Se on sitten kesä

sillä pari hellepäivää viime viikolla sai kukat kukkimaan.

                                           Rhododendronit kukkivat, valkoiset

                                          ja vaaleanpunaiset

                                          jasmiinikin kukkii ja tuoksuu huumaavasti

                                          Sireenin tuoksu on aina syvä sukellus varhaislapsuuteen asti

                                          puhumattakaan kielon herkästä tuoksusta

                                              Arkiset, mutta kuitenkin komeat lupiinit kukkivat

                                              Nämäkin kukkivat, mitä sitten ovatkin...

mutta nyt on koleaa ja voi vain toivoa, että kukkijat kestävät säänvaihtelut.

Nämä sitruunaruudut ovat mielestäni kesäisen keveitä leivoksia, vaikka sitruuna ei sen kummemmin kuulu pohjoismaiseen kesään. Resepti löytyi joskus 80-luvulla.

Taikinaan tarvitaan:
2½  dl vehnäjauhoja
½    dl sokeria
1 tl vaniljauutetta/-sokeria
150 g voita
Taikina syntyy helpoimmin ja hetkessä monitoimikoneella, mutta periaatteena on että kaikki aineet sekoitetaan taikinaksi ilman vatkaamisia. Taikina painellaan käsin n 20*25 cm vuokaan ja hieman myös ylös laidoille ja sitten 200-asteiseen uuniin noin 20 minuutiksi. Sillä aikaa valmistetaan sitruunakreemi täytteeksi.
3   munaa ja
2 dl sokeria vatkataan oikein kuohkeaksi vaaleaksi vaahdoksi, johon lisätään lopuksi
½ dl vehnäjauhoja
1 sitruunan raastettu kuori
5 rkl (0,75 dl) sitruunoista puristettua mehua. Montako sitruunaa tarvitaan riippuu tietysti  - sitruunoista.
Täyte kaadetaan esipaistetun pohjan päälle ja jatketaan paistamista 10-12 minuuttia. Vielä lämpimän tortun päälle siivilöidään todella runsaasti tomusokeria, oikein kunnon kerros, jotta syntyy kirpeän ja makean makuliitto.Leikataan jäähtyneenä ruuduiksi, koko on makuasia.Jos haluaa tavoitella täydellisyyttä, voi leivoksen koristella viipaloidulla tuoreella mansikalla ja sitruunamelissan lehdellä.Leivoksen syöminen on taitolaji, sillä tomusokerilla on taipumus pölistä rinta- ja suupieliin vaikka miten sievästi lusikoisi.Nenänalus saattaa syöjän tietämättä olla sen näköinen, että on vedetty muutama viiva ja pöllyssä ollaan. Mutta on se sen arvoista, jos fanittaa sitruunaa.

Silmäniloa

Kirsikka ja kastanja  kilpailevat kukkaloistossaan samanaikaisesti ja vaikea olisi valita voittaja. Kuvasin nämä työpaikallani, toisen pihalla ja toisen ikkunasta. Kastanjapuu on jo kasvamassa ohi 4-kerroksisesta talosta. Kuvasin nämä näkymät, koska olen muutaman viikon kuluttua lopettamassa lopullisesti työurani. Aioin tehdä niin jo vuosi sitten, mutta jostain syystä suostuin jatkamaan osa-aikaisena. Nyt tiedän, että se oli huono päätös, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Eikä se ole taatusti elämäni ainoa huono päätös, joten siellä se menee muiden seassa. Tätä kukkaloistoa on vain muutaman päivän, enkä näe sitä työpaikaltani.On hakeuduttava  tiettyjen ikkunoiden luo ja siellä kiipisteltävä varpaillaan, jotta näkee nämä puut. Mutta joka vuosi olen niitä ihaillut ja kukinta-ajasta on tullut ilahduttava lähtölaskenta kesään ja lomaan. Seuraava etappi on sireenien ja tuomien kukkiminen kuun lopulla. Työmatkan varrella on puisto, jonka kautta kulkemalla voin nauttia näistä ihanista tuoksuvista kukkijoista. Ne palauttavat pelkällä tuoksullaan valtaisen määrän muistoja lapsuuden huolettomista kesistä, jotka näin jälkeenpäin tuntuvat olleen pitkiä, paahteisia hellekesiä vailla pilvenhäivää ja huolia. Hyvä niin.
                                         

Kesä on tulollaan, kun kaupassa on tarjolla raparperia. Vuosi sitten kävin  "keväthuumassani" (himot ne on hiirelläkin) läpi muutaman raparperireseptin ja raparperimuistot. Mitään uutta erilaista ei vielä ole tullut vastaan, mutta koska jotain oli tehtävä kokeilin uudesta keittokirjastani raparperi-marenkipiirakkaa, joka poikkeaa aikaisemmasta raparperihyveestä siinä, että pohjana on paitaikina (4 dl vehnäjauhoja, ½ dl sokeria, 150 g voita, 1 muna + 1 keltuainen, 1 tl vanijasokeria), joka on helpointa hurauttaa monitoimikoneella. Pohjaa esipaistetaan 10 minuuttia 200-asteisessa uuniss ja päälle levitetään raparperikompottia (paloiteltuja raparperejä ja sokeria paahdetaan uunissa kunnes raparperi pehmenee) ja marenki (3 valkuaista 2 dl sokeria, pirskaus sitruunamehua) ja paistetaan n. 20-25 minuuttia.

Marenki on yhtä paljon perunapellon näköinen kuin vuosi sitten .Olisi pitänyt muista laittaa se pursottamalla, vaikka se onkin  suttuista puuhaa. Mutta sainpahan näyttää tämän ranskalaisen irtopohjavuoan, joka on aivan mahtava käytössä siinä missä pyöreä vastaavakin. Nyt sain mainittua senkin.

Teinpä meille hyvää ruokaa äitienpäivän ratoksi. Lapset, aikuisiksikin jo kunnolla kypsät,viettävät päivän omissa (jääkiekon sävyttämissä -voi viisnolla) kuvioissaan Suomessa. Ei tänne kannata viikonlopuksi rynniä varsinkaan kun äitienpäiväkin on Ruotsissa vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina. Kuulumiset on toki vaihdettu, skype on erinomainen yhteydenpitokeino.
Meidän molempien äidit ovat jo pitkään nukkuneet  hyvin ansaittua ikiunta, joten me olemme kahteen pekkaan muistelleet näitä elämämme äitienpäiviä ja äitejä ja viettäneet kauniin, kesäisenoloisen päivän. Ulkona on heleänvihreää, lehtipuissa  lehdet, kastanjapuut puhkeamassa kukkaan.

Tänään aloitettiin parsalla. Näin tv-kokin valmistavan keitettyä vihreää parsaa kastikkeena tavallinen valkokastike munahakkeluksella höystettynä.Juuri sitä alkoi tehdä mieli. Käyttäydyin kerrankin niin, että voin olla tyytyväinen. Noudatin kokin ohjeita p-i-e-n-i-n-t-ä  piirtoa myöten ja erinomaista tuli. Minulla on paha tapa lähteä resepteissä tekemään omia sovelluksia ja se ei aina ole todellakaan järkevää. Joskus niin täytyy tehdä, kun joku tarvittava aine puuttuu, mutta minä olen kai jotenkin uhmakas ja omapäinen besserwisseri, kun alan toteuttaa omia päähänpistojani ilman mitään syytä. Mutta nyt tottelin ja hyvää tuli. Parsan keittoaikakin oli tasan se 1½ minuuttia siitä, kun vesi alkoi kiehua uudestaan parsojen lisäämisen jälkeen. Kannatti olla kiltti. 
Tämä pääruoka on Mimmi-vaikutteinen.Mutikaisen Mimmi valmistaa niin monipuolisia ruokia ja leipomuksia, että häneltä saa aina ideoita.Nyt muuttelin reippaasti omien raaka-aineiden perusteella, mutta alkusysäys oli taas kerran häneltä.Hänen versionsa on mandariinibroileri, minulla mandariinipossu. Vuoan pohjalle freesasin sipulia, paprikaa ja kesäkurpitsaa currytahnalla maustettuna ja hulautin vuokaan vielä pikkutölkin maissia ja hienonnettua valkosipulia. Päälle ruskistetut possun ulkofileviipaleet, pippuria, hippunen suolaa, soijaa, tölkki kookosmaitoa, murusteltua Aura-juustoa ja lopuksi mandariininlohkoja tölkistä ja vuoka uuniin puoleksi tunniksi.
            
Enempää ei sitten jaksettu syödä. Mikään makeakaan ei houkutellut. Nyt voisi jo hyvinkin mennä alas. Enköhän lähde tästä kasaamaan lautaselle  annoksen viinimarjatorttua ja jäätelöä. Äitienpäivän kunniaksi tarjoan isällekin.      

                               

Hävikin turhuus

                                                                  

                                                        

Vihreitä logoja veitsi ja haarukka ristissä jäteastian päällä alkoi vilistä  ruokablogeissa ja minä aivan kauhistuin kun luin kampanjan taustatietoja . Jokainen suomalainen heittää vuodessa keskimäärin 25 kiloa ruoantähteitä.

