkaan hyvin. Lukijat lukevat, se on heidän valintansa. Ja minä kirjoitan. Totta kai kakkuresepti tulee ja minulla on ilo ja kunnia omistaa se Paulalle, mutta vaikka se on hänelle virtuaalikakku, minun on se oikeasti tehtävä ja kahteen pekkaan se on täällä syötävä, joten ajoitus on tärkeä. Työt ovat alkaneet, leipominen onnistuu viikonloppuna.
PS. Pönäkkä Lissepatsas on Trondheimissa torin laidalla matkailutoimiston edessä.

Isoisä

2010-08-18T19:33:00.007+02:00

Mummokuume ja -kaipuu minulla on ollut pienestä pitäen, mutta kyllä se jo hellittää kun on oma mummous hoidettavana. Ikäihmisenä olen alkanut kiinnostua isoisästä, koska hän oli "mies vailla menneisyyttä", syntynyt 1864 pitäjässä, joka ei mitenkään muuten liittynyt hänen elämäänsä, ei muita sukulaisia Amerikkaan haihtuneen veljen lisäksi. Enää ei ole elossa ketään, joka tietäisi hänestä jotakin.
Oma isänikin tiesi hänestä hyvin vähän ja isoisäni kuoli kun isäni oli 12-vuotias. Lapsen silmin ja lapsen ymmärryksellä hän oli isä, joka oli pitkiä aikoja pois kotoa ja kotona usein levoton, kaipasi jonnekin, jota ei hänen elämäänsä tullut koskaan vaellusvuosista huolimatta. Hän oli taitava puuseppä. Isä muisti piirongin, jonka oviin oli taidokkaasti veistetty lintu- ja hedelmäreliefejä. Saattoi olla tilaustyö, häipyi kuitenkin heti valmistuttuaan. Hän rakensi pääasiassa viuluja ja kierteli sitten niitä myymässä ja sai niistä myös palkintoja. Hän oli musikaalinen ja soitti itsekin. Voisin kuvitella, että hän silloin ilmaisi jotain sellaista, mitä ei puhumalla pystynyt ilmaisemaan.
Hän sairasti astmaa ja hänellä oli usein hengenahdistusta ja sellaiseen kohtaukseen hän kuolikin. Se jätti hänen kuopukseensa ikuisen syyllisyyden, jonka järkisyillä ymmärsi täysin aiheettomaksi, mutta tunnesyistä syyllisyys seurasi isääni läpi koko pitkän yli 90-vuotisen elämän.

Elettiin maaliskuun alkua 1927, talvi oli edelleen kylmä ja runsasluminen. Isä kipuili sängyssä astmansa kanssa. Pienessä yhden huoneen mökissä ei kukaan päässyt kuulemasta hengityksen tuskallista vinkunaa. Hän pyysi poikaansa hakemaan metsästä suopursuja, joista saisi keittämällä höyryä helpottamaan hengitystä. Sitä keinoa oli ennenkin käytetty. Poika tiesi mistä suopursunvarsia löytyisi, mutta ne olivat metrisen hangen alla ja umpihankea olisi sinne kahlattava. Ei ollut suksia siinä mökissä eikä ollut yhtä saapaspariakaan, joten äiti ja tuvassa olevat tyttölapset kieltelivät poikaa lähtemästä, ei olisi järkevää. Hengitys vinkui vinkumistaan ja sitten se loppui, kokonaan.

Isoisästä on pari valokuvaa. Toinen on suttuinen amatöörikuva lyhyestä, harmaatukkaisesta, vanhannäköisestä miehestä soittamassa viulua töllinsä pihalla. Toinen kuva on - ihme ja kumma - valokuvaamossa otettu. Vanhemmanpuoleiselta hän siinäkin näyttää. Se kuva voisi esittää isääni, yhdennäköisyys on hämmentävä.

Lemon curd-teema jatkuu

2010-08-14T19:08:00.008+02:00

Löysin - tai oikeastaan en voi sanoa, että löysin, sillä en tehnyt itse aktiivisesti mitään, vaan möllötin silmät puoliummessa television edessä, kun rekisteröin sanan lemon curd ja tokenin horroksestani. Tunteellinen pehmomiehenköriläs Ernst leipoi tv-ruudussa pikkuleipiä visiitille tulevaa tätilaumaa varten. Minun sisäinen pieni kondiittorini tajusi heti, että tässä on leipomisen arvoinen pikkuleipä: jotain vanhaa, jotain uutta, ei mitään sinistä eikä lainattua, mutta samalla hyvin yksinkertainen toteutettava. Ja hyvää tuli. Minun verenpaineisenvärinen peukaloni on kuvassa antamassa mittakaavaa kakkusten koosta (peukaloni on keskiverto kooltaan).

Taikina on murotaikina ja näitä siihen tarvitaan:

3 dl vehnäjauhoja
4 rkl sokeria
100 g voita ja kun nämä murustettu keskenään, lisätään
1 keltuainen ja sekoitetaan taikina valmiiksi ja pannaan jääkaappiin puoleksi tunniksi vetäytymään kaulimiskuntoon. Sitten kaulitaan 3-4 milliseksi ja otetaan pyöreällä muotilla kakkuja, joiden toiseen reunaan laitetaan nokare lemon curdia ja toinen puoli taitetaan päälle. Paistetaan 175-asteisessa uunissa 12 minuuttia. Ne ovat kypsinä aivan vaaleita väriltään ja lemon curd ei valu paistamisen aikana, joten kakkusia ei tarvitse mitenkään painella umpeen. Vielä lämpimien pikkuleipien päälle sirotellaan tomusokeria. Minä käytän siihen hommaan teesiivilää.

Ja taas ärsyttää

2010-08-12T19:47:00.006+02:00

-roskameilit, spämmi. Onko todella niin, että jos halutaan käydä kauppaa, on kannattavaa lähettää kaikkiin mahdollisiin sähköpostiosoitteisiin piraattikello- ja potenssilääketarjouksia? En avaa kuin tuttujen meilejä, mutta ärsyttää postiluukun jatkuva siivoaminen. Puhumattakaan muusta siivouksesta.

-jatkuva tietokoneen päivitys. Kaikki koneeseen asennetut ohjelmat pitää tuon tuostakin päivittää tai asentaa entistä parempi ja kattavampi versio, muuten menettää jotain korvaamatonta. Minä en ymmärrä ja siitä johtuen ei kiinnosta ja se johtaa puolestaan ärsyyntymiseen.
Sen sijaan on mielenkiintoista ajatella päivityksiä vähän laaja-alaisemmin. Jospa voisi (pitäisi) päivittää kaikki se, mitä on joskus opiskellut? Ihmissuhteitaankin voisi päivittää, yhteydenpito on ainakin minun kohdallani ala-arvoista. Entä jos voisi päivittää ulkonäkönsä? Suhteensa uskontoon? Nuorison ajatusmaailmaan?

Omenalehikäinen

2010-08-06T18:05:00.007+02:00

Tämä on helppotekoinen ja erittäin hyvänmakuinen leivonnainen/jälkiruoka, jonka näin Chez Jouni-ohjelmassa ja tein sen samantien, en tosin annoskokoisina vaan yhtenä isompana ja tulen tekemään jatkossakin ja toivon mukaan saamaan kehuja!

Me mielensäpahoittajat

2010-08-06T12:26:00.007+02:00

Minä tulin oikein hyvälle mielelle lukiessani tätä Tuomas Kyrön kirjoittamaa noin 80 vuotiaan miesjäärän tilitystä siitä, miten maa makaa ja mihin maailma on menossa. Hän tuo mielipiteensä julki niin pienistä kuin suurista asioista välittämättä tuon taivaallista kuulijoistaan, sillä hänhän on oikeassa. Niille, joita hän ei puhumalla tavoita, hän lähettelee kirjeitä. Hän on ikäpolvensa tuntojen tulkki, kaikkien Mielensäpahoittajien Alkulähde, vanhanaikainen, konservatiivinen, mutta myös terveen talonpoikaisjärjen käyttäjä ja niistä alkaa olla pula nuoremmissa sukupolvissa. Hänessä on kaikkia tuntemiani vanhuksia, hänessä on elämäntoveriani (mutta siitä ei kannata jatkaa sen enempää), ja mikä riemastuttavinta, löydän Mielensäpahoittajan mielipiteistä myös usein itseni. Mikä muu minä olen kuin hyvää vauhtia kehittyvä mielensäpahoittaja kun kirjoittelen minua ärsyttää-listoja nettiin!
Tämä mielensä pahoittaminen on tervettä ja normaalia vanhenemista eikä pidä antaa ympäristön päästä helpolla. Pitää aina ja kaikkialla jaksaa tehdä selväksi, miten ennen kaikki oli paremmin ja miten paljon turhaa ja arvotonta nykyelämässä tavoitellaan ja minkälaisia vätyksiä nykynuoret ovat. Minä luulen, että minun ikäpolvestani tulevat kaikkien aikojen mielensäpahoittajat. Olemme me niin kovan ja ankaran alun elämäämme saaneet. Koko ajan muistutettiin, ettei mitään saa vaatia, että meillä oli helppoa kun maassa ei ollut edes sotaa ja meillä lapsilla raajat ja näkö tallella, ei muuta kuin totella ja tehdä työtä ja löytää jalansija elämässä suurten ikäluokkien keskellä.

Blogietiketti

2010-07-20T10:04:00.015+02:00

Tässä taannoin kehkeytyi erittäin suositun leivontablogin kommenteista mielenkiintoinen arvokeskustelu. Joku oli lähettänyt negatiivista palautetta ja muut lukijat älähtivät: jos et pidä blogista,älä lue. Et ole sitä blogia tilannut, et siitä maksanut, joten jätä se väliin. Toisaalta, jos pidät, kommentoi kiittämällä, kannustamalla, kertomalla omista kokemuksistasi vastaavissa tilanteissa jne.. Näin sen kommenttitulvan enemmistö tuntui ajattelevan ja minustakin se tuntuu järkevältä suhtautumiselta. Itse en ole tietenkään koskaan kommentoinut mitään blogia, ajatellut vain tykönäni. Mutta ehkä olisi syytä ruveta antamaan positiivista palautetta, kun siihen on aihetta.

Minä olen kirjoitellut Sivumakuja puolitoista vuotta ja kokenut sen lähes omaksi päiväkirjan tapaiseksi yksityiseksi kirjoitustilaksi, sillä en ole kuullut pihaustakaan siitä, mitä lukijat ajattelevat. Nykytekniikalla selviää nimittäin paljon blogia koskevia tilastotietoja: mistä sinne tullaan, kuinka kauan siellä ollaan jne. , ja suureksi ällistyksekseni olen huomannut, että täällä käy muutama muukin kuin siskoni, miniäni ja serkun tyttö. Täällä on vakiovieraita eri puolilta Suomea ja vähän muualtakin, onpa yksi Atlantin toiselta puoleltakin. Mutta kukaan ei ole koskaan kommentoinut ja nyt siitä on tullut minulle vainoharhainen olo. Mitä nämä äänettömät, nimettömät tarkkailijat ajattelevat? En pääse rauhaan ellen saa jotain reaktiota ja niinpä tässä teille uskollisille nettihaamuille haaste esittäytyä nimimerkin verran. Nyt anonyymina esittäytyminen on mahdollista, kun älysin pyytää Mikrotuelta apua kommenttikentän muuttamiseen. Ettehän te kaikki voi olla samanlaisia passiivisia syrjästäkatsojia kuin minä. Katsokaapa kuvaa ja vastatkaa kysymykseen:

Missä Lisse oikein oli lomalla?

Oikein tai hyvin vastanneiden joukosta arvotulle voittajalle on palkintona hänen nimimerkilleen omistettu virtuaalikakku resepteineen.
Jos kukaan ei vastaa, syön sen lihottavan kakun ihan oikeasti, ihan itse ja taatusti ihan kokonaan. Sitten alan kirjoittaa Sivumakujen asemesta uutta blogia kuntoilusta, paastoamisesta ja siivouksesta.

Mustikkatorttu

2010-07-01T17:36:00.009+02:00

Moni on sitä mieltä, että paras mustikkapiirakka on oman äidin pullataikinasta leipoma piirakka eikä siihen ole mitään sanomista. Mutta hyvä on tämäkin mustikkaleipomus, enemmän torttu kuin piirakka.

Taikina hurautetaan seuraavista aineksista:
2 dl vehnäjauhoja
75 g voita
½ dl sokeria
1 keltuainen
Taikina painellaan piirakkavuokaan (halkaisija 23 cm). Pohjasta tulee melko ohut ja se saa vetäytyä/ rauhoittua/ loikoilla jääkaapissa tunnin verran ennen kuin se pistellään (siis reikiä haarukalla tms.) ja esipaistetaan 15 minuuttia 175-asteisessa uunissa.

Sen vartin aikana vatkataan täytettä varten:
2 valkuaista kovaksi vaahdoksi ja lisätään
1 dl sokeria ja vatkataan lisää

Lopuksi lisätään:
1 dl rouhittuja hasselpähkinöitä ja
2 dl mustikoita

Täyte levitetään piirakkavuokaan esipaistetulle pohjalle ja paistetaan vielä 175-asteisessa uunissa 20-25 minuuttia eli kunnes marenkipinta on kauniin vaaleanruskea.
Tässä reseptissä jää "yli" yksi keltuainen. Siitä selviää kivuttomimmin pitämällä sitä ikään kuin kuoren osana, mutta ymmärrän, että se on moraaliton, epäeettinen, kestävän kehityksen kannalta kestämätön ratkaisu. So do it the hard way: leivo pullaa ja käytä keltuainen voiteluun, tee kasvonaamio tai tee keltuaisesta ja sopivasta viinasta eggnog ja kulauta se helttaasi. Minulla on epämääräinen muistikuva, että jonkun maalinkin tekemiseen tarvitaan munankeltuaisia eli vaihtoehtoja löytyy. Laiskana pyrin välttämään tällaisia tasapainottomia reseptejä, joista seuraa joko ketjureaktio tai huono omatunto. Luulen kyllä, että se huono omatunto on vain oman ikäpolveni naisten rasite eli aika korjaa ongelman.

Hupsis

2010-06-30T17:16:00.004+02:00

Menin lomalle ja kyllä yllätyin, minä olin jo siellä! Nyt olen tullut kotiin - vai olenko...

Sitruunamarenkitorttu

2010-06-23T19:47:00.009+02:00

eli englanninkieliseltä nimeltään Lemon Chiffon Pie on jälkiruokaklassikko, joka sopii myös kahvipöydän antimiin. Tällä nimellä löytyy lukemattomia reseptejä, mutta minun ihmisikä sitten löytämäni on mielestäni yksinkertainen ja onnistuu kokemukseni mukaan aina. Reseptissä luki, että onnistuessaan jäähtynyt torttu hikoilee siirappihelmiä. Kuten kuvasta näkyy. Torttu siis onnistuu aina tai sitten minä olen erinomainen leipuri. Mutta se ei pidä alkuunkaan paikkaansa, todisteita epäonnistumisistani voisi olla vaikka kuinka paljon, mutta nekin on hävitetty syömällä, nuukia kun ollaan. Tekemällä oppii eli parempaan suuntaan olen menossa.

Torttupohjaa varten sekoitetaan
100 g voita
3 dl vehnäjauhoja
tilkka kylmää vettä
Pohjataikina syntyy vähimmällä vaivalla monitoimikoneella. Taikina painellaan ohuelti isohkoon (halkaisija 25 cm) piirakkavuokaan. Taikina saa rauhoittua jääkaapissa sillä aikaa kun sitruunatäyte valmistuu.

Keittele hiljakseen, kunnes kiisseli saostuu:
4 dl maitoa
4 rkl maizenaa
1.25 dl sokeria

Lisää
2 keltuaista
1 sitruunan raastettu kuori ja mehu
ja lisäämisen jälkeen kiisseli kuumennetaan, mutta se ei saa kiehua jotta se ei juoksetu.

Kiisseli sivuun jäähtymään ja tässä vaiheessa voi halutessaan lurauttaa sekaan ruokalusikallisen limoncelloa.

Piirakkataikina 225-asteiseen uuniin esipaistumaan 15 minuutiksi ja sillä aikaa vatkataan
2 valkuaista kovaksi vaahdoksi ja lisätään vaahtoon vähitellen, edelleen vatkaten
4 rkl sokeria

Piirakkapohja uunista, kiisseli kehiin ja sen päälle levitetään marenki taiteellisen pyörivin liikkein ja nostellaan marengista huippuja (tätä taitoa minun on vielä hiottava).
175-asteiseen uuniin n. 15-20 minuutin ajaksi, jolloin marengista on tullut maitokahvin väristä.
Torttuun käydään käsiksi vasta jäähtyneenä- vasta silloin maut ovat kohdallaan - mutta sitten se kannattaakin syödä kokonaan, sillä jääkaapissa marenki lässähtää, nahistuu ja sitkistyy. Eli ei tätä pelkästään itselle kannata tehdä - edes minun vaikka perso olenkin.

