En ole pitänyt näin pitkää kirjoittamistaukoa blogin aikana eikä syynä ole todellakaan joululoma vaan loma joulusta. Tuntuu, että vuosi vuodelta joulu merkitsee aina vain vähemmän ja sen ympärillä alati kasvava oheistoiminta ja -krääsä tulevat suorastaan vastenmielisiksi. Tunnelmaa ja sisältöä ei voi pelkästään ostaa. Tässä olen viikonpäivät hoitanut jääkaappia, laatikoita sisään ja ulos, pitänyt silmällä (ja haistellut) kaikenlaisia purkkeja ja kelmunyyttejä ja silti olen varma, että jonnekin täysinäisen kaapin kätköihin on unohtunut ruokaa pilaantumaan. Tilanteesta tekee moraalisen ja eettisen ongelman se, että minulla on selkäytimessä lähtemättömästi Elämän Perusohjenuora: ruokaa ei haaskata. Tämä on todennäköisesti ikäpolveni ja luokkani perintö vanhemmilta, jotka tiesivät omakohtaisesti mitä nälkä on. Sotavuodet vielä viimeistelivät tämän opin niin, että siitä on tullut minulllekin elämän perusarvo, jota ei kyseenalaisteta. Huumorintajuinen mutta nuuka Isäni sanoi, ettei oksennuksenkaan saa antaa tulla " hampaan yli", niellään vain urhoollisesti takaisin.
En ole oppinut aikaisemmista jouluista mitään, sillä taas on liikaa ruokaa ja odotan, että arki ja yksinkertainen ruokahuolto palaavat. Ruoan ajatteleminenkin tuntuu työläältä, olen pitänyt taukoa toistenkin ruokablogien lukemisesta. Keittokirjaharrastuksenikin tuntuu jo ajatuksena raskaalta ja lihottavalta. Minkälaista elämää tämä jatkuva ruoan ajattelu oikein on? Miksi ei raikas vesi ja hedelmä silloin tällöin riitä? Minulla voisi olla unelmavartalo ja sitten alkaisin lukea muotiblogeja ja ostella muodikkaita vaatteita ja asusteita, kerätä kenkiä ja merkkilaukkuja... Mikähän sellaisen ihmisen jouluun toisi tunnelmaa?Omista tunnelmistani päätellen minua odottaa laihis kuten aina tähän aikaan. Tulokseton kuten aina.
maanantaina, joulukuuta 28, 2009
sunnuntaina, joulukuuta 06, 2009
Ernstin joulusydän
Ernst Kirchsteiger on koko Ruotsin kansalle pelkkä Ernst, mies, joka rakentaa tunnelmia, sisustaa, nikkaroi, ompelee, leipoo, keittää ja ennen kaikkea rakastaa kukkia. Hän on tehnyt televisiolle sisustusohjelmia jo monta vuotta. Formaatti on se, että ihmisillä on ongelmana epäviihtyisä, persoonaton tila - huone, talo, mökki, terassi, venevaja, kellari - ja Ernst apulaisineen ottaa homman hoitaakseen ja luo tarvittavan tunnelman omilla ratkaisuillaan ja lopuksi tarjoaa omistajille juhla-aterian uusitussa tilassa. Hän on lähes parimetrinen, päälle viisikymppinen miehenköriläs, josta pitävät kaikki lemmikkieläimistä ja vauvoista lähtien.Häneltä ilmestyi tänä syksynä joulukirja, jossa on ruoka- ja leipomisohjeita, koristeiden tekoa ja kukka-asetelmia.
Minä tein kirjasta kanelisydämiä, koska ohjeessa on pieni, ainakin minulle uusi niksi eli yhtenä aineena vaniljakastikejauhe ja hyviä tuli, teen toistekin. Kuvasta näkee tekemäni virheen, kanelia tuli päälle liikaa joten sydämet ovat palaneen/ likaisen näköisiä, mutta vain näköisiä.
Lautasen alakerrassa on joulutorttumutantteja valmiista pakastevoitaikinalevyistä. Luumutäytteen alustaksi leikkasin viipaleen mantelimassapötköstä ja lopputulos oli sekin uusinnan arvoinen.
Sydämien taikinaan vaahdotetaan
1,25 dl sokeria ja
200 g voita
Lisätään
4 dl vehnäjauhoja ja
2 dl vaniljakastikejauhetta
ja siinä se sitten, jääkaappiin rauhoittumaan puoleksi tunniksi, siis taikina.
Kauli taikina noin 4 mm paksuksi levyksi, ota sydänmuotilla kakkuja ja voitele ne munalla ja kasta sen jälkeen sokerikaneliseoksessa. Paista 200-asteisessa uunissa 6-8 minuuttia.
Minä tein kirjasta kanelisydämiä, koska ohjeessa on pieni, ainakin minulle uusi niksi eli yhtenä aineena vaniljakastikejauhe ja hyviä tuli, teen toistekin. Kuvasta näkee tekemäni virheen, kanelia tuli päälle liikaa joten sydämet ovat palaneen/ likaisen näköisiä, mutta vain näköisiä.
Lautasen alakerrassa on joulutorttumutantteja valmiista pakastevoitaikinalevyistä. Luumutäytteen alustaksi leikkasin viipaleen mantelimassapötköstä ja lopputulos oli sekin uusinnan arvoinen.
Sydämien taikinaan vaahdotetaan
1,25 dl sokeria ja
200 g voita
Lisätään
4 dl vehnäjauhoja ja
2 dl vaniljakastikejauhetta
ja siinä se sitten, jääkaappiin rauhoittumaan puoleksi tunniksi, siis taikina.
Kauli taikina noin 4 mm paksuksi levyksi, ota sydänmuotilla kakkuja ja voitele ne munalla ja kasta sen jälkeen sokerikaneliseoksessa. Paista 200-asteisessa uunissa 6-8 minuuttia.
maanantaina, marraskuuta 30, 2009
Jouluvihko
Minulla on tavallinen sinikantinen ruutuvihko, jonka kannessa lukee Joulu. Vihossa on meillä toistuvien jouluruokien reseptejä, työlistoja (laiska töitään laskee, tiedetään), siellä on kommentteja valmisruoista, hinnoista, valmistajista ja sitten siellä on kulloisenkin joulun ruokalista - aatto, joulupäivä, tapaninpäivä - ja luettelo joululeipomuksista. Siinä vihossa on viimeiset 12 joulua ja nyt kun sitä lukee, se onkin mielenkiintoinen ja palauttaa mieleen monenlaista. Siinä on perheen ruokakulttuuria, ajankuvaa ja ties mitä. Käynnistäessäni tietojen keräyksen en ajatellut muuta kuin ettei tarvitsisi joka vuosi etsiä ja selata samoja reseptejä ja muistella millainen kinkku viimeksi hankittiin ja mistä.
Nyt minä näen vihosta miten asiat pysyvät samoina samalla kun ne muuttuvat. Vihosta näkee millä kohdalla yhdestä joulunviettäjästä tuli kasvissyöjä tai milloin Lapsenlapsella oli maitoallergia. Näkee senkin, ettei järkeä ole tullut matkan varrella, aina on liian paljon ja liian monia sortteja, mutta ei tätä kierrettä saa poikki, jos joulun viettää kotona ja haluaa hemmotella jälkeläisiään ja säilyttää joitakin säikeitä omaan onnelliseen lapsuuteen, joka on ajassa ja paikassa saavuttamaton ja jonka muistoja ei ole enää monta jakamassa.
Pakko on leipoa piparkakkuja, jotta saa syödä taikinaa. Lapsuudenkodissa sitä syötiin salaa keittiön kylmäkomerosta ja vasta vuosikymmeniä myöhemmin Äiti kertoi tietäneensä nämä vohkimiset ja olleensa itsekin osallinen. Hän oli jo alun alkaen varautunut useamman taikinaerän tekemiseen. Pakko on olla lanttu-, peruna- ja porkkanalaatikkoa. Muiden mielestä niillä saadaan aikaan joulun tuoksu (lanttulaatikko tuo ilmoille joulun löyhkän). Tätä nykyä minä tarvitsen jouluuni myös niiden maut, lapsena minäkin koin ne enimmäkseen tuoksuina. Pakko on tehdä kotikaljaa - vaarinkaljaa - lapsuudenkodin perintönä. Useimmiten se onnistuu, välillä se syntyy kuolleena eikä herää henkiin.
Vihosta palautuvat mieleen älyttömät kotijuustokokeilut viiden litran kattilalla lopputuloksena pieni, mauton kahvikupin kokoinen paakku tai suurisuuntainen tryffeliprojekti, jonka lopputulos ei koskaan hyytynyt leikattavaan muotoon vaan sitä syötiin lusikalla suoraan vuoasta, syötiin koska oli hankittu kalliit aineet.
Nyt minä oikeastaan toivon, että olisin aina, aikojen alusta, pitänyt jouluvihkoa ja kirjoittanut sinne muitakin joulumuisteluksia.
Nyt minä näen vihosta miten asiat pysyvät samoina samalla kun ne muuttuvat. Vihosta näkee millä kohdalla yhdestä joulunviettäjästä tuli kasvissyöjä tai milloin Lapsenlapsella oli maitoallergia. Näkee senkin, ettei järkeä ole tullut matkan varrella, aina on liian paljon ja liian monia sortteja, mutta ei tätä kierrettä saa poikki, jos joulun viettää kotona ja haluaa hemmotella jälkeläisiään ja säilyttää joitakin säikeitä omaan onnelliseen lapsuuteen, joka on ajassa ja paikassa saavuttamaton ja jonka muistoja ei ole enää monta jakamassa.
Pakko on leipoa piparkakkuja, jotta saa syödä taikinaa. Lapsuudenkodissa sitä syötiin salaa keittiön kylmäkomerosta ja vasta vuosikymmeniä myöhemmin Äiti kertoi tietäneensä nämä vohkimiset ja olleensa itsekin osallinen. Hän oli jo alun alkaen varautunut useamman taikinaerän tekemiseen. Pakko on olla lanttu-, peruna- ja porkkanalaatikkoa. Muiden mielestä niillä saadaan aikaan joulun tuoksu (lanttulaatikko tuo ilmoille joulun löyhkän). Tätä nykyä minä tarvitsen jouluuni myös niiden maut, lapsena minäkin koin ne enimmäkseen tuoksuina. Pakko on tehdä kotikaljaa - vaarinkaljaa - lapsuudenkodin perintönä. Useimmiten se onnistuu, välillä se syntyy kuolleena eikä herää henkiin.
Vihosta palautuvat mieleen älyttömät kotijuustokokeilut viiden litran kattilalla lopputuloksena pieni, mauton kahvikupin kokoinen paakku tai suurisuuntainen tryffeliprojekti, jonka lopputulos ei koskaan hyytynyt leikattavaan muotoon vaan sitä syötiin lusikalla suoraan vuoasta, syötiin koska oli hankittu kalliit aineet.
Nyt minä oikeastaan toivon, että olisin aina, aikojen alusta, pitänyt jouluvihkoa ja kirjoittanut sinne muitakin joulumuisteluksia.
sunnuntaina, marraskuuta 22, 2009
Lodju
Jauheliha-perunalaatikko on tavallista kotiruokaa vuosikymmenien takaa ja siitä on yhtä monta versiota kuin on kokkiakin, oman äidin tekemä useimmiten paras. Minä tein tämän ns. omasta päästäni mitä tulee mittoihin ja määriin ja annoin säväyksen tätä vuosituhatta lisäämällä aineksiin kesäkurpitsaa ja aurinkokuivattua tomaattia ihan siitä syystä, että niistä oli päästävä eroon. Pieni tutkimus osoittaa, että nesteenä voi olla munamaito/ kermamaito/ lihaliemi. Minä käytin purkillisen Valion vuohenjuusto-tomaatti ruokakermaa, johon lisäsin n. 1½ dl hyvää lihalientä (jauheesta).
Lopputulos oli oikein maukas. Jos haluat kokeilla, niin silppua yksi sipuli ja viipaloi puolikas kesäkurpitsaa ja hauduta niitä öljytilkassa, lisää vielä lopussa pari hienonnettua valkosipulinkynttä (ne eivät saa ruskistua etteivät kitkeröidy) ja kourallinen pienittyä aurinkokuivattua tomaattia ja yrttisekoitusta ja laita seos syrjään odottamaan vuoroaan. Ruskista öljytilkassa 400 grammaa paistijauhelihaa, mausteeksi töpsäys valkopippuria, töpsäys chiliä, kaksi töpsäystä paprikaa, ronski luraus soijaa. Kuori ja viipaloi 6-8 perunaa. Lado öljyttyyn vuokaan perunaviipaleita, sitten sipuli-kesäkurpitsa-tomaattiseosta, jauheliha ja päälle vielä pari kerrosta perunaviipaleita. Yhdistä liemiainekset ja kaada sekaan, pinnalle runsaasti juustoraastetta - sellaista voimakasta gratiiniin sopivaa. Jos kotona olisi ollut Aura-juustoa olisin varmasti murustellut kerrosten väliin, mutta sitten olisi jo pitänyt miettiä suolan määrää ja tehdä muutoksia. Vuoka tunniksi 200-asteiseen uuniin. Tarjolle lisäkkeitä maun mukaan, puolukkasurvos ja maustekurkut ovat nostalgisen arkisen kotoisia.
Kuvassa oleva ruoka on jo pienemmässä vuoassa odottamassa seuraavaa päivää eikä enää esteettisen näköistä. Huomenna se siirtyy vielä pienempään vuokaan ja muistuttaa jo kompostia. Minä teen aina vanhasta muistista liian suuria määriä kahden tanakan liikkumattoman tarpeisiin, tuntuu muka jonkinlaiselta kestävän kehityksen mallilta, kun tekee kerralla enemmän, tiedä sitten mitä siinä säästetään, jos säästetään. Aikaa? Energiaa? Tiskiä? Luontoa? Ajatusenergiaa?
sunnuntaina, marraskuuta 15, 2009
Oikea joulu
Taas se on alkanut, kohta riehahtaa täyteen vauhtiin ja silloin siltä ei enää välty. Kaupallinen joulu ja kaikki jouluun kohdistuvat vaatimukset perinteistä, suvusta ja sovusta ja ne ovat lähes henkistä väkivaltaa. Ei saa olla yksin, ei saa antaa kenenkään muun olla yksin, ei saa katkaista perinnettä koski se sitten lanttulaatikkoa, aitoja kynttilöitä, lapsien - nyt jo aikuisten - tekemiä joulukoristeita, joulukorttien lähettämistä, jouluaamun kirkkoa jne.
Minun tunnelmallisimmat joulumuistoni ovat peräisin omasta lapsuudestani, joka oli köyhää ja yksinkertaista aikaa. Rahaa oli vähän, valmista tavaraa vielä vähemmän. Silti on mieleen jäänyt tuoksuja, värejä, valoja, salaisuuksia ja valmisteluja, jotka toistuivat joka vuosi samanlaisina. Siivousta kellarista vintille, leipomista ja ruoanlaittoa säädetyssä järjestyksessä, sillä jääkaappia eikä pakastinta ollut, koristeiden askartelua, radion joululahjavalvojaisten kuuntelua ja lapsen loputonta joulunodotusta ja päivien laskemista.
Meidän kylällä ei ollut kauppojen näyteikkunoita, ei valaistuja teitä, ostoksilla ei tarvinnut aikaansa haaskata. Lahjat olivat useimmiten kotitekoisia ja niitä oli vähän. Sadan gramman suklaalevyt myytiin joulukääreissä enkä isompia levyjä muista silloin nähneenikään. Ruusu-täytesuklaalevy oli hienouden huippu. Oma suklaalevy oli arvostettu lahja, siitä vähän maisteli säästellen tai välillä vain haisteli, se oli aitoa onnea. Minä sain usein kirjan ja kerraston, sellaisen vaaleanpunaisen, pönäkän punttihousuisen kerraston. Mieleen on painunut myös joulupukkikynttilä, jota polttelin hitaasti kunnes jäljellä olivat vain sulaneet saappaat. Marsipaanipossua toivoin vuosikaudet tietämättä edes miltä marsipaani maistuu.
Jouluruokia olivat kinkku, laatikot, rosolli, riisipuuro sekahedelmäkiisselin kanssa, kotikalja, punainen vahakuorinen edamjuusto, joululimppu, joulutortut, rusinapullat ja piparkakut. Ei niistä ähkyä saanut vaan ihanan täydellisen onnen ja kylläisyyden tunteen. Pihalla tuikkivat lumilyhdyt ja taivaalla tähdet. Kuusen kynttilöitä piti vahtia koko ajan, ettei koti pala poroksi.
Ja se suuri kupla oli lapsen vankkumaton usko joulun ihmeeseen, siihen että maan päällä "niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen".
Minun tunnelmallisimmat joulumuistoni ovat peräisin omasta lapsuudestani, joka oli köyhää ja yksinkertaista aikaa. Rahaa oli vähän, valmista tavaraa vielä vähemmän. Silti on mieleen jäänyt tuoksuja, värejä, valoja, salaisuuksia ja valmisteluja, jotka toistuivat joka vuosi samanlaisina. Siivousta kellarista vintille, leipomista ja ruoanlaittoa säädetyssä järjestyksessä, sillä jääkaappia eikä pakastinta ollut, koristeiden askartelua, radion joululahjavalvojaisten kuuntelua ja lapsen loputonta joulunodotusta ja päivien laskemista.
Meidän kylällä ei ollut kauppojen näyteikkunoita, ei valaistuja teitä, ostoksilla ei tarvinnut aikaansa haaskata. Lahjat olivat useimmiten kotitekoisia ja niitä oli vähän. Sadan gramman suklaalevyt myytiin joulukääreissä enkä isompia levyjä muista silloin nähneenikään. Ruusu-täytesuklaalevy oli hienouden huippu. Oma suklaalevy oli arvostettu lahja, siitä vähän maisteli säästellen tai välillä vain haisteli, se oli aitoa onnea. Minä sain usein kirjan ja kerraston, sellaisen vaaleanpunaisen, pönäkän punttihousuisen kerraston. Mieleen on painunut myös joulupukkikynttilä, jota polttelin hitaasti kunnes jäljellä olivat vain sulaneet saappaat. Marsipaanipossua toivoin vuosikaudet tietämättä edes miltä marsipaani maistuu.
Jouluruokia olivat kinkku, laatikot, rosolli, riisipuuro sekahedelmäkiisselin kanssa, kotikalja, punainen vahakuorinen edamjuusto, joululimppu, joulutortut, rusinapullat ja piparkakut. Ei niistä ähkyä saanut vaan ihanan täydellisen onnen ja kylläisyyden tunteen. Pihalla tuikkivat lumilyhdyt ja taivaalla tähdet. Kuusen kynttilöitä piti vahtia koko ajan, ettei koti pala poroksi.