En ole elämässäni heittänyt sellaista määrää, sillä minä olen sitä sukupolvea  ja sellainen taustaltani, että

mitään ei heitetä. Toimitaan niin, ettei mitään pääse pilaantumaan eli kaikki syödään. Nykyään ruoka ilman hävikkiä on helppoa ja vaivatonta, koska on olemassa jääkaappi, pakastin ja mikrouuni. Me olemme ehkä askeettisia, koska siedämme samaa ruokaa perättäisinäkin päivinä ja askeettisia myös siinä, että jääkaapissa ei ole koskaan täyttä valikoimaa ja paljon vaihtoehtoja. Hyvää saa vähemmälläkin. Sen, joka haluaa syödä hyvin ja monipuolisesti, on hävikin välttämiseksi osattava ja viitsittävä suunnitella pitkällä aikavälillä. Meillä ei tarvitse tehdä sitäkään. Kaksi vanhaa ei toisilleen valita, jos pöydän antimet ovat  ovat välillä ankeita . Mehän olemme niin tottuneet ruoantähteisiin, että niiden joukossa on myös herkkujamme.

                                                               

                                                             

                                                                 

Tässä kuvassa on aamupalalla juusto-köyhiäritareita, jotka on tehty kuivahtaneesta patongista, jota oli edellisenä päivänä vieraille tarjolla keiton kanssa. Juustoritarit liotetaan kunnolla munaliemessä ja paistettaessa ripotellaan päälle runsaasti juustoraastetta. Lisänä paistettua pekonia. Siitä se päivä käynnistyy. Muistaakseni mitään ei jäänyt tähteeksi, mutta ei kyllä keskenkään loppunut. Ehkä piti vähän uhkailla, että menee roskiin, jos et syö. Se tepsii aina. Nyt ei sitten viitsitä pohtia sitä, kuinka epäterveellistä sellainen uhkailu on.

Miniä

Minullakin on sellainen ja mukava onkin, mutta hän kuuluu yksityiselämääni. Tämä on mielensäpahoittajan miniä ja mielensäpahoittaja on Tuomas Kyrön luoma hellyyttävä henkilöhahmo, josta on tullut hyvin suosittu, kaiketi siksi, että hänessä on niin paljon aitoa perisuomalaista miehenkörilästä, sitä tyyppiä, jonka ansiosta selvittiin sodista ja jälleenrakentamisesta. Samanaikaisesti sellainen mies on niin ärsyttävä, että häneltä voisi kallon halkaista yhdellä kirveenheilautuksella ja loppuisi se jääräpäinen mielensäpahoittaminen, nyt kun on toiset ajat ja toiset tavat. Mutta hänessä on kuitenkin se terve ydin , rehellinen, järkevä, epäitsekäs. Tunteiden tunteminen, saatika niiden näyttäminen, on sellaiselle miehelle ylivoimaista, mutta kai se samalla on suomalaisittain miehekästä. Ihastuin häneen jo ensimmäisessä kirjassa.

Nyt sain kirjasen, jossa hänet nähdään miniän silmin. Miniä on menestyvä moderni uranainen, joka on lähes parinkymmenen vuoden aikana oppinut tulkitsemaan appiukon olemusta ja samalla hyväksymään tämän teoriassa, vaikka käytännössä hän on raivostuttavan itsepäinen ja välillä suorastaan lapsellinen. Pinnan alla on hyvä ihminen, toki rasittava periaatteen ihminen. Mutta periaatteethan nykyään puuttuvat  suurelta osalta nuorempaa polvea ja siksi mielensäpahoittajien harvenevaa joukkoa tarvitaan muistuttamaan elämän perusarvoista.
                                                                                                             

Minä olen jotenkin onnistunut jäämään täällä ulko-Suomessa täysin vaille tietoa aikaisemmin ilmestyneestä mielensäpahoittajan jatko-osasta, joka kaiken lisäksi liittyy ruokaan. Oikein hekumoin, että saan luettavakseni Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike .Varmasti nautinnollinen lukukokemus.

Odotellessa yksi luotettava kakkunautinto.
Perusreseptiin kuuluu:
3 munaa ja
2½ dl sokeria , jotka vaahdotetaan p-e-r-u-s-t-e-e-l-l-i-s-e-s-t-i
Lisätään
150 g  voita sulatettuna ja hieman jäähtyneenä
2½ dl vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu 1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljauutetta
Paistetaan hyvin voidellussa ja jauhotetussa (mannaryynit) tasapohjaisessa  vuoassa n. 175-200 asteessa, ensin 15 minuuttia ja sitten lisätää pinnalle kuorittuja, kokonaisia manteleita tai rouhittuja saksanpähkinöitä ja jatketaan vielä paistamista kunnes kypsä (n. 20-25 minuuttia ) eli kakun reunat vetäytyvät vuoan reunoista. Hieman jäähtyneen kakun pinnalle tomusokerikuorrutusta, jossa voi olla mukana tippa tai pari jotain terästystä, esim. mantelilikööriä. Hieman jäähtyneen kakun pinnalle siksi, että kuorrutusta imeytyy vähän myös kakkuun ja siitä tulee mehevä. Tämä kakku on kahden ruotsalaisen klassikkokakun risteytys. Peruskakku tomusokerikuorrutuksella on ambrosiakaka ja manteleilla solskenskaka, nekin molemmat hyviä, tämä vielä parempi.

                                                                            

Salaatti ja sen kastike

Tässä on salaatti ja siinä on:

3 keitettyä munaa (sopivan pehmeä keltuainen) lohkottuina
2 rkl kaprista
kirsikkatomaatteja halkaistuina
tuoretta kurkkua kuutioituna
jäävuorisalaattia suikaloituna
babypinaattia
basilikasilppua
purjo- ja/tai ruohosipulisilppua
1 tlk säilykelohta isohkoina palasina

Tämä säilykelohi on minun arvostuksessani noussut korkealle ihan siitä syystä, etten ole sitä löytänyt Ruotsista. Tämä kertoo siitä yleisestä ilmiöstä, että se mikä on helposti saatavilla, on itsestäänselvyys eikä näin ollen mitenkään tavoiteltua. Minä hekumoin välillä myös oikeilla herkkukurkuilla ja käyn läpi niitä paikkoja, joista joskus olen suomalaisia kurkkuja löytänyt, mutta en minä niiden takia maan ääriin lähde.Paistonkestävää marmeladia tarvitsee jokainen itseäänkunnioittava naisihminen - joskus joka tapauksessa - ja Suomesta sitäkin on haettava. Nyt on vuoden sisällä kauppoihin ilmestynyt mantelijauhetta. Olin itkuun purskahtaa, kun tein sen löydön. Olin vuosikaudet hamstrannut sitä Suomesta ja joskus kävi niin, että varastot härskiintyivät, kun olin liian pihi ja säästelin varastoani johonkin super-erityistilanteeseen. Kaikki valmiiksi rouhitut makeiset puuttuvat täältä ja Suomessa näkee aina uusia lajeja. Täällä pitää sisulla ja apinanraivolla hyökätä veitsin vasaroin mariannejen kimppuun, tehosekoittimella ei saa tasalaatuista, osa pölisee jauhoiksi. Saatan haaveilla mansikanmakuisesta tomusokerista tai suomalaisista maustetuista ruokakermoista. Tässä hiljattain päiväni oli täydellinen: lähikaupassani oli mustapippuri crème bonjouria. Olin jo luopunut toivosta, että sitä löytyisi täälläkin, se on niin hyvää moneen tarkoitukseen, kuten esimerkiksi suoraan purkista nuolemiseen. Sain siitä uutta voimaa ja päätin alkaa odottaa mustapekkajuustoa. Aika huimaa, mutta voihan sitä ihmeitä tapahtua.

Mutta lohisalaatin varsinainen clou on sen kastike. Siihen tarvitaan:

1 keltuainen (raaka)
2 rkl hunajadijonsinappia
2-3 rkl sitruunamehua
1 dl neutraalia öljyä, vaikka rypsi
1 dl turkkilaista jogurttia
pippurisekoitusta
Kaikki ainekset sekoitetaan hyvin ja maistelemalla etsitään suolan ja sokerin oikea määrä.

Elvishyvää

Elvis Pesley on laulajana ansainnut kuolemattoman maineen, näyttelijänä hän oli kaiketi keskinkertainen ja yksityiselämänsä oli kaukana kaikesta siitä, mitä voi pitää normaalina. Rahaa tuli ja meni tuhottomasti, tytöt ympäri maailmaa kirkuivat pelkästä ajatuksesta nähdä idolinsa, hännystelijöitä ja mielistelijöitä oli hänen seurassaan kellon ympäri ja hänen tahtonsa oli laki. Lopputuloksena oli ylipainoinen elostelija-lääkenarkomaani, joka päätti päivänsä vessanpytyllä, ja syntyi käsite elviskakka eli sellainen ruoansulatusjäte, jonka irtoaminen kehosta voi viedä hengen. Elviksen ylipaino aiheutui hillittömästä syömisestä, kuinkas muuten, roskaruokaa, makeita herkkuja ja cokista mihin aikaan vuorokaudesta tahansa. Maapähkinävoi-banaanitäytteinen grillivoileipä oli yksi hänen suosikkiherkkunsa, tuhtia tavaraa.

