Runebergin tortut

Runebergin päivä lähestyy enkä minä keksi sen viettämiseen muuta kuin nimikkotortut. Itse mies ei kiinnosta ja vielä vähemmän hänen tekstinsä. Koulun jälkeen en ole niihin vilkaissutkaan ja Johan Ludvigista on minulle syntynyt sellainen käsitys, että hän oli aika omahyväinen ja itsekeskeinen. Fredrikalla mahtoi olla lehmän hermot kun miestä sieti ja vielä passasi ja yritti sitten jossain välissä itsekin ehtiä jotain kirjoittaa. Ahkera nainen.Taidanpa poiketa seuraavalla Porvoon-reissulla uudestaan heidän museokotiinsa ja ostaa Fredrikan keittokirjan näköispainoksen ja torttumuotteja, sellaisia pohjattomia metallisylintereitä. Nyt olen käyttänyt isoja paperisia muffinsvuokia (muffins/i- muffin/i ???). Tämä ohje on vuosikymmenien kokeilujen jälkeen antanut tulokseksi maistuvimmat runebergit. Siinä on omaa tuotekehittelyä se, että laitan vadelmahilloa kahdesti: ennen paistamista teen sormella reiän ja laita siihen lusikallisen hilloa ja se imeytyy paistaessa tortun sisuksiin ja paistetun tortun päälle vielä lusikallinen heti uunistaottamisen jälkeen. Tomusokerikuorrutukseen lisään teelusikallisen voisulaa, jotta kuorrutus ei murene, ja toisen mantelilikööriä ihan vain maun vuoksi. Tuloksena on mehevä ja sopivan mantelinen torttu.

200 g voita ja
2 dl sokeria vaahdotetaan, lisätään
2 munaa ja vaahdotetaan vähän lisää. Ja sitten lisätään keskenään sekoitetut kuivat aineet:

2 dl vehnäjauhoja
2 dl korppujauhoja
1½ tl leivinjauhetta
1-1½ dl mantelirouhetta. Minä laitan fifty-fifty mantelirouhetta ja -jauhetta

Tästä annoksesta saa 10-12 torttua, joita paistetaan 200-asteisessa uunissan. 15-18 minuuttia.
Päälle tulevan vadelmahillosilmän ympärille tomusokerikuorrutuksesta (onkohan se se kakkublogien pikeeri?) runsas kaulus.

Yum-yum perunat eli miksi minulla ei ole vyötäröä

Ja tarvitsetko sinäkään sellaista? Tällä siitä pääsee eroon, jos tarpeeksi syö ja on sitä paitsi hyvää.

7 keskikokoista perunaa keitetään ja puserretaan kuumina.
Lisätään:
tölkillinen Campbellin sienikeittoa, laimentamatta
1 dl purjosilppua
4 dl juustoraastetta oman maun mukaan, osa voisi olla Auramurua
2 dl crème fraîchea, vyötäröönsä kiintyneet valinnevat kevytversion
1 tl suolaa
töpsäys valkopippuria.
Ainekset sekoitetaan hyvin ja pannaan voideltuun uunivuokaan. Pinnalle sekoitus, jossa on
2 dl corn flakes-murskaa (perunalastumurskakin käy) ja 4 rkl voisulaa
Gratinoidaan 200 sadassa asteessa noin 30-40 minuuttia.
Tämä sopii ateriaksi näinkin tai sitten lisäkkeeksi paistetulle kalalle/lihalle, raikasta salaattia tarjolle joka tapauksessa.