Muuan Mimmi

2010-06-17T13:00:00.005+02:00

Olen seurannut ruoka- ja leivontablogeja muutaman vuoden ajan. Alkuinnostus oli kritiikitöntä, minun harrastuksestani löytyi loputon määrä blogeja, hyvä että ehti enää käytännössä kokata ja leipoa! Aineistoa löytyi loputtomiin. Mutta nyt olen tullut nirsoksi ja välillä pidän lomaa koko blogimaailmasta. Huomaan erityisesti tympääntyneeni täydellisiin, aina vain taidokkaammin koristeltuihin täytekakkuihin. Minun Hello Kitty-kakkujen katselukiintiöni on lopullisesti täynnä enkä ole kiinnostunut hankkimaan kakunkoristeluvälineistöä enkä kehittämään pursotustekniikkaa ja marsipaaninmuovailutaitoja.
Minua kiinnostavat arkiset asiat ja uusien niksien löytäminen siltä saralta. Minä olen arkinen ihminen, jonka elämään ei kuulu paljon kestitystä eikä lainkaan edustamista. Yksi blogi on säilyttänyt mielenkiintonsa ja se on Makunautintoja Mimmin keittiöstä. En tiedä tästä Mimmistä mitään faktoja, mutta minulle on hänen bloginsa välityksellä syntynyt mielikuva, jonka haluan säilyttää. Mimmi on uskomattoman ahkera ja innokas kotikokki, kokeilee uutta, mutta tekee myös vanhoja, säilyttämisen arvoisia perinteisiä ruokia ja leivonnaisia. Hän saattaa leipoa kerralla valtavia määriä ja minä - max puolenlitrantaikinantekijä - väsyn jo pelkästä ajatuksesta, että minun joskus jostain syystä pitäisi pystyä moisiin urakoihin. Hänen blogissaan on kaikkea keittotaidon alalta ja usein herää ajatus, että maistuisi kyllä minullekin. Hän testaa uusia tuotteita ja tekee omia sovelluksia, loputtomiin ideoita ja aitoja aineita, voita ja kermaa, jos maku vaatii.
Minä uskon, että Mimmi Mutikainen on iloinen, osaava, toimelias, elämänmyönteinen nautiskelija ja jos olen väärässä, en halua tietää. Haluan pitää illuusioni ja seurata hänen kirjoitteluaan, napata idean tai kokeilla samaa. Mimmi teki tässä taannoin mustikkakiisseliä ja annoksen keskellä oli sitruunarahkaa antamassa kirpeyttä. Minä heräsin toimimaan. Muistin, että lähes umpeen jäätyneessä pakastimessa on vielä paljon mustikoita, joita olen säästellyt kuin saituri aarrettaan, ja pian tulevat uuden sadon mustikat. Siis kiisseliä. Ja sitruunarahkan tilalle turkkilaisen jogurtin ja lemon curdin sekoitusta, jota oli vielä jäljellä. Hyvää oli. Siinä yllättävässä tarmonpuuskassa tuli sulatettua se pakastinkin.

Kesädippi ja Harry

2010-06-14T20:14:00.008+02:00

Löysin hyvän, helpon kesäisen kyytipojan mansikoille ja hedelmille. Turkkilaiseen jogurttiin sekoitetaan lemon curdia, mittasuhteet ratkaisee maku. Dippi on raikas, sitruunainen (kuinkas muuten) eikä liian makea. Olen kokeillut mansikoiden, persikoiden ja tuoreen ananaksen kanssa ja hyvää on.
Kuvassa on sokerikakkusavariini, ja siellä keskellä hedelmien alla se dippi on. Ei se näy, se on nyt vain uskon asia niin kuin moni muukin tässä elämässä. Savariinissa on 3 munaa, 2 dl sokeria,175 g voisulaa, 3 dl vehnäjauhoja ja 2 tl leivinjauhetta. Kypsään kakkuun on holvattu 4 dl lientä, jossa on ensin keitetty 2 dl vettä ja 2 dl sokeria kunnes sokeria sulaa ja sitten lisätty vielä 2 dl appelsiinista ja parista sitruunasta puristettua mehua. Limoncelloakin voi lisätä pari ruokalusikallista. 4 dl tuntuu paljolta, mutta sinne se uppoaa.

Tässä kuvassa on tuplanautinto. Se on minulle. Siinä on iso annos savariinia ja nyt näkyy se mähläkin. Syödessäni luin Jo Nesbön uusinta, lähes 700-sivuista Panssarisydäntä. Se piti otteessaan alusta loppuun asti, vaikka puolessa välissä tapaus näytti ratkaistulta. Harry Holen elämä on entistä traagisempaa. Alkoholin lisäksi hän on ottanut rasitteekseen oopiumin käytön paettuaan hajonnutta elämäänsä Hongkongiin. Se mies ei osaa hoitaa ihmissuhteitaan eli ei osaa ilmaista puhumalla tunteitaan, vaan pakenee niitä itsetuhoiseen elämäntyyliinsä. Mutta poliisin työssä hän on herkkävaistoinen, älykäs ja peräänantamaton oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija. Elättelen toivoa, että kirjailija kehittelee Harrylle jatkossa edes joksikin aikaa elämäntoverin, jotta hän saisi kokea ns. normaalia elämää tai ainakin tuntea olevansa vähemmän yksinäinen. Mutta kyllä siihen erittäin vahva ja umpirakastunut uhrautujanainen tarvittaisiin, joten turha toivo.

Taas ärsyttää

2010-06-12T17:50:00.005+02:00

-sekin muoti-ilmiö, kun aikuisilla naisilla on leggingsit ja niukin naukin pakarat peittävä tunika, joka jättää myös puolet rintavarustuksesta paljaaksi. Tämä ei todellakaan ole yli-ikäisen kateutta, myönnän auliisti, ettei minun vartaloni nuorenakaan olisi ollut noissa vermeissä pelkästään naurettava, vaan myös säälittävä. Nuo puolialastomat supernaaraat katsovat kaiketi edustavansa päivän muotia, eikä hyvä maku ole silloin mikään näkökohta. Sen sijaan kaikki ymmärtävät hävetä sitä, että vieläkin on Suomen maaseudulla naisia, jotka käyvät kaupassa tuulipuvussa. Ei siinä ainakaan mitään säädytöntä ole.

-aivan suunnattomasti kaikki ne televisio-ohjelmat, joiden formaatti perustuu siihen, että joukko tuiki tuntemattomia keskinkertaisuuksia/ nollia kerätään yhteen kisaamaan jostakin arvottomasta ja joka kerta äänestetään yksi pois. Tämä itsekäs ja julma asenne näkyy lapsissa ja nuorissa, jotka surutta sulkevat toisia pois joukosta, pitävät ranking-listoja hyvännäköisistä kouluissaan ja nöyryyttävät niitä, jotka eivät kuulu heidän tyhjäpäiseen sisäpiiriinsä. Aikuisilta nämä mallit tulevat.

-tämän arvottoman ajan kassinpalvonta. Naisella, varsinkin nuorella, kuuluu olla iso merkkikassi, ja se kassi on hänen statuksensa. Se status on suoraan verrannollinen kassin hintaan, jonka on oltava vähintäin 3-numeroinen, että voi näyttää naamansa ja tietysti sen kassin. Mutta jos haluaa saada tuttavapiirin vihertämään kateudesta, lisätään hintaan vielä yksi nolla. Jos on onnekas, voi aidon kassin ostaa käytettynä ja siis halvemmalla. Monet haaveilevat vintage Kelly-kassista, joka minun nuoruudessani täytti kaikki tantta-lookin vaatimukset eikä sellaista olisi kannettu maksustakaan.

-se siirappi, jota pursuaa joka mediasta Ruotsin prinsessahäiden takia ja varsinkin Ruotsissa. Aivan käsittämätöntä on Arlandan lentokentän nimeäminen viralliseksi Love Airportiksi. Minä boikotoin. Jos jotakin tunnen niin sääliä sulhasmoukkaa kohtaan, joka menettää kaiken oikeasta elämästään. Hän hymyilee jäykästi kuin puuhevonen uusilla hampaillaan värjätyn, taaksepäin nuollun tukkansa alta eikä saa olla mistään mitään mieltä. Hän menettää sukunimensä ja saa idioottimaisen prinssin tittelin, joka kuuluu menneiden vuosisatojen aateliskuvioihin. Voiko miestä enemmän julkisesti mitätöidä? Hänet on julkisuudessa todistettu tyhmäksi ja sivistymättömäksi ja vuosia koulittu etikettiä ja pöytätapoja hänen päähänsä, jotta hän voi seurustella seurapiireissä, jotka ovat sukupuutton kuolemassa ja syystä. Ne edustavat elämäntapaa, joka perustuu rikkauteen ja perittyyn asemaan. Ei ole enää kansaa, joka palvoisi kruunu päässä kekkaloivaa veronmaksajien elättiä kaikkine etuoikeuksineen. Vai onko?

Lyyti

2010-06-06T10:00:00.006+02:00

Kirjoittamiseen on tullut taukoa työ- ja muiden kiireiden takia ja sitten kun olisi jo ehtinyt, oli jo vaikuttamassa jonkinlainen irtaantuminen koko hommasta. Samoissa kiireissä jätin blogien lukemisen ja tuli ristiriitainen tunne, että olin lomalla, työn orja vapaa kuin taivaan lintu. Vielä kun olisi voinut lopettaa syömisen, tätä vapaudentilaa olisi kannattanut jatkaa. Mutta jo rupesi Lyyti kirjoittamaan.
Sain päähäni ruveta tutkimaan tätä sanontaa Lyytistä, kun se tuttuna tuli ihan itsestään tähän tilanteeseen. Googlaamalla selvisi, että se on syntynyt Amerikan siirtolaisuuden suuressa aallossa. Postia kotimaasta odotettiin innokkaasti. Se kesti silloin joskus yli sata vuotta sitten kauan, koska kotona tarvittiin ensin se maasta muuttaneen tarkka osoite, mutta sitten, avot, alkoi Lyyti kirjoittaa. Minulla tämä sanonta sotkeutui lapsena oman perheen elämään. Minulla oli täti Lyydi Ilona, syntynyt 1903, enkä usko hänen koskaan kirjoittaneen yhtään kirjettä veljelleen. Harras joulukortti kyllä tuli joka joulu. Täti eli suurimman osan elämästään syntysijoillaan ja siellä kuolikin. Hän oli ujo vanhapiika, helluntaiseurakunnan jäsen, joka vanhemmalla iällä löysi puolisokseen vankilassa uskoon tulleen miehen, jota minä pelkäsin suunnattomasti silloin harvoin, kun kävimme heidän luonaan. He eivät käyneet pitäjänsä rajojen ulkopuolella, eikä heillä vierailtu paria tuntia pitempään. Mustanpuhuva Eino messusi sieluntilasta ja kadotuksesta, ja hiljainen Lyyti myötäili ynähdyksillään touhutessaan kahvitarjoilua. En tiedä Einosta sen enempää, mutta lapsen mielikuvituksessa hän oli jonkinlainen Rosvo-Roopen ja Kyllikki Saaren murhaajan sekoitus . Tuntui, että täti oli hänen vankinaan siinä syrjäisessä mökissä, ja siksi kirjoitteli kirjeitään niin, että se kirjoittelu muuttui yleiseksi sanonnaksi.
Täti kuoli syöpään vuonna 1976. Mutta minä muistan hänet aina, sillä minulla on klooni (koskee vain ulkonäköä) vanhimmassa sisaressani ja häneltä olen usein saanut postia. Nykyisin tosin skypetämme ja se on vielä hauskempaa.

Mummin pulla

2010-05-16T16:50:00.006+02:00

Äiti leipoo hymyellen.
Kelle leivot, äiti, kellen?
Vielä kysyt kelles muille:
pienoisille piimäsuille

Tämä Immi Hellénin runon ensimmäinen säkeistö on jäänyt lähtemättömästi mieleen, kun sitä lapsuutensa ajan kuuli ja näki, se oli aapisessa vastassa heti kun lukutaito oli hallussa, sitä esitettiin kevät- ja äitienpäiväjuhlissa oikein paatoksella lausuttuna. Minulla se tuntuu olevan jotenkin ehdollistettuna kaulimen käyttöön. Heti kun kaulimeen tartun, alkaa tämä säkeistö pyöriä päässä. Jos tietäisin siihen sävelen hyräilisin sitä varmaan leipoessani. Huomasin tutkiessani Immin vaiheita netistä, että suurin osa lapsuuteni lauluista on hänen sanoittamiaan.

Minä olen leiponut lapsilleni todella paljon ja usein, hymystä en niinkään tiedä.Nyt voi sanoa, että mummi leipoo ja hyvä mieli ehkä jopa hymyilyttää, Rakas Vieras on tulossa. Näiden pullien taikina on sitä ihan tavallista, täytteessä on mantelimassaa, voita, ruokotomusokeria ja niistä tuli hyvin kaunis vaaleanbeige massa, jota ohensin Baileys-likööritilkalla ja värisävy sen kuin parani. Lisäksi ripottelin taikinalevylle mantelirouhetta, jonka olin ihan omin mummikätösin tehnyt kuorimistani manteleista. Minun pullistani tulee aina vaan lähes lapsenpään kokoisia ja nyt kävi mummilla sellainen sellainen käpy, että ensimmäinen pellillinen tuli liian tummia eli pohjat kovia. Laitoin kuvaan sekaisin kumpaakin paistoerää eikä kukaan huomaa mitään.

Perunasalaatti tonnato

2010-05-15T20:57:00.008+02:00

Tämä italialainen tonnikalakastike kuuluu alunperin vasikanpaistin höystöksi, mutta minä näin täkäläisen kaupan jakamassa tarjouslehtisessä perunasalaattiversion, joka sitten muuttui hieman minun tekemänäni.

n. 600 g uusia perunoita keitetään, viipaloidaan kuumina ja niiden päälle
loraus oliiviöljyä ja
1 pienehkö punasipuli tai ison puolikas hienoksi silputtuna ja vielä
sormisuolaa
Saa jäähtyä ja vetäytyä.

Tonnikalakastikkeeseeen:

1 tlk tonnikalaa vedessä
2 dl ranskankermaa, kevytkin käy
½ sitruunan mehu ja kuori raastettuna
1 valkosipulin kynsi
mustapippuria, ripsaus suolaa
ja nämä kaikki surrutetaan jollain vimpaimella kastikkeeksi, johon lisätään vielä
2 rkl kapreja/kapriksia/kaprismarjoja/whatever (lisään ne tässä vaiheessa, koska haluan niiden jäävän ehjiksi)

Kastike ja perunat sekoitetaan ja vielä lisätään
1 isohko tomaatti kuutioituna ja
pieni tlk maissia

ja vielä
1-2 keitettyä, viipaloitua munaa salaatin päälle.

Alkuperäisessä reseptissä salaatti ikään kuin lepää rucolapedillä, mutta minuun iski nuukuus, koska en erityisemmin pidä rucolasta ja sille lopulle olisi pitänyt keksiä mielekäs käyttötarkoitus. Kuvatessani harmittelin kuitenkin, ettei ollut mitään vihreää silmän iloksi ja harkitsin jo jonkun huonekasvin kimppuun käymistä, esimerkiksi silputtua ruoholiljaa piristämään kuvaa. Mutta en sitten huijaukseen ryhtynyt, kun oli jo tarpeeksi huono omatunto uusista perunoista. Ei niitä - eikä mitään muutakaan - pidä ostaa mihinkään hintaan sesongin ulkopuolella. Se on aina ollut minun periaatteeni ja näin tässä kuitenkin kävi. Hyi, sietäisin saada raippoja. Ei tähän nyt ketään kurittamaan saa, mutta rankaisen itseäni tunnustamalla olevani kaiken lisäksi lihava. Siitäs sain!

Vasuri

2010-05-09T19:47:00.008+02:00

Minä olen mielestäni tehnyt elontiellä matkaa, jonka varrella olen jotakin oppinutkin kaikesta koetusta, jota on tullut niin pään kuin kantapään kautta. Mutta kauan pitäisi minunkin saada elää, jos täältä täytyisi lähteä viisaana ja hyvänä ihmisenä.
Aikansa ottaa ennen kuin oppii itsensä tuntemaan ja jotkut asiat istuvat niin lujassa, ettei oikein tunnu löytyvän luonnetta niiden koulimiseen. Minulla meni vuosikymmeniä päästä ylenmääräisestä ujoudesta (itsetunnon puutteesta?), joten se on ehkä estänyt minua kehittämästä ominaisuuksia, jotka olisivat voineet tehdä elämästäni toisennäköisen. Mutta tästä nyt tuli tämmöinen elämä.
Olen edelleen täysin vasenkätinen, päättämätön syrjästä tarkkailija, joka ei ole koskaan kuulunut mihinkään joukkoon. Vasenkätisyys on mielestäni tehnyt minusta ulkopuolisen tai pikemminkin se on oire siitä, että kuulun alun alkaen heimoon Erilaiset. Minä en oppinut kädentaitoja, eikä opettajakaan jaksanut auttaa takaperinkutojaa. Käsivarsi oli aina kyynärpäätä myöten musteessa kaunokirjoituksen jälkeen ja käsiala on edelleen kanttinen. Silloin kastettiin irtoterällä varustettu mustekynä mustepulloon, jolla oli jokaisen mukulan pulpetinkannessa oma kolo. Aivan uskomatonta, ettei siinä 36:n lapsen luokassa ollut sen enempää mustesotkua kuin mitä oli minun käsivarressani ja kirjoitusvihossani. Nykyiset opettajat ja oppilaat eivät selviäisi tuntiakaan niiden mustepullojen kanssa. Niitä kaatuisi ja kaadettaisiin, niillä sotkettaisiin vihot, kirjat, vaatteet, tukka ja niistä juotaisiin humalan toivossa. Minun lapsuuteni luokassa kuului vain kynänterien vieno rapina kun lapsukaiset keskittyivät kaunokirjoituksen koukeroiden tuottamiseen.
Vasenkätisille on nykyään kaikenlaisia turhiakin välineitä, ei tämä nyt niin vaikea vamma ole. En ole kaivannut vasenkätisen korkkiruuvia (vasenkätinen kiertää vastapäivään) enkä mittanauhaa (lukemat oikealta vasemmalle). Vasenkätisille on omia yhdistyksiä ja kauppoja, mutta minä olen niin tottunut omaan vasenkätisyyteeni, etten enää kiinnitä siihen mitään huomiota. Minä olen aina sekoittanut oikean ja vasemman, koska minun vasempani ON minun oikeani ja olen muutenkin motoriikaltani kömpelö, työnnän ovea kun pitäisi vetää, hapuilen kahvaa saranapuolelta. Minä olen aina syyttänyt näitä poikkeavasti toimivia aivolohkoja, joiden yhtenä seurauksena on vasenkätisyys, mutta minulta käy muukin maailman hahmottaminen vähän "valtaväestöstä" poikkeavasti.
Sivullisen osan olen kehittänyt lähes taiteeksi. En ole koskaan ollut minkään poliittisen tai uskonnollisen järjestön jäsen, en ole koskaan rekisteröitynyt mihinkään harrastustoimintaan, ei kuoroa (hahaa), ei sunnuntaimaalareita, ei lukupiiriä, ei marttoja. Olen tyytynyt kirjastokorttiin. Ainoa jäsenmaksu meni aikoinaan ammattiyhdistysliikkeelle. Siitä ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä ja toki minä solidaarisuuden ymmärrän. Nyt olen tilanteessa, jossa jäsenyys ei ole enää tarpeen ja koen sen helpotukseksi. Ammattiyhdistysliikkeellä on nykyään pallo hukassa ja mopo karannut.