Ja se suuri kupla oli lapsen vankkumaton usko joulun ihmeeseen, siihen että maan päällä "niin hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen".
sunnuntaina, marraskuuta 08, 2009
Tatinin tätien torttu
eli Tarte Tatin omenatorttu, joka kuuluu ylösalaisin-leivonnaisten heimoon. Tarinan mukaan ranskalaisilla Tatinin tyttärillä oli hotelli ja ravintola, joiden bravuurinumeroksi muodostui tämä omenaherkku. Sen kerrotaan syntyneen vahingossa - miksei torttukin kun kerran useimmat meistäkin - kun taikina unohtui kiireessä torttuvuoan pohjalta. Se lisättiin päällimmäiseksi ja tulos olikin erittäin herkullinen. Näin joskus edellisen vuosisadan vaihteessa. Nyt tortusta on tullut jälkiruokaklassikko ja reseptejä on lukemattomia. Minä olen täysin tyytyväinen omaani, joka onnistuu aina ja on helppo.
Järkevintä on tehdä torttu valurautapannussa. Siinä voi sulattaa voin ja sokerin ja sitten hauduttaa ja karamellisoida omenalohkot, lisätä taikinakansi ja työntää kuumaan uuniin. Kypsä torttu kumotaan pannusta ylösalaisin tarjoilulautaselle ja se vaihe onkin kiperin. Pannu on tulikuuma ja painava ja minulla ei yksinkertaisesti piisaa bodya sen keikauttamiseen, mutta onneksi on vahva Apubody. Voimannäyte tulee hyvin palkituksi tällä suussasulavalla, toffeisen- pehmeällä omenatortulla, joka tarjoillaan kuumana tai ainakin haaleana. Lisänä voi olla pehmeää vaniljajäätelöä.
Mutta ensin tehdään taikina, minä hurautan kaikki aineet sekaisin monitoimikoneella. Taikinan tarvitsee rauhoittua tunnin verran jääkaapissa.
75 g voita
2 dl vehnäjauhoja
1 dl tomusokeria
1 keltuainen
1 rkl kylmää vettä (jos taikina on liian kuivaa)
4-5 hapokasta omenaa, vaikkapa Granny Smith, kuoritaan, lohkotaan neljään osaan ja asetellaan kupera puoli alaspäin paistinpannulle, jossa on
100 g voita
1 dl sokeria
ja sitten keitellään hissukseen parikymmentä minuuttia. Pannulle syntyy sakea kullankeltainen liemi, joka saa makua myös omenoista, ja omenalohkot pehmenevät. Taikinasta kaulitaan pannulle pyöreä kansi, liiat reunat taitellaan sisäänpäin ja pannu uuniin, 225 astetta ja 15-20 minuuttia. Torttu on syytä keikauttaa kuumana tarjoilulautaselle sillä jäähtyessään se jätkähtää pannuun kiinni.
Tässä keitellään voista ja sokerista siirappia, joka karamellisoi omenalohkot
Ja tässä on valmis torttu. Bon appétit!
Järkevintä on tehdä torttu valurautapannussa. Siinä voi sulattaa voin ja sokerin ja sitten hauduttaa ja karamellisoida omenalohkot, lisätä taikinakansi ja työntää kuumaan uuniin. Kypsä torttu kumotaan pannusta ylösalaisin tarjoilulautaselle ja se vaihe onkin kiperin. Pannu on tulikuuma ja painava ja minulla ei yksinkertaisesti piisaa bodya sen keikauttamiseen, mutta onneksi on vahva Apubody. Voimannäyte tulee hyvin palkituksi tällä suussasulavalla, toffeisen- pehmeällä omenatortulla, joka tarjoillaan kuumana tai ainakin haaleana. Lisänä voi olla pehmeää vaniljajäätelöä.
Mutta ensin tehdään taikina, minä hurautan kaikki aineet sekaisin monitoimikoneella. Taikinan tarvitsee rauhoittua tunnin verran jääkaapissa.
75 g voita
2 dl vehnäjauhoja
1 dl tomusokeria
1 keltuainen
1 rkl kylmää vettä (jos taikina on liian kuivaa)
4-5 hapokasta omenaa, vaikkapa Granny Smith, kuoritaan, lohkotaan neljään osaan ja asetellaan kupera puoli alaspäin paistinpannulle, jossa on
100 g voita
1 dl sokeria
ja sitten keitellään hissukseen parikymmentä minuuttia. Pannulle syntyy sakea kullankeltainen liemi, joka saa makua myös omenoista, ja omenalohkot pehmenevät. Taikinasta kaulitaan pannulle pyöreä kansi, liiat reunat taitellaan sisäänpäin ja pannu uuniin, 225 astetta ja 15-20 minuuttia. Torttu on syytä keikauttaa kuumana tarjoilulautaselle sillä jäähtyessään se jätkähtää pannuun kiinni.
Tässä keitellään voista ja sokerista siirappia, joka karamellisoi omenalohkot
Ja tässä on valmis torttu. Bon appétit!
sunnuntaina, marraskuuta 01, 2009
Paras pannari
Hakuohjelma antaa noin 24000 osumaa "maailman parhaalle pannukakulle". Se kertoo paitsi hakuohjelman kattavuudesta myös siitä, että pannukakku herättää mielihyvän tunteita. Maailman paras on useimmiten oman äidin valmistama. Resepteissä ei ole suuria eroavaisuuksia, mutta maailman paras ei ole mikään silava- tai sienipannukakku, vaan makea pannukakku, joka kaiketi syödään oman äidin keittämän maailman parhaan hillon kera.
Minulle tarjottiin äskettäin netin perusreseptistä tuotekehiteltyä versiota, joka on todella hyvä, maistuu vauvasta vaariin. Se on ruisjauhojen ansiosta ruokaisan ja täyteläisen makuinen. Sokeri ja voi tekevät siitä herkun, jonka voi tarjota paitsi lämpimänä jälkiruokana myös jäähtyneenä, jolloin se käy kahvileivästä. Piparkakkumuotilla voi ottaa vaikkapa sydämiä tai tähtiä pannarista. Jos niiden päälle turauttaa kermavaahtoa ja lusikallisen hyvää hilloa, on tuloksena näyttävä, maistuva leivos.
2½ dl vehnäjauhoja
2½ dl ruisjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1½ dl sokeria
1 tl suolaa
Nämä kuivat aineet vatkataan litraan maitoa ja vielä lisätään
2 munaa
100 g voita sulatettuna
Taikina kaadetaan leivinpaperilla vuoratulle uunipannulle ja paistetaan 225-asteisessa uunissa noin puoli tuntia.
Minulle tarjottiin äskettäin netin perusreseptistä tuotekehiteltyä versiota, joka on todella hyvä, maistuu vauvasta vaariin. Se on ruisjauhojen ansiosta ruokaisan ja täyteläisen makuinen. Sokeri ja voi tekevät siitä herkun, jonka voi tarjota paitsi lämpimänä jälkiruokana myös jäähtyneenä, jolloin se käy kahvileivästä. Piparkakkumuotilla voi ottaa vaikkapa sydämiä tai tähtiä pannarista. Jos niiden päälle turauttaa kermavaahtoa ja lusikallisen hyvää hilloa, on tuloksena näyttävä, maistuva leivos.
2½ dl vehnäjauhoja
2½ dl ruisjauhoja
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
1½ dl sokeria
1 tl suolaa
Nämä kuivat aineet vatkataan litraan maitoa ja vielä lisätään
2 munaa
100 g voita sulatettuna
Taikina kaadetaan leivinpaperilla vuoratulle uunipannulle ja paistetaan 225-asteisessa uunissa noin puoli tuntia.
tiistaina, lokakuuta 20, 2009
Viimeinen Wallander
Luin Henning Mankellin komisario Wallanderista kertovan kirjasarjan viimeisen osan Den orolige mannen ja uskon sen todella jäävän viimeiseksi. Liian usein on käynyt niin, että myyntimenestys vaatii jatkoa ja käy niin kuin David Morrellin Rambolle. Hänestä tuli kuolematon, vaikka ensimmäisen kirjan tarkoitus oli jäädä ainoaksi ja Rambo kuoli sen viimeisellä sivulla näyttävästi ja siinä oli tiettyä oikeudenmukaisuuttakin, olihan hän tuhonnut puoli kaupunkia taistellessaan järjestelmää vastaan.
Komisario Kurt Wallander on sarjan alusta lähtien hyvin todentuntuinen, kärttyisä, epäsosiaalinen, estoinen, koti sekaisin, ylipainoa, myöhemmin diabetes, avioliitto hajoaa, työ ei jätä hetkeksikään rauhaan. Minulle on syntynyt niin vahva mielikuva etten missään tapauksessa halua nähdä yhtään kirjojen filmatisointia, en edes ohjaajana ja näyttelijänä mainetta saaneen Kenneth Branaghin Wallander-sarjaa. Olen käynyt Ystadissa ja sen ja Skånen tietysti hyväksyn tapahtumapaikaksi, mutta henkilöhahmot ovat minulle yksinomaan kirjojen luomia.
Viimeisessä osassa Kurt Wallander on entistä väsyneempi ja masentuneempi. Hän pelkää kuolemaa ja joutuu kohtaamaan alkavan alzheimer-taudin. Kirjaa on joissain arvosteluissa syytetty juuri näiden ongelmien parissa piehtaroimisesta, mikä tuo kirjaan pysähtyneen ja raskasmielisen tunnelman, mutta minusta se on juuri ainoa oikea päätös. Wallanderin kriisi kuolemanpelkoineen on niin inhimillinen, että lukija - ainakin minä - jään pohtimaan sitä vuosikymmentä, jonka Mankell kirjan lopussa sanoo hänellä vielä olevan elinaikaa. Ehkä oman ikäni takia tunnistan kaikki luopumiset - niin menneet kuin tulevat - kun ihminen on perheessään poislähtevien kärjessä ja kolmaskin sukupolvi on aloittanut taipaleensa. Minulle Wallanderin henkilökohtainen elämäntilanne nousi itse asiassa tärkeämmäksi kuin selvitettävä rikos.Siihenkin Mankell on löytänyt Ruotsia kuohuttaneista sukellusvene- ja vakoilukriiseistä todellisuuspohjaisen ja vielä nykyäänkin kiinnostusta herättävän kehystarinan rikokselle, jonka komisario haluaa selvittää tyttärensä ja tämän vastasyntyneen lapsen vuoksi.
Lapsenlapsen isänpuoleiset isovanhemmat katoavat ja tulevat tapetuiksi. Mitään onnellista loppua ei ole. Uhrit olivat syyllistyneet niin toistensa kuin maansa pettämiseen. Tarinaan tulee kuiten seesteinen loppu. Iäkkäitä ihmisiä kuolee väkivaltaisesti, mutta heidän häpeälliset tekonsa haudataan heidän mukanaan, nuoremmat sukupolvet eivät leimaudu heidän vuokseen, päinvastoin, saavat hyvän perinnön. Komisario Wallander on löytämässä mielenrauhan samalla kun hänen muistinsa on sammumassa ja elämänpiiri supistuu kadotakseen kokonaan.
Komisario Kurt Wallander on sarjan alusta lähtien hyvin todentuntuinen, kärttyisä, epäsosiaalinen, estoinen, koti sekaisin, ylipainoa, myöhemmin diabetes, avioliitto hajoaa, työ ei jätä hetkeksikään rauhaan. Minulle on syntynyt niin vahva mielikuva etten missään tapauksessa halua nähdä yhtään kirjojen filmatisointia, en edes ohjaajana ja näyttelijänä mainetta saaneen Kenneth Branaghin Wallander-sarjaa. Olen käynyt Ystadissa ja sen ja Skånen tietysti hyväksyn tapahtumapaikaksi, mutta henkilöhahmot ovat minulle yksinomaan kirjojen luomia.
Viimeisessä osassa Kurt Wallander on entistä väsyneempi ja masentuneempi. Hän pelkää kuolemaa ja joutuu kohtaamaan alkavan alzheimer-taudin. Kirjaa on joissain arvosteluissa syytetty juuri näiden ongelmien parissa piehtaroimisesta, mikä tuo kirjaan pysähtyneen ja raskasmielisen tunnelman, mutta minusta se on juuri ainoa oikea päätös. Wallanderin kriisi kuolemanpelkoineen on niin inhimillinen, että lukija - ainakin minä - jään pohtimaan sitä vuosikymmentä, jonka Mankell kirjan lopussa sanoo hänellä vielä olevan elinaikaa. Ehkä oman ikäni takia tunnistan kaikki luopumiset - niin menneet kuin tulevat - kun ihminen on perheessään poislähtevien kärjessä ja kolmaskin sukupolvi on aloittanut taipaleensa. Minulle Wallanderin henkilökohtainen elämäntilanne nousi itse asiassa tärkeämmäksi kuin selvitettävä rikos.Siihenkin Mankell on löytänyt Ruotsia kuohuttaneista sukellusvene- ja vakoilukriiseistä todellisuuspohjaisen ja vielä nykyäänkin kiinnostusta herättävän kehystarinan rikokselle, jonka komisario haluaa selvittää tyttärensä ja tämän vastasyntyneen lapsen vuoksi.
Lapsenlapsen isänpuoleiset isovanhemmat katoavat ja tulevat tapetuiksi. Mitään onnellista loppua ei ole. Uhrit olivat syyllistyneet niin toistensa kuin maansa pettämiseen. Tarinaan tulee kuiten seesteinen loppu. Iäkkäitä ihmisiä kuolee väkivaltaisesti, mutta heidän häpeälliset tekonsa haudataan heidän mukanaan, nuoremmat sukupolvet eivät leimaudu heidän vuokseen, päinvastoin, saavat hyvän perinnön. Komisario Wallander on löytämässä mielenrauhan samalla kun hänen muistinsa on sammumassa ja elämänpiiri supistuu kadotakseen kokonaan.
lauantaina, lokakuuta 17, 2009
Blogitartunta
Nämä tuunatut perunaleivossiilit tein siksi, että näin idean parissakin blogissa ja tarvitsin jotain kivaa viemistä Mantan 10-vuotispäiville ja arvioin, että ne olisivat taitojeni rajoissa. Monissa leipomisblogeissa on huikeita täytekakkuja, jotka ovat taideteoksia. On kuvia, kimallesuihketta, marsipaanihahmoja, taidokkaita pursotuksia ja kaikki usein tilaajan toivomuksesta toteutettuina. Minun taitoni, kärsivällisyyteni, aikani eivätkä välineeni riitä moiseen ja kun ajattelen tarkemmin, ei ole niitä tilaajiakaan.
Siileissä oli tarpeeksi haastetta. Useimmat opettavaiset sanonnat voi elämällään todistaa tyhjäksi sanahelinäksi, mutta kerrankin, miten totta onkaan sanonta "työ tekijäänsä opettaa"! Seuraavat siilit syntyisivät jo sujuvammin, siistimmin ja olisivat oikeita muotovalioita. Laitoin siiliaihiot pakastimeen, jotta niitä olisi helpompi käsitellä kun ovat kovia. Siinä kävi niin, että suklaakuorrutus jätkähti jähmeäksi epätasaisina klöntteinä jäisen siilin pintaan eikä strösseli enää ottanut tarttuakseen ja siitä taas seurasi voimasanoja, mutta minulla on siilien kanssa diili ettei niistä puhuta.
sunnuntaina, lokakuuta 11, 2009
Aprikoosivanukas
Minä pidän kuivatuista aprikooseista. Pidän toki tuoreistakin, mutta niiden saatavuus on niin rajoitettu ettei minulla ole reseptejä, joissa niitä tarvittaisiin. Mutta kuivatut sopivat niin leivontaan kuin ruoanlaittoon, niin pääruokiin kuin jälkiruokiin. Tämä vanukas on helppo, maistuvuus on sitten makuasia.
Tarvitaan
200 g kuivattuja aprikooseja ja
2 dl vettä ja sitten keitellään aprikoosit pehmeiksi pienellä lämmöllä ja keittämisen lopuksi lisätään
1½ dl sokeria, joka saa sulaa kuumassa aprikoosikattilassa ja sitten sisältö soseutetaan. Helpoimmin se käy jollakin sähkökäyttöisellä vimpaimella. Jäähtyneeseen lisätään raastittua sitruunankuorta- puolikas sitruunaa riittää - , vaniljasokeria maun mukaan - minä laitan nestemäistä vaniljauutetta - ja sitten sekaan pyöräytetään
3/4 tölkkiä rahkaa ja
1 dl mantelilastuja (jätä vähän koristeeksi)
ja ihan lopuksi sekaan pyöräytetään suurpiirteisesti
2 dl kermaa vaahdoksi vatkattuna
Tämä riittää helposti 6:lle hyvinkäyttäytyvälle tai 4:lle herkkusuulle.
Tämä jälkiruoka-astia on suosikkini. Se on keraamikko Karin Widnäsin tekemä. Löysin hänen Fiskarsin studionsa minuuttia vaille sulkemisaikaa, mutta sain tämän tämän herkän, romanttisen kulhon ostamisen lisäksi tutustua hänen näyttelytiloihinsa hänen johdollaan. Mahtavia töitä. Erinomainen käyntikohde kesäretkellä, kuten moni muukin taide- ja artesaanipaja Fiskarsissa.
Tarvitaan
200 g kuivattuja aprikooseja ja
2 dl vettä ja sitten keitellään aprikoosit pehmeiksi pienellä lämmöllä ja keittämisen lopuksi lisätään
1½ dl sokeria, joka saa sulaa kuumassa aprikoosikattilassa ja sitten sisältö soseutetaan. Helpoimmin se käy jollakin sähkökäyttöisellä vimpaimella. Jäähtyneeseen lisätään raastittua sitruunankuorta- puolikas sitruunaa riittää - , vaniljasokeria maun mukaan - minä laitan nestemäistä vaniljauutetta - ja sitten sekaan pyöräytetään
3/4 tölkkiä rahkaa ja
1 dl mantelilastuja (jätä vähän koristeeksi)
ja ihan lopuksi sekaan pyöräytetään suurpiirteisesti
2 dl kermaa vaahdoksi vatkattuna
Tämä riittää helposti 6:lle hyvinkäyttäytyvälle tai 4:lle herkkusuulle.
