Kaula-analyysi

Nora Ephron (s.1941) on amerikkalainen käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Hänen elokuviaan ovat mm. Kun Harry tapasi Sallyn, Silkwood, Sinulle on postia, Uneton Seattlessa ja Julie & Julia.
Hän on myös kirjoittanut pakinoita ja kolumneja vanhenevan naisen elämästä ja ne on julkaistu kirjana I Feel Bad About My Neck. Suomeksi se ilmestyi nimellä En voi kaulalleni mitään (Otava 2007). Kirjassa tämä nimenomainen kaulaa koskeva luku vaikutti minuun syvällisimmin. Jo pelkkänä kirjan nimenä se säväytti kun luin siitä jossain nettiartikkelissa.

Minäkin olen ihan samalla tavalla miettinyt tätä kaulan väistämätöntä rappiota ja olen jo vuosia vilkuillut toisten naisten kauloja, ja kaikki havainnot tukevat tätä ilmiötä: ikääntyminen näkyy ensimmäisenä kaulasta. Tuho tietysti etenee kaikkialle, joten ei se kaula lopuksi sen pahemmin erotu, kun kaikki on menetetty, vanha mikä vanha. Mutta kaula siis veltostuu, laskostuu, rypistyy, poimuilee, roikkuu, siihen tulee hetuloita, helttoja, vuosirenkaita, kiristyneitä jänteitä, nyppyistä kalkkunaihoa, pilkkuja ja läiskiä.Joillekin kaikki nämä, jokaiselle jotakin joka tapauksessa. Niin lyhyttä kaulaa ei olekaan etteikö siihen mahtuisi ryppyjä. Tämä koskee tietysti pelkästään naisia.Miehet eivät tiedosta ulkonäköään, ja kaikki vanhenemiseen liittyvät ulkonäön muutokset korostavat vain miehekkyyttä, mitä rapistuneempi sitä machompi.

Ephron on kaulakysymystä tutkinut amerikkalaisilla turhuuden markkinoilla, joten pidän häntä asiantuntijana. Hänen mukaansa pelkkää kaulaa ei kannata kirurgilla kiristyttää, sillä ylhäältä valuu heti uutta löysää tilalle. Jos haluaa korjata kaulan, pitää myös teettää kasvojenkohotus, ja siinä sitä sitten ollaan naama kireänä kuin rummunkalvo yhden ilmeen varassa, kunnes väistämätön valuminen taas alkaa. Nämä toimenpiteet maksavat tähtitieteellisiä summia. Ihmevoiteetkin ovat kalliita, mutta niihin sortuvat jossain vaiheessa toivorikkaina lähes kaikki naiset.
Toinen väistämätön vanhenemisilmiö, joka minun on ollut pakko kohdata, on kädet. Nämä kädet, jotka ovat olleet näkyvilläni joka päivä syntymästä saakka, ovat salakavalasti rypistyneet peruuttamattomasti, sormien nivelet ovat muhkuraisemmat ja suonet näkyvissä. Miksi minä en huomannut milloin näin kävi? Heräsinkö jonain aamuna, ja kädet olivat vanhan naisen? Tähän liittyy kiinteästi sisäinen minäkuva. Pääni sisällä olen vielä nuori ja järkytyn aina, kun näen vahingossa kuvani heijastuvan näyteikkunasta - minäkö tuo tasapaksu tanakka täti ? Peilistäkin katsoo vastaan oma äiti, ja me emme edes olleet koskaan samannäköisiä. On se niin väärin.

Tämän ulkoisen rapistumisen vastapainona minun "sisäinen lapseni" on hereillä ja elävämpi kuin koskaan. Nyt sitä uskaltaa olla erilainen, olla eri mieltä, lapsellinen, tehdä tyhmiä kysymyksiä ja havaintoja, eikä siinä menetä mitään. Päinvastoin, sellainen tulkitaan tässä elämänvaiheessa viisaudeksi ja kypsyydeksi, syvälliseksi itsensä tuntemiseksi. Mutta annetaan ajan kulua, ja jos elää saa, tuo sisäinen lapsi ottaa kokonaan valtaansa ja sitten käytös on kuin uhmaikäisellä 3-vuotiaalla. Huvittavaa on se, että kun minä olin parikymppinen, sisälläni asui pieni sovinnainen täti, joka tiesi kaiken tarpeellisen, ei tarvinnut kysellä, tiesi mikä on oikein, mikä väärin, ja missä ehdoton raja kulkee ja mitä elämältä otetaan. En osaa tarkasti sanoa milloin se täti lähti niin, että pystyin vähän irrottelemaan ja improvisoimaan, ja milloin tämä lapsi tuli tilalle ja antoi lisää valinnanvapautta olla ihan oma itseni,riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat.