Minua ärsyttää-lista

2010-04-30T18:15:00.006+02:00

Tämä perustuu vähän samanlaiseen ideaan kuin aikoja sitten jossain lehdessä viikottain julkaistu hempeä ja suvaitsevainen "rakkautta on"-ajatelma. Minun ajatelmani vain ovat tympeitä ja ahdasmielisiä. Olen huomannut, että minua nyppii ja tökkii iän mukana aina vain enemmän ja on myös vaikeampi peittää ärtymystä. Vihainen vanha nainen ei ole mikään uhanalainen laji, lisää tulee koko ajan.
MINUA ÄRSYTTÄÄ
- nähdä ruuhkajunassa tai -bussissa matkustajan pitävän laukkuaan penkillä ikään kuin sillekin olisi ostettu lippu. Tuskin vaan.

- jos asiakaspalvelutehtävissä loukutetaan purukumia. Vastenmielistä ja huonoa käytöstä.

- metelöiminen, tömistely ja viheltely elokuvissa eli ei kannata mennä katsomaan elokuvia, joista nuoriso on kiinnostunut. Ei niitä kannata muutenkaan mennä katsomaan.

- roskameilien loputon vuo. Onko todella niin, että jos halutaan käydä kauppaa, on kannattavaa lähettää kaikkiin mahdollisiin sähköpostiosoitteisiin piraattikello- ja potenssilääketarjouksia?
En avaa kuin tuttujen lähettäjien meilejä, mutta ärsyttää postiluukun jatkuva siivoaminen. Siivoaminen ärsyttää muutenkin.

- se, että jostakin kirjasta/kirjailijasta tulee muoti-ilmiö ja kaikkien on sanottava lukevansa "rakastetun" kirjailijan teoksia ja odottavansa herkeämättä uutta teosta, jollainen taatusti tulee säännöllisesti. Paolo Coelho on yksi tällainen ällötys minulle. En voi ajatellakaan lukevani, kuvottaa. Vähän tylyä Paoloa kohtaan, josta en tiedä yhtään mitään. Mutta näin se menee, liika on liikaa. Sen sijaan luin halukkaasti Pauli Kohelon parodian Ohessa tilinumeroni. Se oli erinomaista vastapainoa tälle julkisuusmyllylle, jonka ensisijaisena tarkoituksena on tahkota rahaa sillä, että me olemme sopuleita. Sofi Oksanen on minulla edelleen karteltavien joukossa, koska hänestä puhutaan liikaa. Palkinto palkinnon perään pitäisi vakuuttaa minutkin, mutta kun ei vain sovi.

- se, että julkisessa liikenteessä matkustaessaan joutuu näkemään jatkuvaa kännykän/iPodin näpelöintiä ja kuulemaan hävettävän aivottomia yksityisiä puhelinkeskusteluja tai kammottavaa dunkkumusiikkia suoraan kanssamatkustajan pääluiden läpi. Minun ylellinen vanhusvalintani on se, etten ole tavoitettavissa 24/7, jos sitä nyt kukaan yrittäisikään. Näpsäytän puhelimen päälle, jos on tarve soittaa ja se ei ole joka päivä. En suinkaan tarkoita, että muiden pitäisi olla kuin minä, mieluummin ei, jotta asiat hoituvat.

Kaksi salaattia

2010-04-25T19:00:00.009+02:00

Kevät on tullut ja siitä seuraa, että kaupoissa on tarjolla vihanneksia, jotka on tuotu paljon lämpimämmistä maista. Aina pitää ennakoida seuraavaa sesonkia, juhannuksena pitää olla mansikoita ja uusia perunoita, vaikka niiden aika on vasta heinäkuussa. Kevät on joka tapauksessa hyvä asia, koska kesä on vielä parempi ja se on "ehjänä" edessä, mutta lähellä. Keväällä minä aktivoidun suunnittelemaan tekemisiä, en toki tekemään, ja keväällä haluaa syödä vihreää, kevyttä, raikasta.
Toisessa kuvassa on se tavallinen mozzarella-tomaattisalaatti, johon tarvitaan mausteeksi oliiviöljyä, tuoretta basilikaa, mustapippuria ja minä lisäsin sitruunalla maustettua sormisuolaa.

Risonisalaatissa on paljon aineita, koska se on pääruoka.

vihreää parsaa puntti (tarjouksessa halvempaa kuin parsakaali)
puolikas kukkakaali
1 dl maissia
1 dl herneitä
romainesalaattia muutama lehti revittynä
2 salaattisipulia silputtuna
100g lohkottuja herkkusieniä, paistetaan voissa, maustetaan soijalla ja valkopippurilla
2 dl risonia kasvisliemessä keitettynä, jäähdytettynä
2-3 keitettyä munaa lohkoina
muutama siivu ilmakuivattua kinkkua (veretseisauttavan edullinen tarjous)
tuoretta basilikaa

Kasvikset keitetään mikä mitenkin oikeaoppisesti, pätkitään ja pienitään sopivasti ja jäähdytetään. Ainekset sekoitellaan, munalohkot ja kinkkuhörhelöt päällimmäisiksi.
Kastikkeeksi sopii esimerkiksi italialainen salaattikastike (vettä, öljyä ja maustepussin sisältö).
Salaatti saa vetäytyä jääkaapissa kastikkeineen. Hyvää ciabattaa/maalaisleipää/patonkia lisäksi.

Lomaltapaluuvihannekset

2010-04-18T17:20:00.004+02:00

Jääkaappi oli kutakuinkin tyhjä, mutta jostain syystä tuli lähes pakkomielle kehitellä vähällä vaivalla jotain sinne unohtuneesta, hyvää vauhtia pehmenevästä juurisellerin puolikkaasta. Käytettävissä oli myös pari nahistunutta porkkanaa, avaamaton pakkaus fetajuustoa, keltasipuli ja valkosipulinkynsiä. Tämä lähtötilanne ei vielä innostanut minkäänlaiseen toimintaan, mutta laahauduttuani kauppaan kahvimaitoa ostamaan, mietin edelleen sen sellerin hyödyntämistä ja päätin paahtaa vihanneksia uunissa. Kaksi palsternakkaa, iso paprika, pieni kesäkurpitsa, pari tomaattia ja paketti pekonia - tiedän, ei ole koskaan luokiteltu vihannekseksi - ja resepti alkoi hahmottua. Lohkoin ja suikaloin vihannekset uunipannulle, lorauttelin päälle oliiviöljyä , vielä sormisuolaa, mustapippuria, sitruunankuoriraastetta ja pöläys chilijauhetta , pyöräytin kaikki sekaisin ja työnsin 200-asteiseen uuniin. Esipaistoin pätkityt pekoniviipaleet, jotta sain kaadettua suurimman osan rasvasta pois. Pekonit, kuutioitu feta (125 g) ja kourallinen oliiveja ( mitään laadukasta kalamata-lajiketta ei kotoa löytynyt vaan vihreitä, paprikatäytteisiä) vielä vihannesten päälle paahtumaan puoleksi tunniksi, pakastimesta maalaisleipä sulamaan. Tämä oli jostain syystä hirveän hyvää. Onkohan se sitä muissakin olosuhteissa vai oliko onnistuneella lomalla osansa makuelämyksessä? Tiedä häntä, mutta hyvä ruoka antoi tarmoa pyykkivuoren ja postikasan selvittelyyn.

Matkamurhat ja -murhaajat

2010-04-12T19:49:00.008+02:00

Minulla oli lomamatkalukemisena Margaret Yorken Pieces of Justice, jossa on 23 rikosnovellia. Olen lukenut kaikki hänen kirjoittamansa dekkarit. Niitä on päälle neljäkymmentä, ensimmäisen hän kirjoitti vuonna 1957 ja nyt hän on niin iäkäs ellei peräti kuollut, että uusia on turha odottaa. Minä "löysin" hänet 80-luvun alussa ja olen pitänyt kovasti hänen kirjoistaan. Hän on englantilainen ja kirjat voisi määritellä psykologisiksi trillereiksi. Ympäristö , jota hän kuvaa, on hyvin keskiluokkainen, peribrittiläinen, päällisin puolin normaali ja turvallinen. Pääosassa, uhrina, tekijänä, silminnäkijänä, on usein keski-ikäinen tai vanha nainen, jonka elämäntavat ja elinympäristö kuvataan yksityiskohtaisesti. Siinä arkisessa kuvauksessa on kirjojen viehätys, varsinkin jos tuntee brittiläistä elämää. Siinä tasaisessa, rutiineihin juuttuneessa elämässä on pinnan alla vahvoja tunteita, joita ei koskaan näytetä. Niitä haudotaan. Viha, kateus, mustasukkaisuus, katkeruus tai kostonhimo purkautuu henkirikoksena.

Matkakirjani novellit käsittelevät enimmäkseen vanhoja pariskuntia, joilla on turvattu toimeentulo ja pystyyn kuivunut avioliitto, ei mitään sanottavaa toisilleen, ei mitään yhteistä, omaisuutta ja mahdollisia aikuisia, vieraantuneita jälkeläisiä lukuun ottamatta. Mies, riippumatta siitä onko hän ollut johtavassa asemassa vai ei, haluaa nyt pomottaa vaimoaan pienimpiä asioita myöten, usein vain nöyryyttääkseen tai osoittaakseen paikan kuin koiralle ikään. Ja niin se nöyrimys, epäitsenäinen vaimo alkaa suunnitella miehen saamista hengiltä onnettomuudeksi tulkittavalla tavalla. Välimeren idyllisellä lomanviettopaikalla mies tönäistään kallionkielekkeeltä. Tai mitätöity mies hekumoi naisesta, jonka syli on hänelle aina tarjolla ja siksi hänen tunnekylmän, kaavoihinsa kangistuneen ja kehnon uimataidon omaavan vaimonsa kohtaloksi tulee veitsenviilto uimapatjaan kaukana rannasta ja sinne uppoaa patjan lastikin. Pahan palkka on kuitenkin useimmissa novelleissa lähes välitön, tappaja kuolee heti uhrinsa perään vaikkapa sydänkohtaukseen.

Sellaista se voi olla,harmaatukkaisten, kaljujen, tekohampaisten, ryppyisten, maksaläikkäisten ja muodottomien ihmisten vuosikymmeniä kestänyt rakkaudenkaipuu, varsinkin, kun sitä ei koskaan sanallakaan ilmaista, kestetään niin kauan kuin kestetään.

Pasha

2010-04-02T21:22:00.012+02:00

Pasha painon alla jääkaapissa, mämmi kaverina

Minä olen vuodesta 1980 tehnyt pashaa pääsiäiseksi, koska löysin silloin perinteisiin resepteihin verrattuna helpon reseptin: ei tarvittu suolatonta voita (jota ei silloin kaupan valikoimissa ollut), ei puristettu rahkaa siivilän läpi, ei kuumennettu mitään samalla kun olisi pitänyt varoa juoksettumista, ei tarvittu 12 munaa ja litraa kermaa. Tällä reseptillä syntyy melko helposti kohtuullisen kokoinen pasha. Tosin nyt, kun meitä on pääsääntöisesti kaksi tässä kattilakunnassa, pashaa riittää niin jälkiruoaksi kuin kahvin kanssa nautittavaksi ja kuitenkin täytyy saada ruokalistalle mahtumaan mämmiäkin, kun se on niin hyvää. Tiedän, että tämä on junttimainen mielipide, jonka omaavalla oletetaan olevan harrastuksena ja intohimona mämmin lisäksi kansantanhut, himmelinteko ja karjankutsuhuutojen esittäminen. Minä en harrasta mitään niistä, mutta olen aina pitänyt mämmistä, jopa kerman ja sokerin kera, junttia tai ei.
Minulla ei pashaan liity mitään uskonnollista ja siksi en ole hankkinut oikeaa muottia. Tuntisin itseni "harhaoppiseksi" jos sellaista käyttäisin, ortodokseilla liittyy pääsiäisruokiin niin paljon perinteitä ja symboleja. Minä teen pashan lasitettuun kukkaruukkuun, ihan sitä varten ostettuun, siinä kun on reikä pohjassa. Pashan pitää tekeytyä painon alla ja liian kosteuden pitää voida valua muotista ulos. Laitan ruukun yöksi jääkaappiin syvälle lautaselle ja painon päälle, aamulla se on valmis kumottavaksi ja koristeltavaksi.

Aloitan valmistamisen silppuamalla puoli desiä kahta-kolmea lajia kandeerattua hedelmää, vaikkapa papayaa, kirsikoita, ananasta ja lisään vielä puoli desiä rusinoita ja annan niiden liota appelsiinimehussa ( voi terästää rommilla, cointreaulla yms.)

50 g voita ja
3/4 dl sokeria vaahdotetaan
lisätään hyvin sekoittaen
250 g rahkaa
2 tl vaniljasokeria tai -uutetta
1 muna

1 dl karkeaksi rouhittuja kuorittuja manteleita ja valutettu hedelmäsilppu kumotaan massaan ja sekoitetaan hyvin.
Kastellaan kylmällä vedellä pashan ja juuston tekoon jostain hankittu harsokangas ja vuorataan sillä pashamuotti, kumotaan sinne massa, taitellaan harsonreunat massan päälle, pannaan paino päälle ja sitten ollaankin jo siinä vaiheessa, joka on tuolla aikaisemmin selostettu.
Koristellaan kermavaahtopursotuksilla, suklaarouheella, pääsiäismakeisilla, tuoreilla hedelmillä, kukin makunsa ja taitojensa mukaan.

Kinkku,

2010-04-02T08:58:00.015+02:00

ei pääsiäiskinkku, vaan täysin epäajankohtaisesti joulukinkku. Se liittyy välillisesti, mutta oleellisesti ja unohtumattomasti kokemaani painajaiseen. Siis tämä on opettavainen tarina, joka perustuu tositapahtumaan, joka käy mielessäni aina silloin tällöin miettiessäni ihmisen - tässä tapauksessa minun - täydellistä järjenpuutetta yllättävässä tilanteessa.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten pieni 3-henkinen perheeni asui kerrostalossa lähiössä. Elettiin joulunaluspäiviä ja isäni tuli käymään. Miehet kahvittelivat ja paransivat maailmaa olohuoneessa ja vauva kölli tyytyväisenä viltillään ja osallistui jokeltelullaan keskusteluun. Minä päätin pujahtaa alakerran kylmiöön hakemaan joulukinkun lämpenemään huoneenlämpöiseksi ennen yönkestävää paistorituaalia. Meillä oli 8 kg:n kinkku, meillä kahdella, kolmashan oli vielä imeväinen ja hampaaton. Avaimet naulasta, hissillä alas, kellarikäytävää kylmiön ovelle, ovi avaimella auki, sitten viileää käytävää meidän komerollemme. Komerot olivat lukollisia ja verkko-ovisia ja niissä näkyi mehupulloja ja hillopurkkeja, perunasäkkejä, porkkanapusseja ja lähestyvän joulun vuoksi niitä kinkkuja ja liinalla peitettyjä taikinakulhoja. Piparkakku- vai voitaikinaa? Asunnoissa jääkaapit alkoivat olla täynnä. Vielä verkko-ovi auki ja sain kylmän kinkun kainalooni.

Kun tulin kylmiön metalliselle ulko-ovelle, en saanutkaan ovea auki. Työnsin kaikin voimin ja samanaikaisesti pääni kelautui takaisin siihen hetkeen, kun olin astunut sisään kylmiöön ja ovi paukahtanut takanani äänekkäästi kiinni. Siis se oli lukossa, mutta sisäpuolella ei ollut avaimenreikää eikä mitään, millä lukkoa vääntää. Silloin paniikki huuhtoutui ylitseni ja ajantaju ja järki sen mukana katosivat. Laskin kinkun lattialle, aloin takoa ovea, tömistelin paikallani, juoksin päin ovea,turhaan, nyyhkin ja uikutin, aivot työskentelivät ihan omia aikojaan ja aivan epäloogisesti.