Tämä jälkiruoka-astia on suosikkini. Se on keraamikko Karin Widnäsin tekemä. Löysin hänen Fiskarsin studionsa minuuttia vaille sulkemisaikaa, mutta sain tämän tämän herkän, romanttisen kulhon ostamisen lisäksi tutustua hänen näyttelytiloihinsa hänen johdollaan. Mahtavia töitä. Erinomainen käyntikohde kesäretkellä, kuten moni muukin taide- ja artesaanipaja Fiskarsissa.
sunnuntaina, lokakuuta 04, 2009
Keittokirjaharrastus
Helsingin Sanomien lukupiirissä käytiin taannoin keskustelu keittokirjojen ostajista. He jakautuvat sen perusteella kolmeen kategoriaan: ne, jotka haluavat oppia keittämään/ leipomaan, ne, jotka haluavat sisustuselementiksi tyylikkään keittokirjan selailtavaksi ja ne, jotka rakastavat syömistä vaan eivät ruoanlaittoa. Minä en kuulu selkeästi yhteenkään näistä, vaikka tietysti haluan oppia alalta uutta, selailen mielelläni kauniisti kuvitettua keittokirjaa ja pidän hyvästä ruoasta (kukapa ei ?!). Minulla on muutama metri keittokirjoja ja pystyn aina perustelemaan itselleni miksi minä tarvitsen lisää. En osta mitä tahansa keittokirjaa, eihän kukaan kaiketi osta mitä tahansa romaaniakaan, vaan omien mieltymysten mukaan. Olen jokaiseen keittokirjaani perehtynyt ja jokaisesta käyttänyt joitakin reseptejä, suosikeista kymmeniä. Olen kehittänyt sellaisen reseptinlukemistaidon, että tiedän miltä valmis ruoka maistuu, eräänlaista virtuaalisyömistä, mutta toki myös ihan todellista - olen hyvässä lihassa.
Minä olen saanut keittokirjoista ruokaelämysten lisäksi valtavasti keittotaitoa, ravinto-oppia, kulttuurihistoriaa, eri maiden ruokatietoutta. Henkilöhistoriaan saa ruoan kautta aivan uuden näkökulman. Minulla on keittokirjoja monella kielellä, joten niiden parissa puuhastelu auttaa myös kielitaidon ylläpitämistä. Keittokirjoja on lukemattomille eri kohderyhmille. Niitä on sinkuille, lapsille, nuorille, äijille, tumpeloille, kiireisille, ruokarajoitteisille, ympäristötietoisille. Huumorikeittokirjojakin löytyy useita ja ne sisältävät hyvin vakavasti otettavia ruokaohjeita riemastuttavasti esitettyinä.
Jos vanhan sanonnan mukaan puhtaus on puoli ruokaa, niin minulle se toinen puoli tulee keittokirjoista, mitä nyt vähän aineksia lisäksi.Minun mielestäni keittokirja on keräilykohteena paljon antoisampi kuin vaikkapa munakuppi tai kukkopilli.
Kukot valitsemassa lukemista
Minä olen saanut keittokirjoista ruokaelämysten lisäksi valtavasti keittotaitoa, ravinto-oppia, kulttuurihistoriaa, eri maiden ruokatietoutta. Henkilöhistoriaan saa ruoan kautta aivan uuden näkökulman. Minulla on keittokirjoja monella kielellä, joten niiden parissa puuhastelu auttaa myös kielitaidon ylläpitämistä. Keittokirjoja on lukemattomille eri kohderyhmille. Niitä on sinkuille, lapsille, nuorille, äijille, tumpeloille, kiireisille, ruokarajoitteisille, ympäristötietoisille. Huumorikeittokirjojakin löytyy useita ja ne sisältävät hyvin vakavasti otettavia ruokaohjeita riemastuttavasti esitettyinä.
Jos vanhan sanonnan mukaan puhtaus on puoli ruokaa, niin minulle se toinen puoli tulee keittokirjoista, mitä nyt vähän aineksia lisäksi.Minun mielestäni keittokirja on keräilykohteena paljon antoisampi kuin vaikkapa munakuppi tai kukkopilli.
Kukot valitsemassa lukemista
sunnuntaina, syyskuuta 27, 2009
Grillikanan tuonpuoleinen elämä
Grillattu broileri maistuu tietysti sellaisenaankin ja ruokaisan salaatin siitä saa hetkessä. Se kannattaa perata lämpimänä, lihat irtoavat helpommin luista. Suttuista puuhaa, mutta tehtävä se on. Luista, nahoista ja muista roippeista keitän yleensä kanalientä, lisään liemeen pienet lihasuikaleet ja pakastan kanakeiton pohjaksi tuleviin tarpeisiin.
Tämä kanaruoka tarvitsi nimen siinä vaiheessa kun huomattiin, että se kuului lempiruokien listalle. Esikoinen nimesi sen Kanakalleksi. Miten ja miksi 3-vuotias siihen päätyi, ei käynyt koskaan selville. Ehkäpä hän ajatteli, että kana oli eläessään ollut nimeltään Kalle. Oli miten oli, Kalleja on tullut syötyä kymmeniä. Tämä ruoka on yleensä lastenkin mieleen. Ja helppo.
Kallea varten keitetään ensin sopiva määrä (= riippuu syöjien määrästä) spagettia hivenen raaemmaksi kuin al dente. Spagetti kumotaan öljyttyyn uunivuokaan ja päälle lorotellaan reilusti soijaa, sitten tulevat kanapalat, suikaloitu paprika ja 2-3 pienittyä ananasrengasta. Pyhäversiossa niiden lisäksi vielä katkarapuja, herkkusieniviipaleetkin käyvät. Kaiken päälle kaadetaan runsaasti löysää juustokastiketta, jossa täytyy olla runsaasti makua, kana ja spagetti ovat aika mauttomia sellaisenaan. Kanaliemikuutio, currytahnaa, valkosipulia, tabascoa tai sambal oelekia, voimakasta juustoa ja vielä murustettua Auraa, suolan kanssa malttia, sitä tulee juustoistakin. Pinnalle juustoraastetta ja vuoka uuniin gratinoitumaan. Puolisen tuntia 200-asteisessa uunissa riittää. Tarjolle lisäksi raikasta, kevyttä salaattia.
lauantaina, syyskuuta 26, 2009
Polynéet
Elsa Andersonin konditoriasta Norbergin hiljaisessa pikkukaupungissa Västmanlandin läänissä Ruotsissa on tullut tärkeä matkailunähtävyys lähinnä kai siksi, että kaikki on säilytetty ennallaan perustamisvuodesta 1916 lähtien, ovesta astuu vuosisadan verran taaksepäin. Konditoria on saman suvun hallussa ja tuotevalikoimassa on edelleen Elsan kehittelemiä reseptejä. Kaupunki syntyi kaivostoiminnan vaikutuksesta ja sen loputtua on alkanut näivettyminen. Konditoria on voimissaan, koska nyt sen asiakaskunta muodostuu turisteista, jotka haluavat aistia menneen ajan ilmapiiriä ja maistella kahvin kera vaikkapa kuuluisaa tangotorttua tai polynée-leivoksia, joiden reseptiä minä kokeilin. Kävin Norbergissa, koska siellä asuu hyvin etäiseksi jäänyt hyvin läheinen sukulainen. Mystistä, vai mitä, mutta niin se elämä kulkee. Ostin kirjan muistoksi. Minulla ei ole oikeanlaisia polynée-vuokia, sellaisia korkeita metallilieriöitä, mutta pärjäsin mielestäni hyvin helppokäyttöisillä silikonivuoilla. Leivosten ulkonäkö on ruttuinen, maku hyvä.
Kymmeneen leivokseen tarvitaan murotaikina:
2 dl vehnäjauhoja
75 g voita
½ dl sokeria
½ tl leivinjauhetta
1 keltuainen
Taikina tulee helpommin käsiteltäväksi, jos se saa rauhoittua jääkaapissa ainakin tunnin. Jaa taikina
kymmeneen osaan, jotka joko kaulit sopiviksi läpyköiksi tai painelet taikinapallon leivosvuokaan.
Pohjalle kunnon lusikallinen omenasosetta, minulla oli kirpakkaa kotitekoista, ja sen päälle vielä isompi lusikallinen mössöä, jossa on
200 g mantelimassaa
1 valkuainen
Leivokset paistetaan 175-asteisessa uunissa 18 minuuttia. Jäähtyneinä niiden päälle voi siivilöidä tomusokeria. Minäkin olisin voinut, mutta unohdin.
lauantaina, syyskuuta 19, 2009
Normandialainen omenatorttu
Normandia on ranskalaisten omena-aitta ja siksi myös ranskalainen calvados on sieltä peräisin ja tähän torttuunkin se varmaan sopisi makua antamaan, mutta enpä ole tullut kokeilleeksi, vaikka olen tätä tehnyt jo vuosikymmeniä, hyvää on näinkin. Ja helppoa, jos surauttaa taikinan monitoimikoneella.Taikinaan tarvitaan:
150 g voita( siis voita, maku ratkaisee eikä terveellisyys, ei tätä jatkuvasti syödä)
3½ dl vehnäjauhoja
1 ronski rkl tomusokeria
2 rkl kylmää vettä
Taikina jääkaappiin rauhoittumaan ja sillä aikaa tehdään täytteeksi tuleva kiisseli:
75 g voita (nii´in, edelleen on mausta kysymys) sulatetaan pienessä teflonkattilassa, lisätään
1½ dl sokeria ja annetaan sulaa miedolla lämmöllä, lisätään
2 isoa (tai 3 pientä tai 2 keskikokoista + 1 keltuainen) munaa, joiden rakenne rikottu haarukalla
Ja sitten kuumennellaan vaan ei saa kiehua. Ja vielä lisätään
150 g mantelimassaa raastettuna/ revittynä/ pienittynä ja sekoitellaan kunnes kiisseli on tasaista ja sen annetaan jäähtyä. Vielä lisätään makua antamaan
1 sitruunan raastettu kuori.
3 hapokasta omenaa kuoritaan ja kuutioidaan (sentti kertaa sentti). Minä ostan omenat kaupasta ja siellä ei juuri kotimaisia näe, joten en tiedä lajikkeista mitään, mutta hyvä kirpeänhapokas ulkomainen on Granny Smith.
Painele taikina jauhotetuin käsin irtopohjavuokaan pohjalle ja reunoille. Levitä omenakuutiot tasaisesti taikinapohjalle ja kaada kiisseli päälle. 200-asteisen uunin alaosassa paistoaika 30-40 minuuttia, lopussa voi olla syytä peittää vuoka leivinpaperilla, jos alkaa liikaa ruskistua. Et voilà, une tarte aux pommes! Voi tarjota kermavaahdon kera, mutta ei mielestäni tarvitse sitäkään.
lauantaina, syyskuuta 12, 2009
Blogimenestys
Olen jo melko kauan lueskellut Ree Dummondin blogia Pioneer Woman. Se oli aluksi virkistävän mutkaton, selkeä - ohjeet kuvattu ja selitetty vaihe vaiheelta - ja vitsikäskin. Mitat kääntyvät helposti Online Conversion-ohjelman avulla ja ainekset ovat useimmiten korvattavissa ellei jenkkituotetta löydy. Mutta nyt siinä blogissa on todella alkanut mennä lujaa. Pioneer Woman saa tuhansia kommentteja ja hänestä on tullut netti-idoli ja -ilmiö. Hän jakaa tuon tuostakin tuotepalkintoja, esimerkiksi KitchenAid talouskoneita ( maistuis kyllä mullekin ) ja hän kehittelee reseptejä määrätyille tuotteille eli osallistuu myynninedistämiseen. Hän ei ole enää sama karjatilan emännäksi päätynyt citysinkku, jolla on 4 lasta ja macho-Marlboromies, jolla on aina nälkä, mutta ei syö mitä tahansa. Sivustot ovat kasvaneet siinä määrin, että joko hänellä on henkilökuntaa niiden hoitamiseen tai hän ei osallistu perheensä elämään ollenkaan. Kotikutoisuus ja pienitalopreerialla-idylli on enää pelkkä kupla. Nyt häneltä ilmestyy keittokirja, jonka markkinoimiseksi hän tekee Yhdysvallat kattavan mainoskiertueen ukon ja lapsien kanssa eli karjatilalliset ovat valjastaneet markkinatalousvankkurit matkantekoon ja tilanhoito kai järjestyy rahan voimalla. Nyt alkaa olla liikaa bisnestä, nettisivut ovat menettäneet tuoreuttaan, vitsikkyys menee laskelmoinnin puolelle. Minähän rankaisen, lakkaan käymästä niillä sivuilla! Siitäs saavat. Mutta saatan kuitenkin tehdä tätä jogurtti-marmeladikakkua toisinaan. Se on ihan hyvä. Mitään Canola-öljyä en ole edes etsinyt, vaan käyttänyt tavallista neutraalia ruokaöljyä ja jogurttina maustamaton turkkilainen.
lauantaina, syyskuuta 05, 2009
Saako sotkea?
Ostin tänään divarista keittokirjan, joka on ollut haluttavien listalla pitkään. Se oli varsin edullinen ja oikein siisti, suorastaan käyttämättömän näköinen, suojapaperikin ihan ehjä, joten minähän sen sitten ostin. Kotona oli tarkoitus uppoutua kirjaan nautinnollisesti oikein ajan kanssa, kirjassa on erityisen upea, tunnelmallinen kuvituskin. Mutta koko kirjasta meni maku. Yhdellä aloitussivuista oli omistuskirjoitus, kirjan oli joku Kekke saanut 40-vuotislahjaksi kolmelta kaveriltaan. Ihan kelpo lahja, ei siinä mitään, mutta Kekke oli myös kirjoitellut kommentteja sinne tänne ja oikein musteella, osan ilmeisesti kännipäissään. Hän oli tehnyt merkintöjä sivulle, jossa oli juhlienvalmistelijan muistilista. Listalla muistutettiin ostamaan kauniinvärisiä kynttilöitä. Kekke on kirjoittanut marginaaliin kommentin, josta ilmenee, että hänen muistiaan koettelee enemmän kynttilöiden sammuttaminen, koska hän yleensä sammuu itse ensin. Viinisuositusten ja -määrien kohdalle hän on kirjoittanut, että viini saa loppua kunhan viina riittää. Teemajuhlaehdotuksiin hän on lisännyt natsijuhlat. Minä närkästyin ja olen nyt kahden vaiheilla: heitänkö ylevästi kauniin kirjan roskiin vai ryhdynkö harjoittamaan sensuuria eli peitän kommentit korjauslakalla, koska en ainakaan halua, että kukaan koskaan luulee minun ne kirjoittaneen. Hemmetin Kekke, ei lahjakirjoja kierrätetä.
maanantaina, elokuuta 31, 2009
Kirjakaupat
Olen löytänyt nettikirjakaupan, jossa on valtava valikoima, nopeat ja edulliset toimitusehdot joten ihan järkisyistä hankin kirjoja sieltä. Kirjakerhot häviävät tämän kilpailun. Mieluiten minä ostaisin kirjoja kirjakaupasta, viihtyisin siellä vaikka tuntikausia kunhan välillä saisi kahvia. Mutta viihtyisiä kirjakauppoja on vähän. Tarjolla on vain tuoreimmat bestsellerit, ei saa kokea mitään löytämisen iloa, ei ole sokkeloita, joihin unohtua selailemaan mielenkiintoista kirjaa. En ole tehnyt kirjakaupoista mitään kattavaa kartoitusta ja mukava olisikin saada tietää missä löytyy persoonallinen palveleva kirjakauppa. Tiedän toki, että sellaisia löytyy suurkaupungeissa ja niissä löytyy erikoiskirjakauppoja, vaikkapa minulle dekkari- ja keittokirjakauppoja. Helsingin Sanomissa oli artikkelisarja mielenkiintoisista kirjakaupoista ja siinä esiteltiin myös minulle tuttu kauppa. Savonlinnan Info-kirjakauppa Knut Posse on useammankin käynnin arvoinen. Katutasossa se on ihan tavallisen standardikirjakaupan oloinen, mutta laskeudupa kellarikerrokseen niin voit tehdä löytöjä. Siellä on sokkeloisia huoneita, joissa on vanhoja painoksia, jäännös- ja poistoeriä edulliseen hintaan. Yksi huoneista on antikvariaattiosasto. Kun pitkään tonkii, tulee nälkä ja kellarikerroksesta on yhteys persoonalliseen ja edulliseen lounasravintolaan.
Tyylikäs ja romanttinen kirjakauppa löytyy Göteborgin kupeesta Partillesta. Löysin ensin sitä koskevan artikkelin Dagens Nyheteristä ja kävin tutustumassa kun liikuin siellä päin. Se on vanhassa puuhuvilassa ja se muodostuu monesta huoneesta, jotka on sisustettu kirjojen henkeen. On keittokirjahuone, ranskalaisen kirjallisuuden huone, pariisilaisesikuvan mukaan Shakespeare & Company huone, joka on kuin englantilaisen kartanon kirjastohuone, matkakirjallisuushuonetta somistavat aidonnäköiset metro- ja katukyltit. Siellä täällä on lukunurkkia nojatuoleineen. Kahviakin saa. Kirjat eivät kilpaile hinnalla, mutta käynti on esteettinen elämys.
Vuosia sitten olin pari viikkoa Broadstairs-nimisessä pikkukaupungissa Etelä-Englannissa ja löysin sieltä ällistyttävän antikvariaatin.Se oli vanhassa rakennuksessa, joka oli joskus ollut luostarin kirkko. En saanut selville miksi ja milloin kirkollinen toiminta oli päättynyt ja milloin kirjojen myynti alkanut. Rappeutunut rakennus oli täpötäynnä kirjoja kahdessa kerroksessa. Tila oli keskeltä avoin koko rakennuksen korkuinen ja seiniä kiersivät parvet. Kirjoja oli niin paljon, että väleihin jäi vain kapeita käytäviä joissa mahtui hädin tuskin pujottelemaan. Pinot olivat niin korkeita ettei niiden yli nähnyt ja hämäräkin siellä oli. Kirjat olivat enimmäkseen lajittelemattomia ja hinnoittelemattomia ja suurimpaan osaan ei päässyt käsiksi, koska oli vaara, että kirjapinot sortuisivat. Ainoa henkilö, joka paikkaa hoiti, oli ikivanha hauras mies, joka oli sen näköinen, että on sinne joskus syntynyt, ties vaikka kirjoista, eikä koskaan sieltä poistunut. Häntä ei kirjojen myyminen kiinnostanut ollenkaan. Asiakas sai tonkia paikkoja kaikessa rauhassa ja kun halusi maksaa, tunsi olevansa ukolle vain vaivaksi. Hänen puhettaan oli vaikea ymmärtää siitäkin syystä ettei hampaita ollut ollenkaan, mutta päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi se, että hän haisi niin hirveälle, että oli hengitettävä suun kautta ja syöksyttävä kiireesti ulos heti kun voi ettei pyörry sinne. Vanhat kirjat tuoksuvat pölylle ja paperille, joskus tupakallekin, ummehtuneelle ja kodikkaalle, mutta ukko lemusi kirjojen keskellä kuin ketunsyötti. Minusta tuntui, että ostamani kirjat ja saamani vaihtorahatkin haisivat hänelle enkä saanut itseäni menemään sinne toista kertaa.