Crème Ninon downgraded

Crème Ninon on fiini herneistä valmistettava alkukeitto, se fiiniys tulee kun keittoon lisätään valmistuksen aikana luraus sherryä ja juuri ennen tarjoilua hulaus kuivaa kuohuviiniä ellei peräti samppanjaa. Minun arkisempi versioni on kuitenkin maistuva ja sopii heleän värinsä puolesta hyvin keväiseksi alkukeitoksi, eikä silloin ole enää kysymys mistään hikisestä maanantaista, juhlistetaan sunnuntai-ateriaa!

4:lle hengelle tarvitaan

6 dl kanalientä (liemitiivisteestä tai -kuutiosta)
300 g pakasteherneitä
1-2 silputtua salottisipulia
Kiehautetaan kypsäksi ja soseutetaan, lisätään
½ dl crème fraîcheä/a? Vai olisiko helpompi sanoa ranskankermaa?
Myös Aura-juusto(muru) sopisi, (ei niinkään kielellisistä syistä), silloin
kannattaa tarkkailla, ettei keitosta tule liian suolaista, sillä vielä lisätään

3 rkl vihreää pestoa (sitä ei niissä fiineissä resepteissä ole)
Valkopippuria? Timjamia?

Keittoon sopii lisämakua antamaan lusikallinen turkkilaista jogurttia, joka on maustettu piparjuuriraasteella (tuubista), aavistuksella raastettua sitruunankuorta ja muutamalla suolahiutaleella.


Minä olen niin huono valokuvaaja, ettei kuvasta välity keväisen heleä viherrys ja lisäksi minulla on tarve selittää, että itse keittokulhossa näkyvät pilkut eivät tule keitosta, vaan ovat osa kulhoa itseänsä, sen luonnetta ja viehätysvoimaa. Meillä kaikilla on omat pilkkumme ja raitamme ja niin kuuluu ollakin. Ja sekin pitää lisätä, että tätä syödään meilläkin lusikalle, mutta se ei mahtunut kuvaan samasta syystä, joka aiheutti värin sameuden.

Aleksanterintorttu

Kakkublogit , joita on lukemattomia, ovat täynnä toinen toistaan upeampia teemakakkuja, joissa on sokerimassakuvia , marsipaanikukkia ja -hahmoja, koristeellisia pursotuksia, jotka on saatu aikaan erilaisilla tyllilla. Olen ymmärtänyt, että se on pursotinterän nimitys. Minun taitoni eivät mitenkään riitä sellaisiin taideluomuksiin ja kakuntarve on hyvin harvoin. Silloin, kun vieraita on tarpeeksi kakunnauttimiseen, täytyy poropeukalon panostaa kakun makuun. Tämä Aleksanterintorttu on helppotekoinen ja maukas yhdistelmä raikasta ja makeaa. Reseptin alkuperää en muista, jostain lehdestä poimittu parisenkymmentä vuotta sitten.

Tarvitaan:
2 dl sokeria ja
150 g voita vaahdotettuna. Lisätään
2 munaa ja vatkataan ne hyvin voisokerivaahtoon. Sitten lisätään vuorotellen
1 dl appelsiinituoremehua ja
3 dl vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu
2 tl leivinjauhetta
Paistetaan pyöreässä tasapohjaisessa vuoassa (halkaisija n. 20 cm), joka on tietysti hyvin voideltu ja jauhotettu. Uuni 175 astetta, paistoaika 40-50 minuuttia.

Jäähtynyt kakku halkaistaan ja puolikkaat kostutetaan runsaasti (ainakin 2 dl)
appelsiinituoremehulla. Raikkain maku tulee, jos puristaa mehun tuoreista appelsiineista ostomehun asemesta.

Täyte:
1 dl crème fraîche
½ dl kinuskikastiketta

Päälle hennosti vaaleanpunerva (elintarvikeväri) tomusokerikuorrutus suklaaraidoilla (sulatettu tumma suklaa). Kymmenen vuotta sitten olisin hyvänä vinkkinä kertonut, että jos toimii nopeasti ennen kuin kuorrutus jähmettyy, saa taiteellisen ja työlään näköisen marmoroinnin aikaan vetämällä esimerkiksi hammastikulla säteettäisiä viivoja kuorrutukseen, mutta eipä tuota nyt kannata mainita kun kondiittorin niksit kuuluvat kansalaistaitoihin siinä missä luku- ja kirjoitustaito.