Tämä Elvishyvä on nopea ja helppo jälkiruoka, taatusti lihottava ja epäterveellinen , mutta sen verran on itsekuria minullakin, etten jatkuvasti tätä syö. Mutta toisaalta kaikenlaista muuta ja mielellään useinkin, joten itsekurilla en voi kehuskella enkä myöskään vyötäröllä. Se jäi matkasta joskus 80-luvulla. Mutta en minä sen perään enää haikaile, on isompia murheita, jos on tarvis synkistellä. Ja sellaisessa tilanteessa Elvishyvä on paikallaan.

1 dl täysmaitoa
1 dl kuohukermaa
1 dl fariinisokeria ja
1 tl jauhettua inkivääriä kuumennetaan hitaasti ja annetaan sitten kiehahtaa minuutin ajan.

Lisätään
150 g maitosuklaata (ei mitään tummaa ja terveellistä) ja
1 ronski rkl voita

Tätä lämmintä ginger fudge-kastiketta kaadetaan laajoin liikkein hyvän kermavaniljajäätelöannoksen päälle ja viereen ja koko komeuden päälle ripotellaan höystöt eli
rouhittuja mm:iä/amerkanpastilleja/nonstoppeja ja
rouhittuja cashewsuolapähkinöitä
Elvis laittoi huipulle vielä punaisen maraschino-cocktailkirsikan, mutta sillä kohtaa minä nyt säästän- lantteja, kaloreita, vaivaa, jotakin.

Heippa Harry!

Tämä helppo, nopea ja maukas spagetti toimi tällä kerralla lohturuokana, jonka avulla yritän toipua siitä, että yksi kirjojen kautta tutuksi tullut tyyppi taisi lähteä lopullisesti.

Mutta ensin spagetti. Sen (n 250 g) kypsyessä paistokasariin tai vastaavaan loraus oliiviöljyä, mari murskattua valkosipulinkynttä, 250 g puolitettuja kirsikkatomaatteja ja yksi kuivattu chili murenneltuna (tai pieni tuore, siemenet pois tai vaikka myllystä chiliä) ja näitä kuumennetaan, mutta ei saa antaa valkosipulin kärventyä kitkeräksi. Lisätään desin verran spagetin keitinlientä, rasiallinen mozzarellapalloja (tai iso pallo pienittynä) ja spagetit, pyöritellään sekaisin ja viimeistellään suolalla ja mustapippurilla ja vielä runsaasti tuoretta basilikasilppua ja parmesaani- tai pecorinoraastetta. Minä en pidä niin nöpönnuukana sitä tuleeko juustoraaste pussista vai onko ihan omin kätösin raastettu kalliista möhkäleestä. Ja syömään.

Ja sulattelemaan sitä tietoa, että Jo Nesbön luoma antisankari Harry Hole kaiketi kuoli yhdeksännessä kirjassa Aave (Johnny Kniga Kustannus 2012). Ei sille miehelle mitään happy endiä voinut koskaan odottaa. Se olisi ollut luonnotonta pehmoilua edeltäneiden kirjojen valossa. Alkoholisoitunut, huumeissakin pyörinyt, viimeisessä kirjassa jo entinen poliisi, aina yksinäinen laumassakin, jolla on täysin ehdoton tinkimätön moraali sen suhteen, että syyllisen on aina saatava tuomionsa. Siksi hän jaksaa jäljittää syyllistä henkensä kaupalla ja lopuksi se henki sitten lähti. En haluakaan, että tässä tapahtuisi markkinavoimien toimesta ihmeellinen pelastuminen. Niin herätettiin henkiin Rambo, joka ensimmäisen ja ainoaksi tarkoitetun kirjan lopussa räjähti tuusannuuskaksi. Mutta elokuvan kaupallisen menestyksen takia hänet kannatti ihmepelastaa ja niin rahastus ja tyypin epäuskottavat uroteot jatkuivat. Ramboon verrattuna Harry on lihaa ja verta, mutta ressu niin uppiniskainen, ettei ota elämästä opikseen, joten rakkauskin hänen elämässään oli myrskyistä eikä kestänyt yhdessäoloa.Kukapa nainen sitä kestäisi, että kotiin tullaan kun tullaan verissäpäin ja murjottuna tai ei sitten tullakaan vaan jäädään itsetuhoisesti sammuttamaan loputonta janoa. Mutta ei sentään olisi tarvinnut kuolla väkivaltaisesti rotan jäädessä järsimään ruumista. Olisi hän saanut "ratsastaa auringonlaskuun" ja häipyä teille tietymättömille.
Vielä minulla on jäljellä kaksi Harryn kanssa samaan muottiin sopivaa sankaria: Michael Connellyn Harry Bosch ja Lee Childin Jack Reacher. He alkavat vain olla liian vanhoja rajuun fyysiseen toimintaan, joten kai tässä pitää varautua siihen, että heidänkin loppunsa on lähellä.

Cakepops

ja cookiepops ovat minulle uusia tuttavuuksia, ovat toki saattaneet olla olemassa aikojen alusta. Minä olen blogeja seuraamalla päivittänyt tietoni siitä, mikä on in ja mikä out ruoka- ja leivontamaailmassa. En välttämättä itse tee mitään vain siksi, että se on ajan suuntaus. Olen aina tiennyt olevani sukua marlboro-miehelle eli olen oman tieni kulkija. Nyt kuitenkin tuntui siltä, että popsit olivat juuri sitä mitä tarvittiin kun Mummin Nuppu sai nimen ja oli lupa mässäillä vaaleanpunaisella. Kaiken lisäksi ohjeen mukaan helppoja valmistaa. Hah ja pyh. Vähänpä aavistin mihin miinaan astuin. Sen, joka haluaa tietää miten näitä ei pidä tehdä, sopii jatkaa lukemista.

Nämä ovat cakepopseja, koska ne tehdään kakunmuruista. Meillä syödään kaikki viimeiseen muruun, joten ensin leivoin kakun ( munia, sokeria, vehnäjauhoja + leivinjauhetta, voisulaa) ja kun se oli jäähtynyt murustelin sen. Ei ongelmia. Jotta popseja voisi pyöritellä, tarvitaan jotain sitomaan muruset massaksi ja se jokin oli lemon curd. Sitruunatahna on osoittautunut niin monikäyttöiseksi ja tuikitarpeelliseksi, että ihmettelen miten elin yli puolivuosisataa tietämättä siitä mitään! Sen verran curdia lisätään, että massasta saa pyöriteltyä palloja. Pyörittelemiseen on kaikenlaisia välineitäkin - pallorautoja - mutta käy se käsinkin ja käsi oppii tekemään tasakokoisia palloja. Maultaan raikkaita, ei liian makeita. Ei ongelmia. Pallot kastetaan sulatettuun suklaaseen ja koristellaan erilaisilla koristerakeilla. Tuo on lyhyt versio. Toteutus vei puolipäivää ja hermot.
Pallojen kastamiseen tarvitaan kättä pitempää (vai tarvitaanko kun kokemuksesta viisastuneena ajattelen?). Jos palloon työntää haarukan, sen kanssa olisi teoriassa helppo hoitaa suklaasukellus, mutta käytännössä pallo halkeaa. Otin seuraavaksi hammastikun, mutta se on liian heiveröinen, palloa ei saa käänneltyä suklaassa tai se peräti molskahtaa tikusta suklaakulhoon. Pysyäkseni turhamaisuuttani pastelliväreissä käytin valkosuklaata ja se on sulatettuna paljon tönkimpää kuin tavallinen suklaa. Pallot pitää nostaa valumaan, mutta minne . Tarvittaisiin jonkinlainen harvahko ritilä reunallisen pellin tai tarjottimen päälle, jotta valumat saavat valua, ja pallotehtaan tuotantolinja toimia tehokkaasti. Hammastikkujen asemesta olisi tarvittu tikkaritikkuja, pallo kestää sen työntämisen hajoamatta ja tikun voi sementoida suklaalla ja tehdä upotuksen, kun tikku on kuivunut kiinni. Mutta ei minun asuinympäristössäni mitään tikkuja myydä. Sain sitten sellaisen aivotoiminnan sykäyksen, että laitoin pallot kovettumaan pakastimeen ennen kuorrutusta, jotta suklaa jähmettyisi nopeammin eikä ritilän puuttuminen sabotoisi koko urakkaa. Suklaa todella jähmettyi vauhdilla, joten strösselit oli saatava pintaan vielä vauhdikkaammin. Jouduin pudottamaan pallon strösselikuppiin, jotta sain sille siistin pohjan, jolla seisoa ja äkkiä ripottelin lisää sivuille ja päälle. Meno oli kuin Chaplinilla liukuhihnalla mykkäfilmissä. Strösseleiden menekki oli huikea. Hankkimani neljän vaaleanpunaisen lajin purkki tyhjeni hetkessä ja jouduin jatkamaan täysin hempeään tunnelmaan sopimattomilla rotanmyrkynturkooseilla ja kakanruskeilla, joita löytyi vanhoista varastoista. Pallot painoivat kuin sementtimöhkäleet, joilla mafiamiehet upottavat poliisille vasikoineet ja syödessä strösselipaljous tuntui suussa sepeliltä ja soralta. Seuraavalla kerralla, jos sellainen tulee, hankin tikut vaikka kirveensilmästä ja teen myös pienempiä palloja, jotka kuorrutan tummalla suklaalla ja koristelen ranskanpastillimurskeella, siinä on sopivasti makuakin. Eleganttiakin, vai mitä?