Tyylikäs ja romanttinen kirjakauppa löytyy Göteborgin kupeesta Partillesta. Löysin ensin sitä koskevan artikkelin Dagens Nyheteristä ja kävin tutustumassa kun liikuin siellä päin. Se on vanhassa puuhuvilassa ja se muodostuu monesta huoneesta, jotka on sisustettu kirjojen henkeen. On keittokirjahuone, ranskalaisen kirjallisuuden huone, pariisilaisesikuvan mukaan Shakespeare & Company huone, joka on kuin englantilaisen kartanon kirjastohuone, matkakirjallisuushuonetta somistavat aidonnäköiset metro- ja katukyltit. Siellä täällä on lukunurkkia nojatuoleineen. Kahviakin saa. Kirjat eivät kilpaile hinnalla, mutta käynti on esteettinen elämys.
Vuosia sitten olin pari viikkoa Broadstairs-nimisessä pikkukaupungissa Etelä-Englannissa ja löysin sieltä ällistyttävän antikvariaatin.Se oli vanhassa rakennuksessa, joka oli joskus ollut luostarin kirkko. En saanut selville miksi ja milloin kirkollinen toiminta oli päättynyt ja milloin kirjojen myynti alkanut. Rappeutunut rakennus oli täpötäynnä kirjoja kahdessa kerroksessa. Tila oli keskeltä avoin koko rakennuksen korkuinen ja seiniä kiersivät parvet. Kirjoja oli niin paljon, että väleihin jäi vain kapeita käytäviä joissa mahtui hädin tuskin pujottelemaan. Pinot olivat niin korkeita ettei niiden yli nähnyt ja hämäräkin siellä oli. Kirjat olivat enimmäkseen lajittelemattomia ja hinnoittelemattomia ja suurimpaan osaan ei päässyt käsiksi, koska oli vaara, että kirjapinot sortuisivat. Ainoa henkilö, joka paikkaa hoiti, oli ikivanha hauras mies, joka oli sen näköinen, että on sinne joskus syntynyt, ties vaikka kirjoista, eikä koskaan sieltä poistunut. Häntä ei kirjojen myyminen kiinnostanut ollenkaan. Asiakas sai tonkia paikkoja kaikessa rauhassa ja kun halusi maksaa, tunsi olevansa ukolle vain vaivaksi. Hänen puhettaan oli vaikea ymmärtää siitäkin syystä ettei hampaita ollut ollenkaan, mutta päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi se, että hän haisi niin hirveälle, että oli hengitettävä suun kautta ja syöksyttävä kiireesti ulos heti kun voi ettei pyörry sinne. Vanhat kirjat tuoksuvat pölylle ja paperille, joskus tupakallekin, ummehtuneelle ja kodikkaalle, mutta ukko lemusi kirjojen keskellä kuin ketunsyötti. Minusta tuntui, että ostamani kirjat ja saamani vaihtorahatkin haisivat hänelle enkä saanut itseäni menemään sinne toista kertaa.
lauantaina, elokuuta 29, 2009
Ensimmäinen opettaja
Minulla on täytynyt olla aikoinaan kymmeniä opettajia, mutta se aivan ensimmäinen on se, jonka parhaiten muistan. Muita ehkä pystyn kiskomaan muistin uumenista, jos oikein keskittyisin muistelemaan tai saisin vetoapua joltain entiseltä koulukaverilta. Olen huomannut tämän ilmiön yleisyyden kun keskustellaan samanikäisten kanssa koulumuistoista: ensimmäinen opettaja oli se mieliinpainuvin. Niin suuri muutos koulunaloitus oli lapsen elämässä ennen vanhaan. Nyt on ehkä toisin, kun koulu alkaa hivuttamalla, päivähoidon, tarhan, kerhojen ja esikoulun kautta ekaluokalle.
Minä lähdin 7-vuotiaana kotoa maailmalle sosiaalistumaan ja oppimaan. Sinne ei viety eikä sieltä haettu, mutta ei se turvattomalta tuntunut. Siellä oli se ensimmäinen opettaja, joka oli tuki ja turva.Etukäteen meitä olivat kyllä vanhemmat koululaiset pelotelleet häpeällisellä nurkassa seisottamisella, pakkosyöttämisellä, yllättävillä rokotuksilla ja kihomatotarkastuksilla, joita ei sitten tullut koskaan, mutta silti pelotti kun näki virka-asuisen kouluhoitajan polkevan lääkelaukkuineen.
Minun ensimmäinen opettajani oli tummatukkainen, kolho ja romuluinen perheetön nainen. Minkäkö ikäinen hän oli silloin? Varmasti kymmeniä vuosia nuorempi kuin minä nyt, mutta lapsen silmin kaikki aikuiset olivat aika vanhoja. Meitä suuren ikäluokan lapsia oli iso luokallinen. Koulukuvassa 0n 30 kirkassilmäistä ipanaa kotitekoisissa vaatteissaan. Luokassa ei ollut koskaan ketään muuta aikuista. Hän opetti kaikki lukemaan, laskemaan ja laulamaan, annosteli kaikille lemuavaa kaalikeittoa tai pohjaan palanutta velliä. Askarreltiin pieniä piironkeja tyhjistä tulitikkurasioista ja värillisistä papereista pujoteltiin joulukoristeita.Luokassa oli rauhallista, jokunen pojansuu pestiin saippualla, kun sieltä tuli kiellosta huolimatta rumia sanoja.Opettajan ei tarvinnut korottaa ääntään eikä ottaa yhteyttä vanhempiin, hän oli meidän auktoriteettimme. Kun hän tuli pihalle valvomaan välitunninviettoa, tyttöjä ryntäsi kävelemään opettajan kanssa käsi kädessä. Se oli onnea. Me janosimme häneltä huomiota ja tunnustusta. Hänen vuokseen opeteltiin kaunokirjoituksen koukeroita ja päntättiin kertotauluja, syötiin napisematta pahaa ruokaa, niiata niksautettiin, jos oli onni nähdä hänet muualla kuin koulussa. Sitten valmistui uusi koulu, jonka koulupiiriin kuuluin, pian muutettiin toiselle paikkakunnalle enkä enää nähnyt häntä koskaan. Mutta muistan aina.
Minä lähdin 7-vuotiaana kotoa maailmalle sosiaalistumaan ja oppimaan. Sinne ei viety eikä sieltä haettu, mutta ei se turvattomalta tuntunut. Siellä oli se ensimmäinen opettaja, joka oli tuki ja turva.Etukäteen meitä olivat kyllä vanhemmat koululaiset pelotelleet häpeällisellä nurkassa seisottamisella, pakkosyöttämisellä, yllättävillä rokotuksilla ja kihomatotarkastuksilla, joita ei sitten tullut koskaan, mutta silti pelotti kun näki virka-asuisen kouluhoitajan polkevan lääkelaukkuineen.
Minun ensimmäinen opettajani oli tummatukkainen, kolho ja romuluinen perheetön nainen. Minkäkö ikäinen hän oli silloin? Varmasti kymmeniä vuosia nuorempi kuin minä nyt, mutta lapsen silmin kaikki aikuiset olivat aika vanhoja. Meitä suuren ikäluokan lapsia oli iso luokallinen. Koulukuvassa 0n 30 kirkassilmäistä ipanaa kotitekoisissa vaatteissaan. Luokassa ei ollut koskaan ketään muuta aikuista. Hän opetti kaikki lukemaan, laskemaan ja laulamaan, annosteli kaikille lemuavaa kaalikeittoa tai pohjaan palanutta velliä. Askarreltiin pieniä piironkeja tyhjistä tulitikkurasioista ja värillisistä papereista pujoteltiin joulukoristeita.Luokassa oli rauhallista, jokunen pojansuu pestiin saippualla, kun sieltä tuli kiellosta huolimatta rumia sanoja.Opettajan ei tarvinnut korottaa ääntään eikä ottaa yhteyttä vanhempiin, hän oli meidän auktoriteettimme. Kun hän tuli pihalle valvomaan välitunninviettoa, tyttöjä ryntäsi kävelemään opettajan kanssa käsi kädessä. Se oli onnea. Me janosimme häneltä huomiota ja tunnustusta. Hänen vuokseen opeteltiin kaunokirjoituksen koukeroita ja päntättiin kertotauluja, syötiin napisematta pahaa ruokaa, niiata niksautettiin, jos oli onni nähdä hänet muualla kuin koulussa. Sitten valmistui uusi koulu, jonka koulupiiriin kuuluin, pian muutettiin toiselle paikkakunnalle enkä enää nähnyt häntä koskaan. Mutta muistan aina.
lauantaina, elokuuta 15, 2009
Matkalukemista
Minun työmatkani kirouksena/siunauksena on noin kolme varttia kulkuvälineessä istumista ynnä vähän kävellen suoritettavaa siirtymistä. Keskimäärin yhteensä noin tunti per sivu. Sen ajan voisi varmasti viettää hauskemmin ja hyödyllisemmin, mutta en minä kuitenkaan haluaisi asua työpaikan vieressä vain aikaa säästääkseni.
Ruuhka-aikaan junassa ja metrossa on taisteltava istumapaikasta ja jos sellaisen saan, uppoudun kirjaan sulkeakseni pois kaikki ympärilläolijat. En halua tuntea vieraiden ihmisten hengitystä ihollani, en katsella heidän huokosiaan, haistaa heidän ominaishajujaan, tuntea heidän kehojaan omaani vasten, en kuulla heidän mitäänsanomattomia puhelinkeskustelujaan tai musiikin dunkutusta, joka vuotaa heidän heidän kuulokkeistaan. Minä luen. Nyt olen löytänyt kirjasarjan (13 kpl toistaiseksi), jonka avulla voin sulkea maailman ulos. Ei liian vaikeaa, ei liian syvällistä, ei sellaista mitä pitäisi käsitellä ja työstää vielä jälkeenpäin, ei kulttuuria vaan viihdettä, ei sellaista, joka naurattaisi (en kyllä muista koskaan lukiessani nauraneeni ääneen) vaan toimintaa. Sankarina on Jack Reacher, mies, jolla on omatunto ja moraali, ihan omansa. Hän on muita päätä pidempi, vahva kuin härkä, kaiken kokenut, mutta vielä nuorenpuoleinen, lujahermoinen, kykenee salamannopeaan tilanneanalyysiin eikä koskaan hämmenny, hämmästy tai lamaannu, ilmeetön pokerinaama. Hoitelee vaikka kuusi vastustajaa kerralla, tietää miten se tehdään ja tietää selviävänsä. Jokainen mies haluaisi olla Jack Reacher, jokainen nainen haluaisi olla Jack Reacherin kanssa. Näin tätä Lee Childin luoman henkilöhahmon suosiota selitetään. Reacherissä yhdistyvät kaikki aikamme sankarit, Tarzan, James Bond, Rambo, Raid...
Hänellä on sotilaskoulutus ja -tausta eli on taistellut eri puolilla maailmaa ilmiömäisellä menestyksellä. Hän sai tarpeekseen siitä elämästä ja vaeltelee nyt ympäri Yhdysvaltoja, jalkaisin kuin Forrest Gump. Hän ei omista muuta kuin vaatteet yllänsä ja kun ne likaantuvat hän heittää ne roskiin ja ostaa uudet. Matkatavaroina hammasharja ja pankkikortti, tilillä sen verran että voi olla jouten. Ei kotia, ei perhettä, ei mitään siteitä, ei mitään päämäärää, kaiken nähnyt, kaiken kokenut, täydellisen vapaa ja itsenäinen. Rauhanmies, mutta myös periaatteen. Jos hän tulee mielestään väärin kohdelluksi tai näkee muita kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti, silloin hän puuttuu asioihin eikä luovuta, vaikka henki lähtisi. Mutta eihän kukaan hänenlaistaan saa hengiltä. Hän katkaisee vastustajansa niskan niksnaks, lyö tätä nyrkillä naamaan niin että nenäluu työntyy aivoihin tai hän työntää peukalonsa tämän silmiin, rusauttaa selkärangan poikki polveaan vasten. Lukijalla on aina varmuus siitä, että paha saa palkkansa ja Reacher selviää, sillä hänhän on hyvä. Joka kirjassa hänelle löytyy nainen, jota hän kohtelee hellästi, sillä syvällä karussa sydämessään hän on herkkäsieluinen mies. Pussailua ja tunteilua on tarinoissa vähän ja juonenkäänteet johtavat aina siihen, että suhde jää lyhyeksi kauniiksi muistoksi ja matka jatkuu.
Minua työn, arjen, aikataulujen ja materialismin orjaa kiehtoo hänen täydellinen riippumattomuutensa, niin henkinen kuin fyysinen, vaikka tiedänkin, että minä tarvitsen orjuuteni. En selviäisi sellaisesta yksinäisyydestä, en vaikka se jatkuva taistelu, takaa-ajo ja tappaminen jätettäisiin pois. Niihin hommiin minä olen aivan liian vanha. Minä tarvitsen kiinnekohtia elämässä. Mutta arkisesta työmatkasta luovun mielelläni heti kun se on mahdollista.
tiistaina, elokuuta 11, 2009
Ruokaa ja kauppareissuja
Tein tänään kaalilaatikkoa - kaalia, jauhelihaa, sipulia, kokonaista ohraa ja mausteita - ja ajattelin taas kerran miten maukkaita ja kuitenkin yksinkertaisia vanhanaikaiset kotiruoat ovat. Se, mitä minun lapsuudessani syötiin, oli todella vaatimatonta tämän ajan tarjontaan verrattuna, mutta sieltä lapsuudesta ne parhaat makumuistot ovat peräisin.
Tuoreita kasviksia ei talvisin saanut, pakasteita ei ollut eikä tietenkään eineksiä, mausteita oli vähän. Meillä ja muilla syötiin perunoita ja kastiketta, keittoa, puuroa ja velliä, ruisleipää, pullaa leivottiin myös usein. Kerran meillä oli kesäpossu, Emma, jolle nyhdin vesiheinää ja kannoin perunankuoria koko kesän. Minulle valkeni todella myöhään, että me lopuksi syömme Emman ja teemme jopa saippuaa hänen rasvastaan. Kun mies pyssynsä kanssa tuli meille, lähdin minä kotoa. Juoksin metsäpolkuja niin pitkälle kuin jaksoin, nojasin hengenahdistuksessa puunrunkoon kädet korvilla etten kuulisi sitä laukausta ja tulin kotiin vasta tuntien päästä. Emma-rukka oli kaltattu ja paloiteltu, veri otettu talteen. Isä oli äkäinen, kaiketi siksi, että minä ja muutkin paruimme sikaa, jonka osana oli joka tapauksessa joutua ruoaksi. Minä en niitä sikaruokia syönyt, en edes jouluna ollut leppynyt vaan vedet kiertyivät silmiin ja alahuuli alkoi väpättää, kun kinkku tuotiin pöytään.
Läskisoosia, lihakeittoa, hernekeittoa, silakkalaatikkoa, maksalaatikkoa, makaronilaatikkoa, lihapullia, ruskeaa kastiketta, kesällä valkokastiketta, jossa paljon munahakkelusta ja ruohosipulisilppua. Keitettyjä perunoita, paistettuja perunoita, muusia, ihanaa kuohkeaa muusia, jossa oli voisilmä keskellä. Hyvä ystävä oli karjalaisen siirtolaisperheen tytär ja ruoka heillä oli jännittävästi erilaista, tuoksuikin erilaiselle. He kypsensivät lähes kaiken leivinuunissa, meillä ruoka valmistui hellalla. Jostain syystä on mieleeni jäänyt miten heillä pullat voideltiin kahvilla, meillä munalla. Meillä pulla oli pitkoa, heillä ranskanleivän näköistä juntaksi nimitettyä.
Kauppareissu taittui ison osan vuodesta pyörällä, pahimmilla pakkasilla kävellen, eikä kaupassa käyty joka päivä. Maito ostettiin suoraan perheeltä, joka oli takausvaikeuksissa menettänyt tilansa toisessa pitäjässä ja viljeli nyt pientä ränsistynyttä vuokratilaa ja heillä oli yksi lehmä. He elivät hiljaisesti erillään kaikista ja kaikesta. Maito oli vielä lämmintä, kun kipaisin sen hakemaan, myöhemmin nousi pintaan paksu kerma.
Kauppoja oli kylän keskustassa muutama, aatteen vaatimat osuusliikkeet ja pari yksityistä. Kaikki tavara ostettiin tiskin yli pyytämällä yksi kerrallaan, siksi piti olla muistilappu. Yhtä asiakasta palveltiin kerrallaan, muut jonottivat, seurustelivat ja tarkkailivat toisten ostoksia, joista saattoi päätellä paljon ostajan kuulumisista. Tavaraa oli valmiissa pakkauksissa vähän. Minua kiehtoivat erityisesti kaikenlaiset mittaamiset ja leikkaamiset, pienet ja isot äyskärit ja punnitsemiset. Ostos toiselle vaakatasolle, toiselle punnuksia kunnes oli haluttu määrä ja vaa´an puolet tasoissa. Voita kaavittiin puisella lastalla ja käärittiin- tietysti voipaperiin! Hiivaa leikattiin näppärästi langalla. Kahvi jauhettiin ostettaessa, ja siitä levisi kauppaan suloinen tuoksu. Kaupassa oli yleensä kaksi puolta, liha- ja maitopuoli ja sekatavarapuoli, heiluriovi välissä, ja myyjä puikkelehti puolelta toiselle tarpeen mukaan. Sekatavarapuolella oli muutakin kuin ruoka-aineita, esimerkiksi ompelutarpeita, rullalankaa, rusettinauhaa, nappeja, kantti- ja sukkanauhaa, sillä kodeissa tehtiin paljon käsitöitä. Ompelutarpeita voi ostaa myös kulkukauppiaalta, jolla oli ihmeellinen monilokeroinen puusta tehty laatikosto remmissä olallaan. Hän käveli talosta taloon. Tämä nuori mies oli vammainen, puhui erittäin epäselvästi honottaen, kuola valuen. Äiti osti häneltä joka kerran jotakin.