Julma ja viaton

Niccolò Ammanitin kirja Minä en pelkää ilmestyi suomeksi jo 2004, mutta on jäänyt minulta kokonaan huomaamatta. Sain sen käsiini aivan sattumalta ja luin lähes yhteen menoon. Olen kiitollinen sattumalle, ei jokainen eikä edes joka toinen lukemani kirja ole lukuelämys, suurin osa unohtuu saman tien.
Kirjailijakin on minulle aivan tuntematon, mutta nettitutkimukseni perusteella tiedän, että hänen teoksensa ovat sekä arvostelu- että myyntimenestyksiä. Nyt otan tavoitteekseni lukea hänen muunkin tuotantonsa.
Minä en pelkää kertoo 9-vuotiaan pojan kokemana kuumasta, kuivasta kesästä ja köyhän perheen elämästä piskuisessa italialaisessa kylässä joskus 1970-luvun lopulla. Poika, Michele, on vielä lapsuuden mielikuvitusmaailmassa kiinni, joten hän ei osaa tulkita tapahtumia, vaikka tekeekin havaintoja. Lukija sen sijaan tajuaa, että jo entuudestaan köyhä ja yksinkertainen elämä on uhattuna pelottavalla tavalla.
Michele löytää autiolta maaseudulta hylätyn talon ja sen lähettyviltä näkyvistä peitetyn syvän kuopan, jossa on vankina hänen ikäisensä poika. Michele tajuaa tilanteen kammottavuuden, mutta ei aluksi yritä pelastaa poikaa. Hän yrittää kertoa isälleen, mutta tällä ei ole aikaa kuunnella. Michele ei saa likaista, lähes tajutonta poikaa mielestään ja käy salaa tapaamassa tätä, noutaa vettä juotavaksi, tuo syömistä, ja poikien välille syntyy suhde, joka velvoittaa Michelen auttamaan poikaa. Hän joutuu ponnistelemaan fyysisesti, loukkaakin itsensä, ja joutuu taistelemaan pelkoa vastaan. Hän ymmärtää, että jotain pahaa on tekeillä ja samanaikaisesti hän edelleen uskoo noitiin ja kummituksiin, hakea rohkeutta ja toimintamalleja milloin raamatunkertomuksista, milloin lukemistaan sarjakuvista.
Ammaniti kuvaa lapsuuden ajatusmaailmaa ja lasten keskinäisiä suhteita niin taitavasti, että lukijankin sisäinen lapsi virkoaa ja tunnistaa, että juuri tuollaista se oli. Pienessä kylässä on puolentusinaa lasta ja heidän johtajansa on säälimätön julmuri, joka nöyryyttää ja rankaisee tovereitaan sellaisten sääntöjen perusteella, joita kaikki tottelevat ymmärtämättä, että yhdistämällä voimansa valta olisi heillä. Etsimättä mieleen tulevat William Goldingin Kärpästen herra ja Jan Guilloun Pahuus. Niissäkin lasten järjestelmällinen julmuus rehottaa ja aikuiset eivät näe tai kieltäytyvät näkemästä. Kirjallisuuden ja miksei omien lapsuudenkokemusten perusteellakin voi sanoa, että yleensä lapsilla on taju oikeudenmukaisuudesta ja suurin osa kavahtaa väkivaltaa ellei sitten ole kysymyksessä itsepuolustus. Mutta aina on niitä ilkimyksiä, jotka eivät noudata muita pelisääntöjä kuin omiaan, "puukottavat selkään", lyövät pienempiään, nolaavat heikompiaan ja mikä tuntuu vielä vastenmielisemmältä, rääkkäävät eläimiä. Lapset eivät yleensä kerro - kantele - yhteisönsä toiminnasta aikuisille, joilla olisi mahdollisuus ja velvollisuus tehdä loppu epäterveistä ilmiöistä. Millainen onkaan aikuisten maailmassa se, joka saa lapsena rauhassa kiskoa hyönteisten siipiä ja raajoja irti, härnätä koiria, kivittää lintuja, hukuttaa kissanpentuja?
Minulta on myös toistaiseksi lukematta Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genetsaretin järvessä. Sekin on tarina, jossa lapsuuden ja samalla viattomuuden loppu on käsillä ja kaiken yllä on painostava uhka, jonka on purkauduttava eikä mikään ole enää kuin ennen.