En ollut sanonut lähteväni kinkkua hakemaan, siis he eivät ymmärtäisi mihin olin haihtunut. Paleltuisinko kuoliaaksi, tulisiko kukaan muu kylmiöön lähiaikoina, pitäisikö minun syödä raakaa kinkkua selviytyäkseni hengissä?Muistin uutisen siivoojasta, joka oli jäänyt päiväkausiksi epäkunnossa olevaan hissiin, jota kukaan ei ilmoittanut vialliseksi, koska lähellä oli toimiva hissi. Nainen oli juonut omaa virtsaansa. Minulle tuli välittömästi hirveä hätä. Pitäisikö pissata kylmiön nurkkaan? Kauhea haju kun löytäisivät minut. Häpeä, häpeä. Vielä kammottavampi häpeä, jos tulee isompikin tarve."Kadonnut nainen kylmiössä, uloste saastuttanut asukkaiden elintarvikkeet". Sitten pamahti päähäni lukemani novelli. Mies eksyi johonkin luolastoon ja koki kaikki helvetin kauhut päässään etsiessään ulospääsyä. Kun hän lopulta horjui ulos ihmisten ilmoille, osoittautui, että hän oli ollut eksyksissä vain vähän aikaa, mutta kauhuelämysten takia hänen tukkansa oli tullut vitivalkoiseksi. Apua, onko minunkin tukkani väri haihtumassa ja olen ikivanha ihmisraunio, jos minut joskus löydetään! Minä tein mielessäni kaikenlaisia parannuslupauksia ja katumusharjoituksia ja samalla pöykköilin ovea vasten ja väänsin itkua. Siinä sekoillessani tulin myös vetäneeksi kahvasta ja ovihan aukesi sisäänpäin, siis ei kylmiöön voi jäädä vangiksi. Saman tien tajusin oman täydellisen hölmöyteni ja järjettömän käytöksen.

Kun avasin kotioven, vastaan tulvahti kahvin tuoksu ja olohuoneesta kantautuvasta rupattelusta huomasin, että aihe oli sama kuin lähtiessäni. En sanonut mitään tapahtuneesta, en tietenkään, kyllähän minunkin järkeni jossain oloissa toimii. Vilkaisin kelloon, olin ollut asialla suunnilleen vartin. Vilkaisin peiliin. Ihan samanvärinen tukka kuin ennenkin.

Mikä sitten on edellä kerrotun opetus? Se, että osa meistä oppii hitaasti jos ollenkaan. Minulta puuttuu edelleen kyky toimia järkevästi äkillisen, odottamattoman paineen alla. Paniikki iskee, mielikuvitus laukkaa holtittomasti, toimintakyky lamaantuu ja tunteet ottavat ylivallan. Minusta ei olisi työskentelemään teho-osastolla, poliisi- tai pelastuslaitoksella, mutta sen minä olen niin omaksi kuin kanssaihmisten onneksi tiennyt aina.

Se kinkku oli muuten paras mitä meillä on koskaan ollut.

Kevyt kanakeitto

2010-03-29T18:26:00.010+02:00

Tämä on kreikkalaista alkuperää oleva keitto, jonka reseptin olen joskus kauan sitten ottanut talteen jostakin ja jonka nimeä en ole tallettanut. Siinä taustatiedot. Tämä voi olla alkukeitto, mutta riittää pääruoaksikin, jos sitä on tarpeeksi ja tarjoaa sen kanssa hyvää hiivaleipää ja voimakkaan makuista juustoa. Juuston rasvaprosentit voi itselleen suoda ja antaa anteeksi sellainenkin, joka ei ole rasvan suhteen yhtä paatunut kuin minä, sillä keitto on lähes rasvaton. Keitto on itse asiassa vähän pääsiäishenkinen tai ainakin keväinen. Minulle tämä resepti ainakin palautuu mieleen kun talven selkä on taittunut ja päivä pidentynyt niin, että ollaan kuulaiden kevätiltojen kynnyksellä.

1 l kanalientä (vettä + pari kanaliemikuutiota tai riittävä loraus fondia)
laakerinlehti tai pari, pari valkosipulinkynttä vaikka kuorineen, kokonaisia pippureita kymmenkunta, väri maun mukaan - joko oman tai pippureiden.

Kun liemi kiehuu, sinne lisätään
2 broilerinfilettä, keitetään kypsiksi ja nostetaan odottamaan keiton valmistumista.

Liemi siivilöidään ja kaadetaan takaisin kattilaan ja siinä keitetään
1 dl pitkäjyväistä riisiä (minä en kelpuuta täysjyväriisiä, se ei ime makua itseensä ja syödessä tuntuu kuin olisi hiekkaa suussa)
Kun riisi on kypsää, lisätään suurus, johon on sekoitettu
2 keltuaista ja
½ sitruunan mehu
ja lisätään vielä desin verran kuumaa keittolientä ja lirutetaan sitten keiton sekaan. Nyt ei saa enää kiehua!
Vielä lisätään suupaloiksi leikatut rintafileet ja runsaasti persiljasilppua antamaan väriä ja makua.

Rasvakannanotto

2010-03-20T20:29:00.005+01:00

Seurailen erinäisiä ruokablogeja säännöllisen epäsäännöllisesti. Nyt löysin nuoren naisihmisen Voisilmäpeliä-blogista rasvoja ja kevyttuotteita käsittelevän, tervettä järkeä uhkuvan napakan kirjoituksen, joka on saanut paljon palautetta ja nimenomaan myönteistä sellaista. Minä jaan ilman muuta hänen ajatuksensa. En ole mielipiteitäni missään koskaan esittänyt, itsekseni vain jupissut. Olen myös tuntenut syyllisyyttä niin omista läskeistäni kuin rasvapolitiikastani. Minussa istuu lujassa se kieltojen ja rajoitusten viitoittama tie, jota kunnon suomalaiset kulkevat ja kukapa ei haluaisi olla kunnon ihminen. Rasva-asiassa olen kuitenkin pitänyt oman pääni ja jo yli kolmekymmentä vuotta käyttänyt leipomisessa voita (ruokaleivissä öljyä). En osta kevyttuotteita ollenkaan, pyrin valmistamaan ruoan alusta asti itse ja näillä periaatteilla tiedän kuuluvani ryhmään "vanha ja valistumaton". Lisä- ja väriaineluetteloiden kasvaessa olen tullut tarkaksi siitä, etten sellaisia tuotteita halua. Sipsikohtaukselle annan periksi ehkä kerran vuodessa. Limua meillä ei ole koskaan hyväksytty, lapset totutettiin kotona keitettyihin marjamehuihin, karkkeja ostettiin harvoin. Leivän päälle meillä vedetään omatekoista kevytvoita : 1/3 voita + 1/3 rypsiöljyä + 1/3 vettä hurautetaan monitoimikoneella niin pitkään, että kaikki ainekset sekoittuvat täydellisesti. Käsipelillä tämä olisi liian työläs projekti, vesi ja rasva torjuvat toisiaan. Jääkaapissa tämä oma voi kiinteytyy, mutta ei tule koskaan kovaksi. Annos tehdään parin viikon tarpeisiin, mutta säilyisi se varmaan pidempäänkin. Ja tämä on siis vain leivän päälle, paistamiseen, leipomiseen ja ruoanlaittoon se ei käy.
Minä olen varmasti kaikilla mittareilla pulska, mutta se ei johdu käyttämistäni rasvoista eikä edes ylensyömisestä, vaan siitä etten ole hiukkaakaan kiinnostunut liikunnasta. Minä aloin kostaa epäoikeudenmukaiselle pahansuovalle kouluaikaiselle liikunnanopettajalle heti kun vapauduin hänen otteestaan. Kaamea kosto sille hirviölle!Ei mitään liikuntaa ja se linja on paitsi pitänyt, myös sopinut minulle. Minä en koskaan kaipaa edes raitista ilmaa, viihdyn tunkkaisessa, ajatuksetkin kulkevat sutjakammin. Jos minulla olisi liikunta osana elämäntapaani, voisin tietysti syödä enemmän kaikenlaista hyvää, juustoja, kastikkeita, leipää, kastaa lohkoperunoita aioliin ja lapioida suuhuni turkkilaista jogurttia juoksevan hunajan ja rouhittujen saksanpähkinöiden ryydittämänä vaikka joka päivä. Ei se tällä liikkumattomalla elämäntavalla ole mahdollista, mutta silloin kun syön on sen oltava hyvää, väliajat voi sinnitellä vähemmällä. Kevytjuusto on mauton kuminen iljetys, vähärasvaiset jogurtit ovat vetisiä ja metallinmakuisia. Minä olen makusyistä vienyt asiat vielä pitemmälle ja voin sen tässä tunnustaa, eikä edes hävetä. Olen tehnyt sen epäterveellisen ja valistumattoman valinnan etten käytä täysjyväpastaa enkä-riisiä.
Niihin ei imeydy maku kastikkeesta, edellinen on kuin pahvia järsisi ja jälkimmäisestä tulee mieleen soran syöminen. Riisin asemesta käytän useimmiten ohraa, jossa on ruokaisa maku.Toki risotto pitää tehdä ihan aidosta risottoriisistä ja siihen risottoon pitää lisätä runsaasti ...VOITA!

Ohralaatikko

2010-03-15T19:36:00.003+01:00

Tämä on kaalilaatikon lähisukulainen. Suvun tuntomerkkejä ovat hienoksi suikaloitu valkokaali, hienonnettu sipuli, ruskistettu jauheliha ja ohraryynit (en käytä riisejä kaalilaatikkoon). Lisäksi tähän laatikkoon raastetaan krouvisti porkkanaa, selleriä, mikä ettei palsternakkaakin, silputaan paprikaa, kesäkurpitsaa ja parsakaalia. Siis kasviksia maun mukaan. N. 300 g jauhelihaa ruskistetaan ja maustetaan hyvin (valkopippuria, soijaa, dijonsinappia, valkosipulia). N. 1½-2 dl rikottuja ohraryynejä isoon kulhoon ja päälle kaadetaan kiehuvaa lihalientä (n. 6-7 dl vettä + lihaliemijauhetta), siinä ryynit pehmenevät ja mukaan sekoitetaan raastetut ja silputut vihannekset ja ruskistettu jauheliha. Jos nestettä tarvitaan lisää, voi lurauttaa sekaan soijaa ja ruokakermaa. Sekoitetaan ainekset hyvin ja kaadetaan voideltuihin uunivuokiin. Minun vuokaosastoltani tämä satsi vaatii 2 vuokaa. Noin tunniksi 200-asteiseen uuniin, paistumisen loppupuolella kannattaa lisätä pinnalle voinokareita, ihan vain maun vuoksi.
Maustekurkku ja puolukkasurvos kuuluvat asiaan, kun ruoka on tarjolla.
Kasvisruokaa haluava jättää tietysti jauhelihan pois ja vaihtaa lihaliemen tilalle kasvisliemen.

Virtuaalimässäilyä

2010-03-13T17:10:00.008+01:00

Nora Ephron-teema jatkuu, sillä katsoin hänen ohjaamansa elokuvan Julie & Julia. Se on hyväntuulinen satu, oikein sopiva ehtoopuolen ihmisille, perustuu kahteen tositarinaan, mukana jopa keski-iän ylittäneitä henkilöitä. Sadusta se käy siksi, että kenenkään elämää ei koettele mikään vaikea asia, ei rahahuolia, ei erota, ei sairastuta ja kuollaankin vasta lopputeksteissä. Mutta keittokirjan tekemiseen perustuvassa elokuvassa vaahdotetaan, silputaan, lorotetaan viiniä pataan ja mätetään voita paistinpannuun tirisemään kaiken aikaa.
Meryl Streep on hersyvän elämäniloinen Julia Child, jolla on ruma metallisenfalsettinen, kaakattava ääni. Samalta kuulostaa myös oikean Julia Childin ääni youtuben videopätkissä. Julia on reippaasti yli 180-senttinen kolho nainen vailla ulkoista viehätysvoimaa. Ihmetellä sopii miten Streepistä saatiin pitkä, onko se optista kikkailua vai ovatko kaikki muut näyttelijät tavallista lyhyempiä? Hänen roolihahmonsa on elokuvan ehdoton keskipiste ja kantava voima. Ihmeellisen valovoimainen ja muuntautumiskykyinen näyttelijä, kun ajattelee hänen rooliensa kirjoa vuosikymmenien varrelta.

Se, mikä tekee elokuvasta sadunomaisen, on vaikeuksien puuttumisen lisäksi ihanan tunnelmalliset pariisilaisnäkymät ja periranskalaiset keittiöt ja se aito oikea rakkaus, joka yhdistää Childin pariskunnan. Lyhyt, kalju virkamies Paul Child on aina vain yhtä rakastunut kaakattavaan vaimoonsa ja myös sanoo ja näyttää sen, tukee myös vaimonsa keittoharrastusta kaikin tavoin, herkkusuu kun on itsekin.

Oivalsin tätä kirjoittaessani, että tähän sopisi jatkoksi vielä resepti Julia Childin jostakin keittokirjasta. Niitä on monia ja nyt niitä on helposti saatavilla, koska elokuvan suosion myötä myös kirjojen kysyntä on kasvanut. Pitänee panna hankintalistalle.

Kaula-analyysi

2010-02-20T16:28:00.009+01:00

Nora Ephron (s.1941) on amerikkalainen käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Hänen elokuviaan ovat mm. Kun Harry tapasi Sallyn, Silkwood, Sinulle on postia, Uneton Seattlessa ja Julie & Julia.
Hän on myös kirjoittanut pakinoita ja kolumneja vanhenevan naisen elämästä ja ne on julkaistu kirjana I Feel Bad About My Neck. Suomeksi se ilmestyi nimellä En voi kaulalleni mitään (Otava 2007). Kirjassa tämä nimenomainen kaulaa koskeva luku vaikutti minuun syvällisimmin. Jo pelkkänä kirjan nimenä se säväytti kun luin siitä jossain nettiartikkelissa.

Minäkin olen ihan samalla tavalla miettinyt tätä kaulan väistämätöntä rappiota ja olen jo vuosia vilkuillut toisten naisten kauloja, ja kaikki havainnot tukevat tätä ilmiötä: ikääntyminen näkyy ensimmäisenä kaulasta. Tuho tietysti etenee kaikkialle, joten ei se kaula lopuksi sen pahemmin erotu, kun kaikki on menetetty, vanha mikä vanha. Mutta kaula siis veltostuu, laskostuu, rypistyy, poimuilee, roikkuu, siihen tulee hetuloita, helttoja, vuosirenkaita, kiristyneitä jänteitä, nyppyistä kalkkunaihoa, pilkkuja ja läiskiä.Joillekin kaikki nämä, jokaiselle jotakin joka tapauksessa. Niin lyhyttä kaulaa ei olekaan etteikö siihen mahtuisi ryppyjä. Tämä koskee tietysti pelkästään naisia.Miehet eivät tiedosta ulkonäköään, ja kaikki vanhenemiseen liittyvät ulkonäön muutokset korostavat vain miehekkyyttä, mitä rapistuneempi sitä machompi.

Ephron on kaulakysymystä tutkinut amerikkalaisilla turhuuden markkinoilla, joten pidän häntä asiantuntijana. Hänen mukaansa pelkkää kaulaa ei kannata kirurgilla kiristyttää, sillä ylhäältä valuu heti uutta löysää tilalle. Jos haluaa korjata kaulan, pitää myös teettää kasvojenkohotus, ja siinä sitä sitten ollaan naama kireänä kuin rummunkalvo yhden ilmeen varassa, kunnes väistämätön valuminen taas alkaa. Nämä toimenpiteet maksavat tähtitieteellisiä summia. Ihmevoiteetkin ovat kalliita, mutta niihin sortuvat jossain vaiheessa toivorikkaina lähes kaikki naiset.
Toinen väistämätön vanhenemisilmiö, joka minun on ollut pakko kohdata, on kädet. Nämä kädet, jotka ovat olleet näkyvilläni joka päivä syntymästä saakka, ovat salakavalasti rypistyneet peruuttamattomasti, sormien nivelet ovat muhkuraisemmat ja suonet näkyvissä. Miksi minä en huomannut milloin näin kävi? Heräsinkö jonain aamuna, ja kädet olivat vanhan naisen? Tähän liittyy kiinteästi sisäinen minäkuva. Pääni sisällä olen vielä nuori ja järkytyn aina, kun näen vahingossa kuvani heijastuvan näyteikkunasta - minäkö tuo tasapaksu tanakka täti ? Peilistäkin katsoo vastaan oma äiti, ja me emme edes olleet koskaan samannäköisiä. On se niin väärin.

Tämän ulkoisen rapistumisen vastapainona minun "sisäinen lapseni" on hereillä ja elävämpi kuin koskaan. Nyt sitä uskaltaa olla erilainen, olla eri mieltä, lapsellinen, tehdä tyhmiä kysymyksiä ja havaintoja, eikä siinä menetä mitään. Päinvastoin, sellainen tulkitaan tässä elämänvaiheessa viisaudeksi ja kypsyydeksi, syvälliseksi itsensä tuntemiseksi. Mutta annetaan ajan kulua, ja jos elää saa, tuo sisäinen lapsi ottaa kokonaan valtaansa ja sitten käytös on kuin uhmaikäisellä 3-vuotiaalla. Huvittavaa on se, että kun minä olin parikymppinen, sisälläni asui pieni sovinnainen täti, joka tiesi kaiken tarpeellisen, ei tarvinnut kysellä, tiesi mikä on oikein, mikä väärin, ja missä ehdoton raja kulkee ja mitä elämältä otetaan. En osaa tarkasti sanoa milloin se täti lähti niin, että pystyin vähän irrottelemaan ja improvisoimaan, ja milloin tämä lapsi tuli tilalle ja antoi lisää valinnanvapautta olla ihan oma itseni,riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat.

Crème Ninon downgraded

2010-02-15T18:44:00.010+01:00

Crème Ninon on fiini herneistä valmistettava alkukeitto, se fiiniys tulee kun keittoon lisätään valmistuksen aikana luraus sherryä ja juuri ennen tarjoilua hulaus kuivaa kuohuviiniä ellei peräti samppanjaa. Minun arkisempi versioni on kuitenkin maistuva ja sopii heleän värinsä puolesta hyvin keväiseksi alkukeitoksi, eikä silloin ole enää kysymys mistään hikisestä maanantaista, juhlistetaan sunnuntai-ateriaa!