Minä pääsin välillä äidin mukana kauppaan. Istuin takatelineellä jalat levällään etteivät jää takarenkaan pinnojen väliin ja varoin aina etteivät sormet jää satulan jousien väliin, kun äiti polki taakkoineen kuoppaista tietä. Joskus sain lakritsipatukan tai tikkukaramellin, useimmiten silloin kun jäin yksin kotiin. Minäkin kävin äidin asialla kaupassa. Kesäisin matka kesti ikuisuuden, piti hakea kaveri seuraksi ja sitten tongittiin kaikki ojat ja pientareet, etsittiin kukkia, jäätiin juttelemaan, uittamaan lehtiä ja tikkuja ojassa, seurattiin koiran tekemisiä jossain pihassa, mentiin piiloon vastaantulijoita ja peloteltiin heitä ääntelemällä. Kukkarotemppu en uskaltanut koskaan tehdä. Sidotaan ohut naru tyhjään kukkaroon, joka asetetaan näkyvälle paikalle tien oheen, peitellään naru hiekalla - tiethän olivat hiekkateitä - ja jäädään pensaisiin odottamaan ja kun joku pahaa-aavistamaton kumartuu ottamaan kukkaron, nykäistään narusta ja sännätään karkuun, vahingoniloinen nauru vain raikuu. Kiva jekku.
Vanha, yksinäinen mies piti pientä leipomoa kotonaan, ja hänen possumunkkinsa olivat taivaallisia. Hän toimitti leipomukset kauppaan isossa puulaatikossa pyöränsä takatelineellä ja kun hän polki kodin ohi, tiedettiin että pian olisi kaupassa tuoretta leipää. Kerran minut lähetettiin kauppaan ostamaan kymmenen munkkia. Paksu kaupantäti sanoi, että munkit olivat jo loppu, ei ollut kuin lentejä. Minä sanoin sitten ottavani kymmenen lentiä, ja sepä vasta herätti hilpeyttä kaikissa kaupassa olijoissa, lihava kaupantäti hytkyi ja tytisi naurusta kädet puuskassa mahan päällä. Minä en enää koskaan mennyt siihen kauppaan kun minulle selvisi, että minä ääliö olin pyytänyt kymmenen pullapitkoa!
Tuoreita kasviksia ei talvisin saanut, pakasteita ei ollut eikä tietenkään eineksiä, mausteita oli vähän. Meillä ja muilla syötiin perunoita ja kastiketta, keittoa, puuroa ja velliä, ruisleipää, pullaa leivottiin myös usein. Kerran meillä oli kesäpossu, Emma, jolle nyhdin vesiheinää ja kannoin perunankuoria koko kesän. Minulle valkeni todella myöhään, että me lopuksi syömme Emman ja teemme jopa saippuaa hänen rasvastaan. Kun mies pyssynsä kanssa tuli meille, lähdin minä kotoa. Juoksin metsäpolkuja niin pitkälle kuin jaksoin, nojasin hengenahdistuksessa puunrunkoon kädet korvilla etten kuulisi sitä laukausta ja tulin kotiin vasta tuntien päästä. Emma-rukka oli kaltattu ja paloiteltu, veri otettu talteen. Isä oli äkäinen, kaiketi siksi, että minä ja muutkin paruimme sikaa, jonka osana oli joka tapauksessa joutua ruoaksi. Minä en niitä sikaruokia syönyt, en edes jouluna ollut leppynyt vaan vedet kiertyivät silmiin ja alahuuli alkoi väpättää, kun kinkku tuotiin pöytään.
Läskisoosia, lihakeittoa, hernekeittoa, silakkalaatikkoa, maksalaatikkoa, makaronilaatikkoa, lihapullia, ruskeaa kastiketta, kesällä valkokastiketta, jossa paljon munahakkelusta ja ruohosipulisilppua. Keitettyjä perunoita, paistettuja perunoita, muusia, ihanaa kuohkeaa muusia, jossa oli voisilmä keskellä. Hyvä ystävä oli karjalaisen siirtolaisperheen tytär ja ruoka heillä oli jännittävästi erilaista, tuoksuikin erilaiselle. He kypsensivät lähes kaiken leivinuunissa, meillä ruoka valmistui hellalla. Jostain syystä on mieleeni jäänyt miten heillä pullat voideltiin kahvilla, meillä munalla. Meillä pulla oli pitkoa, heillä ranskanleivän näköistä juntaksi nimitettyä.
Kauppareissu taittui ison osan vuodesta pyörällä, pahimmilla pakkasilla kävellen, eikä kaupassa käyty joka päivä. Maito ostettiin suoraan perheeltä, joka oli takausvaikeuksissa menettänyt tilansa toisessa pitäjässä ja viljeli nyt pientä ränsistynyttä vuokratilaa ja heillä oli yksi lehmä. He elivät hiljaisesti erillään kaikista ja kaikesta. Maito oli vielä lämmintä, kun kipaisin sen hakemaan, myöhemmin nousi pintaan paksu kerma.
Kauppoja oli kylän keskustassa muutama, aatteen vaatimat osuusliikkeet ja pari yksityistä. Kaikki tavara ostettiin tiskin yli pyytämällä yksi kerrallaan, siksi piti olla muistilappu. Yhtä asiakasta palveltiin kerrallaan, muut jonottivat, seurustelivat ja tarkkailivat toisten ostoksia, joista saattoi päätellä paljon ostajan kuulumisista. Tavaraa oli valmiissa pakkauksissa vähän. Minua kiehtoivat erityisesti kaikenlaiset mittaamiset ja leikkaamiset, pienet ja isot äyskärit ja punnitsemiset. Ostos toiselle vaakatasolle, toiselle punnuksia kunnes oli haluttu määrä ja vaa´an puolet tasoissa. Voita kaavittiin puisella lastalla ja käärittiin- tietysti voipaperiin! Hiivaa leikattiin näppärästi langalla. Kahvi jauhettiin ostettaessa, ja siitä levisi kauppaan suloinen tuoksu. Kaupassa oli yleensä kaksi puolta, liha- ja maitopuoli ja sekatavarapuoli, heiluriovi välissä, ja myyjä puikkelehti puolelta toiselle tarpeen mukaan. Sekatavarapuolella oli muutakin kuin ruoka-aineita, esimerkiksi ompelutarpeita, rullalankaa, rusettinauhaa, nappeja, kantti- ja sukkanauhaa, sillä kodeissa tehtiin paljon käsitöitä. Ompelutarpeita voi ostaa myös kulkukauppiaalta, jolla oli ihmeellinen monilokeroinen puusta tehty laatikosto remmissä olallaan. Hän käveli talosta taloon. Tämä nuori mies oli vammainen, puhui erittäin epäselvästi honottaen, kuola valuen. Äiti osti häneltä joka kerran jotakin.
Minä pääsin välillä äidin mukana kauppaan. Istuin takatelineellä jalat levällään etteivät jää takarenkaan pinnojen väliin ja varoin aina etteivät sormet jää satulan jousien väliin, kun äiti polki taakkoineen kuoppaista tietä. Joskus sain lakritsipatukan tai tikkukaramellin, useimmiten silloin kun jäin yksin kotiin. Minäkin kävin äidin asialla kaupassa. Kesäisin matka kesti ikuisuuden, piti hakea kaveri seuraksi ja sitten tongittiin kaikki ojat ja pientareet, etsittiin kukkia, jäätiin juttelemaan, uittamaan lehtiä ja tikkuja ojassa, seurattiin koiran tekemisiä jossain pihassa, mentiin piiloon vastaantulijoita ja peloteltiin heitä ääntelemällä. Kukkarotemppu en uskaltanut koskaan tehdä. Sidotaan ohut naru tyhjään kukkaroon, joka asetetaan näkyvälle paikalle tien oheen, peitellään naru hiekalla - tiethän olivat hiekkateitä - ja jäädään pensaisiin odottamaan ja kun joku pahaa-aavistamaton kumartuu ottamaan kukkaron, nykäistään narusta ja sännätään karkuun, vahingoniloinen nauru vain raikuu. Kiva jekku.
Vanha, yksinäinen mies piti pientä leipomoa kotonaan, ja hänen possumunkkinsa olivat taivaallisia. Hän toimitti leipomukset kauppaan isossa puulaatikossa pyöränsä takatelineellä ja kun hän polki kodin ohi, tiedettiin että pian olisi kaupassa tuoretta leipää. Kerran minut lähetettiin kauppaan ostamaan kymmenen munkkia. Paksu kaupantäti sanoi, että munkit olivat jo loppu, ei ollut kuin lentejä. Minä sanoin sitten ottavani kymmenen lentiä, ja sepä vasta herätti hilpeyttä kaikissa kaupassa olijoissa, lihava kaupantäti hytkyi ja tytisi naurusta kädet puuskassa mahan päällä. Minä en enää koskaan mennyt siihen kauppaan kun minulle selvisi, että minä ääliö olin pyytänyt kymmenen pullapitkoa!
tiistaina, elokuuta 04, 2009
Kesän maku
Jäätelöä on nykyisin saatavissa niin monia makuvaihtoehtoja, että jokaiselle löytyy mieluinen ilman että kaikkia koemaistaisi. Tästä runsaudesta huolimatta minusta on mukava nähdä se vaiva, että ainakin kerran kesässä teen jäätelöntapaista jäädykettä, jonka hyvä maku syntyy mantelibiskvi-pussillisesta (näin se piti kirjoittaa, koska en osaa järjellisesti taivuttaa sanaa biskvi, ovat ne biskvivejä, biskvitä vaiko peräti biskvi´j/tä?!). Tuoreita mansikoita ja/tai vadelmia runsaasti annokseen ja siinä se on, helteisen kesäpäivän jälkiruoka.
Ja näitä tarvitaan:
3 keltuaista ja
1½ dl sokeria vaahdotetaan
2½ dl kermaa vaahdotetaan
3 valkuaista vaahdotetaan
150 g mantelibis... krouvina rouheena (monitoimikone/ kaulin / mortteli tms.)
Vaahdot ja rouhe yhdistetään, kumotaan kannelliseen pakastusrasiaan, pannaan pakastimeenvähintäin 4:ksi tunniksi,välillä voi massaa pyöräytellä lusikalla, jotta jäädykkeestä tulee kuohkeampaa. Jäädyttämisen voi varmaankin tehdä jäätelökoneessa, mutta minulla ei sellaista ole.
Ja näitä tarvitaan:
3 keltuaista ja
1½ dl sokeria vaahdotetaan
2½ dl kermaa vaahdotetaan
3 valkuaista vaahdotetaan
150 g mantelibis... krouvina rouheena (monitoimikone/ kaulin / mortteli tms.)
Vaahdot ja rouhe yhdistetään, kumotaan kannelliseen pakastusrasiaan, pannaan pakastimeenvähintäin 4:ksi tunniksi,välillä voi massaa pyöräytellä lusikalla, jotta jäädykkeestä tulee kuohkeampaa. Jäädyttämisen voi varmaankin tehdä jäätelökoneessa, mutta minulla ei sellaista ole.
lauantaina, elokuuta 01, 2009
Uusi harrastus
Olen pitkään seurannut kaikenlaisia ruokablogeja ja ollut piinallisen tietoinen siitä, että minun blogini on ainutlaatuinen - ei yhtään kuvaa, pelkkää tekstiä vain. Ja tunnetusti kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Pari päivää sitten hankin asiantuntijan avustuksella digitaalikameran, minä, joka en ole koskaan ollut kiinnostunut kuvaamisesta, vielä vähemmän kuvattavana olemisesta. Edes vihkikuvaa ei ole. Lapsia on kuvattu, pitäisivät varmaan rikoksena ellei heidän lapsuuttaan olisi mitenkään dokumentoitu, mutta sekin kuvaaminen lopahti kun he lakkasivat kasvamasta. MUTTA tämä uusi kamera on sievä, pieni idioottimaisen yksinkertainen käyttää mitä kuvaamiseen tulee (kuvien laatu on sitten eri juttu), kuvia voi räpsiä ilman mitään säätöjä ja tuloksen näkee heti ja mikä tärkeintä, epäonnistuneet voi poistaa vaivatta. Se, mikä minulle on pitkä ja kivinen tie, on kuvien siirtäminen tietokoneelle ja niiden muokkaaminen käyttökuntoon. Nyt olen ylpeä ja iloinen, sillä onnistuin ihan itse pitkällisen äherryksen jälkeen saamaan blogiin yhden valokuvan, vieläpä sille paikalle minne sen halusin. Kuvassa on isän minulle tekemä leivinlauta, joka on yli kolmen vuosikymmenen ahkerassa käytössä hioutunut silkinsileäksi. Leivinliinaan on kirjottu kuopuksen toivomuksesta Leipomuksia. Tekstiä en saanut kuvaan näkyviin, mutta vielä minä opin kuvaamaan kunnolla.Nyt pitää tietysti valmistaa kaikki reseptit ja kuvata tulokset, hankkia kauniita astioita ja muuta rekvisiittaa kuvia varten. Loma on jo loppumassa, mutta miten tästä töihin ehtii? Ja tähänkin tarvitaan kuva:
Siinä muutama keittokirja! Kuvaaminen on melkein yhtä hauskaa kuin ruoanlaitto ja leipominen eikä se lihota kun tuloksia ei voi syödä.
Siinä muutama keittokirja! Kuvaaminen on melkein yhtä hauskaa kuin ruoanlaitto ja leipominen eikä se lihota kun tuloksia ei voi syödä.
maanantaina, heinäkuuta 20, 2009
Weinspeise
Tämä punaisista viinimarjoista tehtävä soppa on nimestä päätellen saksalaista alkuperää. Löysin ohjeen joskus 70-luvulla ja se toimi heti, helppo, konstailematon ja hyvä muidenkin kuin minun mielestäni. Nostalginen (mummoinen) loppukesän jälkiruoka, kauniskin. Olen kokeillut sitä muistakin marjoista, mutta tulos ei ole yhtä hyvä. Hapottomista marjoista tulee lössöä, mustat viinimarjat pitäisi nyppiä siisteiksi marja kerrallaan eikä niidenkään kirpeys riitä. Puolukka on kirpeä, mutta kovakuorinen eikä kermavaahto "istu" sen makuun. Nyt taidan eritellä makuja kuin viinintuntija ikään. Kukin tehköön makunsa mukaan, vaikka pihlajanmarjoista - ovat ainakin ketun mielestä happamia.
Viinimarjasoppa
Keitä vahva mehu, jossa on:
1 l vettä
1 l punaisia viinimarjoja
100 g sokeria (määrää voi muutella maun mukaan)
Älä siivilöi mehua vaan suurusta se:
0.75 dl maizenaa ja sen verran kylmää vettä, että syntyy juokseva tahna. Anna sopan kiehua muutama minuutti ja jäähdytä se vatkaamalla. Sijoita kattila esim. isompaan astiaan/ tiskialtaaseen, jossa on kylmää vettä.
Vatkaa 2 dl kermaa vaahdoksi.
Pyöräytä puolet kermavaahdosta sopan sekaan yhdellä huolettomalla liikkeellä niin että syntyy sopan läpi menevä linnunrata tai komeetan pyrstö. Loput kermavaahdosta reiluina nokareina sopan pinnalle ja soppa jäähtymään kylmään, vaikka pakastimeen, kunhan ei jäädy. Sen pitää olla jäisen kylmää tarjottaessa.
Mummovaikutelman tehostamiseksi sopan kanssa voi tarjota hyviä, voilla leivottuja pikkuleipiä.
Viinimarjasoppa
Keitä vahva mehu, jossa on:
1 l vettä
1 l punaisia viinimarjoja
100 g sokeria (määrää voi muutella maun mukaan)
Älä siivilöi mehua vaan suurusta se:
0.75 dl maizenaa ja sen verran kylmää vettä, että syntyy juokseva tahna. Anna sopan kiehua muutama minuutti ja jäähdytä se vatkaamalla. Sijoita kattila esim. isompaan astiaan/ tiskialtaaseen, jossa on kylmää vettä.
Vatkaa 2 dl kermaa vaahdoksi.
Pyöräytä puolet kermavaahdosta sopan sekaan yhdellä huolettomalla liikkeellä niin että syntyy sopan läpi menevä linnunrata tai komeetan pyrstö. Loput kermavaahdosta reiluina nokareina sopan pinnalle ja soppa jäähtymään kylmään, vaikka pakastimeen, kunhan ei jäädy. Sen pitää olla jäisen kylmää tarjottaessa.
Mummovaikutelman tehostamiseksi sopan kanssa voi tarjota hyviä, voilla leivottuja pikkuleipiä.
Lukulistalta
Olen vieroksunut Rosa Liksomin kirjoja jo vuosikaudet jostain käsittämättömästä syystä, hänhän on saanut hyviä arvosteluja ja palkintoja. Muistan ainakin pitäneeni kirjailijanimen valintaa jonkinlaisena jippona vähän samalla tavalla kuin Miina Äkkijyrkkä tuntui aluksi julkisuudenkipeältä kylähullulta.Mutta hänen peltilehmänsä ovat tehneet minusta suorastaan "fanin". Niin herkkiä, niin oivaltavia, vain syvällinen, intohimoinen lehmäntuntija pystyy luomaan moisia kaikkea muuta kuin herkästä materiaalista. Tänä kesänä niitä on ollut näytteillä Haikon kartanohotellin puistossa. Mitä nimeen tulee, se on lyhin ja paras mahdollinen tiivistelmä hänen taiteilijapersoonastaan.
Kuulin Rosa Liksomin novelleja koskevan keskustelun junassa ihan ulkopuolisena - salakuuntelin - ja päätin, että nyt on aika kypsä, tämä kiinnostaa. Ensi hätään sain käsiini vain Reidar Särestöniemn fiktiivisen elämäkerran Reitari ja se kolahti heti: samaa holtitonta pohjoisen hulluutta kuin Mikael Niemen Vittulanjängässä. Fakta ja fiktio sekoittuvat ja ihmiset ovat vahvasti juuri niin omanlaisia äärilaitojen kulkijoita äärimmäisissä luonnonoloissa. Lestadiolaisuutta, syntymähulluutta, juoppoutta, kiimaa, umpimielisyyttä, kaikkea sitä, mikä Lapin ja Pohjois-Suomen ulkopuolella on on siistitty ja kesytetty ja se, mitä ei saada kuriin, on tiukasti kulisseissa ja pidetään siellä maksakoon mitä maksaa.
Nyt metsästän Liksomin novellikokoelmia, saatavillani olevat kirjastopalvelut ovat hyvin rajalliset ja kirjakauppojen kannalta tuntuvat muutaman vuoden takaiset tai vielä vanhemmat kirjat olevan epäkuranttia myytävää, mutta laajennan etsintää ja saan kokea löytämisen iloa.