Ilonaiheet

Kiitos Anne, sinä hersyvä, iloinen huumorinkukkanen, että vihjaisit minulle aiheesta, josta kiinnostuin heti. Pitäisi listata 10 asiaa, jotka tuottavat iloa. Tulin juuri reissulta enkä ole kokkaillut mitään, en lukenut mitään mainittavaa ja oli jo huono omatunto blogin vuoksi. Blogi on ihan mukava harrastus ja ryhdistää minun elämääni kun yritän kirjoittaa säännöllisesti. Kuvien ottaminen vähän ahdistaa kun en osaa enkä opi, mutta kaiken kaikkiaan blogin mukana olen olen löytänyt toisten blogeja ja päässyt osalliseksi blogikaveruus-ilmiöstä eli tässä on jo ensimmäinen onnellistuttaja, vaikka ei olekaan mikään Number One tässä elämässä mutta mahtuu kymmenen kärkeen.
Tässä elämän ehtoopuolella ajatus joutuu sivuamaan vanhenemisen lieveilmiöitä. Vanhuksen elämän suurimpia nautintoja ovat kuulema toimiva rakko ja suoli. Vielä en ole niin pitkällä, mutta kuitenkin niin pitkällä, että ymmärrän nauttia kohtalaisesta terveydestä. Aistit, järki, muisti ja liikuntakyky ovat kaikki tärkeitä osatekijöitä elämän nautinnoissa, mitenkään väheksymättä niiden elämäniloa, joilla näissä on jotain vajausta.
Lapsenlapset, elämän jälkiruoka, jota olen päässyt nauttimaan, täytyy mainita seuraavaksi. Elämänkokemusta ja järkeä on tullut sen verran lisää ja pahimmat kiireet laantuneet niin, että todella osaan arvostaa sitä, että saan olla lenkkinä sukupolvien ketjussa ja näen, että lapsenlapseni ovat elämäntyöni ja tarkoitukseni, jotain minusta jää tähän maailmaan. Palasin juuri tutustumasta 2 kk:n ikäiseen pikkutyttöön, josta lyhyen elämänsä aikana on jo tullut tietoinen ja läsnäoleva. Hän hymyilee, nauraa ääneen ja ääntelee, kun puhun hänelle! Eikö se ole onnea? Vuodet hurahtivat ohi, kun omat lapset olivat pieniä, mutta nyt kun ei ole samaa kasvatusvastuuta ja arjen pyöritystä, on aikaa ajatella näitä lapsia ja nähdä heidät sellaisina kuin ovat. Oman elämän rajallisuuden tajuaminen auttaa olemaan kiinni tässä päivässä ilman mitään "sitten kun"-ilmiötä. Aina ei tarvitse herätä kuuden aikoihin, mutta on aivan ihanaa herätä mihin aikaan tahansa siihen, että pieni unenlämpöinen pikkuihminen tassuttelee sängyn viereen ja työntää naamansa kiinni omaani ja kysyy nukunko vielä, kömpii mummin ja ukin väliin mukanaan oma tyynynsä, puolentusinaa unikaveria, kirja ja Muuta Tärkeää. Siinä me makoilemme ja supatamme hauskoja juttuja, kolme lapsellista, ja vietämme laatuaikaa, kun muu talonväki vielä nukkuu.
Minä pidän kuvataiteista ja värit merkitsevät myös paljon. Nyt kelpaa, kun on netti, voi vierailla maailman taidemuseoiden ja taiteilijoiden sivuilla ja GoogleArt päästää moniin museoihin upealle virtuaalikierrokselle. Minä haluaisin itse osata piirtää ja maalata vaan kun en osaa. Törmään tähän "halut on, mutta kyvyt puuttuvat"-tilanteeseen myös musiikin kohdalla. Kuunnella sentään osaan, joten en ihan osaton ole. Minulle on sitten jäänyt omaksi iloksi ja ajankuluksi lukeminen ja kirjoittaminen. Olen aina lukenut innokkaasti monenlaista kirjallisuutta, mutta viihteestä on mieluisin laji sellaiset kirjat, joissa ajetaan takaa ja tapetaan eli olen miesten apajilla. Ne kirjat toimivat kai paineentasaajina tällaisella olemattomalla vätysmummolla, joka ei muuten irrottele. Romanttisiin kirjoihin en koske edes hanskat kädessä. Keittokirjojen lukemisesta tulee myös hyvä mieli kuin myös kaikenlaisia mielitekoja. En minä keittotaidon oppikirjoja lue, vaan sellaisia persoonallisia erityisalojen kirjoja, joiden tekijöillä on sana hallussa. Käynnistän aina joulusesongin lukemalla joulukeittokirjoja. Myös sellaiset keittokirjat, jotka valottavat jonkun tunnetun henkilön elämää ruoan kautta ovat mielenkiintoisia. Tai perinnekeittokirjat tai tunnettujen kokkien kirjat tai kuuluisien kahviloiden resepteistä tehdyt kirjat tai mitkä tahansa keittokirjat. Eikä pelkkä teoria riitä, minä pidän valtavasti ruoanlaitosta ja leipomisesta, varsinkin jos on tiedossa keitä kestitään.
Vuodenajoilla on kaikilla hyvät ja huonot puolensa, mutta pakko tunnustaa, että minä olen sisäihminen (= oleilee mieluummin sisätiloissa kuin ulkona) ja minulle on ehkä luonnosta lukeminen merkityksellisempää kuin siellä oleilu. Siinä se tuli, häpeällinen tunnustus. Minä en pidä pakkasesta enkä kylmästä, en lumesta muuta kuin joulukoristeena, en kestä sääskiä, mäkäriä, paarmoja, hirvikärpäsiä, muurahaisia ynnä muita ötököitä enkä hautovaa hellettä.
Olen kyllä kokenut kahvit kannonnokassa istuen puolukka- ja sieniretkellä syysraikkaassa metsässä ihan nautinnolliseksi kokemukseksi, mutta kyllä minä aika olematon luontoihminen olen. On kuitenkin yksi luontoon liittyvä asia, joka minua kiehtoo ja se on kuutamo. Täysikuu on minusta maaginen. Sitä ja sen valoa voisin katsella loputtomiin ja kuulun niihin kuuhulluihin, joiden on vaikea saada unenpäästä kiinni täydenkuun aikaan.
Ystäviä minulla on vähän. Yhteyksien ylläpitäminen ei aina ole ollut yhtä vaivatonta kuin tänään, joten kun on viettänyt liikkuvaa elämää, on moni yhteydenpito ensin harventunut ja sitten lopahtanut. En ole innostunut etsimään ketään edes facebookin avulla.Voi olla kysymys omasta välinpitämättömyydestäni. Minä olen pitkälle itseriittoinen ja tarvitsen paljon omaa aikaa asioiden mietiskelyyn. Mutta ne muutamat ovat sitten niitä, joiden kanssa nauretaan vedet silmissä, sääret ristissä.
Lopuksi voisin vielä lisätä yhden ilon, joka pienenee kuin maailmanlopun pyy ja lopulta varmaan on muisto vain. Minä olen ollut suurimman osan aikuiselämästäni hajuvesifriikki. Nautin suunnattomasti tuoksuista ja iloitsin uusista löydöistä. Minulla oli hajuvesi arkeen, juhlaan ja yöhön vielä ihan omansa, en kai voinut vastata puhelimeenkaan suihkauttamatta parfyymia korvan taa, vaikka tiesin, ettei tuoksu kuulokkeesta sen pitemmälle päässyt. Vieläkin määrätyt hajuvedet palauttavat mieleeni määrätyt lomat tai matkat eli siinä harrastuksessa tuli käytännössä koettua hajumuisti. Mutta nyt en enää tunne samaa iloa hajuvesistä, vaikka niitä käytänkin päivittäin. Mutta voin olla käyttämättäkin.

Mars Cookies

Olen jo monta viikkoa märehtinyt valokuvaamisen vaikeutta ja siihen liittyy tämä imeläntäydellinen blogi, jonka löytämistä kadun. Se vie mielenrauhan ja huomaan nyt jo haluavani kaikenlaista tarpeetonta pastellinväristä keittiökamaakin, joita kuvissa on. Siinä näkee kuvien tehon, niillä luodaan tarpeita. Siihenhän mainostaminenkin perustuu.