4:lle hengelle tarvitaan

6 dl kanalientä (liemitiivisteestä tai -kuutiosta)
300 g pakasteherneitä
1-2 silputtua salottisipulia
Kiehautetaan kypsäksi ja soseutetaan, lisätään
½ dl crème fraîcheä/a? Vai olisiko helpompi sanoa ranskankermaa?
Myös Aura-juusto(muru) sopisi, (ei niinkään kielellisistä syistä), silloin
kannattaa tarkkailla, ettei keitosta tule liian suolaista, sillä vielä lisätään

3 rkl vihreää pestoa (sitä ei niissä fiineissä resepteissä ole)
Valkopippuria? Timjamia?

Keittoon sopii lisämakua antamaan lusikallinen turkkilaista jogurttia, joka on maustettu piparjuuriraasteella (tuubista), aavistuksella raastettua sitruunankuorta ja muutamalla suolahiutaleella.

Minä olen niin huono valokuvaaja, ettei kuvasta välity keväisen heleä viherrys ja lisäksi minulla on tarve selittää, että itse keittokulhossa näkyvät pilkut eivät tule keitosta, vaan ovat osa kulhoa itseänsä, sen luonnetta ja viehätysvoimaa. Meillä kaikilla on omat pilkkumme ja raitamme ja niin kuuluu ollakin. Ja sekin pitää lisätä, että tätä syödään meilläkin lusikalle, mutta se ei mahtunut kuvaan samasta syystä, joka aiheutti värin sameuden.

Aleksanterintorttu

2010-02-13T17:20:00.005+01:00

Kakkublogit , joita on lukemattomia, ovat täynnä toinen toistaan upeampia teemakakkuja, joissa on sokerimassakuvia , marsipaanikukkia ja -hahmoja, koristeellisia pursotuksia, jotka on saatu aikaan erilaisilla tyllilla. Olen ymmärtänyt, että se on pursotinterän nimitys. Minun taitoni eivät mitenkään riitä sellaisiin taideluomuksiin ja kakuntarve on hyvin harvoin. Silloin, kun vieraita on tarpeeksi kakunnauttimiseen, täytyy poropeukalon panostaa kakun makuun. Tämä Aleksanterintorttu on helppotekoinen ja maukas yhdistelmä raikasta ja makeaa. Reseptin alkuperää en muista, jostain lehdestä poimittu parisenkymmentä vuotta sitten.

Tarvitaan:
2 dl sokeria ja
150 g voita vaahdotettuna. Lisätään
2 munaa ja vatkataan ne hyvin voisokerivaahtoon. Sitten lisätään vuorotellen
1 dl appelsiinituoremehua ja
3 dl vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu
2 tl leivinjauhetta
Paistetaan pyöreässä tasapohjaisessa vuoassa (halkaisija n. 20 cm), joka on tietysti hyvin voideltu ja jauhotettu. Uuni 175 astetta, paistoaika 40-50 minuuttia.

Jäähtynyt kakku halkaistaan ja puolikkaat kostutetaan runsaasti (ainakin 2 dl)
appelsiinituoremehulla. Raikkain maku tulee, jos puristaa mehun tuoreista appelsiineista ostomehun asemesta.

Täyte:
1 dl crème fraîche
½ dl kinuskikastiketta

Päälle hennosti vaaleanpunerva (elintarvikeväri) tomusokerikuorrutus suklaaraidoilla (sulatettu tumma suklaa). Kymmenen vuotta sitten olisin hyvänä vinkkinä kertonut, että jos toimii nopeasti ennen kuin kuorrutus jähmettyy, saa taiteellisen ja työlään näköisen marmoroinnin aikaan vetämällä esimerkiksi hammastikulla säteettäisiä viivoja kuorrutukseen, mutta eipä tuota nyt kannata mainita kun kondiittorin niksit kuuluvat kansalaistaitoihin siinä missä luku- ja kirjoitustaito.

Julma ja viaton

2010-02-01T16:57:00.008+01:00

Niccolò Ammanitin kirja Minä en pelkää ilmestyi suomeksi jo 2004, mutta on jäänyt minulta kokonaan huomaamatta. Sain sen käsiini aivan sattumalta ja luin lähes yhteen menoon. Olen kiitollinen sattumalle, ei jokainen eikä edes joka toinen lukemani kirja ole lukuelämys, suurin osa unohtuu saman tien.
Kirjailijakin on minulle aivan tuntematon, mutta nettitutkimukseni perusteella tiedän, että hänen teoksensa ovat sekä arvostelu- että myyntimenestyksiä. Nyt otan tavoitteekseni lukea hänen muunkin tuotantonsa.
Minä en pelkää kertoo 9-vuotiaan pojan kokemana kuumasta, kuivasta kesästä ja köyhän perheen elämästä piskuisessa italialaisessa kylässä joskus 1970-luvun lopulla. Poika, Michele, on vielä lapsuuden mielikuvitusmaailmassa kiinni, joten hän ei osaa tulkita tapahtumia, vaikka tekeekin havaintoja. Lukija sen sijaan tajuaa, että jo entuudestaan köyhä ja yksinkertainen elämä on uhattuna pelottavalla tavalla.
Michele löytää autiolta maaseudulta hylätyn talon ja sen lähettyviltä näkyvistä peitetyn syvän kuopan, jossa on vankina hänen ikäisensä poika. Michele tajuaa tilanteen kammottavuuden, mutta ei aluksi yritä pelastaa poikaa. Hän yrittää kertoa isälleen, mutta tällä ei ole aikaa kuunnella. Michele ei saa likaista, lähes tajutonta poikaa mielestään ja käy salaa tapaamassa tätä, noutaa vettä juotavaksi, tuo syömistä, ja poikien välille syntyy suhde, joka velvoittaa Michelen auttamaan poikaa. Hän joutuu ponnistelemaan fyysisesti, loukkaakin itsensä, ja joutuu taistelemaan pelkoa vastaan. Hän ymmärtää, että jotain pahaa on tekeillä ja samanaikaisesti hän edelleen uskoo noitiin ja kummituksiin, hakea rohkeutta ja toimintamalleja milloin raamatunkertomuksista, milloin lukemistaan sarjakuvista.
Ammaniti kuvaa lapsuuden ajatusmaailmaa ja lasten keskinäisiä suhteita niin taitavasti, että lukijankin sisäinen lapsi virkoaa ja tunnistaa, että juuri tuollaista se oli. Pienessä kylässä on puolentusinaa lasta ja heidän johtajansa on säälimätön julmuri, joka nöyryyttää ja rankaisee tovereitaan sellaisten sääntöjen perusteella, joita kaikki tottelevat ymmärtämättä, että yhdistämällä voimansa valta olisi heillä. Etsimättä mieleen tulevat William Goldingin Kärpästen herra ja Jan Guilloun Pahuus. Niissäkin lasten järjestelmällinen julmuus rehottaa ja aikuiset eivät näe tai kieltäytyvät näkemästä. Kirjallisuuden ja miksei omien lapsuudenkokemusten perusteellakin voi sanoa, että yleensä lapsilla on taju oikeudenmukaisuudesta ja suurin osa kavahtaa väkivaltaa ellei sitten ole kysymyksessä itsepuolustus. Mutta aina on niitä ilkimyksiä, jotka eivät noudata muita pelisääntöjä kuin omiaan, "puukottavat selkään", lyövät pienempiään, nolaavat heikompiaan ja mikä tuntuu vielä vastenmielisemmältä, rääkkäävät eläimiä. Lapset eivät yleensä kerro - kantele - yhteisönsä toiminnasta aikuisille, joilla olisi mahdollisuus ja velvollisuus tehdä loppu epäterveistä ilmiöistä. Millainen onkaan aikuisten maailmassa se, joka saa lapsena rauhassa kiskoa hyönteisten siipiä ja raajoja irti, härnätä koiria, kivittää lintuja, hukuttaa kissanpentuja?
Minulta on myös toistaiseksi lukematta Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genetsaretin järvessä. Sekin on tarina, jossa lapsuuden ja samalla viattomuuden loppu on käsillä ja kaiken yllä on painostava uhka, jonka on purkauduttava eikä mikään ole enää kuin ennen.

Minun silikonini

2010-01-24T13:57:00.005+01:00

Toivottavasti tämä otsikko on / ei ole yhtä harhaanjohtava kuin yksi aikaisempi. Nykytekniikka on niin ihmeellistä, että voin seurara blogiliikennettä , joka muodostuu lähinnä itsestäni ja parista kiinnostuneesta lähipiirissäni, mutta joskus sisään eksyy jokunen outokin surffaaja ja näen tilastoista, että useimmiten sellainen tulee hakusanalla lihanhimo ja taatusti pettyy eikä viivy kauan kun huomaa sen nimisen tekstin käsittelevän vanhan naisen ruokatottumuksia. Aivan toisenlaiset himot ovat kaiketi olleet eksyjän tutkimuksen kohteena.
Silikonitekstini käsittelee tätä ihmeainetta vain keittiön näkökulmasta. Minulla on leivinpapereita, muffin(s)imuotteja, jouluna sain ison kakkuvuoan, on pullasuti,paistinlasta ja kaavin vai nuolijako on se oikea nimitys. Lisää tulee varmasti hankittua, sillä materiaali on niin vaivaton ja helppohoitoinen. Vuokia ei tarvitse voidella ja jauhottaa ja silti aina irtoaa. Aikaisemmin tuntuivat pinnoitetut vuoat edistykseltä ja sitä ne tietysti olivatkin pinnoittamattomien jälkeen. Niitä piti voidella huolella ja silti leipomukset tarttuivat vuokaan, itku kurkussa sai todeta että piloille meni ja vuokien pesukin oli työlästä jynssäystä.
Törmään omaan ikääni joka käänteessä. Kun on kauan elänyt, ei voi olla huomaamatta miten asiat ennen hoituivat ja mikä on tilanne nykyään. Minä olen ilman televisioa kasvanut, nukkunut nuoruuteni papiljotit päässä, ällistellyt sellaisen keksinnön tarpeellisuutta kuin naisten sukkahousut. Sukkahousut olivat siihen asti näkyneet miesten asusteena keskiaikaisissa maalauksissa. Muistan milloin maistoin jogurttia ensimmäisen kerran ja miten tuoreet paprikat tulivat kauppoihin ja niistä varoiteltiin, ovat yhtä tulisia kuin pustan pojatkin! Pitkälti toiselle kymmenelle asti vartuin irtomaidolla, jota annosteltiin isosta tonkasta pitkävartisella litranmitalla asiakkaan omaan kannuun. Maitoa, pastöroitua vaan ei homogenisoitua, oli tasan yhtä lajia, piimää ja kermaa oli myös. Siinä maitokaapin anti. Ei ollut asiakkaalla paljon päätöksentekoa, lähinnä ota tai jätä.
Kehitys on elinaikanani ollut huimaa ja arvatenkin vauhti vain kiihtyy. Lapsuuteni ja nuoruuteni maailmaa ja silloista elämäntapaa ei ole kuin muistoissa eikä sen perään kannata enempää haikailla. Hyvähän se on, että ihminen selviää arjesta vähemmällä työllä ja vaivalla. Sellaisiin uudistuksiin on helppo mukautua. Niin, että silikonia sopii tulla lisää kunhan käyttötarkoituksen saa itse valita.

Sahramiturska

2010-01-14T19:56:00.005+01:00

Tämä on helppo ohje, jolla saa pakastekalasta maistuvan aterian. Tuore kala ei edes onnistu tällä ohjeella yhtä hyvin. Helppoutta lisää sekin, ettei kalaa tarvitse eikä saa sulattaa.

400 g pakasteturskaa pannaan voilla voideltuun, mahdollisimman "tyköistuvaan" uunivuokaan ja päälle kaadetaan liemi, joka on tehty kiehauttamalla

3 dl kuohukermaa (Ei saa keventää, rasvaista sen on oltava!)
0,5 g sahramia
1 tl suolaa
1 tl paprikajauhetta
yrttimausteita maun mukaan

Vuoka 200-asteiseen uuniin ja valmista on 40-50 minuutin kuluttua. Kypsymisen loppuminuuteilla vuokaan voisi lisätä katkarapuja, mutta mitä suotta, ihan hyvä näin. Keitetyt perunat ja kasvikset - herneet, parsakaali, porkkana jne. - sopivat sahramikastikkeen makuun.

Kuvan vuoassa pötkötti kaksi turskatiiliskiveä, mutta toinen on jo syöty. 3 dl kermaa riitti kastikkeeksi molemmille.

Ruusukaalilisäke

2010-01-10T15:28:00.004+01:00

Tämä ruusukaalipannu on hyvä kasvislisäke tai kasvissyöjälle riittävä ateriaksi (terveisiä siskolle!).
Tarvitset:

500 g ruusukaaleja, jotka esikeitetään suolatussa vedessä(n. 5 min jos ovat tuoreita, pakastetuille riittää vähempikin). Ennen keittämistä minä halkaisen kaalit ja poistan kannan pienellä v-leikkauksella kitkeryyden välttämiseksi.
½ - 1 (koosta ja makutottumuksista riippuen) punasipuli ohuen ohuiksi renkaiksi
1 dl kuorittuja kokonaisia manteleita
Kuivalla pannulla paahdetaan hetki manteleita, lisätään vähän voita ja sipulirenkaat ja haudutetaan hetki, sitten lisää voita ja ruusukaalit ja taas haudutetaan. Ja sitten lisätään
pieni tölkki maissia (neste valutettu pois) ja haudutetaan sen verran että maissi kuumenee. Lisää voita? Jaa-a, jos omatuntosi kestää, maku kyllä paranee. Ja lopuksi pannulle ripotellaan
150 g kuutioitua fetaa, joka saa pehmitä vaan ei sulaa. Valmis! Juustosta tulee riittävästi suolaa, jos pippuria haluat, suosittelen sitruunapippuria.

Sisarpuoli

2010-01-07T20:34:00.014+01:00

Minä olin päälle viidenkymmenen saadessani tietää, että minulla on kolmen sisareni lisäksi myös sisarpuoli. Se oli aivan käsittämätön ja hämmentävä tieto kun sen sain, suorastaan mykistävä. Vanhin sisareni soitti ja käski varmuuden vuoksi minun istua ison uutisen edellä: hänelläkin on isosisko tai ainakin puolikas! Kyllähän minä sen sitten tajusin, mutta älyttömältä se tuntui ja ensimmäinen huoli oli miten se vaikuttaisi vanhempiini. Mutta se oli turha huoli, vanhuus ja viisaus kulkevat kuitenkin usein käsi kädessä, vaikka poikkeuksia näkee päivittäin. Isä oli silloin 84 vuotias, äiti 80 ja tottapahan he oman tarinansa tiesivät. Lapset sitä vastoin oli pidetty pimennossa, mikä ei varmasti ollut mikään järkevä ratkaisu. Totuudet tuppaavat tulemaan julki ja niiden kanssa oppii elämään - sanon minä, vaikka kaapissani on likapyykkiä ja luurankoja omasta takaa.

Isä oli hyvin nuorena lähtenyt työn perässä toiselle paikkakunnalle, 30-luku oli kaikin puolin vaikeaa ja raskasta aikaa. Hän oli tavannut itseään muutaman vuoden vanhemman tytön, he menivät kihloihinkin ja tyttö odotti lasta ja siinä tilanteessa tämä pariskunta erotettiin. Isän vanhin sisar vei isän mukanaan ja myrkytti hänen mielensä: ei ole sinun lapsesi, edesvastuuton, huono nainen, viettelee nuoren pojan. Isä kertoi olleensa tyhmä, antoi viedä itseään kuin pässiä narussa ja jätti kaiken taakseen, ei ainuttakaan yhteydenottoa. Hän tapasi pian äitini ja perusti tämän meidän perheen. Äiti tiesi edellä kerrotun, mutta ei koskaan sanonut halaistua sanaa. Alkava dementia sai hänet myöhemmin puhumaan outoja, mutta niitä puheita ei ymmärretty ja niissä jutuissa olivat niin ajat ja paikat kuin faktat ja fiktio sekaisin.

Tämä isän esikoinen sai uuden, paremman isän ja muutaman vuoden kuluttua pikkusiskon. Perhe muutti Ruotsiin.Vasta eläkeiässä hän alkoi etsiä tietoja isästään, tiesi nimen, syntymäajan ja -paikan, luuli isänsä jo kuolleen, kunhan halusi jotain tietää. Niin hän löysi tiedot isästä ja perheestä, kirjoitti yhteystietonsa pääsiäiskorttiin ja allekirjoitti: tyttäresi S. Äiti luki kortin, antoi isälle, joka sanoi jaaha, vai tytär, ja alkoi samantien kirjoittaa kirjettä esikoiselleen. Siinä vaiheessa me muut saimme tietää. Ei mitään sen kummempaa, ei mitään dramaattista. Vanhukset alkoivat puhua S:stä perheenjäsenenä, luontevasti. Isä ja tytär alkoivat käydä pitkiä puhelinkeskusteluja ja kesän tultua isä lähti tapaamaan tytärtään.
Se oli hyvin erikoinen tapaaminen, sillä S:n äiti miehineen eli vielä. Rakastavaiset tapasivat yli 65 vuoden jälkeen. Se oli suurten tunteiden vyöryä, anteeksiantoa ja hellyyttä ja sen jälkeen isä sanoi saaneensa ylimaallisen keveän olon, synninpäästön. Kaikki oli sovitettu ja elämä tarjosi tämän kaiken vastoin odotuksia. Siinä oli kaksi sodissa säilynyttä miestä, henkisesti terveinä ja viisaina, S:n äiti täyttäisi pian 90 vuotta ja sai vielä nähdä omin silmin miehen, joka oli hänen elämänsä kulun säätänyt, halusi tai ei. Isälle se tapaaminen oli elämän hienoin hetki ja antoi heille kaikille syvän rauhan.