Olisin halunnut kuvaan kirjan lisäksi jotain lehmään liittyvää kun kerran rinnastan Liksomin ja Äkkijyrkän, mutta lammas oli lähin mitä löysin kotoa.Elukka kumminkin.
tiistaina, heinäkuuta 14, 2009
Lihanhimo
En halua olla kasvissyöjä, vielä vähemmän lakto-ovo-vegaani, mutta lihansyöntini on kuitenkin vähenemään päin. Syyt ovat varmaankin enimmäkseen makuasioita, jonkin verran eettis-taloudellisia. Maksaisinko järjettömän hinnan siitä, että eläin syntyy ja kuolee yksinomaan ihmisen ravinnon vuoksi ja näiden tapahtumien väliin jäävä aika saattaa sisältää huonoa kohtelua ja luonnottomuuksia? Mutta pakko on myöntää, että naudanpihvi, porsaanfilee ja poronpaisti maistuvat välillä. Jauheliha on siedettävän hintaista, helppoa ja nopeaa käsitellä, ei tarvitse miettiä mikä se on ennen ollut kun nyt se on massaa, josta teen ruokaa. Pekonia tarvitaan siksi, että se maistuu vaikka aamupalalla tai se antaa hyvää makua sieni- ja grilliruokiin. Useimmiten liha on kuitenkin broileria ja silloin aina nahaton rintafilee, ei kenenkään koipi eikä siipi. Pelkkä ajatuskin kanannahasta saa minut kananlihalle, sellainen nyppyinen, sitkeä liian suuri takki kanaparan päällä. Tiedän toki, että broileri lihotetaan pikavauhtia ahtaudessa ja ikuisessa valossa eikä siitä aikuista, saatikka vanhusta, tule koskaan. Tämä on ikuinen kysymys siitä onko yksilön valinnoilla merkitystä muille kuin yksilölle itselleen. Minä olen jotenkuten sovussa itseni ja yksipuolisella sopimuksella myös broilereiden kanssa tässä lihansyöntikysymyksessä. Toistaiseksi.
Pestokana on mielestäni todella hyvänmakuinen, helppo ruoka. Se jokin on lisäkkeenä tarjottava ohra, joka sopii täydellisesti peston ja broilerin makuun. Siis ei missään tapauksessa riisiä, couscousia, pastaa eika nuudeleita. Peruna olisi jo aivan järjetön valinta. Kuka niin hullu olisi?
Pestokana 4:lle
4 nahatonta broilerinfilettä suolataan (1 tl) ja valkopippuroidaan ( 1 maustemitta) ja ruskistetaan voissa.
Pannulle lisätään
2½ dl ruokakermaa
½ dl pestoa
1½ dl purjosilppua
ja saa putputella kunnes liha on kypsää. Lisäkkeeksi keitettyä ohraa ja freesattuja wokkivihanneksia.
Pestokana on mielestäni todella hyvänmakuinen, helppo ruoka. Se jokin on lisäkkeenä tarjottava ohra, joka sopii täydellisesti peston ja broilerin makuun. Siis ei missään tapauksessa riisiä, couscousia, pastaa eika nuudeleita. Peruna olisi jo aivan järjetön valinta. Kuka niin hullu olisi?
Pestokana 4:lle
4 nahatonta broilerinfilettä suolataan (1 tl) ja valkopippuroidaan ( 1 maustemitta) ja ruskistetaan voissa.
Pannulle lisätään
2½ dl ruokakermaa
½ dl pestoa
1½ dl purjosilppua
ja saa putputella kunnes liha on kypsää. Lisäkkeeksi keitettyä ohraa ja freesattuja wokkivihanneksia.
perjantaina, heinäkuuta 03, 2009
Mitä minä tein sisällä aikani kuluksi
Minulla ei ollut kotona leikkikaveria, mutta en muista aikani koskaan tulleen pitkäksi, vaikka en olisi lukenutkaan, mikä kuitenkin oli pääasiallinen ajankuluni. Paras lukupaikka valoisaan aikaan oli ullakko, jollainen kulki pituussuunnassa talon, isän rakentaman rintamamiestalon, molemmin puolin. Ullakolla oli kaikenlaista roinaa, vaatteita roikkui nauloissa seinillä, matonkudelumppuja puutynnyrissä, vanha rukki, kerinpuut, lattialla lehtipinoja, vanhoja Kotiliesiä, Seuroja, Apuja.Siellä kun pujotteli itsensä pienen kapean ikkunan ääreen, saattoi lukemisen lomassa vilkaista mitä naapureiden pihoilla tapahtui. Lukurauhaa oli joskus tunneiksi ennen kuin kaivattiin syömään tai toimittamaan asioita ja askareita.
Askartelu tapahtui keittiönpöydän ääressä, omaa huonetta minulla ei ollut. Kauppatavarat tulivat yleensä valkoiseen käärepaperiin käärittyinä ja paperin kun silitteli suoraksi, oli aina piirustuspaperia käytettävissä. Värikyniä oli harvoin, mutta lyijykynä löytyi aina. Kolikkoja osasi jokainen lapsi jäljentää: kolikko sen puotipaperin alle ja lyijykynällä kun hankasi päältä tapahtui ihme, kolikko jäljentyi täsmälleen oikean näköisenä, tarkempana kuin olisi koskaan osannut piirtää sitä itse. Piirsin usein paperinukeille vaatteita, mutta siinäkin hommassa matka oli tärkeämpi kuin määränpää. Ei niistä vaatteista niin taidokkaita tullut, että niillä olisi halunnut leikkiä saati säilyttää ne.
Joulun alla paperista leikattiin ikkunaan keitetyllä perunalla liimattavia lumitähtiä, hienoimmat tulivat silkkipaperista. Tonttujonojakin leikattiin.
Jos halusi tehdä talikuvia, piti olla joku "iso" paikalla, sillä tulipalovaara oli aina uhkana kun kynttilöiden kanssa touhuttiin. Talikuvia syntyi, kun palavasta kynttilästä valutettiin talia (nykyisin kai sanottaisiin steariinia) sanomalehdelle, vaikkapa sarjakuvien päälle. Kun tali jähmettyi ja sen irrotti niin voilà - siinä oli Taika-Jim, Narda tai Lothar! Tulitikkuja oli aina kotona ja paljon, sillä ruoka tehtiin puuhellalla ja lämmitys hoitui myös puilla. Tulitikuista saattoi rakentaa taloja pinoamalla niitä limittäin kuin hirsiä, katon saattoi taittaa paperista. Lopuksi talo purettiin ja tikut aseteltiin takaisin rasioihin, tuhlata ei saanut. Tulitikkuja kaadettiin myös keoksi pöydälle ja siitä nypättiin tikku kerrallaan. Niin kauan sai jatkaa, kun mikään muu ei liikahtanut kasassa. Tämä leikki ei tosin ollut kovin hauska, jos oli yksin.
Minulla oli ystäviä, jotka jo alle kymmenvuotiaina tekivät käsitöitä, kutoivat ja parsivat sukkia ja lapasia, koristivat liinoja reikäompelulla, nimikoivat liinavaatteita ja näpräsivät kaikenlaista hyödyllistä ja vaativaa. Minulta ei onneksi sellaisia suorituksia edes odotettu. Minä olin jo silloin mukavuudenhaluinen tumpelo ja älysin jo varhain vedota suunnattomaan läksytaakkaan kun tuli työnteosta puhe.
Askartelu tapahtui keittiönpöydän ääressä, omaa huonetta minulla ei ollut. Kauppatavarat tulivat yleensä valkoiseen käärepaperiin käärittyinä ja paperin kun silitteli suoraksi, oli aina piirustuspaperia käytettävissä. Värikyniä oli harvoin, mutta lyijykynä löytyi aina. Kolikkoja osasi jokainen lapsi jäljentää: kolikko sen puotipaperin alle ja lyijykynällä kun hankasi päältä tapahtui ihme, kolikko jäljentyi täsmälleen oikean näköisenä, tarkempana kuin olisi koskaan osannut piirtää sitä itse. Piirsin usein paperinukeille vaatteita, mutta siinäkin hommassa matka oli tärkeämpi kuin määränpää. Ei niistä vaatteista niin taidokkaita tullut, että niillä olisi halunnut leikkiä saati säilyttää ne.
Joulun alla paperista leikattiin ikkunaan keitetyllä perunalla liimattavia lumitähtiä, hienoimmat tulivat silkkipaperista. Tonttujonojakin leikattiin.
Jos halusi tehdä talikuvia, piti olla joku "iso" paikalla, sillä tulipalovaara oli aina uhkana kun kynttilöiden kanssa touhuttiin. Talikuvia syntyi, kun palavasta kynttilästä valutettiin talia (nykyisin kai sanottaisiin steariinia) sanomalehdelle, vaikkapa sarjakuvien päälle. Kun tali jähmettyi ja sen irrotti niin voilà - siinä oli Taika-Jim, Narda tai Lothar! Tulitikkuja oli aina kotona ja paljon, sillä ruoka tehtiin puuhellalla ja lämmitys hoitui myös puilla. Tulitikuista saattoi rakentaa taloja pinoamalla niitä limittäin kuin hirsiä, katon saattoi taittaa paperista. Lopuksi talo purettiin ja tikut aseteltiin takaisin rasioihin, tuhlata ei saanut. Tulitikkuja kaadettiin myös keoksi pöydälle ja siitä nypättiin tikku kerrallaan. Niin kauan sai jatkaa, kun mikään muu ei liikahtanut kasassa. Tämä leikki ei tosin ollut kovin hauska, jos oli yksin.
Minulla oli ystäviä, jotka jo alle kymmenvuotiaina tekivät käsitöitä, kutoivat ja parsivat sukkia ja lapasia, koristivat liinoja reikäompelulla, nimikoivat liinavaatteita ja näpräsivät kaikenlaista hyödyllistä ja vaativaa. Minulta ei onneksi sellaisia suorituksia edes odotettu. Minä olin jo silloin mukavuudenhaluinen tumpelo ja älysin jo varhain vedota suunnattomaan läksytaakkaan kun tuli työnteosta puhe.
torstaina, kesäkuuta 18, 2009
Mantan rinkelit
Mantalla ja minulla on ollut kerran viikossa kokoontuva kahden hengen leipomisyhdistys. Nyt ollaan kesätauolla. Manta täyttää syksyllä 10. Hän on näppärä mittaamaan, punnitsemaan, sekoittamaan, vatkaamaan, kaulitsemaan. Lisäksi hän on erittäin musikaalinen ja täynnä tanssimisen iloa, pyörähtelee piruetteja ja räväyttää spagaatteja leipomisen lomassa. Mikähän hänestä tulee? No leipomistaito on aina tarpeen.
Nämä rinkelit ovat nopeita tehdä ja niin hyviä, ettei ole tietoa missä ja miten pitkään niitä voi säilyttää, katoavat leipomispäivänä. Taikina valmistuu vaivatta ja nopeasti monitoimikoneella.
200 g voita ja
1 dl sokeria sekoitetaan ja sitten lisätään
n. 7 dl vehnäjauhoja joihin on lisätty
2 tl leivinjauhetta
ja lopuksi lisätään
2- 2½dl kermaviiliä
sokeria desin verran rinkeleiden sokeroimiseen
Taikina leivotaan parikymmensenttisiksi sormenpaksuisiksi tangoiksi, joista pyöräytetään rinkeleitä, jotka painetaan molemmin puolin sokeriin ja paistetaan n.10-12 min. 225-asteisessa uunissa. Sokerin voi myös ripotella leivinlaudalle, josta se sitten tarttuu leivottaessa rinkelitankoihin.
keskiviikkona, kesäkuuta 10, 2009
Kirjoittamisen taustaa
Tämä blogi on ikäänkuin päiväkirja, joka on piilossa julkisella paikalla eikä vie tilaa kotona. Ei sitä kukaan lue, mutta koska sellainen teoreettinen mahdollisuus on olemassa, se asettaa minulle kuitenkin jonkinlaisia vaatimuksia sisällön ja kielen suhteen. Ymmärrän esimerkiksi olla kirjoittamatta millainen k- ja p-pää esimieheni on. Nyt tunnen tarvetta selittää olemattomille lukijoille miksi on olemassa tämä "Lisse pienenä"-teema. Vanha ihminen sortuu tieysti muistelemaan, mutta minä teen niin lapsenlapset mielessä. Heitä on sen verran, että voi puhua monikossa. Kerron lapsuudestani siinä toivossa, että se joskus antaa heille jotakin, jotakin, mikä liittyy heidän juuriinsa, jotakin elämäntavasta, joka on täysin kadonnut, kuuluu menneisyyteen, jotakin sellaista, mikä ei enää näy minussa, mutta on kuitenkin tehnyt minusta sen, mikä olen tänään. Onnellinen lapsuus on voimavara, jota ei voi koskaan ottaa pois. Sellaisen minä heillekin soisin. Mistäpä sen tietää kuinka kauan täällä saa olla tarinoimassa. Oma mummokaipuuni oli aikoinaan niin suuri, että tuntuu hyvältä kun olen saanut aikaan tekstiä, jos ja kun se jälkeläisiä joskus kiinnostaa.
maanantaina, kesäkuuta 08, 2009
Silmälasikäärme
Minä olin kiltti ja rauhallinen koululainen niin kuin useimmat siihen aikaan. Mutta minä olin kilteistä kiltimpiä, joten minun paikkani oli viimeisessä pulpetissa. Siellä se ongelma ilmeni aika pian. Minä en nähnyt mitä taululla luki. Ensin tekstistä tuli suheroa ja piti siristellä, jotta sai selvän. Mutta lopulta ei sekään auttanut ja oli pakko kertoa kotona koulun taulun huononemisesta, muulla tavoin en vielä ongelmaa huomannut.
Tilattiin aika silmälääkäriltä ja äidin kanssa menin kaupunkiin vastaanotolle. Pienessä odotushuoneessa istui paljon väkeä, aika ajoin lyhyt, vanha valkotakkinen mies avasi oven ja luki kädessään olevasta paperista potilaan nimen. Suomi ei ollut tämän juutalaisen lääkärin äidinkieli, niin kankeasti hän lausui nimetkin. Sisällä puolipimeässä huoneessa hän tutkiessaan silmiäni hoki "katso minu korva", "katso minu nenä", "katso mikä suunta E". Äiti ei saanut tulla tutkimushuoneeseen, ja minä pelkäsin hillittömästi. Kaikki ne vuodet, jotka kävin siellä, pelkäsin sitä pimeää huonetta, pelkäsin että silmät leikataan siellä, leikataan vaikka kokonaan pois kun ei niillä kerran näe, että sitä varten laitettiin puudutustippoja. Vanha, ryppyinen mies, jonka syyläistä nenää ja karvaisia korvia piti aina katsoa, ei jaksaisi pitää rimpuilevaa tyttöä paikallaan, jos puuduttamatta yrittäisi kaivaa jollain lusikalla silmiä tämän päästä.
Perinnöllisestä likinäköisyydestä oli kysymys, piilokarsastus tuli kaupan päälle. Silmälasit siitä seurasivat. Lasten kehysmalleja oli tasan yksi, joten valinta oli helppo. Maailma kirkastui ja tuli täyteen mikroskooppisen tarkkoja viivoja ja värisävyjä, tuntui että kuulokin parani. Lattia keinahti jalkojen alla kun tämä ihme tapahtui.
Siinä isossa koulussa oli toinenkin oppilas, jolla oli silmälasit, omituinen, pitkä luiseva poika, jonka oli vaikea olla paikoillaan. Häntä nimitettiin Hulluksi Hevoseksi ja hänet siirrettiin apukouluun. Minua sanottiin Silmälasikäärmeeksi. Aina ei tarvinnut sanoakaan, musikaaliset vihelsivät tai hyräilivät ohi mennessään "On piilossa viidakon, suojassa temppelin raunion, valtakunta viimeinen, silmälasikäärmeiden". Henkevät tokaisivat "köyhä talo kun ei ole verhoja ikkunoissa". Rillipäät olivat omituisia, joskus älykkäitä, mutta aina rumia. Ja niin minä lasien aina vain vahvistuessa valitsin ulkopuolisen tarkkailijan roolin, urheilemattoman ja sisäänpäin kääntyneen elämän.
Tilattiin aika silmälääkäriltä ja äidin kanssa menin kaupunkiin vastaanotolle. Pienessä odotushuoneessa istui paljon väkeä, aika ajoin lyhyt, vanha valkotakkinen mies avasi oven ja luki kädessään olevasta paperista potilaan nimen. Suomi ei ollut tämän juutalaisen lääkärin äidinkieli, niin kankeasti hän lausui nimetkin. Sisällä puolipimeässä huoneessa hän tutkiessaan silmiäni hoki "katso minu korva", "katso minu nenä", "katso mikä suunta E". Äiti ei saanut tulla tutkimushuoneeseen, ja minä pelkäsin hillittömästi. Kaikki ne vuodet, jotka kävin siellä, pelkäsin sitä pimeää huonetta, pelkäsin että silmät leikataan siellä, leikataan vaikka kokonaan pois kun ei niillä kerran näe, että sitä varten laitettiin puudutustippoja. Vanha, ryppyinen mies, jonka syyläistä nenää ja karvaisia korvia piti aina katsoa, ei jaksaisi pitää rimpuilevaa tyttöä paikallaan, jos puuduttamatta yrittäisi kaivaa jollain lusikalla silmiä tämän päästä.
Perinnöllisestä likinäköisyydestä oli kysymys, piilokarsastus tuli kaupan päälle. Silmälasit siitä seurasivat. Lasten kehysmalleja oli tasan yksi, joten valinta oli helppo. Maailma kirkastui ja tuli täyteen mikroskooppisen tarkkoja viivoja ja värisävyjä, tuntui että kuulokin parani. Lattia keinahti jalkojen alla kun tämä ihme tapahtui.
Siinä isossa koulussa oli toinenkin oppilas, jolla oli silmälasit, omituinen, pitkä luiseva poika, jonka oli vaikea olla paikoillaan. Häntä nimitettiin Hulluksi Hevoseksi ja hänet siirrettiin apukouluun. Minua sanottiin Silmälasikäärmeeksi. Aina ei tarvinnut sanoakaan, musikaaliset vihelsivät tai hyräilivät ohi mennessään "On piilossa viidakon, suojassa temppelin raunion, valtakunta viimeinen, silmälasikäärmeiden". Henkevät tokaisivat "köyhä talo kun ei ole verhoja ikkunoissa". Rillipäät olivat omituisia, joskus älykkäitä, mutta aina rumia. Ja niin minä lasien aina vain vahvistuessa valitsin ulkopuolisen tarkkailijan roolin, urheilemattoman ja sisäänpäin kääntyneen elämän.
keskiviikkona, kesäkuuta 03, 2009
Mikrokaali
Kaupoissa on jo varhaiskaalia, pehmeää niin maultaan kuin lehdiltään. Maistuu ihan sellaisenaankin, mutta oikein hyvää tulee myös kun siivuttaa kaalia ohuenohuelti (juustohöylällä/ monitoimikoneen viipalointiterällä/ terävällä veitsellä, mikä nyt itsekullekin sopii). Levittele kaali mikronkestävään vuokaan, lirauta pohjalle aavistus vettä, höylää kaalin päälle voilastuja - aivan oikein, voita sen pitää olla - ripsuttele vielä sitruunapippuria ja pyöräytä hetki mikrossa. Tehosta ja ajasta en osaa sanoa muuta kuin että oma esihistoriallinen mikroni vuodelta 1980 tarvitsee 2 minuuttia momentilla "heat". Tämä mikrokaali riittää hellepäivänä vaivattomaksi ateriaksi, ehkä viipale jälkiuunileipää ja lasi piimää kyytipojaksi. Jos on yksin kotona, voi syödessä lukea mielenkiintoista kirjaa. Niitä riittää siinä missä kaalinpäitäkin.
tiistaina, kesäkuuta 02, 2009
Opin sauna autuasko aina?