Kokeilin yhtä reseptiä sieltä ja harmikseni jouduin toteamaan, että lopputulos oli oikein hyvä, muidenkin kuin minun mielestäni. Nyt siellä on sitten käytävä altistamassa itsensä niille hempeyksille ja ties mitä siitä seuraa. Nämä Mars Cookies eivät ole mitään rapsakoita pipareita vaan pikemminkin muffinseja (vai kuuluuko sanoa muffineita? Minusta on tulossa kielivammainen). Noudatin reseptiä kerrankin ihan pilkulleen omituisista mitoista huolimatta. Yleensä lähden jossain vaiheessa omille teilleni kaikista vakaista päätöksistä huolimatta. Niinpä ainoa ero on sitten minun kökkö valokuvani, joka ei herätä kenenkään makean- ja leipomishimoa ostovimmasta puhumattakaan.
220 g voita ja
200 g fariinisokeria (käytin kuivaa, koska sitä Suomesta tuttua kosteaa ei ole) ja
110 g sokeria vatkataan oikei kuohkeaksi vaahdoksi
Lisätään
2 munaa ja
1 tl aitoa vanilja-uutetta
ja sen jälkeen keskenään sekoitetut kuivat aineet
320 g vehnäjauhoja
1 tl ruokasoodaa
50 g rouhittuja saksanpähkinöitä
3-4 pienittyä Mars-suklaapatukkaa

Muffin(s)ipellin koloihin paperivuoat ja niihin rohkeanpuoleinen köntti taikinaa. Uuni 180 C ja noin 15-20 minuuttia. Jäähtyneiden päälle pursotellaan sulatettua tummaa suklaata.

Luulenpa, että Mars-patukat voi korvata millä tahansa suklaapatukoilla, ihan omien mieltymysten mukaan ja samasta syystä voi joku pienentää sokerin/patukoiden määrää. Mutta lisätä ei kannata, seurauksena sokerihumala.

Risotto ja kevät

Tein tässä yhtenä päivänä pasta primaveraa, jonka ohjeen jäljitin Pastanjauhajien pajaan. Se nimensä mukaisesti sopii kevääseen, joka on jo täällä niin pitkällä, että pieniä silmuja on kaikenlaisissa puissa ja pensaissa. Siitä pasta-aterian valmistamisesta jäi kesäkurpitsan puolikas, puoli nippua vihreää parsaa, puoli pussia babypinaattia, purjon puolikas ja kun ajatus kulkee yleensä yhdellä raiteella, päätin tehdä niistä risotto primaveraa, omaperäistä! Siinä pastassa oli herneillä iso rooli, mutta minun tunneälyni sanoi, etteivät herneet sovi. Jonkun toisen tunteet tai peräti järki sanovat jotain muuta. Risottoon halusin lisäksi pienehkön sipulin ja yhden valkosipulinkynnen ja syksyllä torilta ostettuja ihan itse pakastettuja suppilovahveroita. Kaikkea tätä (sipulit, purjo, kesäkurpitsa pienittyinä) kuullotin oliiviöljyssä ja panin sitten sivuun odottelemaan vuoroaan. Sitten tietysti tarvitsin risottoriisiä, nimenomaan risottoriisiä, sillä sitä ei voi korvata muunlaisella riisillä. Kuullottelin 3 dl riisiä oliiviöljyssä ja sitten aloin juottaa sitä pikkuhiljaa kuutioista tehdyllä sieni-kasvisliemellä. Sitä meni noin 1 litra ennen kuin koostumus oli sopiva. Kasvikset sekaan, mausteita maun mukaan, nokare voitakin ja runsaasti parmesaaniraastetta ja päälle vielä korianterisilppua. Tuoreina ostetut yrtit tuppaavat lakastumaan  muutamassa päivässä hoidostani huolimatta tai juuri siksi, joten jos jotain ostan, silppuan sitä kaikkeen mitä valmistan. Kesäksi ostan yleensä esikasvatettuja taimia, jotka saattavat elää koko kesänkin keittiön ikkunalaudalla tai parvekelaatikossa.

Valmistettaessa risotto näytti vielä raikkaan vihreälle, todella keväiselle, mutta valmiina ja varsinkin kuvassa vihreys on pois. Babypinaatin lehdet ovat kutistuneet sikiöasteelle, parsapalat haalistuneet, kesäkurpitsaviipaleet muuttuneet lähes läpinäkyviksi ja harmahtaviksi, kokonaiset sienet näyttävät ohuilta riekaleilta. Jos olisin ruokakuvaaja, kuvaisin tällaiset ruoat melko raakoina, kun värit vielä ovat tallella ja ovat nautinto silmälle. Jos todella olisin ruokakuvaaja, käyttäisin myös vippaskonsteja. Luin aihetta käsittelevän artikkelin ja siinä kerrottiin liiman, värisuihkeiden, jopa hiuslakan ynnä muiden syötäväksi kelpaamattomien "lisäaineiden" käytöstä kauniiden, ruokahalua herättävien kuvien aikaansaamiseksi. Minä tavoittelen yksinomaan makunautintoa ja siinä mielessä kuvan sotku onnistui oikein hyvin.
Yksinäinen leskenlehti karulla ja sotkuisella kasvupaikallaan. Vaan leskellä näkyy olevan seuraa.

Leikittiin

Edellisen postauksen limettipiirakka oli jälkiruoka, kun neljä selkeästi eri-ikäistä henkilöä vietti mukavan päivän yhdessä. Meitä oli koolla viittävaille kolmevuotias, viittävaille teini-ikäinen, tasan keski-ikäinen ja viittäyli eläkeikäinen. Kaikilla vielä/jo omat hampaat, mutta alkuruoaksi tuli silti sosekeitto. Se on joko hyvää tai sitten ei, mutta ainesosia ei voi tonkia erikseen ja olla ennakkoluuloinen. Lapsethan usein kieltäytyvät joistakin ruoka-aineista muunkin kuin maun perusteella. Syynä voi olla aineksien ulkonäkö, koostumus tai se varma tieto, etten tykkää, koska en ole koskaan maistanut, koska en tykkää. Keitto oli parsakaalista tehty, mukana myös sipulia, porkkanaa, makua antamassa pippurituorejuustoa ja ruokakermaa makua pyöristämässä. Keittoon oli tarjolla kyytipojaksi turkkilaista jogurttia, jossa oli murusteltua fetaa, luraus oliiviöljyä ja sitruunamehua.
Tämän kuvan perusteella kuka tahansa voisi suhtautua ennakkoluuloisesti tähän suttuiseen soppaan, mutta hyvää se oli. (Eikö minulle koskaan kehity valokuvaajan tarkkaa, objektiivista silmää?!)

Pääruokana oli (nuorisoa mielistellenkö ?) broileri-, sipuli- ja paprikasuikaleista haudutettu mössö ärhäköillä mausteilla ja korianterisilpulla ryyditettynä. Sitä lusikoitiin lämmitetylle tortillalle ja cheddarkastiketta (cheddaria sulateltu ruokakermassa ynnä mustapippuria) päälle, lettu rullalle ja nauttimaan.
Mössö kuumentamista vailla


Salaattia raikastamaan


Myöhemmin lapsityövoimaa hyväksikäyttäen tehtiin iltapäiväkahville cupcakeja vai ovatko ne Suomessa kuppikakkuja? Ei ole tuntumaa.Kuvassa näkyy työläisen käsi vaatimassa palkkaansa.

Key lime pie

on tämänkertaisen reseptin nimi, mutta harhaanjohtava. Sisäinen, alati esiintunkeva besserwisserini haluaa, että muuutkin pääsevät osallisiksi siitä, mitä sain nimestä selville.Tuo sitruunan vielä happamampi lajitoveri on kai virallisesti limetti, mutta ei se sanana oikein minun suuhuni istu. Limekään ei minulle ihan ongelmaton ole, äännetäänkö niin kuin kirjoitetaan vai englantilaisittain kuten ruotsin kielessä. Key limet ovat limettien aatelia ja kasvavat vain Floridan Key-saarilla, jos sielläkään koska hirmumyrskyt ovat tuhonneet näitä harvinaisia hedelmäpuita. Minun limettini ovat mamuja vailla sukupuuta halpisketjun tarjouksesta ja siinä oli hyvä syy tehdä tämä kirpakka piirakka. Mutta sitruunaversio toimii myös, makuasia.

Pohjana on 200 g digestivekeksimurskaa (panin keksit muovipussiin ja kaulin ne kuoliaaksi) ja siihen 100g voita sulatettuna. Mössö painellaan käsin tai lusikanpesällä voideltuun irtopohjavuokaan ja jääkaappiin odottamaan täytettä, johon tarvitaan

1 dl tuoretta limettimehua ja
2 tl limetinkuoriraastetta
2 keltuaista
1 tlk (n. 400 g) makeutettua maitotiivistettä (sweetened condensed milk)

ja näitä sitten vatkataan pitkään ja hartaasti. Täyte ei vatkaamisesta juurikaan saostu, joten en tiedä mikä tämän vaiheen tarkoitus on vai onko sitä ollenkaan. Täyte kaadetaan piirakkapohjalle ja työnnetään 180-asteiseen uuniin n. 20 minuutiksi. Uunista otettaessa se vähän tutisi, mutta sen pitää saada jäähtyä ja rauhoittua, niin täyte tiivistyy ja mautkin asettuvat. Tarjottaessa pinnalle voisi kiepauttaa pari ohutta limetinsiivua ja pursottaa kermavaahtoruusukkeita. Voisi tehdä paljon muutakin. Mutta minä tarjosin piirakkaa koristelematta parin vaniljajäätelöpallon kera. Meni se niinkin.