Välipalat

Kun minä olin pieni, kaikki lapset tiesivät mitä luonnosta voi syödä. Niin luonnonläheistä se elämä oli, ehkä myös nälkä oli koettu olotila. Suolaheinää oli virkistävää syödä, nimensä mukaan suolaisen kirpakkaa. Marjoja syötiin kourakaupalla, saatettiin myös punoa vasua tai pujotella heinänkorteen, mustikoita, mauttomia juolukoita,metsämansikoita, vattuja, variksenmarjoja, ruusunmarjoja aidoista, happamia pakkasennipistämiä pihlajanmarjoja. Kuorittu koivunvarpu työnnettiin muurahaiskekoon ja imeskeltiin mitä makeaa siihen sitten tuli, muurahaisen pissaa kaiketi. Kuusenkerkkiä pureskeltiin, samoin pihkaklönttejä. Puutarhoista pöllittiin herneitä ja porkkanoita, syksyn pimeinä iltoina näpisteltiin houkuttelevasti tuoksuvia omenoita.
Mitään varsinaista ostovälipalaa ei kodeissa ollut koska ei kaupoissakaan. Voileipää, useimmiten vailla päällisiä, ja maitoa. Minä sain melko pienestä laihaa maitokahvia, johon lisäsin pullanpaloja ja sokeria, tamppasin lusikalla tiukkaan ja sitten nautiskelin sen herkun. Meillä sen nimi oli moso. Pullaa leivottiin joka lauantai ja minä sain sen, mitä jäi jäljelle voitelumunasta. Sekoitin siihen sokeria ja vehnäjauhoja ja niin oli ikioma kakkutaikina valmis ja söin sen, raakana tietysti.Olen jo aivan pienestä mielistynyt taikinansyöntiin, leipä-, pulla-, kakku- tai piparitaikina, kaikki maistui. Lettutaikinaa minä join, söin toki valmiita lettujakin. Niitä tarjoiltiin useimmiten sokerin kanssa, joskus oli muikeaa kotitekoista raparperi- tai omenahilloa. Mansikoita ei riittänyt hilloksi asti. Ne syötiin mansikkamaalta sitä mukaa kun kypsyivät, usein salaa. Äidiltä opittu välipala oli raakojen perunaviipaleiden paistaminen suoraan hellan päällä, sellaisen puillalämmitettävän. Ripsaus suolaa ja hyvää oli. Oma keksintö oli voidella reikäleivästä leikattu pala runsaasti voilla ja sitten painaa se voi puoli hienoonsokeriin. Täyttävää ja maittavaa.

Anneli Appelkvist

Anneli Appelkvist asui saman tien varrella, samanlaisessa rintamamiestalossa kuin minä. Ehkä talo oli vähän uudempi, ainakin paljon valmiimpi kuin meidän talo, joka pitkään odotti laudoitusta ja sen jälkeen maalia. Anneli oli minua pari vuotta nuorempi ja oli seurana sellainen hätävara, jos muita ei ollut maisemissa. En käynyt koskaan hänen kotonaan, en tiedä mitään hänen vanhemmistaan - siis jotain eri kastia kuin me muut sen tien varrella - ja minulla on sellainen käsitys, että hän oli ainoa lapsi. Että minä ylipäätään muistan hänet johtuu siitä, että hänellä oli yksi poikkeava ominaisuus, jota en ole sen koommin tavannut kenelläkään. Hän himoitsi umpisuolaista ja väkevää. Hän pyyteli meillä käydessään saada juoda suolakurkkujen lientä tai vielä parempaa olisi ollut saada hörpätä liemet sillipurkista. Äitini kauhisteli ja yritti selittää hänelle ettei niitä sovi juoda, ovat epäterveellisiä, hän antaisi jotain muuta syötävää, mutta muu ei kelvannut. Hentoinen, kalpea Anneli ei ollut nälkäinen.

Kerran Anneli näki ikkunasta minut istumassa kalliolla kotitalonsa takana ja tuli seuraksi. Hän piteli kaksin käsin A-nelosta suurempaa näkkileipäplootua ja järsi sitä autuaana. Hän oli voidellut sen paksulti sinapilla ja nautiskeli silmät kiinni paheellista herkkuaan. Muistan yhä miten leppeä tuuli toi pistävän, puistattavan katkun hänen näkkäriltään. Minä opin sinapille vasta aikuisena, silliliemelle en koskaan. Olikohan hänellä jokin puutostauti? Mitä hänestä tuli? Jonkun selityksen sitä haluaisi vielä yli puolen vuosisadan takaa.