Kolme päivää kurssilla. Laiha anti: ei tarvinnut olla työpaikalla (tosin poissaolo tuotti töitä sekä etu- että jälkikäteen), ruokailu sisältyi kurssiin (niin ei useimmiten ole), 3 luennoitsijaa noin tusinasta oli hyviä esiintyjiä, tosin vain kahdella oli mitään sanottavaa. Aivot riutuivat ja perä puutui, pää vyörähteli hartioilla kuin irtopallo. Mietin rivoja ristikoita, sommittelin 6-sanan romaaneja, pelasin numeropeliä, jonka opin vuosikymmeniä sitten vanhalta, kokeneelta kurssihailta. Katselin muita osallistujia - meitä oli runsas pari sataa - jotkut lukivat romaania/lehteä, monilla meni piuhat korviin, mitä lie kuuntelivat, jotkut piirtelivät, osa torkkui, muutamat sipisivät vieressä istuvan kanssa, luennoitsijaakin kuunneltiin. Me kaikki taputimme kiltisti luennon lopuksi, mutta se oli hyvän käytöksen lisäksi oman edun tavoittelua. Taputtamisesta aivot saavat energiaa sanoi se yksi hyvä esiintyjä, aivotutkija. Tai ehkä hän näin sanomalla varmisti itselleen aplodit.
sunnuntaina, toukokuuta 24, 2009
Ihannekakku
Hulda-täti tokaisi kerran ymmärtävänsä kaiken muun elämässä mutta ei sitä, ettei 50-vuotispäivillä ole ollenkaan tarjolla pullakranssia. Minä sain hillittömän hihityskohtauksen, sillä minun silloisessa arvomaailmassani 50-vuotisjuhlat olivat yhtä kuin hautaan kaatuvien kokoontumisajo, ihan sama mitä ne suuhunsa tunkivat, kaikki oli heiltä ohi kuitenkin, ja tämä vielä paljon vanhempi täti-ihminen pohti syvällisesti moisten pippaloiden tarjoiluetikettiä. Minun mielestäni ei kaiketi mitään etikettiä tarvittu mihinkään. Täti sentään ymmärsi pullakranssi-asiaa lukuunottamatta kaiken muun, minä en tainnut vielä ymmärtää yhtään mitään elämästä. Nyt kyllä tiedän, että leipominen on iso juttu ja vaatii näkemystä eikä näkemystä ole ilman kokemusta.
Pullakranssi on juhlallinen tapa panna leivonnaisia tarjolle. Kranssi on sinänsä upea leipomistaidon näyte ja sen keskelle voi asetella pikkuleipiä, niitä vanhanaikaisia herrasväenleipiä, lusikkaleipiä, kaneliässiä ja konjakkiplareja. Ison kranssin sisälle mahtuu kahvikakkukin viipaloituna, vaikkapa Huldan Ihannekakku.
250 g voita ja
250 g sokeria vaahdotetaan oikein kuohkeaksi vaahdoksi ja sitten lisätään
4 munaa ja
2 rkl konjakkia
Lopuksi lisätään keskenään hyvin sekoitetu kuivat aineet:
250 g perunajauhoja
2 rkl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
Taikina kaadetaan hyvin voideltuun ja jauhotettuun (korppujauho/ mannaryynit/ mantelirouhe) rengasvuokaan ja paistetaan 175-asteisessa uunissa noin 1 h.
Pullakranssi on juhlallinen tapa panna leivonnaisia tarjolle. Kranssi on sinänsä upea leipomistaidon näyte ja sen keskelle voi asetella pikkuleipiä, niitä vanhanaikaisia herrasväenleipiä, lusikkaleipiä, kaneliässiä ja konjakkiplareja. Ison kranssin sisälle mahtuu kahvikakkukin viipaloituna, vaikkapa Huldan Ihannekakku.
250 g voita ja
250 g sokeria vaahdotetaan oikein kuohkeaksi vaahdoksi ja sitten lisätään
4 munaa ja
2 rkl konjakkia
Lopuksi lisätään keskenään hyvin sekoitetu kuivat aineet:
250 g perunajauhoja
2 rkl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
Taikina kaadetaan hyvin voideltuun ja jauhotettuun (korppujauho/ mannaryynit/ mantelirouhe) rengasvuokaan ja paistetaan 175-asteisessa uunissa noin 1 h.
lauantaina, toukokuuta 23, 2009
Romaanin mitta
Ernest Hemingway pyrki tiiviiseen ilmaisuun - löysät pois - ja hän lienee sanonut, että hyvään romaaniin riittää kuusi sanaa ja kirjoitti itse malliksi seuraavan romaanin, jonka hän myös arvioi parhaimmakseen. "For sale: baby shoes, never worn". Ja siinähän on todella kaikki , syvältä riipaiseva, useammankin elämän kattava tarina. Miksi niitä vauvankenkiä ei koskaan käytetty, mitä hänelle tapahtui, syntyikö hän koskaan, millaisena hän syntyi jne.? Ruotsalaisella kuuden sanan elämänkohtaloiden nettisivustolla on myös syvällisyydessään vavahduttava esimerkki: "Behöver min tjocka hud, saknar ryggrad". Millä lailla selkärangaton päähenkilö, mikä on se heikkous tai pahe, johon me muut reagoimme niin että, että jäädäkseen henkiin hän on kasvattanut paksun nahkansa.
Minä olen alkanut kehitellä suomenkielisiä kompaktiromaaneja genreittäin: "Anteeksi, en muuttunut, mutta olen muuttanut" on tietysti parisuhderomaani, sitkeä, pitkä avioliitto, josta oli lähdettävä. "Nuku vaan, aamua ei tule koskaan" on jännitysromaani, rakkaudennälkäinen tulee huijatuksi ja tapetuksi omaisuutensa takia. "Siinäkö se!?" ei ole ollenkaan romaani vaan lyhyt pornografinen novelli.
Kuvataiteen puolella niukan, pelkistetyn mutta monikerroksisen ilmaisun mestari on mielestäni Edward Hopper, jonka kaikista yksityiskohdista riisutut taulut ilmeettöminen city-eläjineen tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Keitä ovat nämä iättömät, ajattomat, mutta kuitenkin niin amerikkalaiset ja 50-lukuiset mainoksien ja elokuvien hahmot? Mikä on heidän tarinansa, sillä tarina heillä on.
Minä olen alkanut kehitellä suomenkielisiä kompaktiromaaneja genreittäin: "Anteeksi, en muuttunut, mutta olen muuttanut" on tietysti parisuhderomaani, sitkeä, pitkä avioliitto, josta oli lähdettävä. "Nuku vaan, aamua ei tule koskaan" on jännitysromaani, rakkaudennälkäinen tulee huijatuksi ja tapetuksi omaisuutensa takia. "Siinäkö se!?" ei ole ollenkaan romaani vaan lyhyt pornografinen novelli.
Kuvataiteen puolella niukan, pelkistetyn mutta monikerroksisen ilmaisun mestari on mielestäni Edward Hopper, jonka kaikista yksityiskohdista riisutut taulut ilmeettöminen city-eläjineen tekevät lähtemättömän vaikutuksen. Keitä ovat nämä iättömät, ajattomat, mutta kuitenkin niin amerikkalaiset ja 50-lukuiset mainoksien ja elokuvien hahmot? Mikä on heidän tarinansa, sillä tarina heillä on.
perjantaina, toukokuuta 08, 2009
Mummutauti
Kaikissa lastenkirjoissa oli minun lapsuudessani mummo ja kaikilla minun kavereillani oli myös mummo. Ja se mummo oli aina punaisen tupansa ovella vastassa kädet levällään valmiina halaamaan, tumma maataviistävä leninki pullean, pehmeän vartalonsa verhona. Aino-tossut jalassa ja ruudullinen esiliina edessä, sillä hän on juuri leiponut /keittänyt /paistanut herkkuja rakkaalle lapsenlapselle, tuoksut tulvivat ovesta. Sitä ennen hän on kiikkustuolissaan kutonut ja ommellut samaiselle lapselle.
Ja minulla ei sitten mitään mummoa. Isänpuoleinen kuoli kun minä olin alle vuoden ja olin kauan katkera ettei hän loskaan edes nähnyt minua, seuraavana kesänä oli tarkoitus tulla. Äidinäiti oli kuollut, kun äiti oli 15-vuotias ja minusta tuntuu ettei äiti koskaan toipunut menetyksestä. Hänen isänsä toi samantien uuden vaimon, jolla oli oma, ilmeisesti neitseellisen sikiämisen kautta syntynyt 14-vuotias tytär mukanaan. Kunnon äitipuolen tavoin hän vaati, että äitini oli lähdettävä maailmalle, ei iso likka saa kotona laiskana maata. Äidin 9-vuotias veli pantiin ulkorakennukseen asumaan ja sieltä hän muutti sisarensa hoiviin heti, kun tämä sai järjestystä elämäänsä. Isoisä pyysi kuolinvuoteellaan anteeksi ajattelematonta menettelyään ja saikin tietysti, mutta ei se enää mitään muuttanut. Minun lapsuudessani välit heihin olivat etäiset. Isoisä kävi meillä yksin kerran vuodessa. He asuivat monen tunnin junamatkan päässä eikä heillä saanut yöpyä eikä heillä tarjottu ruokaa, joten kontaktit olivat vähäiset. Isoäitipuoli povasi miehensä lapsista ja heidän jälkeläisistään varkaita ja murhamiehiä tai ainakin nykykielellä luusereita.
Tämä kaikki sai minut palavasti kaipaamaan ikiomaa, ihanaa mummoa. Valitsin häntä aina vanhuksia nähdessäni ja ihmettelin miksi kaverini eivät olleet jatkuvasti ja kaiken aikaa autuaita siitä, että heillä oli Oma Mummo.
Meidän lähellä, pienen metsikön toisella puolen, asui yksinäinen naisihminen, vanhapiika, ehkä keski-ikäinen, ei ainakaan vanhus, ei siis mikään mummoehdokas, mutta minä kelpuutinkin hänen talonsa mielikuvitusmummolaksi. Vanha, matala punainen tupa, valkoiset ikkunanpielet ja nurkkalaudat, pelakuita ikkunalla ja pitsiset puoliverhot, ympärillä rehevä, vanha puutarha, kuhmuraisia isoja omenapuita, marjapensaita, juhannusruusupuska oven pielessä, sireenipensaita ja särkyneitä sydämiä ja lupiineja. Sinne Mummon luo minä menisin aina koulun jälkeen, joisin mehua - ties vaikka kahvia, sitäkin lapsille annettiin -ja söisin tuoretta pullaa. Pelaisimme hullunkurisia perheitä tai Afrikan tähteä, Mummo ja minä.
Näin ihania mummounelmia on yhä muistoissani kun todellisuus ei koskaan tuonut kuvaan säröjä. Ihmisiä ne ovat mummotkin. Tästä pääsee suoraan siihen, että olen mummo itsekin ja mitäs siitä seuraa ja miten siitä selviää!? Leipomispuoli sujuu, mutta entä kaikki muu?
Ja minulla ei sitten mitään mummoa. Isänpuoleinen kuoli kun minä olin alle vuoden ja olin kauan katkera ettei hän loskaan edes nähnyt minua, seuraavana kesänä oli tarkoitus tulla. Äidinäiti oli kuollut, kun äiti oli 15-vuotias ja minusta tuntuu ettei äiti koskaan toipunut menetyksestä. Hänen isänsä toi samantien uuden vaimon, jolla oli oma, ilmeisesti neitseellisen sikiämisen kautta syntynyt 14-vuotias tytär mukanaan. Kunnon äitipuolen tavoin hän vaati, että äitini oli lähdettävä maailmalle, ei iso likka saa kotona laiskana maata. Äidin 9-vuotias veli pantiin ulkorakennukseen asumaan ja sieltä hän muutti sisarensa hoiviin heti, kun tämä sai järjestystä elämäänsä. Isoisä pyysi kuolinvuoteellaan anteeksi ajattelematonta menettelyään ja saikin tietysti, mutta ei se enää mitään muuttanut. Minun lapsuudessani välit heihin olivat etäiset. Isoisä kävi meillä yksin kerran vuodessa. He asuivat monen tunnin junamatkan päässä eikä heillä saanut yöpyä eikä heillä tarjottu ruokaa, joten kontaktit olivat vähäiset. Isoäitipuoli povasi miehensä lapsista ja heidän jälkeläisistään varkaita ja murhamiehiä tai ainakin nykykielellä luusereita.
Tämä kaikki sai minut palavasti kaipaamaan ikiomaa, ihanaa mummoa. Valitsin häntä aina vanhuksia nähdessäni ja ihmettelin miksi kaverini eivät olleet jatkuvasti ja kaiken aikaa autuaita siitä, että heillä oli Oma Mummo.
Meidän lähellä, pienen metsikön toisella puolen, asui yksinäinen naisihminen, vanhapiika, ehkä keski-ikäinen, ei ainakaan vanhus, ei siis mikään mummoehdokas, mutta minä kelpuutinkin hänen talonsa mielikuvitusmummolaksi. Vanha, matala punainen tupa, valkoiset ikkunanpielet ja nurkkalaudat, pelakuita ikkunalla ja pitsiset puoliverhot, ympärillä rehevä, vanha puutarha, kuhmuraisia isoja omenapuita, marjapensaita, juhannusruusupuska oven pielessä, sireenipensaita ja särkyneitä sydämiä ja lupiineja. Sinne Mummon luo minä menisin aina koulun jälkeen, joisin mehua - ties vaikka kahvia, sitäkin lapsille annettiin -ja söisin tuoretta pullaa. Pelaisimme hullunkurisia perheitä tai Afrikan tähteä, Mummo ja minä.
Näin ihania mummounelmia on yhä muistoissani kun todellisuus ei koskaan tuonut kuvaan säröjä. Ihmisiä ne ovat mummotkin. Tästä pääsee suoraan siihen, että olen mummo itsekin ja mitäs siitä seuraa ja miten siitä selviää!? Leipomispuoli sujuu, mutta entä kaikki muu?
lauantaina, huhtikuuta 25, 2009
Herrasväenherkut- ja leivät
Tätini Hulda Maria syntyi 1897 perheen esikoisena, ja hänen jälkeensä syntyi tasaiseen tahtiin 11 lasta. Huldasta tuli näin ollen topakka, työteliäs ja vaativa työnjohtajatyyppi, jonka silmiltä ei mikään välttynyt.Hän oli perheen tuki ja turva. Koulua hän jouti käymään vain pari vuotta, sillä työtä oli tehtävä kodin ulkopuolellakin ja maailmalta sitä oli haettava.
Hänestä tuli monien vaiheiden jälkeen emännöitsijä ja lopuksi taloudenhoitaja vanhalle perheettömälle tuomarille. Ruoanlaitto oli hänen bravuurinsa. Hän osasi valmistaa kaikenlaisia herrasväenherkkuja ja hän oli hyvin vaativa. Kaiken piti olla täsmälleen oikein ja raaka-aineiden laadukkaita. Ilman koneita hän vatkasi, väänsi, kuori ja käänsi, silppusi ja viipaloi, paistoi ja säilöi, kaikki tehtiin alusta alkaen. Tuomari söi tasokkaasti ja pyöritti myös seuraelämää, oli päivällisiä ja herrojen illallisia. Herraseurue kävi säännöllisesti tuomarin luona pelaamassa - korttipelistä arvelisin olleen kysymys - ja Hulda huolehti tarjottavasta ja tarjoilusta, mutta oli luja periaatteen ihminen: lasit kattoi , mutta ei viinaa kaatanut, siitä joutui tuomari huolehtimaan itse.Huldalla oli nuoruudessaan sulhanen, komea merimies, joka toi silkkejä maailmanmatkoiltaan. Hulda purki kihlauksen kun mies ei suostunut jäämään maihin perhe-elämää varten. Niin Hulda sitten jatkoi vanhanapiikana, huolehti leskiäidistä, vieraili ruokakasseineen sisarusten perheissä ja jakoi elämänohjeita, katseli kärsimättömänä ja tuhahteli, jos näki avutonta tai kehnoa ruoanlaittoa. Tekevän ihmisen oli vaikea katsoa sivusta, ymmärtäähän sen. Sitten hän viisvitosena paukautti naimisiin helluntailaisen leskimiehen kanssa, jätti työnsä tuomarin luona ja alkoi ruokkia ja huoltaa miestään. Kyllä hänessä huoltamista olikin. Mies keskittyi uskonasioihin, paasasi tuntikausia jumalansanaa. Toinen loputon yksinpuhelun aihe oli omat sairaudet ja niiden ilmeisestikin tehoton hoito. Minulle tämä oli lapsena tylsyyden huippu. Kello raksutti seinällä, kärpäset surisivat ikkunalasissa, oli kuuma, setä messusi ja aika pysähtyi. Tylsyyden katkaisi se, kun oli aika syödä ja herkut ilmestyivät pöytään.
Äidin kuoleman jälkeen lapsuuskodista, nyrkinkokoisesta mökistä, tuli Huldan kesäkoti ja siellä vierailivat sisarukset perheineen. Ei jääkaappia, vesi tuli ja meni kantamalla, puuhella, mutta siinä huushollissa oli aina valmius vastaanottaa vieraita. Tuvan eli ainoan huoneen lattian alle oli rakennettu pieni kellarikuoppa kylmäsäilytykseen. Täti rullasi maton pois tieltä, nosti luukun ylös, pujahti ketterästi kuin kärppä pari askelmaa alas ja alkoi nostella sieltä viilikulhoja, kermakannuja, iki-ihanaa ihannekakkua, haisteli välillä ruokien tuoreutta, söi arveluttavat tapaukset itse, mutta mitään ei tuhlattu. Ruokaa siunaantui pöytään ja lisää tehtiin. Mökin edustalla oli pikkuruinen kasvimaa ja sieltä tunki tilliä, persiljaa, retiisejä ja lehtisalaattia, joka oli niitä herrojenherkkuja. Sille Hulda teki kastikkeen kermasta, etikasta ja munahakkeluksesta. Vieraat tulivat useimmiten yllätyksenä - puhelinta ei ollut - ja saattoivat viipyä pitkäänkin, mutta aina oli tarjoilu runsas ja maittava. Ihmeiden ihme kun sitä ajattelee tässä ajasssa.