Enkelit on kieroja kuin rinkelit

laulaa Chisu. Minä leipaisin näitä kieroja pitkästä aikaa kun sain inspiraation Itä-Suomen reissulta. Siellä rinkeliperinne elää yhä. Innostuin tutkimaan (=aloin laiskasti googlata) rinkelin menneisyyttä . Karjalaan ja Savoon se tuli idästä eli Pietarista, jonne se puolestaan kulkeutui Puolasta. Puolan juutalaisen väestön keskuudessa se tunnettiin jo 1500-luvulla. Vesirinkeleihin tarvittiin vähän aineita ja ne täyttivät monet uskonnon asettamat ehdot niin, että niitä sai syödä erlaisten paastojenkin aikana. Sama lähtökohta on meidän vesirinkelimme fiinillä amerikanserkulla eli bagelilla, joka nyt on tullut rapakon takaa Suomeenkin ikäänkuin uutuutena. Bagel halkaistaan ja väliin pannaan Philadelphia-juustoa ja savulohta ja johan tulee city-olo kuin Nykissä ikään.
Minulla on viitisen metriä keittokirjoja ja vesirinkelien ohje löytyi kahdesta, molemmat perinneruokakirjoja. Mutta netissä tulee tästäkin hausta parisataatuhatta osumaa. Suomalaiset ruokablogit se on rullannut läpi pari vuotta sitten, mutta resepteissä ei ole isoja heittoja.
Minä tein liian pieniä rinkeleitä yrittäessäni tähdätä sellaiseen kokoon, joka halkaistuna mahtuu tavalliseen (=vanhaan) leivänpaahtimeen. Rinkeli maistuu minusta parhaalta paahdettuna, voita ja appelsiinimarmeladia päälle. Seuraavalla kerralla isompia.
Tein puolenlitran taikinan eli vettä, hiivaa (50g), vehnäjauhoja (n.900g) ja suolaa (1tl), lisäksi noudatin suositusta ruokaisemmista rinkeleistä, lisäsin vielä pehmeää voita 100g. Ohjeissa sanotaan, että nostatettujenn rinkeleiden keittäminen ( 2l vettä + 2 rkl suolaa) riittää kun rinkeli nousee kattilan pohjalta pintaan. Minä voin ylpeänä ilmoittaa, että minun pienet rinkelini olivat kaikki syntymästään lähtien uimataitoisia, joten annoin heidän nauttia uinnista n.3-4 minuuttia ennen uuniinmenoa. Uuni 275 astetta ja 12 minuuttia (tai kunnes ovat kauniin vaaleanruskeita).

Valokuvaamisen vaikeus2

Tämä aihe on askarruttanut minua paljon viime aikoina, siitä on tullut lähes pakkomielle. Räpsin kuvia, siirrän tietokoneelle ja yritän sitten arvostella niitä, jotta oppisin mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt huomioimatta kuvaa ottaessani. Otetaanpa esimerkiksi vaikka tämä maaliskuun alussa otettu kuva, jonka oli tarkoitus ilmentää kevättä heleine väreineen.
No eivät ne värit sitten niin heleitä olleetkaan. Mutta mitä helskuttia?! Oikeassa ylänurkassa näkyy kuin näkyykin parvekkeella asuva joulukuusenjalka, väritykseltään kuvaan sopiva, mutta maaliskuu ja kevät! Minä en ole sitä tähän asti nähnyt, mutta kamerapa näkee kaiken. Sen verran osaan kuvia käsitellä, että voin leikellä pienemmiksi, mutta jos otan oikeasta sivusta, lähtee linnun pää - ei kiva - ja jos otan yläreunasta, lähtevät tulppaanien kukinnot - ei kiva. Nyt minä sitten huomaan pöytäliinan kuprut, mutta se on jo pientä tässä tilanteessa. Kaikesta oppii. Tästä opin sen, että kuvat pitää siirtää heti tietokoneelle ja tehdä se kriittinen tarkastelu ja ottaa sitten parempi versio. Minulla oli muutaman päivän väli ja tulppaanit olivat jo entisiä.

Tämä kuvaamisen jatkuva ajattelu käynnistyi, kun luiskahdin täydelliseen leipomisblogiin, jossa käyn piinaamassa itseäni täydellisten kuvien katselulla. Siellä harhaillessani löysin reseptin, jossa oli jotakin uutta vanhalle, ikänsä leiponeelle herkkupepulle. Mitat ovat siinä blogissa omituiset, voisivat olla muunnettuja amerikkalaisista resepteistä. Ainakin bloginpitäjä käy usein Yhdysvalloissa ja käyttää sikäläisiä aineita ja välineitä.
Kuvan väri on vaihteeksi omituinen, koska lasilautanen on vaaleanpunaisen liinan päällä. Nyt sijoittaisin lautasen toisenlaiselle paikalle, mutta ei se enää käy, torttu on syöty.( En muistanutkaan soveltaa saamaani opetusta).
Se kuvasta. Tortun pohja on se minulle uusi:

2 valkuaista
180 g kookoshiutaleita
115 g sokeria sekoitetaan hyvin ja painellaan voideltuun irtopohjavuokaan, minä yhteen isompaan, täydellinen tekijä käytti pienempiä vekattuja annosvuokia, erittäin täydellistä.

Pohja/t paistetaan 150-asteisessa uunissa n. 30-45 minuuttia koosta riippuen, kypsän väri kauniin ruskea. Opin yritys-erehdys-menetelmällä, että kannattaa antaa pohjan jäähtyä kunnolla niin se kestää käsittelyä paremmin eli sokeri kovettuu jäähdyttyään.
Täytteeksi voi varmaankin laittaa jotain valmistakin vanukasta, mutta minä tein vaniljakreemin blogin ohjeella, mutta onneksi ymmärsin tehdä vain puoli annosta, se riitti hyvin. Ei se oikeastaan ollut ymmärryksestä kiinni, vaan siitä, että koko annokseen olisi mennyt 4 keltuaista ja pohjan tekemisestä oli jäljellä 2 keltuaista. En halunnut saada vaivoikseni kahta valkuaista ja keksiä niille käyttöä. Niitä voisi tietysti pitää kuoren osana ja nakata menemään, niinkin on joskus tehty, mutta päätin puolittaa annoksen ja se riitti. Eli

2½ dl maitoa
37½ g sokeria
22½ g maizenaa
½ tl aitoa vaniljauutetta
ja kun näitä on kevyesti kiehautettu ja naurettava sokerimäärä on sulanut, lisätään
2 keltuaista eikä enää keitetä.

Jäähtynyt kreemi kaadetaan torttupohjalle ja pinnalle tuoreita hedelmiä ja marjoja. En halunnut laittaa tuoreita vadelmia, sillä olen nähnyt niistä upeita kuvia enkä ikinä pysty samaan. Laitoin tuoretta ananasta, koska se on hyvää ja oli tarjouksessa, ja tuoreita pensasmustikoita, joita ei voi verratakaan metsämustikoiden makuun, mutta niitä ei tuoreina löydy(nämäkin näyttävät tulleen Chilestä Belgian kautta, älytöntä) ja pakastettuja punaisia viinimarjoja.

Pienet prinsessat

Ruotsi elää prinsessahuumassa, ja media ottaa siitä irti kaiken mahdollisen. Raskautta ehdittiin odottaa niin kauan, että kansalaisia alkoi jo ahdistaa ajatus, ettei lasta tulekaan. Kruununprinsessan vatsan- ja vyötärönseutua zoomattiin ja kun ilmoitus tulevasta perheenlisäyksestä annettiin, alkoi herkeämätön odotus, suorastaan kollektiivinen koko kansan raskaus. Vatsan kuvia, äitiysvaatteiden ruotimista, sukupuolen aprikointia, synnytyksen ajankohdan urkkimista, sillä hovin uskottiin harhauttaneen tiedotuksellaan. Monarkian kannatus lähti nousuun, sillä suurin osa ruotsalaisista halusi katsoa eteenpäin kaikkien skandaalien jälkeen. Tyylittömät vaatteet, kauneusleikkaukset ja toinen toistaan seuraavat luksuslomat vielä kestettiin, mutta uskottomuudet, herraklubit sylitansseineen ja mafiakytkökset olivat jo liikaa.

Ja nyt on sitten pikku-Estelle syntynyt ja nimen ällistely päällimmäisenä. Ruotsalaiset ahmivat prinsessakakkua, jolla yleensä kruunataan kaikki juhlat ja nythän se on todella nimensä veroinen, ja siinä kakun ohella sulattelevat nimiä. HistorioitsijaHerman Lindqvist, jonka kansantajuiset historiankirjat ovat tehneet koko kansan tutuksi, sohaisi ampiaispesään, kun hän paheksui lapsen nimilitaniaa. Kuningatar Estelle ei sovi historiallisten perinteiden jatkajaksi. Nimi tuo hänen mieleensä yökerhokuningattaren, 30- luvun elokuvadiivan tai leivoksen (uskon, että sen niminen leivos kehitellään ja kaikki ruotsalaiset sellaisen syövät tytön syntymäpäivinä), mutta kuninkaallinen arvokkuus siitä puuttuu. Toisaalta Victoria on äärettömän suosittu nimenomaan välittömyytensä ja mutkattoman esiintymisensä takia ja vaikuttaa aina aidosti kiinnostuneelta keitä sitten tapaakin. Myös hänen sinnikäs taistelunsa rakkautensa puolesta teki hänestä "koko kansan prinsessan", ruotsalaisethan rakastavat rakkautta ja liikuttuvat pelkästä ajatuksesta, että jossakin solmitaan rakkausliitto. Lindqvist on jo julkisesti pyytänyt anteeksi sohaisuaan, ja nimi on pian saanut enemmistön kannatuksen ja tulevaisuudessa varmaankin luokkahuoneet täyttyvät estelleistä.