Kelpaisikohan minun sinappini Annelille? Resepti on vuodelta 1972 ja sitä tulee tehtyä joka vuosi. Pieni päivitys on käyttää siihen balsamiviinietikkaa tavallisen viinietikan asemesta. Ruoanlaittoon tarvitaan tietysti tavallista Dijon-sinappia ja kotitekoiselle vaihteluksi hunaja-dijonia. Mutta tässä on ytyä:

50 g Colmanin sinappijauhoa
1 dl sokeria
2 tl perunajauhoa
1 dl kuohukermaa

Ainekset kattilaan ja keitellään hiljakseen kunnes sakenee. Jäähdyttyä maustetaan tilkalla balsamiviinietikkaa ja ripauksella suolaa, ihan maun mukaan. Ja sitten purkitetaan ja säilytetään jääkaapissa.

Hanna-täti ja kakut

Hanna Elisabet syntyi helmikuussa 1905 Pohjois-Satakunnassa Suomen suuriruhtinaskunnassa, joka oli vielä autonominen osa suurta Venäjän keisarikuntaa. Häntä ennen oli perheeseen syntynyt viisi lasta, hänen jälkeensä syntyi vielä kuusi. Viimeinen, tyttölapsi hänkin, kuoli syntymäpäivänään. Se perhe oli köyhä ja tuli vielä köyhemmäksi. Hannan isä oli levoton kulkumies, vaimoaan kymmenen vuotta vanhempi, taitava viulunrakentaja ja puuseppä, joka oli pitkiä aikoja teillä tietymättömillä viulujaan myymässä ja palasi aina rahattomana. Miten hän oli paikkakunnalle tullut ja lastensa äitiin tutustunut, siitä ei ole tietoa. Sukulaisia hänellä ei tiedetä olleen. Tyhjin käsin tuli ja köyhänä kuoli tämä mies, joka oli muukalainen omassa elämässään, taiteellinen, musikaalinen, komea, sopeutumaton, aika ajoin masentunut. Holtiton ja vastuuntunnoton voitaisiin sanoa, vaan eihän sitä henno niin sanoa. Hannan äiti oli uskovainen, nöyrä ja ahkera työihminen, joka yksin elätti kasvavan perheensä, kesti köyhyyden, joka vain paheni ja toi nöyryytyksiä mukanaan.
Kansalaissota - sisällissota, veljessota miten vain - aiheutti pahimmilla pakkasilla lähdön torpasta kun yöllä tultiin ja rikottiin muuri ja särjettiin ikkunat. Hannan isä oli soittanut työväen tilaisuudessa, muuta ei tarvittu. Tämä mies, jolla ei ollut mitään mielenkiintoa politiikkaan, hän soitti rahasta ja rakkaudesta musiikkiin. Aikanaan asenteet lientyivät ja isännät häpesivät tapahtunutta. Siitä jäi haava, joka ei arpeutunut. Kylä on velkansa sovittanut mitätöimällä itsensä. Nyt halkoo tie asumatonta maaseutua paketoitujen peltojen välitse. Perhe oli vailla asuntoa pari vuotta, mutta sitten saivat parintuhannen neliön tontin, jolle rakennettiin parinkymmenen neliön mökki, yksihuoneinen. Millä tämä elintason nousu rahoitettiin, siitä ei ole tietoa. Jotain yhteyttä voi olla siihenkin, että Hannan äiti oli ison talon emännän sisarpuoli, avioton syntyperältään. 13-henkinen perhe vailla asuntoa ja toimeentuloa oli häpeäksi kylälle ja muistutuksena isännille siitä, ettei kaikki ollut sujunut oikeudenmukaisesti. Isä kuoli varhain.
Hannan äiti ei katkeroitunut, ei kantanut kaunaa. Häntä tarvittiin hoitamaan niin ihmisiä kuin eläimiä. Hänellä oli parantavat kädet ja paljon tietoja ja taitoja. Lasten oli lähdettävä ansaitsemaan leipäänsä heti kun kynnelle kykenivät. He olivat piikoja ja paimenia mahapalkalla ja kun ikää ja voimia karttui lähdettiin avaraan maailmaan, ensin Poriin ja Kristiinaan, sitten kauemmaksi. Sisarukset pitivät yhtä joten ensimmäisenä lähtenyt otti luokseen seuraavan ja niin edelleen. Vaan Hanna ei kotikylältä lähtenyt koskaan. Hiljainen, ujo Hanna oli toki lapsenlikkana ja piikana siinä kuin muutkin tytöt, mutta ajan oloon huomattiin, ettei Hanna kasvanut, ei tullut pituutta, ei muotoja. Kasvu pysähtyi jossain kahdentoista ikävuoden paikkeilla eikä sille ollut itään tehtävissä, kun sitä joskun kunnanlääkäriltä kysyttiin. Viisas, hiljainen Hanna jäi vangiksi 12-vuotiaan tytön kehoon, siinä hän joutui olemaan elämänsä loppuun asti. Sitä elämää arvuuteltiin ensin lyhyeksi, mutta mittaa tuli kuukautta vaille 65 vuotta.Hän oli ympäristönsä silmissä suorastaan pyhä, kaikki suhtautuivat häneen kunnioittavasti. Ihmiset tuntuivat tajuavan hänen julman kohtalonsa. Hänen lapsenkasvonsa rypistyivät, mutta silmät olivat loppuun asti suuret siniset pyöreät lapsensilmät, ääni heleä lapsenääni, pikkuvartalo ketterä ja notkea. Minulla oli kuusi tätiä, Hanna siellä keskivaiheilla. Muut vanhenivat, nenät pitenivät, silmät, heidän kauniit tummat orvokkisilmänsä samenivat ja tihrustivat maailmaa likinäköisinä lasien takaa, tummat kiharat suoristuivat, ohenivat ja harmaantuivat, vartalot pönäköityivät ja äänet särisivät.
Tottapa minä tajusin jo pikkulapsena, että Hanna-täti oli ainutlaatuinen ja ihmeellinen. Minusta oli aivan luonnollista, että hänen kunniakseen leivottiin Hanna-tädin kakkuja Suomen jokaisessa kodissa. Jossain iässä sitten oivalsin, ettei reseptissä ole kysymys minun Hanna-tädistäni, mutta edelleen leivon kakkuja muistaen häntä lämmöllä. Naiskohtalo ilman naisena olemista. Minun uskomaton, urhea Hannani.
Minä olen leiponut hannatätejä oman kotitalousoppikirjani reseptillä:

1,25 dl sokeria
2,5 dl vehnäjauhoja
1,5 dl perunajauhoja
0,5 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
0,75 dl kermaa
1 dl sulatettua voita.

Kaikki aineet sekoitetaan ja taikinasta leivotaan tanko, joka jaetaan yhtä suuriin osiin, joista pyöritetään pieniä tätejä, päälle painetaan etusormella pieni kuoppa. Paistetaan vaalean ruskeiksi 200-asteisessa uunissa.

Lieveilmiöitä

Ei tähän kokonaisvaltaiseen, tajunnantäyttävään kokkaamiseen pelkät kirjat riitä, vaikka jokaisesta kirjastani olen jotakin tehnyt ja joistakin säännöllisesti. En tiedä keksineeni yhtään reseptiä itse, muunnellut kyllä. Seurailen löyhästi kahta ruokalehteä. Maku on mielestäni hyvä ja inspiroiva. Allt om Mat on jo vanha ja vakiintunut, sen vuosikertoja minulla on koteloissa muutama eri vuosituhansilta ja -kymmeniltä, mutta en halua tilata vakituisesti, nån måtta får det vara. Lehdistä leikeltyjä reseptejä on muutama kansiollinen, osa jo kellastuneita nostalgian patinoimia. Kansioissa on jopa luokitus ja välilehdet. Reseptieni parhaimmisto - crème de la crème- on käsinkirjoitettuna kovakantisissa kirjoissa, mutta jos olisin nyt käynnistämässä tämän harrastuksen olisi tietokone kaiken perusta. Se säästää aikaa ja tilaa. Blogien seuraaminen vie mukanaan (siinä se ajansäästö kuittaantuu), yksi johtaa toiseen ja sillä tavalla tulee loikkineeksi ympäriämpäri tätä kutistunutta planeettaa. Televisiokanavien ruokaohjelmat ovat suosittuja ja tarjonta runsas ja ohjelmilla omat kotisivunsa. Ihmisrotu taitaa elää jotain oraalista vaihetta, siis me, joille ruoan saatavuus on itsestäänselvyys. Sitten on se toinen maailma, jossa nälkä on aina lähellä jos ei läsnä.