Entä minä? Minulle se ei antanut sitä eikä tätä, veri ei ole vettä sakeampaa. Tunnistan hänessä jotakin isästä, tapaamisia on ollut muutama niin Suomessa kuin Ruotsissa, mutta ne harvenivat kun isä kuoli 91-vuotispäivänsä alla. Jotta meillä olisi jokin yhdysside, meillä pitäisi olla yhdessä vietettyä elämää. Nyt me olemme vieraita toisillemme. Mutta olen erittäin onnellinen siitä, että isä sai kokea sen suuren sovituksen ja sai taakan pois sydämeltään. Hänelle S. oli rakas tytär siinä missä me neljä muutakin ja hän varmasti halusi meidän välillemme vahva siteen. Mutta ei se vaan niin mene. Sittenhän tämä olisikin kioskikirjallisuutta eikä todellisuutta.

Suunnittelu, seuranta ja arviointi

2010-01-04T13:37:00.006+01:00

Uusivuosi ei ole minulle enää mikään tilinpäätös tai uuden alku kuten joskus aikoinaan. Itsetuntemus on kaiketi lisääntynyt niin ettei itseään kannata huijata tyhjillä lupauksilla. Olen luopunut suunnitelmataloudesta lähes kokonaan. Nuorempana ja oikeasti nuorena sorruin elämään sitä niin tavallista "sitku-elämää" eli kaikki mitä halusin tai tavoittelin oli aina jossain muualla. Iän mukana on helpompi ottaa elämä sellaisena kuin sen saa, päivä kerrallaan. Matkan varrella on kertynyt kokemuksia olemassaolon hauraudesta ja sattumanvaraisuudesta. Mielestäni olen selvinnyt voittajana, vaikka tämä tähän päättyisi: eläkeikä käsillä, mutta terveys kohtuullisen tallessa. Jos joka kolmas sairastuu syöpään niin onpa hienoa, että on tänne asti selvinnyt. Lapseni ovat aikuisia, mutta silti aina minun lapsiani joten heidän kauttaan olen tietysti haavoittuvainen elämäni loppuun asti.
Työelämässä aion vielä olla runsaan vuoden ja se on jo niin lyhyt aika, että on pakko ajatella mitä se pitää sisällään ja miten siihen voi vaikuttaa. Ehkä voin ruveta tekemään työni huolimattomasti tai suorastaan väärin, "unohdan" tehtäviä ja vetoan vanhuuteeni. Minkä ne minulle voivat? Palkka on mikä on ja työsuhdeturva sellainen, että voisin kaikessa rauhassa sekoilla viimeisen puoli vuotta. Minä olen aina ollut niin sairaan kiltti, kuuliainen ja velvollisuudentuntoinen, että voisi olla minulle ja työtovereilleni rikastuttava kokemus, jos päästäisin irti vähän luovaa hulluutta.
Mahdollisiksi eläkepäiviksi olen jo alkanut hahmotella vähän rennompaa linjaa. Hiukan houkuttaisi häiriköidä marketeissa, etuilla, esittää ihan kuuroa ja puhua kassalle vanhoista ja vielä vanhemmista markoista. Nuorisolle voisin puhua heidän omalla selkokielellään, käskeä niiden painua v***uun kyyläämästä, tämä tietysti keskellä päivää ja todistajien läsnä ollessa ettei tule lättyyn. Mutta en minä halua toisten vanhojen kanssa seurustella, niillä on usein tylsät jutut. Enkä ainakaan halua marketin aulassa pelata pajatsoa muiden eläkeläisten kanssa enkä muutenkaan hengailla siellä. Pitänee sittenkin ruveta tekemään kunnon suunnitelmat. Carpe diem!

Joulupöhö

2009-12-28T16:57:00.004+01:00

En ole pitänyt näin pitkää kirjoittamistaukoa blogin aikana eikä syynä ole todellakaan joululoma vaan loma joulusta. Tuntuu, että vuosi vuodelta joulu merkitsee aina vain vähemmän ja sen ympärillä alati kasvava oheistoiminta ja -krääsä tulevat suorastaan vastenmielisiksi. Tunnelmaa ja sisältöä ei voi pelkästään ostaa. Tässä olen viikonpäivät hoitanut jääkaappia, laatikoita sisään ja ulos, pitänyt silmällä (ja haistellut) kaikenlaisia purkkeja ja kelmunyyttejä ja silti olen varma, että jonnekin täysinäisen kaapin kätköihin on unohtunut ruokaa pilaantumaan. Tilanteesta tekee moraalisen ja eettisen ongelman se, että minulla on selkäytimessä lähtemättömästi Elämän Perusohjenuora: ruokaa ei haaskata. Tämä on todennäköisesti ikäpolveni ja luokkani perintö vanhemmilta, jotka tiesivät omakohtaisesti mitä nälkä on. Sotavuodet vielä viimeistelivät tämän opin niin, että siitä on tullut minulllekin elämän perusarvo, jota ei kyseenalaisteta. Huumorintajuinen mutta nuuka Isäni sanoi, ettei oksennuksenkaan saa antaa tulla " hampaan yli", niellään vain urhoollisesti takaisin.
En ole oppinut aikaisemmista jouluista mitään, sillä taas on liikaa ruokaa ja odotan, että arki ja yksinkertainen ruokahuolto palaavat. Ruoan ajatteleminenkin tuntuu työläältä, olen pitänyt taukoa toistenkin ruokablogien lukemisesta. Keittokirjaharrastuksenikin tuntuu jo ajatuksena raskaalta ja lihottavalta. Minkälaista elämää tämä jatkuva ruoan ajattelu oikein on? Miksi ei raikas vesi ja hedelmä silloin tällöin riitä? Minulla voisi olla unelmavartalo ja sitten alkaisin lukea muotiblogeja ja ostella muodikkaita vaatteita ja asusteita, kerätä kenkiä ja merkkilaukkuja... Mikähän sellaisen ihmisen jouluun toisi tunnelmaa?Omista tunnelmistani päätellen minua odottaa laihis kuten aina tähän aikaan. Tulokseton kuten aina.

Ernstin joulusydän

2009-12-06T17:39:00.008+01:00

Ernst Kirchsteiger on koko Ruotsin kansalle pelkkä Ernst, mies, joka rakentaa tunnelmia, sisustaa, nikkaroi, ompelee, leipoo, keittää ja ennen kaikkea rakastaa kukkia. Hän on tehnyt televisiolle sisustusohjelmia jo monta vuotta. Formaatti on se, että ihmisillä on ongelmana epäviihtyisä, persoonaton tila - huone, talo, mökki, terassi, venevaja, kellari - ja Ernst apulaisineen ottaa homman hoitaakseen ja luo tarvittavan tunnelman omilla ratkaisuillaan ja lopuksi tarjoaa omistajille juhla-aterian uusitussa tilassa. Hän on lähes parimetrinen, päälle viisikymppinen miehenköriläs, josta pitävät kaikki lemmikkieläimistä ja vauvoista lähtien.Häneltä ilmestyi tänä syksynä joulukirja, jossa on ruoka- ja leipomisohjeita, koristeiden tekoa ja kukka-asetelmia.
Minä tein kirjasta kanelisydämiä, koska ohjeessa on pieni, ainakin minulle uusi niksi eli yhtenä aineena vaniljakastikejauhe ja hyviä tuli, teen toistekin. Kuvasta näkee tekemäni virheen, kanelia tuli päälle liikaa joten sydämet ovat palaneen/ likaisen näköisiä, mutta vain näköisiä.
Lautasen alakerrassa on joulutorttumutantteja valmiista pakastevoitaikinalevyistä. Luumutäytteen alustaksi leikkasin viipaleen mantelimassapötköstä ja lopputulos oli sekin uusinnan arvoinen.
Sydämien taikinaan vaahdotetaan
1,25 dl sokeria ja
200 g voita
Lisätään
4 dl vehnäjauhoja ja
2 dl vaniljakastikejauhetta
ja siinä se sitten, jääkaappiin rauhoittumaan puoleksi tunniksi, siis taikina.
Kauli taikina noin 4 mm paksuksi levyksi, ota sydänmuotilla kakkuja ja voitele ne munalla ja kasta sen jälkeen sokerikaneliseoksessa. Paista 200-asteisessa uunissa 6-8 minuuttia.

Jouluvihko

2009-11-30T17:57:00.004+01:00

Minulla on tavallinen sinikantinen ruutuvihko, jonka kannessa lukee Joulu. Vihossa on meillä toistuvien jouluruokien reseptejä, työlistoja (laiska töitään laskee, tiedetään), siellä on kommentteja valmisruoista, hinnoista, valmistajista ja sitten siellä on kulloisenkin joulun ruokalista - aatto, joulupäivä, tapaninpäivä - ja luettelo joululeipomuksista. Siinä vihossa on viimeiset 12 joulua ja nyt kun sitä lukee, se onkin mielenkiintoinen ja palauttaa mieleen monenlaista. Siinä on perheen ruokakulttuuria, ajankuvaa ja ties mitä. Käynnistäessäni tietojen keräyksen en ajatellut muuta kuin ettei tarvitsisi joka vuosi etsiä ja selata samoja reseptejä ja muistella millainen kinkku viimeksi hankittiin ja mistä.
Nyt minä näen vihosta miten asiat pysyvät samoina samalla kun ne muuttuvat. Vihosta näkee millä kohdalla yhdestä joulunviettäjästä tuli kasvissyöjä tai milloin Lapsenlapsella oli maitoallergia. Näkee senkin, ettei järkeä ole tullut matkan varrella, aina on liian paljon ja liian monia sortteja, mutta ei tätä kierrettä saa poikki, jos joulun viettää kotona ja haluaa hemmotella jälkeläisiään ja säilyttää joitakin säikeitä omaan onnelliseen lapsuuteen, joka on ajassa ja paikassa saavuttamaton ja jonka muistoja ei ole enää monta jakamassa.
Pakko on leipoa piparkakkuja, jotta saa syödä taikinaa. Lapsuudenkodissa sitä syötiin salaa keittiön kylmäkomerosta ja vasta vuosikymmeniä myöhemmin Äiti kertoi tietäneensä nämä vohkimiset ja olleensa itsekin osallinen. Hän oli jo alun alkaen varautunut useamman taikinaerän tekemiseen. Pakko on olla lanttu-, peruna- ja porkkanalaatikkoa. Muiden mielestä niillä saadaan aikaan joulun tuoksu (lanttulaatikko tuo ilmoille joulun löyhkän). Tätä nykyä minä tarvitsen jouluuni myös niiden maut, lapsena minäkin koin ne enimmäkseen tuoksuina. Pakko on tehdä kotikaljaa - vaarinkaljaa - lapsuudenkodin perintönä. Useimmiten se onnistuu, välillä se syntyy kuolleena eikä herää henkiin.
Vihosta palautuvat mieleen älyttömät kotijuustokokeilut viiden litran kattilalla lopputuloksena pieni, mauton kahvikupin kokoinen paakku tai suurisuuntainen tryffeliprojekti, jonka lopputulos ei koskaan hyytynyt leikattavaan muotoon vaan sitä syötiin lusikalla suoraan vuoasta, syötiin koska oli hankittu kalliit aineet.
Nyt minä oikeastaan toivon, että olisin aina, aikojen alusta, pitänyt jouluvihkoa ja kirjoittanut sinne muitakin joulumuisteluksia.

Lodju

2009-11-22T19:59:00.003+01:00

Jauheliha-perunalaatikko on tavallista kotiruokaa vuosikymmenien takaa ja siitä on yhtä monta versiota kuin on kokkiakin, oman äidin tekemä useimmiten paras. Minä tein tämän ns. omasta päästäni mitä tulee mittoihin ja määriin ja annoin säväyksen tätä vuosituhatta lisäämällä aineksiin kesäkurpitsaa ja aurinkokuivattua tomaattia ihan siitä syystä, että niistä oli päästävä eroon. Pieni tutkimus osoittaa, että nesteenä voi olla munamaito/ kermamaito/ lihaliemi. Minä käytin purkillisen Valion vuohenjuusto-tomaatti ruokakermaa, johon lisäsin n. 1½ dl hyvää lihalientä (jauheesta).
Lopputulos oli oikein maukas. Jos haluat kokeilla, niin silppua yksi sipuli ja viipaloi puolikas kesäkurpitsaa ja hauduta niitä öljytilkassa, lisää vielä lopussa pari hienonnettua valkosipulinkynttä (ne eivät saa ruskistua etteivät kitkeröidy) ja kourallinen pienittyä aurinkokuivattua tomaattia ja yrttisekoitusta ja laita seos syrjään odottamaan vuoroaan. Ruskista öljytilkassa 400 grammaa paistijauhelihaa, mausteeksi töpsäys valkopippuria, töpsäys chiliä, kaksi töpsäystä paprikaa, ronski luraus soijaa. Kuori ja viipaloi 6-8 perunaa. Lado öljyttyyn vuokaan perunaviipaleita, sitten sipuli-kesäkurpitsa-tomaattiseosta, jauheliha ja päälle vielä pari kerrosta perunaviipaleita. Yhdistä liemiainekset ja kaada sekaan, pinnalle runsaasti juustoraastetta - sellaista voimakasta gratiiniin sopivaa. Jos kotona olisi ollut Aura-juustoa olisin varmasti murustellut kerrosten väliin, mutta sitten olisi jo pitänyt miettiä suolan määrää ja tehdä muutoksia. Vuoka tunniksi 200-asteiseen uuniin. Tarjolle lisäkkeitä maun mukaan, puolukkasurvos ja maustekurkut ovat nostalgisen arkisen kotoisia.
Kuvassa oleva ruoka on jo pienemmässä vuoassa odottamassa seuraavaa päivää eikä enää esteettisen näköistä. Huomenna se siirtyy vielä pienempään vuokaan ja muistuttaa jo kompostia. Minä teen aina vanhasta muistista liian suuria määriä kahden tanakan liikkumattoman tarpeisiin, tuntuu muka jonkinlaiselta kestävän kehityksen mallilta, kun tekee kerralla enemmän, tiedä sitten mitä siinä säästetään, jos säästetään. Aikaa? Energiaa? Tiskiä? Luontoa? Ajatusenergiaa?

Oikea joulu

2009-11-15T21:06:00.007+01:00

Taas se on alkanut, kohta riehahtaa täyteen vauhtiin ja silloin siltä ei enää välty. Kaupallinen joulu ja kaikki jouluun kohdistuvat vaatimukset perinteistä, suvusta ja sovusta ja ne ovat lähes henkistä väkivaltaa. Ei saa olla yksin, ei saa antaa kenenkään muun olla yksin, ei saa katkaista perinnettä koski se sitten lanttulaatikkoa, aitoja kynttilöitä, lapsien - nyt jo aikuisten - tekemiä joulukoristeita, joulukorttien lähettämistä, jouluaamun kirkkoa jne.
Minun tunnelmallisimmat joulumuistoni ovat peräisin omasta lapsuudestani, joka oli köyhää ja yksinkertaista aikaa. Rahaa oli vähän, valmista tavaraa vielä vähemmän. Silti on mieleen jäänyt tuoksuja, värejä, valoja, salaisuuksia ja valmisteluja, jotka toistuivat joka vuosi samanlaisina. Siivousta kellarista vintille, leipomista ja ruoanlaittoa säädetyssä järjestyksessä, sillä jääkaappia eikä pakastinta ollut, koristeiden askartelua, radion joululahjavalvojaisten kuuntelua ja lapsen loputonta joulunodotusta ja päivien laskemista.
Meidän kylällä ei ollut kauppojen näyteikkunoita, ei valaistuja teitä, ostoksilla ei tarvinnut aikaansa haaskata. Lahjat olivat useimmiten kotitekoisia ja niitä oli vähän. Sadan gramman suklaalevyt myytiin joulukääreissä enkä isompia levyjä muista silloin nähneenikään. Ruusu-täytesuklaalevy oli hienouden huippu. Oma suklaalevy oli arvostettu lahja, siitä vähän maisteli säästellen tai välillä vain haisteli, se oli aitoa onnea. Minä sain usein kirjan ja kerraston, sellaisen vaaleanpunaisen, pönäkän punttihousuisen kerraston. Mieleen on painunut myös joulupukkikynttilä, jota polttelin hitaasti kunnes jäljellä olivat vain sulaneet saappaat. Marsipaanipossua toivoin vuosikaudet tietämättä edes miltä marsipaani maistuu.
Jouluruokia olivat kinkku, laatikot, rosolli, riisipuuro sekahedelmäkiisselin kanssa, kotikalja, punainen vahakuorinen edamjuusto, joululimppu, joulutortut, rusinapullat ja piparkakut. Ei niistä ähkyä saanut vaan ihanan täydellisen onnen ja kylläisyyden tunteen. Pihalla tuikkivat lumilyhdyt ja taivaalla tähdet. Kuusen kynttilöitä piti vahtia koko ajan, ettei koti pala poroksi.
Ja se suuri kupla oli lapsen vankkumaton usko joulun ihmeeseen, siihen että maan päällä "niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen".