Minua on ihmetyttänyt se suosio, joka Victorialla tuntuu olevan Suomessa. Kai se sitten on niin, että suomalaiset halajavat kuninkaallista loistoa, prinsessaromantiikkaa ja tirkistelyä näiden etuoikeutettujen ihmisten kiiltokuvaelämään. Niidenkin kulissien takana on elämä murheineen, jopa rakkaudenkin kuoleminen, toki luksusversiona taloudellisesti erittäin turvatuissa oloissa.
Mutta minullapa on Suomessa ikioma prinsessa, viikkoa vanhempi ja kiloa painavampi kuin Estelle. Nimeä en vielä tiedä, tuskin kuitenkaan Estelle. Olen pakkaamassa laukkuja matkustaakseni tutustumaan tähän pieneen, ihmeelliseen olentoon, jossa yhdistyvät monet minulle rakkaat ihmiset ja lisäksi jotakin aivan uutta. Kohta minun on aika tehdä tilinpäätös Ruotsinvuosistani ja sitten siirryn mummolanpitäjäksi Suomeen.

Valokuvaamisen vaikeus

johtuu varmaan sen helppoudesta. Ilman digitaalikameraa en edes kuvaisi. Nyt on sellainen harhaluulo, että kuvaaminen on helppoa ja kuvaa voi korjailla kaikkien ominaisuuksiensa osalta, joten siitä on mahdollista tehdä täydellisen onnistunut. Hah. Minä en osaa mitään näistä vaiheista ja sen ovat kuvat näköisiäkin. Jotta todella tajuaisin oman kehnouteni, törmäsin liekö sitten kohtalon ohjaamana täydellisen kauniiseen ja tyylikkääseen blogiin, joka aivan syystäkin on Norjan suosituin. www.passion4baking.com on masentavan kaunis, kaikki esineet, välineet ja tarvikkeet on huolella valittu ja väriskaala on pastelli, lempiväri hento roosa. Kakunkoristeetkin ovat tyylikkäitä ja värit soinnutettu.

Minä päätin itseäni nöyryyttääkseni tehdä ohjeen vaihekuvilla. Ensimmäisen, jossa ainekset ovat kerättyinä valmiiksi, unohdin ottaa enkä sitten kasannut näkösälle uusia. Valmistumassa on leivonnainen, jonka olen nimennyt (mielestäni syystä) herkkurinkiläksi. Resepti on peräisin piikomisreissulta Englantiin joskus vedenpaisumuksen ja kivikauden välissä. Ainakin siitä nyt tuntuu olevan ikuisuus.

Rinkilään tarvitaan

125 g voita

1½ dl sokeria ja ne vatkataan vaahdoksi

Lisätään

2 rkl appelsiini- tai aprikoosimarmeladia

2 munaa ja vatkataan lisää

Kuivina aineina

6 dl vehnäjauhoja ja niihin sekoitetaan

3 tl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

1 dl rusinoita

1 dl rouhittuja manteleita

1½ dl maitoa lisätään vuorotellen kuivien aineiden kanssa.

Tämäkin näyttää sementtimyllyltä tai savelta.

Taikinasta nostellaan ronskinkokoisia kokkareita ympyrän muotoon pellille

Paistetaan 15-18 min. /225◦

Kuorrutetaan tomusokerikuorrutuksella (vanha nimi, tiedetään, uusi on joku pikeeri tai lakeeri. Tai joku). Sen päälle voi ripotella mielensä mukaan joko koristeeksi tai makua antamaan mitä nyt sattuu löytymään. Minä löysin wienernougatrouhetta, ei se ulkonäköä kaunista, mutta maku sopii oikein hyvin.

Eli kuvien kanssa ei mennyt niin kuin Strömsössä. Minulla ei myöskään ole sisustuksellisesti kauniita ja persoonallisia esineitä, vaan kaikki näyttää kuvissa vielä epämääräisemmältä kuin luonnossa ja kuvista löytyy aina ylimääräistä rajattavaa, jos ei muuta niin tahroja, reikiä, naarmuja, joita en ole koskaan huomannutkaan.

Sitä pitää nyt sitten pohtia, mitä tässä kannattaisi tehdä. Mutta nyt juon kahvia ja haukkaan kakkua.

Minäkin olen vanha, lol

Nora Ephron on 1941 syntynyt amerikkalainen elokuvaohjaaja, tuottaja ja käsikirjoittaja, joka on tehnyt monta menestyselokuvaa. Sen lisäksi hän on kirjoittanut kirjoja, jotka ovat olleet myyntimenestyksiä.

Minä olen kirjoittanut hänestä aikaisemminkin blogiin luettuani En voi kaulalleni mitään. Se käsittelee vanhenemisen vaikutusta ulkonäköön (yök). Hän on itse upea ilmestys, näyttää huomattavasti ikäistään nuoremmalta, pitkä, hoikka nainen. Minä tunnistan itsessäni kaikki ne vanhenemisilmiöt, joita hän kuvailee kirjassa, mutta sen lisäksi minä tunnun tulevan vanhetessani aina vain paksummaksi ja lyhyemmäksi. Vai voisiko se olla jokin optinen harha?

I Remember Nothing käsittelee vanhenemista jonkinlaisena tilinpäätöksenä ja luopumisena, jolloin elämänarvot kiteytyvät ja asettuvat kohdalleen. Muististakin voi joutua luopumaan. Ephron sanoo ensin tulkinneensa muistin huononemisen oireita sillä, että kovalevy on täynnä, muistimegat ja -gigat käytetty eikä voi enempää muistaa. Mutta sitten hän oivalsi, että kovalevy onkin tyhjenemässä. Joillakin tyhjenee kokonaan jo elinaikana ja se on traagista.

Kirjassa on paljon listoja, jotka saivat ainakin minut laatimaan mielessäni vastaavia omasta elämästäni. Kirjailija luettelee asioita, joista hän ei halua tietää eikä oppia yhtään mitään, asioita, joita hän ei tule kaipaamaan ja vastaavasti asioita, joita hän tulee kaipaamaan, kun on luopumisen aika. Lista asioista, jotka hämmästyttävät ihmisiä kerta toisensa jälkeen, vaikka pitäisi kerrasta ymmärtää näiden asioiden totuus, sisälsi kaksi, jotka vähän ravistelivat:

• Koskaan ei voi tietää totuutta kenenkään avioliitosta - oma mukaanlukien.
• Ihmiset ovat omistamiensa koirien näköisiä.

Avioliittoani en käy tässä syväluotaamaan ja koiraa ei minulla ole. Nyt en uskalla ajatella minkä rotuiseen tuntisin vetoa, jos olisin koiraa hankkimassa, mutta ulkonäköä ajatellen kai se sitten olisi bernhardilainen. Tämä palautti mieleeni jostain muusta yhteydestä lukemani neuvon, jonka sanottiin piristävän , jos on ihmissuhderistiriitoja eli mietipä mitä eläimiä puolisosi sukulaiset muistuttavat. Minä innostuin ja löysin heti monta !
Asia, joka saa minut tuntemaan sielunsympatiaa ja sisaruutta Nora Ephronin kanssa, on hänen kantansa kolesteroliin. Hän aloitti uransa toimittajana ja joutui vasta-alkajana tarkastamaan kokeneiden toimittajien artikkelien faktat ja vastaamaan niiden oikeellisuudesta. Luotan hänen ammattitaitoonsa kun hän kertoo kartoittaneensa kolesterolitutkimuksen nykytilan. Ravinnon kolesteroliarvolla ei ole käytännöllisesti katsoen mitään yhteyttä veren kolesteroliarvoihin. Minäkin olen omien kolesteroliarvojeni takia yrittänyt perehtyä tilanteeseen. Netissä on aineistoa pilvin pimein, mutta yhä enenevässä määrin tulee tietoa siitä, ettei kolesterolilla ole konnan rooli verisuonten tukkeutumisessa. Nora Ephron antaa usein kirjoissaan ruokaohjeita. Häntä tympäisevät ystävättäret, jotka näykkivät mautonta valkuaismunakasta kolesterolin pelossa. Hän muistuttaa, että paras munakokkeli ja munakas syntyvät, kun kahta munaa kohti lisätään vielä yksi keltuainen. Amen.
Samanaikaisesti kun aivoni oli viritetty vanhuusteemaan, tuli Ruotsin pääministeriltä (47 vee) julkisuuteen ehdotus eläkeiän nostamiseksi 75:een, jotta ylipäätään olisi varaa maksaa eläkkeitä tulevaisuudessa. Ehdotus toteutuessaan varmasti poistaisi maksuongelman. Osa ikäihmisistähän kuolisi niin sanotusti saappaat jalassa eli työpaikoilleen. Fredrik Reinfeldt haluaa myös, että 50 täyttäneet voivat opiskella itselleen uuden ammatin, jos vanha menee alta tai on liian raskas ja vaativa vanhustyöläiselle. Jos Reinfeldt tämän älynväläyksen takia menettää paikkansa seuraavissa vaaleissa, hän tulee onneksi saamaan palkkaansa vastaavan eläkkeen samantien eikä hänen tarvitse ruveta ajattelemaan sen järkevämpiä, ties vaikka ei osaisi.

Vuotuinen tortunvääntö

Päivitetty kuva Runebergin tortuista sillä parhaalla reseptillä, milläs muulla. Makuasiahan se on kuka mistäkin tykkää, mutta kun näitä kerran vuodessa teen, ei minulla ole mitään intoa enää kokeilla uusia torttureseptejä. Tämä on muuttunut perinteeksi ja perinteen on maistuttava juuri siltä miltä aina ennenkin, eihän se muuten olisikaan perinne. Itse Johan Ludvigista en perusta, ei niin paljon ole aikaa edes eläkeläisellä, että alkaisi lukea jotain sellaista minkä koulu pakkosyötöllä pilasi.

Leikki

Löysin kolmisen vuotta sitten netin rajattomasta tarjonnasta Huumorinkukan blogin, jota olen seurannut tiiviisti siitä lähtien. Sitä emännöi reipas ja persoonallinen naisihminen aivan riemastuttavalla peräpohjolan murteella. Lieköhän myös murteella osuutensa siihen, että sivuilta välittyy niin aito ja läheinen tunnelma. Kun kuvittelen, että lääkäri ja pankkiherra puhuisivat minulle rehevällä murteella, niin kyllähän minä luottaisin sataprosenttisesti, kertoisin ihan halusta kaikki vaivani ja huoleni ja haluaisin apua jatkossakin. Murre on - tai oli ainakin ennen - itse kunkin varsinainen äidinkieli. Sen käyttö riisuu puhujasta kaiken teennäisyyden ja tärkeilyn. Tämä on mielestäni selitys Heli Laaksosenkin murrerunojen menestykseen. Nykyään murteet ovat laimentumassa yleiskielen vaikutuksesta. Yleiskieli on usein köyhää ja väritöntä ja kun ei ole ilmeikkäitä sanoja ja sanontoja, sitä höystävät usein kirosanat, veet ja peet ja samat englanniksi ainakin, jos nuoria kuuntelee.

Tarkoitukseni on nyt kuitenkin kommentoida Huumorinkukan blogissaan esittelemää ravintolaleikkiä, jota heillä leikitään antaumuksella. Minäkin leikin sitä monet vuodet, mutta lopetin, kun perheestä oli jäljellä vain sen perustajat. Saattoi olla tyhmästi tehty, sillä leikkihän on erinomainen tapa nostaa parisuhde arjen yläpuolelle. Juhla on, kun juhlan tekee.

Leikki on kolmen ruokalajin ateria kotona kauniisti tarjottuna. Minun ravintolani oli auki sunnuntaisin. Suunnittelin ruokalistoja huolella, sekin oli mukavaa ajankulua. Kirjoitin ateriakokonaisuuksia vihkoon, jotta on mistä ottaa muuhunkin vierastarjoiluun. Raskaalle pääruoalle kevyt alku- ja jälkiruoka, lihaa ja kalaa sopivassa suhteessa, ruokien värit, koostumukset ja maut, ajoituksen oppiminen niin, että ruoka ilmestyy pöytään vaivattoman näköisesti. Tämä leikki maksoi lähinnä aikaa ja sen minä ruokahullu annoin mielelläni. Rahaa se ei vaatinut paljon enempää kuin arkinen syöminen. Tein hyvin usein vihanneksista sosekeittoja, joita voi maustaa tuorejuustoilla, Auralla yms. Lähes kaikki vihannekset sopivat, turnipsia en ole kokeillut, mutta voi sekin toimia. Kun syö ensin keittoa, ei tarvitse olla isoa annosta lihaa/ kalaa ja siinä se hinta tasoittuu. Jälkiruoasta jää hyvä mieli ja raukea olo ja sen voi sunnuntaina suoda. Lautasliinat, kynttilät, jalalliset lasit, kukat ja muut koristeet luovat tunnelmaa.

Tästä leikistä minä luovuin!? En muistaakseni tehnyt mitään päätöstä, saattoi osua muuton yhteyteen ja moni muukin asia muuttui. Olin sen jo unohtanut kunnes se tuli vastaan Huumorinkukan blogissa. Pitää miettiä.

Vielä viime sunnuntaina mätkäisin pöytään arkisen sopan, jonka tarkoituksena oli tehdä loppu iäisyysmetvurstista, joka on täällä kummitellut joulusta lähtien.Pelkillä vihanneksilla tämä olisi hyvä, lempeä alkukeitto, mutta kun ei ollut muuta tarjolla, sitä piti rikastuttaa ja terävöittää eli pohjana on ranskalaisen keittiön klassikko purjoperunasosekeitto.

Tarvitaan:

purjo, silputaan
5-6 perunaa, pieninä lohkoina ja näitä kuullotetaan voissa. Sitten lisätään

kasvis- tai lihalientä tai molempia niin että purjoperunasilppu peittyy ja kun on kypsää, soseutetaan
Mausteiksi valkopippuria, suolaa(?), sambal oelek tai chili, soijaa
ja vielä
tölkki 3 juuston ruokakermaa
vielä metvurstikuutiot ja tasapainottamaan HK:n bleu, puoli lenkkiä
perään meni vielä tähteeksi jäänyttä keitettyä parsakaalia ja herneitä
ja viimeistellään persilja- ja/tai korianterisilpulla, joita ei sitten ollutkaan kotona

Arkisuusteeman korostamiseksi kuvakin on otettu hellan kulmalla, mutta kyllä tämä ihan lautasilta syötiin.

Saiturin aarre

Näin hiljattain vilauksia ohjelmasta, joka on itse asiassa paljon katsottu sarja, mutta en halua katsella yhtään enempää ja kauhistella voihirveääeivoiollatotta. Ohjelman aihe on liian pitkälle viety keräilyharrastus. Kaikki varmasti keräilevät jotakin, jos ei muuta niin ahneesti ja uutterasti rahaa. Siinä ohjelmassa näytettiin miten innokkaan keräilijän koti alkaa muiden mielestä muistuttaa kaatopaikkaa. Yhdellä hamsterilla oli säästettyinä kaikkien tilaamiensa lehtien vuosikerrat. Niput olivat pinottuina seinien vierustoille ja ylettyivät kattoon asti. Kaikki pinnat ja tasot olivat täynnä lehtiä. Asuntoon jäi vain ahtaita, kapeita käytäviä, joita myöten asunnonhaltija, pieni harmaapäinen ukkeli, puikkelehti.

Ruotsalaisesta aikakauslehdestä luin joulun alla herttaisesta mummosta, jolla on yli 2000 koristetonttua. Hän ottaa ne marraskuussa esiin sadoista laatikoista, joissa ne makaavat silkkipaperiin käärittyinä. Laatikot täyttävät yhden huoneen, monta komeroa ja asunnon ullakkovaraston. Mummelilla menee pari viikkoa tonttu-ukkojen esillepanoon ja tietysti tammikuu niiden pakkaamiseen laatikoihin. Joululahjoiksi hän saa tietysti tonttuja, kenenkään ei tarvitse paljon miettiä mitä antaisi.

Minäkin kerään, siis kuulun ihmisrotuun. Ja keräily on mukavaa, vaikein asia lienee rajan vetäminen. Kokoelma pitää julistaa valmiiksi. Minä keräilin monta vuotta sinivalkoisia lautasia. Yhdestä lahjaksi saadusta aloitin. Se oli niin kaunis, että halusin sen seinälle ja siellä se oli jotenkin orvon näköinen, ikäänkuin vahingossa sinne joutunut. Siis lisää. Niitä löytyi kaupoista, kirppiksistä, matkamuistoina. Nyt niitä on 67 keittiön seinillä. Enempää ei mahdu ja ymmärrän sen verran itsekin, etten voi jatkaa muihin tiloihin, siitä tulisi mauton astiakauppa-look. Ja nyt sitten näin tavaratalossa aivan ihanan keräilysäännöt täyttävän yksilön ja kun tätä media-aikaa eletään, googlasin tuotemerkin. Voi hyvät hyssykät, siellä niitä on, varmaankin tusina erilaista, isoja, pieniä, pyöreitä, suorakaiteen muotoisia, sydäntälämmittävän romanttisia ja nostalgisia.
Minä en saa niitä päästäni. Minun iässäni on jo ehtinyt kuulla kyllästykseen asti, ettei tavaraan saa kiintyä, ei sitä mukaansa saa joutuu sitten millaiseen tuonpuoleiseen tahansa. Mutta asiaa voi tarkastella myös siltä kannalta, että se tavaranhimo on tyydytettävä tässä elämässä, toista tilaisuutta ei tule.

Jos minä mummeli asuisin maankorvessa omassa mökissä, jatkaisin varmaan sisätilojen loputtua lautasten ripustelua ulkoseiniin ja lopuksi katollekin. Sitten minä pääsisin/ joutuisin lehtiin ja televisioon ja ihmiset saisivat ällistellä voihirveääeivoiollatotta, kaikkea se maa päällään kantaa.