Tatinin tätien torttu

2009-11-08T14:45:00.010+01:00

eli Tarte Tatin omenatorttu, joka kuuluu ylösalaisin-leivonnaisten heimoon. Tarinan mukaan ranskalaisilla Tatinin tyttärillä oli hotelli ja ravintola, joiden bravuurinumeroksi muodostui tämä omenaherkku. Sen kerrotaan syntyneen vahingossa - miksei torttukin kun kerran useimmat meistäkin - kun taikina unohtui kiireessä torttuvuoan pohjalta. Se lisättiin päällimmäiseksi ja tulos olikin erittäin herkullinen. Näin joskus edellisen vuosisadan vaihteessa. Nyt tortusta on tullut jälkiruokaklassikko ja reseptejä on lukemattomia. Minä olen täysin tyytyväinen omaani, joka onnistuu aina ja on helppo.
Järkevintä on tehdä torttu valurautapannussa. Siinä voi sulattaa voin ja sokerin ja sitten hauduttaa ja karamellisoida omenalohkot, lisätä taikinakansi ja työntää kuumaan uuniin. Kypsä torttu kumotaan pannusta ylösalaisin tarjoilulautaselle ja se vaihe onkin kiperin. Pannu on tulikuuma ja painava ja minulla ei yksinkertaisesti piisaa bodya sen keikauttamiseen, mutta onneksi on vahva Apubody. Voimannäyte tulee hyvin palkituksi tällä suussasulavalla, toffeisen- pehmeällä omenatortulla, joka tarjoillaan kuumana tai ainakin haaleana. Lisänä voi olla pehmeää vaniljajäätelöä.
Mutta ensin tehdään taikina, minä hurautan kaikki aineet sekaisin monitoimikoneella. Taikinan tarvitsee rauhoittua tunnin verran jääkaapissa.
75 g voita
2 dl vehnäjauhoja
1 dl tomusokeria
1 keltuainen
1 rkl kylmää vettä (jos taikina on liian kuivaa)

4-5 hapokasta omenaa, vaikkapa Granny Smith, kuoritaan, lohkotaan neljään osaan ja asetellaan kupera puoli alaspäin paistinpannulle, jossa on
100 g voita
1 dl sokeria
ja sitten keitellään hissukseen parikymmentä minuuttia. Pannulle syntyy sakea kullankeltainen liemi, joka saa makua myös omenoista, ja omenalohkot pehmenevät. Taikinasta kaulitaan pannulle pyöreä kansi, liiat reunat taitellaan sisäänpäin ja pannu uuniin, 225 astetta ja 15-20 minuuttia. Torttu on syytä keikauttaa kuumana tarjoilulautaselle sillä jäähtyessään se jätkähtää pannuun kiinni.

Tässä keitellään voista ja sokerista siirappia, joka karamellisoi omenalohkot

Ja tässä on valmis torttu. Bon appétit!

Paras pannari

2009-11-01T18:11:00.006+01:00

Hakuohjelma antaa noin 24000 osumaa "maailman parhaalle pannukakulle". Se kertoo paitsi hakuohjelman kattavuudesta myös siitä, että pannukakku herättää mielihyvän tunteita. Maailman paras on useimmiten oman äidin valmistama. Resepteissä ei ole suuria eroavaisuuksia, mutta maailman paras ei ole mikään silava- tai sienipannukakku, vaan makea pannukakku, joka kaiketi syödään oman äidin keittämän maailman parhaan hillon kera.
Minulle tarjottiin äskettäin netin perusreseptistä tuotekehiteltyä versiota, joka on todella hyvä, maistuu vauvasta vaariin. Se on ruisjauhojen ansiosta ruokaisan ja täyteläisen makuinen. Sokeri ja voi tekevät siitä herkun, jonka voi tarjota paitsi lämpimänä jälkiruokana myös jäähtyneenä, jolloin se käy kahvileivästä. Piparkakkumuotilla voi ottaa vaikkapa sydämiä tai tähtiä pannarista. Jos niiden päälle turauttaa kermavaahtoa ja lusikallisen hyvää hilloa, on tuloksena näyttävä, maistuva leivos.

2½ dl vehnäjauhoja
2½ dl ruisjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1½ dl sokeria
1 tl suolaa
Nämä kuivat aineet vatkataan litraan maitoa ja vielä lisätään
2 munaa
100 g voita sulatettuna

Taikina kaadetaan leivinpaperilla vuoratulle uunipannulle ja paistetaan 225-asteisessa uunissa noin puoli tuntia.

Viimeinen Wallander

2009-10-20T17:55:00.003+02:00

Luin Henning Mankellin komisario Wallanderista kertovan kirjasarjan viimeisen osan Den orolige mannen ja uskon sen todella jäävän viimeiseksi. Liian usein on käynyt niin, että myyntimenestys vaatii jatkoa ja käy niin kuin David Morrellin Rambolle. Hänestä tuli kuolematon, vaikka ensimmäisen kirjan tarkoitus oli jäädä ainoaksi ja Rambo kuoli sen viimeisellä sivulla näyttävästi ja siinä oli tiettyä oikeudenmukaisuuttakin, olihan hän tuhonnut puoli kaupunkia taistellessaan järjestelmää vastaan.
Komisario Kurt Wallander on sarjan alusta lähtien hyvin todentuntuinen, kärttyisä, epäsosiaalinen, estoinen, koti sekaisin, ylipainoa, myöhemmin diabetes, avioliitto hajoaa, työ ei jätä hetkeksikään rauhaan. Minulle on syntynyt niin vahva mielikuva etten missään tapauksessa halua nähdä yhtään kirjojen filmatisointia, en edes ohjaajana ja näyttelijänä mainetta saaneen Kenneth Branaghin Wallander-sarjaa. Olen käynyt Ystadissa ja sen ja Skånen tietysti hyväksyn tapahtumapaikaksi, mutta henkilöhahmot ovat minulle yksinomaan kirjojen luomia.
Viimeisessä osassa Kurt Wallander on entistä väsyneempi ja masentuneempi. Hän pelkää kuolemaa ja joutuu kohtaamaan alkavan alzheimer-taudin. Kirjaa on joissain arvosteluissa syytetty juuri näiden ongelmien parissa piehtaroimisesta, mikä tuo kirjaan pysähtyneen ja raskasmielisen tunnelman, mutta minusta se on juuri ainoa oikea päätös. Wallanderin kriisi kuolemanpelkoineen on niin inhimillinen, että lukija - ainakin minä - jään pohtimaan sitä vuosikymmentä, jonka Mankell kirjan lopussa sanoo hänellä vielä olevan elinaikaa. Ehkä oman ikäni takia tunnistan kaikki luopumiset - niin menneet kuin tulevat - kun ihminen on perheessään poislähtevien kärjessä ja kolmaskin sukupolvi on aloittanut taipaleensa. Minulle Wallanderin henkilökohtainen elämäntilanne nousi itse asiassa tärkeämmäksi kuin selvitettävä rikos.Siihenkin Mankell on löytänyt Ruotsia kuohuttaneista sukellusvene- ja vakoilukriiseistä todellisuuspohjaisen ja vielä nykyäänkin kiinnostusta herättävän kehystarinan rikokselle, jonka komisario haluaa selvittää tyttärensä ja tämän vastasyntyneen lapsen vuoksi.
Lapsenlapsen isänpuoleiset isovanhemmat katoavat ja tulevat tapetuiksi. Mitään onnellista loppua ei ole. Uhrit olivat syyllistyneet niin toistensa kuin maansa pettämiseen. Tarinaan tulee kuiten seesteinen loppu. Iäkkäitä ihmisiä kuolee väkivaltaisesti, mutta heidän häpeälliset tekonsa haudataan heidän mukanaan, nuoremmat sukupolvet eivät leimaudu heidän vuokseen, päinvastoin, saavat hyvän perinnön. Komisario Wallander on löytämässä mielenrauhan samalla kun hänen muistinsa on sammumassa ja elämänpiiri supistuu kadotakseen kokonaan.

Blogitartunta

2009-10-17T18:07:00.004+02:00

Nämä tuunatut perunaleivossiilit tein siksi, että näin idean parissakin blogissa ja tarvitsin jotain kivaa viemistä Mantan 10-vuotispäiville ja arvioin, että ne olisivat taitojeni rajoissa. Monissa leipomisblogeissa on huikeita täytekakkuja, jotka ovat taideteoksia. On kuvia, kimallesuihketta, marsipaanihahmoja, taidokkaita pursotuksia ja kaikki usein tilaajan toivomuksesta toteutettuina. Minun taitoni, kärsivällisyyteni, aikani eivätkä välineeni riitä moiseen ja kun ajattelen tarkemmin, ei ole niitä tilaajiakaan.
Siileissä oli tarpeeksi haastetta. Useimmat opettavaiset sanonnat voi elämällään todistaa tyhjäksi sanahelinäksi, mutta kerrankin, miten totta onkaan sanonta "työ tekijäänsä opettaa"! Seuraavat siilit syntyisivät jo sujuvammin, siistimmin ja olisivat oikeita muotovalioita. Laitoin siiliaihiot pakastimeen, jotta niitä olisi helpompi käsitellä kun ovat kovia. Siinä kävi niin, että suklaakuorrutus jätkähti jähmeäksi epätasaisina klöntteinä jäisen siilin pintaan eikä strösseli enää ottanut tarttuakseen ja siitä taas seurasi voimasanoja, mutta minulla on siilien kanssa diili ettei niistä puhuta.

Aprikoosivanukas

2009-10-11T16:51:00.005+02:00

Minä pidän kuivatuista aprikooseista. Pidän toki tuoreistakin, mutta niiden saatavuus on niin rajoitettu ettei minulla ole reseptejä, joissa niitä tarvittaisiin. Mutta kuivatut sopivat niin leivontaan kuin ruoanlaittoon, niin pääruokiin kuin jälkiruokiin. Tämä vanukas on helppo, maistuvuus on sitten makuasia.
Tarvitaan

200 g kuivattuja aprikooseja ja
2 dl vettä ja sitten keitellään aprikoosit pehmeiksi pienellä lämmöllä ja keittämisen lopuksi lisätään

1½ dl sokeria, joka saa sulaa kuumassa aprikoosikattilassa ja sitten sisältö soseutetaan. Helpoimmin se käy jollakin sähkökäyttöisellä vimpaimella. Jäähtyneeseen lisätään raastittua sitruunankuorta- puolikas sitruunaa riittää - , vaniljasokeria maun mukaan - minä laitan nestemäistä vaniljauutetta - ja sitten sekaan pyöräytetään

3/4 tölkkiä rahkaa ja
1 dl mantelilastuja (jätä vähän koristeeksi)

ja ihan lopuksi sekaan pyöräytetään suurpiirteisesti

2 dl kermaa vaahdoksi vatkattuna

Tämä riittää helposti 6:lle hyvinkäyttäytyvälle tai 4:lle herkkusuulle.

Tämä jälkiruoka-astia on suosikkini. Se on keraamikko Karin Widnäsin tekemä. Löysin hänen Fiskarsin studionsa minuuttia vaille sulkemisaikaa, mutta sain tämän tämän herkän, romanttisen kulhon ostamisen lisäksi tutustua hänen näyttelytiloihinsa hänen johdollaan. Mahtavia töitä. Erinomainen käyntikohde kesäretkellä, kuten moni muukin taide- ja artesaanipaja Fiskarsissa.

Keittokirjaharrastus

2009-10-04T12:53:00.009+02:00

Helsingin Sanomien lukupiirissä käytiin taannoin keskustelu keittokirjojen ostajista. He jakautuvat sen perusteella kolmeen kategoriaan: ne, jotka haluavat oppia keittämään/ leipomaan, ne, jotka haluavat sisustuselementiksi tyylikkään keittokirjan selailtavaksi ja ne, jotka rakastavat syömistä vaan eivät ruoanlaittoa. Minä en kuulu selkeästi yhteenkään näistä, vaikka tietysti haluan oppia alalta uutta, selailen mielelläni kauniisti kuvitettua keittokirjaa ja pidän hyvästä ruoasta (kukapa ei ?!). Minulla on muutama metri keittokirjoja ja pystyn aina perustelemaan itselleni miksi minä tarvitsen lisää. En osta mitä tahansa keittokirjaa, eihän kukaan kaiketi osta mitä tahansa romaaniakaan, vaan omien mieltymysten mukaan. Olen jokaiseen keittokirjaani perehtynyt ja jokaisesta käyttänyt joitakin reseptejä, suosikeista kymmeniä. Olen kehittänyt sellaisen reseptinlukemistaidon, että tiedän miltä valmis ruoka maistuu, eräänlaista virtuaalisyömistä, mutta toki myös ihan todellista - olen hyvässä lihassa.
Minä olen saanut keittokirjoista ruokaelämysten lisäksi valtavasti keittotaitoa, ravinto-oppia, kulttuurihistoriaa, eri maiden ruokatietoutta. Henkilöhistoriaan saa ruoan kautta aivan uuden näkökulman. Minulla on keittokirjoja monella kielellä, joten niiden parissa puuhastelu auttaa myös kielitaidon ylläpitämistä. Keittokirjoja on lukemattomille eri kohderyhmille. Niitä on sinkuille, lapsille, nuorille, äijille, tumpeloille, kiireisille, ruokarajoitteisille, ympäristötietoisille. Huumorikeittokirjojakin löytyy useita ja ne sisältävät hyvin vakavasti otettavia ruokaohjeita riemastuttavasti esitettyinä.
Jos vanhan sanonnan mukaan puhtaus on puoli ruokaa, niin minulle se toinen puoli tulee keittokirjoista, mitä nyt vähän aineksia lisäksi.Minun mielestäni keittokirja on keräilykohteena paljon antoisampi kuin vaikkapa munakuppi tai kukkopilli.

Kukot valitsemassa lukemista

Grillikanan tuonpuoleinen elämä

2009-09-27T17:27:00.003+02:00

Grillattu broileri maistuu tietysti sellaisenaankin ja ruokaisan salaatin siitä saa hetkessä. Se kannattaa perata lämpimänä, lihat irtoavat helpommin luista. Suttuista puuhaa, mutta tehtävä se on. Luista, nahoista ja muista roippeista keitän yleensä kanalientä, lisään liemeen pienet lihasuikaleet ja pakastan kanakeiton pohjaksi tuleviin tarpeisiin.
Tämä kanaruoka tarvitsi nimen siinä vaiheessa kun huomattiin, että se kuului lempiruokien listalle. Esikoinen nimesi sen Kanakalleksi. Miten ja miksi 3-vuotias siihen päätyi, ei käynyt koskaan selville. Ehkäpä hän ajatteli, että kana oli eläessään ollut nimeltään Kalle. Oli miten oli, Kalleja on tullut syötyä kymmeniä. Tämä ruoka on yleensä lastenkin mieleen. Ja helppo.
Kallea varten keitetään ensin sopiva määrä (= riippuu syöjien määrästä) spagettia hivenen raaemmaksi kuin al dente. Spagetti kumotaan öljyttyyn uunivuokaan ja päälle lorotellaan reilusti soijaa, sitten tulevat kanapalat, suikaloitu paprika ja 2-3 pienittyä ananasrengasta. Pyhäversiossa niiden lisäksi vielä katkarapuja, herkkusieniviipaleetkin käyvät. Kaiken päälle kaadetaan runsaasti löysää juustokastiketta, jossa täytyy olla runsaasti makua, kana ja spagetti ovat aika mauttomia sellaisenaan. Kanaliemikuutio, currytahnaa, valkosipulia, tabascoa tai sambal oelekia, voimakasta juustoa ja vielä murustettua Auraa, suolan kanssa malttia, sitä tulee juustoistakin. Pinnalle juustoraastetta ja vuoka uuniin gratinoitumaan. Puolisen tuntia 200-asteisessa uunissa riittää. Tarjolle lisäksi raikasta, kevyttä salaattia.

Polynéet

2009-09-26T18:26:00.009+02:00

Elsa Andersonin konditoriasta Norbergin hiljaisessa pikkukaupungissa Västmanlandin läänissä Ruotsissa on tullut tärkeä matkailunähtävyys lähinnä kai siksi, että kaikki on säilytetty ennallaan perustamisvuodesta 1916 lähtien, ovesta astuu vuosisadan verran taaksepäin. Konditoria on saman suvun hallussa ja tuotevalikoimassa on edelleen Elsan kehittelemiä reseptejä. Kaupunki syntyi kaivostoiminnan vaikutuksesta ja sen loputtua on alkanut näivettyminen. Konditoria on voimissaan, koska nyt sen asiakaskunta muodostuu turisteista, jotka haluavat aistia menneen ajan ilmapiiriä ja maistella kahvin kera vaikkapa kuuluisaa tangotorttua tai polynée-leivoksia, joiden reseptiä minä kokeilin. Kävin Norbergissa, koska siellä asuu hyvin etäiseksi jäänyt hyvin läheinen sukulainen. Mystistä, vai mitä, mutta niin se elämä kulkee. Ostin kirjan muistoksi. Minulla ei ole oikeanlaisia polynée-vuokia, sellaisia korkeita metallilieriöitä, mutta pärjäsin mielestäni hyvin helppokäyttöisillä silikonivuoilla. Leivosten ulkonäkö on ruttuinen, maku hyvä.

Kymmeneen leivokseen tarvitaan murotaikina:

2 dl vehnäjauhoja
75 g voita
½ dl sokeria
½ tl leivinjauhetta
1 keltuainen
Taikina tulee helpommin käsiteltäväksi, jos se saa rauhoittua jääkaapissa ainakin tunnin. Jaa taikina
kymmeneen osaan, jotka joko kaulit sopiviksi läpyköiksi tai painelet taikinapallon leivosvuokaan.
Pohjalle kunnon lusikallinen omenasosetta, minulla oli kirpakkaa kotitekoista, ja sen päälle vielä isompi lusikallinen mössöä, jossa on
200 g mantelimassaa
1 valkuainen

Leivokset paistetaan 175-asteisessa uunissa 18 minuuttia. Jäähtyneinä niiden päälle voi siivilöidä tomusokeria. Minäkin olisin voinut, mutta unohdin.

Normandialainen omenatorttu

2009-09-19T16:04:00.003+02:00

Normandia on ranskalaisten omena-aitta ja siksi myös ranskalainen calvados on sieltä peräisin ja tähän torttuunkin se varmaan sopisi makua antamaan, mutta enpä ole tullut kokeilleeksi, vaikka olen tätä tehnyt jo vuosikymmeniä, hyvää on näinkin. Ja helppoa, jos surauttaa taikinan monitoimikoneella.Taikinaan tarvitaan:

150 g voita( siis voita, maku ratkaisee eikä terveellisyys, ei tätä jatkuvasti syödä)
3½ dl vehnäjauhoja
1 ronski rkl tomusokeria
2 rkl kylmää vettä
Taikina jääkaappiin rauhoittumaan ja sillä aikaa tehdään täytteeksi tuleva kiisseli:

75 g voita (nii´in, edelleen on mausta kysymys) sulatetaan pienessä teflonkattilassa, lisätään
1½ dl sokeria ja annetaan sulaa miedolla lämmöllä, lisätään
2 isoa (tai 3 pientä tai 2 keskikokoista + 1 keltuainen) munaa, joiden rakenne rikottu haarukalla

Ja sitten kuumennellaan vaan ei saa kiehua. Ja vielä lisätään
150 g mantelimassaa raastettuna/ revittynä/ pienittynä ja sekoitellaan kunnes kiisseli on tasaista ja sen annetaan jäähtyä. Vielä lisätään makua antamaan
1 sitruunan raastettu kuori.

3 hapokasta omenaa kuoritaan ja kuutioidaan (sentti kertaa sentti). Minä ostan omenat kaupasta ja siellä ei juuri kotimaisia näe, joten en tiedä lajikkeista mitään, mutta hyvä kirpeänhapokas ulkomainen on Granny Smith.

Painele taikina jauhotetuin käsin irtopohjavuokaan pohjalle ja reunoille. Levitä omenakuutiot tasaisesti taikinapohjalle ja kaada kiisseli päälle. 200-asteisen uunin alaosassa paistoaika 30-40 minuuttia, lopussa voi olla syytä peittää vuoka leivinpaperilla, jos alkaa liikaa ruskistua. Et voilà, une tarte aux pommes! Voi tarjota kermavaahdon kera, mutta ei mielestäni tarvitse sitäkään.

Blogimenestys

2009-09-12T15:23:00.005+02:00

Olen jo melko kauan lueskellut Ree Dummondin blogia Pioneer Woman. Se oli aluksi virkistävän mutkaton, selkeä - ohjeet kuvattu ja selitetty vaihe vaiheelta - ja vitsikäskin. Mitat kääntyvät helposti Online Conversion-ohjelman avulla ja ainekset ovat useimmiten korvattavissa ellei jenkkituotetta löydy. Mutta nyt siinä blogissa on todella alkanut mennä lujaa. Pioneer Woman saa tuhansia kommentteja ja hänestä on tullut netti-idoli ja -ilmiö. Hän jakaa tuon tuostakin tuotepalkintoja, esimerkiksi KitchenAid talouskoneita ( maistuis kyllä mullekin ) ja hän kehittelee reseptejä määrätyille tuotteille eli osallistuu myynninedistämiseen. Hän ei ole enää sama karjatilan emännäksi päätynyt citysinkku, jolla on 4 lasta ja macho-Marlboromies, jolla on aina nälkä, mutta ei syö mitä tahansa. Sivustot ovat kasvaneet siinä määrin, että joko hänellä on henkilökuntaa niiden hoitamiseen tai hän ei osallistu perheensä elämään ollenkaan. Kotikutoisuus ja pienitalopreerialla-idylli on enää pelkkä kupla. Nyt häneltä ilmestyy keittokirja, jonka markkinoimiseksi hän tekee Yhdysvallat kattavan mainoskiertueen ukon ja lapsien kanssa eli karjatilalliset ovat valjastaneet markkinatalousvankkurit matkantekoon ja tilanhoito kai järjestyy rahan voimalla. Nyt alkaa olla liikaa bisnestä, nettisivut ovat menettäneet tuoreuttaan, vitsikkyys menee laskelmoinnin puolelle. Minähän rankaisen, lakkaan käymästä niillä sivuilla! Siitäs saavat. Mutta saatan kuitenkin tehdä tätä jogurtti-marmeladikakkua toisinaan. Se on ihan hyvä. Mitään Canola-öljyä en ole edes etsinyt, vaan käyttänyt tavallista neutraalia ruokaöljyä ja jogurttina maustamaton turkkilainen.

Saako sotkea?

2009-09-05T17:31:00.004+02:00

Ostin tänään divarista keittokirjan, joka on ollut haluttavien listalla pitkään. Se oli varsin edullinen ja oikein siisti, suorastaan käyttämättömän näköinen, suojapaperikin ihan ehjä, joten minähän sen sitten ostin. Kotona oli tarkoitus uppoutua kirjaan nautinnollisesti oikein ajan kanssa, kirjassa on erityisen upea, tunnelmallinen kuvituskin. Mutta koko kirjasta meni maku. Yhdellä aloitussivuista oli omistuskirjoitus, kirjan oli joku Kekke saanut 40-vuotislahjaksi kolmelta kaveriltaan. Ihan kelpo lahja, ei siinä mitään, mutta Kekke oli myös kirjoitellut kommentteja sinne tänne ja oikein musteella, osan ilmeisesti kännipäissään. Hän oli tehnyt merkintöjä sivulle, jossa oli juhlienvalmistelijan muistilista. Listalla muistutettiin ostamaan kauniinvärisiä kynttilöitä. Kekke on kirjoittanut marginaaliin kommentin, josta ilmenee, että hänen muistiaan koettelee enemmän kynttilöiden sammuttaminen, koska hän yleensä sammuu itse ensin. Viinisuositusten ja -määrien kohdalle hän on kirjoittanut, että viini saa loppua kunhan viina riittää. Teemajuhlaehdotuksiin hän on lisännyt natsijuhlat. Minä närkästyin ja olen nyt kahden vaiheilla: heitänkö ylevästi kauniin kirjan roskiin vai ryhdynkö harjoittamaan sensuuria eli peitän kommentit korjauslakalla, koska en ainakaan halua, että kukaan koskaan luulee minun ne kirjoittaneen. Hemmetin Kekke, ei lahjakirjoja kierrätetä.

Kirjakaupat

2009-08-31T18:48:00.003+02:00

Olen löytänyt nettikirjakaupan, jossa on valtava valikoima, nopeat ja edulliset toimitusehdot joten ihan järkisyistä hankin kirjoja sieltä. Kirjakerhot häviävät tämän kilpailun. Mieluiten minä ostaisin kirjoja kirjakaupasta, viihtyisin siellä vaikka tuntikausia kunhan välillä saisi kahvia. Mutta viihtyisiä kirjakauppoja on vähän. Tarjolla on vain tuoreimmat bestsellerit, ei saa kokea mitään löytämisen iloa, ei ole sokkeloita, joihin unohtua selailemaan mielenkiintoista kirjaa. En ole tehnyt kirjakaupoista mitään kattavaa kartoitusta ja mukava olisikin saada tietää missä löytyy persoonallinen palveleva kirjakauppa. Tiedän toki, että sellaisia löytyy suurkaupungeissa ja niissä löytyy erikoiskirjakauppoja, vaikkapa minulle dekkari- ja keittokirjakauppoja. Helsingin Sanomissa oli artikkelisarja mielenkiintoisista kirjakaupoista ja siinä esiteltiin myös minulle tuttu kauppa. Savonlinnan Info-kirjakauppa Knut Posse on useammankin käynnin arvoinen. Katutasossa se on ihan tavallisen standardikirjakaupan oloinen, mutta laskeudupa kellarikerrokseen niin voit tehdä löytöjä. Siellä on sokkeloisia huoneita, joissa on vanhoja painoksia, jäännös- ja poistoeriä edulliseen hintaan. Yksi huoneista on antikvariaattiosasto. Kun pitkään tonkii, tulee nälkä ja kellarikerroksesta on yhteys persoonalliseen ja edulliseen lounasravintolaan.
Tyylikäs ja romanttinen kirjakauppa löytyy Göteborgin kupeesta Partillesta. Löysin ensin sitä koskevan artikkelin Dagens Nyheteristä ja kävin tutustumassa kun liikuin siellä päin. Se on vanhassa puuhuvilassa ja se muodostuu monesta huoneesta, jotka on sisustettu kirjojen henkeen. On keittokirjahuone, ranskalaisen kirjallisuuden huone, pariisilaisesikuvan mukaan Shakespeare & Company huone, joka on kuin englantilaisen kartanon kirjastohuone, matkakirjallisuushuonetta somistavat aidonnäköiset metro- ja katukyltit. Siellä täällä on lukunurkkia nojatuoleineen. Kahviakin saa. Kirjat eivät kilpaile hinnalla, mutta käynti on esteettinen elämys.
Vuosia sitten olin pari viikkoa Broadstairs-nimisessä pikkukaupungissa Etelä-Englannissa ja löysin sieltä ällistyttävän antikvariaatin.Se oli vanhassa rakennuksessa, joka oli joskus ollut luostarin kirkko. En saanut selville miksi ja milloin kirkollinen toiminta oli päättynyt ja milloin kirjojen myynti alkanut. Rappeutunut rakennus oli täpötäynnä kirjoja kahdessa kerroksessa. Tila oli keskeltä avoin koko rakennuksen korkuinen ja seiniä kiersivät parvet. Kirjoja oli niin paljon, että väleihin jäi vain kapeita käytäviä joissa mahtui hädin tuskin pujottelemaan. Pinot olivat niin korkeita ettei niiden yli nähnyt ja hämäräkin siellä oli. Kirjat olivat enimmäkseen lajittelemattomia ja hinnoittelemattomia ja suurimpaan osaan ei päässyt käsiksi, koska oli vaara, että kirjapinot sortuisivat. Ainoa henkilö, joka paikkaa hoiti, oli ikivanha hauras mies, joka oli sen näköinen, että on sinne joskus syntynyt, ties vaikka kirjoista, eikä koskaan sieltä poistunut. Häntä ei kirjojen myyminen kiinnostanut ollenkaan. Asiakas sai tonkia paikkoja kaikessa rauhassa ja kun halusi maksaa, tunsi olevansa ukolle vain vaivaksi. Hänen puhettaan oli vaikea ymmärtää siitäkin syystä ettei hampaita ollut ollenkaan, mutta päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi se, että hän haisi niin hirveälle, että oli hengitettävä suun kautta ja syöksyttävä kiireesti ulos heti kun voi ettei pyörry sinne. Vanhat kirjat tuoksuvat pölylle ja paperille, joskus tupakallekin, ummehtuneelle ja kodikkaalle, mutta ukko lemusi kirjojen keskellä kuin ketunsyötti. Minusta tuntui, että ostamani kirjat ja saamani vaihtorahatkin haisivat hänelle enkä saanut itseäni menemään sinne toista kertaa.

Ensimmäinen opettaja

2009-08-29T15:55:00.005+02:00

Minulla on täytynyt olla aikoinaan kymmeniä opettajia, mutta se aivan ensimmäinen on se, jonka parhaiten muistan. Muita ehkä pystyn kiskomaan muistin uumenista, jos oikein keskittyisin muistelemaan tai saisin vetoapua joltain entiseltä koulukaverilta. Olen huomannut tämän ilmiön yleisyyden kun keskustellaan samanikäisten kanssa koulumuistoista: ensimmäinen opettaja oli se mieliinpainuvin. Niin suuri muutos koulunaloitus oli lapsen elämässä ennen vanhaan. Nyt on ehkä toisin, kun koulu alkaa hivuttamalla, päivähoidon, tarhan, kerhojen ja esikoulun kautta ekaluokalle.

Minä lähdin 7-vuotiaana kotoa maailmalle sosiaalistumaan ja oppimaan. Sinne ei viety eikä sieltä haettu, mutta ei se turvattomalta tuntunut. Siellä oli se ensimmäinen opettaja, joka oli tuki ja turva.Etukäteen meitä olivat kyllä vanhemmat koululaiset pelotelleet häpeällisellä nurkassa seisottamisella, pakkosyöttämisellä, yllättävillä rokotuksilla ja kihomatotarkastuksilla, joita ei sitten tullut koskaan, mutta silti pelotti kun näki virka-asuisen kouluhoitajan polkevan lääkelaukkuineen.

Minun ensimmäinen opettajani oli tummatukkainen, kolho ja romuluinen perheetön nainen. Minkäkö ikäinen hän oli silloin? Varmasti kymmeniä vuosia nuorempi kuin minä nyt, mutta lapsen silmin kaikki aikuiset olivat aika vanhoja. Meitä suuren ikäluokan lapsia oli iso luokallinen. Koulukuvassa 0n 30 kirkassilmäistä ipanaa kotitekoisissa vaatteissaan. Luokassa ei ollut koskaan ketään muuta aikuista. Hän opetti kaikki lukemaan, laskemaan ja laulamaan, annosteli kaikille lemuavaa kaalikeittoa tai pohjaan palanutta velliä. Askarreltiin pieniä piironkeja tyhjistä tulitikkurasioista ja värillisistä papereista pujoteltiin joulukoristeita.Luokassa oli rauhallista, jokunen pojansuu pestiin saippualla, kun sieltä tuli kiellosta huolimatta rumia sanoja.Opettajan ei tarvinnut korottaa ääntään eikä ottaa yhteyttä vanhempiin, hän oli meidän auktoriteettimme. Kun hän tuli pihalle valvomaan välitunninviettoa, tyttöjä ryntäsi kävelemään opettajan kanssa käsi kädessä. Se oli onnea. Me janosimme häneltä huomiota ja tunnustusta. Hänen vuokseen opeteltiin kaunokirjoituksen koukeroita ja päntättiin kertotauluja, syötiin napisematta pahaa ruokaa, niiata niksautettiin, jos oli onni nähdä hänet muualla kuin koulussa. Sitten valmistui uusi koulu, jonka koulupiiriin kuuluin, pian muutettiin toiselle paikkakunnalle enkä enää nähnyt häntä koskaan. Mutta muistan aina.

Matkalukemista

2009-08-15T19:53:00.011+02:00

Minun työmatkani kirouksena/siunauksena on noin kolme varttia kulkuvälineessä istumista ynnä vähän kävellen suoritettavaa siirtymistä. Keskimäärin yhteensä noin tunti per sivu. Sen ajan voisi varmasti viettää hauskemmin ja hyödyllisemmin, mutta en minä kuitenkaan haluaisi asua työpaikan vieressä vain aikaa säästääkseni.
Ruuhka-aikaan junassa ja metrossa on taisteltava istumapaikasta ja jos sellaisen saan, uppoudun kirjaan sulkeakseni pois kaikki ympärilläolijat. En halua tuntea vieraiden ihmisten hengitystä ihollani, en katsella heidän huokosiaan, haistaa heidän ominaishajujaan, tuntea heidän kehojaan omaani vasten, en kuulla heidän mitäänsanomattomia puhelinkeskustelujaan tai musiikin dunkutusta, joka vuotaa heidän heidän kuulokkeistaan. Minä luen. Nyt olen löytänyt kirjasarjan (13 kpl toistaiseksi), jonka avulla voin sulkea maailman ulos. Ei liian vaikeaa, ei liian syvällistä, ei sellaista mitä pitäisi käsitellä ja työstää vielä jälkeenpäin, ei kulttuuria vaan viihdettä, ei sellaista, joka naurattaisi (en kyllä muista koskaan lukiessani nauraneeni ääneen) vaan toimintaa. Sankarina on Jack Reacher, mies, jolla on omatunto ja moraali, ihan omansa. Hän on muita päätä pidempi, vahva kuin härkä, kaiken kokenut, mutta vielä nuorenpuoleinen, lujahermoinen, kykenee salamannopeaan tilanneanalyysiin eikä koskaan hämmenny, hämmästy tai lamaannu, ilmeetön pokerinaama. Hoitelee vaikka kuusi vastustajaa kerralla, tietää miten se tehdään ja tietää selviävänsä. Jokainen mies haluaisi olla Jack Reacher, jokainen nainen haluaisi olla Jack Reacherin kanssa. Näin tätä Lee Childin luoman henkilöhahmon suosiota selitetään. Reacherissä yhdistyvät kaikki aikamme sankarit, Tarzan, James Bond, Rambo, Raid...
Hänellä on sotilaskoulutus ja -tausta eli on taistellut eri puolilla maailmaa ilmiömäisellä menestyksellä. Hän sai tarpeekseen siitä elämästä ja vaeltelee nyt ympäri Yhdysvaltoja, jalkaisin kuin Forrest Gump. Hän ei omista muuta kuin vaatteet yllänsä ja kun ne likaantuvat hän heittää ne roskiin ja ostaa uudet. Matkatavaroina hammasharja ja pankkikortti, tilillä sen verran että voi olla jouten. Ei kotia, ei perhettä, ei mitään siteitä, ei mitään päämäärää, kaiken nähnyt, kaiken kokenut, täydellisen vapaa ja itsenäinen. Rauhanmies, mutta myös periaatteen. Jos hän tulee mielestään väärin kohdelluksi tai näkee muita kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti, silloin hän puuttuu asioihin eikä luovuta, vaikka henki lähtisi. Mutta eihän kukaan hänenlaistaan saa hengiltä. Hän katkaisee vastustajansa niskan niksnaks, lyö tätä nyrkillä naamaan niin että nenäluu työntyy aivoihin tai hän työntää peukalonsa tämän silmiin, rusauttaa selkärangan poikki polveaan vasten. Lukijalla on aina varmuus siitä, että paha saa palkkansa ja Reacher selviää, sillä hänhän on hyvä. Joka kirjassa hänelle löytyy nainen, jota hän kohtelee hellästi, sillä syvällä karussa sydämessään hän on herkkäsieluinen mies. Pussailua ja tunteilua on tarinoissa vähän ja juonenkäänteet johtavat aina siihen, että suhde jää lyhyeksi kauniiksi muistoksi ja matka jatkuu.
Minua työn, arjen, aikataulujen ja materialismin orjaa kiehtoo hänen täydellinen riippumattomuutensa, niin henkinen kuin fyysinen, vaikka tiedänkin, että minä tarvitsen orjuuteni. En selviäisi sellaisesta yksinäisyydestä, en vaikka se jatkuva taistelu, takaa-ajo ja tappaminen jätettäisiin pois. Niihin hommiin minä olen aivan liian vanha. Minä tarvitsen kiinnekohtia elämässä. Mutta arkisesta työmatkasta luovun mielelläni heti kun se on mahdollista.