Minulla on tädin vanha Arabian kulho, minun Hulda-kulhoni, ja vanha kellastunut vihko, johon on horjuvalla vanhan ihmisen käsialalla kirjoitettu reseptejä. Siellä on Venäläinen borssikeitto, sienihyve, kalaseläke, kalakuorukat, Vilipofvipiirakka, ranskalaiset viinerleivät revanssitäytteellä jne. Minusta on mukava ajatus se, että ruoanlaitto- ja leipomisinnostus voisi olla perinnöllinen ilmiö, että minussa on vähän Huldaa, toki ilman sitä ahkerointi- ja pomotusgeeniä ... luulisin.
Herrasväenleivät
200 g voita ja
100 g sokeria vaahdotetaan ja lisätään
1 muna
ja sen jälkeen keskenään sekoitetut kuivat aineet
100 g perunajauhoja
200 g vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
Taikinan on syytä jähmettyä jääkaapissa, sitten kaulitaan ja otetaan muotilla pieniä pyöreitä kakkuja, jotka paistetaan 175-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia. Tarkkana paistamisen suhteen, ei saa tulla väriä kuin häivähdys reunaan eikä oikeastaan sitäkään. Kaksi kakkusta vastakkain, väliin hyvää vadelmahilloa.
lauantaina, huhtikuuta 18, 2009
Kirjan valinta
Minä olen jonkinlainen oman tien kulkija lukemisessakin. Luen varmaankin samoja kirjoja mitä suurin osa lukee - ihan main stream - mutta en lue silloin, kun niistä eniten hössötetään ja ne tulevat joka paikassa silmille ja korviin. Sofi Oksasen Puhdistus on sellainen, liika on liikaa. En ostanut sitä, en jonottanut kirjastosta. Luin arvosteluja, huomioin, että palkittiin, mutta hälyn pitää asettua ennen kuin sen luen. Mieluiten lukisin kirjat ilman ennakkoasenteita ja -odotuksia eli kun ne eivät ole erottuneet massasta. Yatesin Revolutionary Road on toinen esimerkki. On elokuvaa, lehtikirjoittelua, alkukielistä, käännöstä, parisuhdepohdintaa, 50-luvun nostalgiaa. Kirja ilmestyi 1961 ja nyt se sitten löi läpi. Tunteeko sitä olevansa menossa mukana ja kuuluvansa joukkoon kun lukee yhtä aikaa massan kanssa? Ja minä en sitten halua kuulua joukkoon?
Tämä ilmiö toistuu kerta toisensa jälkeen. Silloin kun Hannu Väisäsen Vanikan palat kohahdutti ja palkittiin, annoin ajan kulua. Ei edes kiinnostanut, pidin häntä vain kuvataiteilijana. Meni muutama vuosi ja tuntui oikealta hetkeltä lukea, kun kirja osui kirjakaupassa käteen. Se teki minuun valtavan vaikutuksen. Jokin siinä ajassa, jolloin hän oli lapsi, oli niin uskomattoman tuttua vaikka jo unohdettua, jokin siinä miten lapsi koki asiat oli niin uskomattoman tuttua, vaikka olen elänyt aivan erilaisen lapsuuden eri ajassa ja paikassa. Hänen kirjojensa kielen kokee kaikilla aisteilla. Hän, joka osaa välittää näkemyksensä kuvina toisten silmien katsoa, osaa vastaavasti siirtää muodon ja värit kielellä ilmaistuiksi, ikään kuin sama prosessi kääntäen.
Vaatii suurta kypsyyttä osata kirjoittaa omakohtaisista vaikeista, kylmistä, kovista asioista, ahdasmielisyydestä, itsekkyydestä ja pahuudesta vailla katkeruuden häivää, lempeästi ja viisaasti. Kirjassa ei sorruta sentimentaalisuuteen ja sille on tunnusomaista älykäs, riemastuttava huumori, joka on läsnä kaikessa ja lukija saa nauttia huikeasta kielellisestä ilmaisuvoimasta. Toiset kengät halusin lukea välittömästi Vanikan palojen jatkoksi ja odotan valppaana ja toiveikkaana mahdollista uutta kirjaa. Seuraan aktiivisesti jopaVäisäsen kuvataitelijanuraakin. Hän tavoitti jotakin minussa, syvältä, jotakin koettua mutta unohdettua nousi lukukokemuksen myötä pintaan. Niin ei usein tapahdu, vaikka aina on kirja luettavana, tosin suurin osa jo etukäteen kevyeksipunnittua, ohutta ajankulua, mutta silläkin on sijansa.
Tämä ilmiö toistuu kerta toisensa jälkeen. Silloin kun Hannu Väisäsen Vanikan palat kohahdutti ja palkittiin, annoin ajan kulua. Ei edes kiinnostanut, pidin häntä vain kuvataiteilijana. Meni muutama vuosi ja tuntui oikealta hetkeltä lukea, kun kirja osui kirjakaupassa käteen. Se teki minuun valtavan vaikutuksen. Jokin siinä ajassa, jolloin hän oli lapsi, oli niin uskomattoman tuttua vaikka jo unohdettua, jokin siinä miten lapsi koki asiat oli niin uskomattoman tuttua, vaikka olen elänyt aivan erilaisen lapsuuden eri ajassa ja paikassa. Hänen kirjojensa kielen kokee kaikilla aisteilla. Hän, joka osaa välittää näkemyksensä kuvina toisten silmien katsoa, osaa vastaavasti siirtää muodon ja värit kielellä ilmaistuiksi, ikään kuin sama prosessi kääntäen.
Vaatii suurta kypsyyttä osata kirjoittaa omakohtaisista vaikeista, kylmistä, kovista asioista, ahdasmielisyydestä, itsekkyydestä ja pahuudesta vailla katkeruuden häivää, lempeästi ja viisaasti. Kirjassa ei sorruta sentimentaalisuuteen ja sille on tunnusomaista älykäs, riemastuttava huumori, joka on läsnä kaikessa ja lukija saa nauttia huikeasta kielellisestä ilmaisuvoimasta. Toiset kengät halusin lukea välittömästi Vanikan palojen jatkoksi ja odotan valppaana ja toiveikkaana mahdollista uutta kirjaa. Seuraan aktiivisesti jopaVäisäsen kuvataitelijanuraakin. Hän tavoitti jotakin minussa, syvältä, jotakin koettua mutta unohdettua nousi lukukokemuksen myötä pintaan. Niin ei usein tapahdu, vaikka aina on kirja luettavana, tosin suurin osa jo etukäteen kevyeksipunnittua, ohutta ajankulua, mutta silläkin on sijansa.
sunnuntaina, huhtikuuta 12, 2009
Minä olen mielestäni jo kauan tietänyt mitä Facebook pitää sisällään, noin suurin piirtein, ja olen ymmärtänyt senkin, että se on nuorten ihmisten arkipäivää. Kaikkihan siellä roikkuvat päivittäin. Huomasin henkilöitä googlaillessani, että yhtenä osumana alkoi aina olla Facebook. Ja niin minä sitten yhden kauan sitten kadotetun henkilön etsiskelyssä kirjoittauduin sisään ja aloin tutkia mitä sieltä löytyy. Täytyy sanoa kuten Tuntemattoman Hietanen, ett´ kyl´ mää olen kauhiast´ hämmästyny. Koko muu maailma tuntuu olevan toisissaan kiinni verkostuneina. Kaikilla on kevyesti 150-300 kaveria ja kun jokainen on osa jotakin verkkoa, ovat periaatteessa kaikki kiinni toisissaan jollakin tavalla, jonkun lenkin tai silmukan kautta. Minä olen se avaruudessa kelluva irtosielu. Verkoston jäseniä sanotaan kavereiksi, ei sentään ystäviksi, mutta minulla ei ole koskaan missään elämäni käänteessä ollut sataa kaveria. Jos minun olisi nyt pakko listata niitä vaikka kymmenen, siellä olisi jo hammaslääkärinikin, eikä hän varmaan suostuisi kaveriksi. Minähän olen hänelle vain setti paikattavia hampaita. Onhan minulla muutama sukulainen ja on minun työpaikallani muitakin kuin minä, mutta yhteydenpito hoituu työajalla. Se on totta, että muutama hyväkin ystävä on tässä elämänsaatossa jäänyt ja ehkä juuri siitä syystä, ettei silloin ollut Facebookia. Muutaman kerran kun on muuttanut ja kauas niin kaikki entinen jää eikä uusia tuttavuuksia enää kovin herkästi hanki. Kaipa minä sitä uudelleen löytynyttä kadotettua hoitelen jatkossa Facebookissa kunhan ällistyksestäni selviän. Mutta siis millä ajalla ne muut sen tekevät? Siellä kun satoja moikkailee ja päivittää kuulumisia puolin ja toisin, ehtiikö niitä enää livenä tavatakaan? Onko syytäkään? Määrä vai laatu? Mitä kaikkea kavereiden kesken jaetaan? Onko skaala happovaivoista kuolemantapauksiin ja kaikki siltä väliltä?
perjantaina, huhtikuuta 10, 2009
Uudet vernerit
Meidän kylässä oli kioski, sellainen pieni lippakioski, jossa myytiin tavanomaisten makeisien, juomien, jäätelön, tupakan ja lehtien lisäksi myös kahvileipää. Tajuttoman hyviä munkkeja, jos onnistui saamaan ihan tuoreina. Jos munkkeja ei ollut, kioskintäti yritti ylipuhua ostamaan
"hyviä vernereitä", se oli hänen tulkintansa viineristä. Me tietysti otimme uudissanan käyttöön, mutta ei se ole yli puolessa vuosisadassa levinnyt edes perheen ulkopuolelle saatikka maakuntaan. Outoa, sillä paljon omituisempiakin sanoja on tarttunut yleiseen kielenkäyttöön.
Minä löysin 70-luvulla hyvän vernerireseptin, joka on helpompi tehdä kuin sellainen klassinen kaulittava. Nämä on syötävä tuoreina eikä se ole yleensä ollut mikään ongelma, näitä uppoaa useampikin. Tuhoisia ne tietysti ovat, mutta eihän niitä tarvitse ylen aikaa syödä.
150 g voita vaahdotetaan ja siihen lisätään
50 g hiivaa johon on annettu liueta 2 rkl sokeria
1 dl kermaa vatkataan löysäksi vaahdoksi ja lisätään voi-hiivaseokseen
Vielä lisätään
2 munaa ja
3 dl vehnäjauhoja
Tässä vaiheessa taikina on aika vetelän tuntuista ja se pannaankin jääkaappiin jäykistymään.
Sillä aikaa voi valmistaa täytteen:
100 g tomusokeria ja
100 g voita vaahdotetaan
Kun taikina on kovettunut niin, että sitä pystyy käsittelemään ( en minä ikinä luvannutkaan, että se olisi helppoa), siitä kaulitaan ( tai jotenkin aikaansaadaan) levy, jolle täyte levitetään , päälle ripotellaan vielä manteli- tai pähkinärouhetta ja levy rullataan kääretortuksi, josta leikataan viipaleita paperivuokiin. Kääretortun on syytä olla melko laiha, sillä vernerit paisuvat uunissa helposti pikkulapsen pään kokoisiksi. Vernereitä nostatetaan ainakin tunti jollei puolitoista ja paistetaan kuumassa uunissa (250-275 asteisessa) vaaleanruskeiksi ja siihen ei montaa minuuttia mene. Rasva ja sokeri sulavat ja sekoittuvat kihisten ja tuloksena on leivonnainen, jonka syömiseen ei hampaita tarvita, se suorastaan sulaa suuhun.
"hyviä vernereitä", se oli hänen tulkintansa viineristä. Me tietysti otimme uudissanan käyttöön, mutta ei se ole yli puolessa vuosisadassa levinnyt edes perheen ulkopuolelle saatikka maakuntaan. Outoa, sillä paljon omituisempiakin sanoja on tarttunut yleiseen kielenkäyttöön.
Minä löysin 70-luvulla hyvän vernerireseptin, joka on helpompi tehdä kuin sellainen klassinen kaulittava. Nämä on syötävä tuoreina eikä se ole yleensä ollut mikään ongelma, näitä uppoaa useampikin. Tuhoisia ne tietysti ovat, mutta eihän niitä tarvitse ylen aikaa syödä.
150 g voita vaahdotetaan ja siihen lisätään
50 g hiivaa johon on annettu liueta 2 rkl sokeria
1 dl kermaa vatkataan löysäksi vaahdoksi ja lisätään voi-hiivaseokseen
Vielä lisätään
2 munaa ja
3 dl vehnäjauhoja
Tässä vaiheessa taikina on aika vetelän tuntuista ja se pannaankin jääkaappiin jäykistymään.
Sillä aikaa voi valmistaa täytteen:
100 g tomusokeria ja
100 g voita vaahdotetaan
Kun taikina on kovettunut niin, että sitä pystyy käsittelemään ( en minä ikinä luvannutkaan, että se olisi helppoa), siitä kaulitaan ( tai jotenkin aikaansaadaan) levy, jolle täyte levitetään , päälle ripotellaan vielä manteli- tai pähkinärouhetta ja levy rullataan kääretortuksi, josta leikataan viipaleita paperivuokiin. Kääretortun on syytä olla melko laiha, sillä vernerit paisuvat uunissa helposti pikkulapsen pään kokoisiksi. Vernereitä nostatetaan ainakin tunti jollei puolitoista ja paistetaan kuumassa uunissa (250-275 asteisessa) vaaleanruskeiksi ja siihen ei montaa minuuttia mene. Rasva ja sokeri sulavat ja sekoittuvat kihisten ja tuloksena on leivonnainen, jonka syömiseen ei hampaita tarvita, se suorastaan sulaa suuhun.
lauantaina, huhtikuuta 04, 2009
Lumileikit
Silloin kauan, kauan sitten talvet olivat aina runsaslumisia. Siinä sitä sitten olikin ajankulua runsain mitoin, vaikka ei olisi omistanut kelkkaa, suksia tai luistimia.
Jos oli suojasää, niin kuin muistojen mukaan usein oli, tehtiin lumipalloja ihan varastoonkin, pojat lumisotaa varten ja tytöt enimmäkseen lumilyhtyihin. Lyhtyjä oli isoja ja pieniä, yksinkertaisia ja koristeltuja. Kynttilänpätkä lyhdyn sisälle ja illan pimetessä oli mukava katsella ikkunasta näitä tunnelmallisia tuikkuja. Lumiukkoja tehtiin kokonaisia perheitä ja lumilinnoja tehtiin myös, pieniä yhden hengen poteroita ja suurimmat kaksikerroksisia linnakkeita torneineen ja salakäytävineen. Käytäviä tehtiin myös isoihin auran jättämiin lumivalleihin. Koskemattomaan hankeen poljettiin seinättömiä asuntoja - ikään kuin pohjapiirustuksia - ja niihin rakennettiin lumesta huonekalut. Puhtaan valkoiselle hangelle heittäydyttiin selälleen ja tehtiin lumienkeleitä tai painettiin kasvot syvälle hankeen pitkäksi aikaa niin että tunto hävisi ja otsaa vain vihloi. Sillä lailla syntyi hieno kasvojen muotti. Syvässä umpihangessa kulku oli hetken aikaa hauskaa, mutta hikistä ja raskasta hommaa pitkän päälle. Hauskaa oli myös kieriä lumisia rinteitä alas. Silloin, kun satoi hiljalleen isoja kämmenenkokoisia hiutaleita, niiden matkaa seurattiin suu auki ja valittiin ajoissa se, joka vangittiin kielelle. Lumen syömisestä oli kaikkia varoiteltu, mutta syötiin kumminkin ja nuoleskeltiin jääpuikkoja.
Erityisen mieleenpainuva kokemus oli loppukeväästä esiintyvä hankikanto. Pakkasyön jäljiltä edellisen päivän suojasään kostuttamat hanget olivat aikaisin aamulla kovan kuoren peitossa. Vapaudentunne oli huikea kun saattoi juosta kevyesti hangella, yhtä uskomaton tunne kuin jos kävelisi veden päällä. Auringon lämmittäessä hanki muuttui pian taas omaksi höttöiseksi itsekseen. Olin kerran pääsiäisen aikaan pajunkissoja poimimassa hankikannon turvin kun humahdin vyötäisiäni myöten hankeen. Oli työn ja tuskan takana päästä ylös, ja toinen saapas jäi sinne. Jompikumpi isosisko komennettiin se hakemaan ja se puolestaan aiheutti kostotoimia, sellaisia vaivihkaisia, sillä pienempiään ei saanut kurittaa. Siispä hän ei voinut turvautua lumipesuun, joka oli tavallinen kiusanteko- mutta myös tykkäämisleikki. Uhrin naama työnnetään hankeen tai siihen hierotaan kourallinen lunta, toinen kourallinen niskasta vaatteiden alle viimeistelee homman.
Jos oli suojasää, niin kuin muistojen mukaan usein oli, tehtiin lumipalloja ihan varastoonkin, pojat lumisotaa varten ja tytöt enimmäkseen lumilyhtyihin. Lyhtyjä oli isoja ja pieniä, yksinkertaisia ja koristeltuja. Kynttilänpätkä lyhdyn sisälle ja illan pimetessä oli mukava katsella ikkunasta näitä tunnelmallisia tuikkuja. Lumiukkoja tehtiin kokonaisia perheitä ja lumilinnoja tehtiin myös, pieniä yhden hengen poteroita ja suurimmat kaksikerroksisia linnakkeita torneineen ja salakäytävineen. Käytäviä tehtiin myös isoihin auran jättämiin lumivalleihin. Koskemattomaan hankeen poljettiin seinättömiä asuntoja - ikään kuin pohjapiirustuksia - ja niihin rakennettiin lumesta huonekalut. Puhtaan valkoiselle hangelle heittäydyttiin selälleen ja tehtiin lumienkeleitä tai painettiin kasvot syvälle hankeen pitkäksi aikaa niin että tunto hävisi ja otsaa vain vihloi. Sillä lailla syntyi hieno kasvojen muotti. Syvässä umpihangessa kulku oli hetken aikaa hauskaa, mutta hikistä ja raskasta hommaa pitkän päälle. Hauskaa oli myös kieriä lumisia rinteitä alas. Silloin, kun satoi hiljalleen isoja kämmenenkokoisia hiutaleita, niiden matkaa seurattiin suu auki ja valittiin ajoissa se, joka vangittiin kielelle. Lumen syömisestä oli kaikkia varoiteltu, mutta syötiin kumminkin ja nuoleskeltiin jääpuikkoja.
Erityisen mieleenpainuva kokemus oli loppukeväästä esiintyvä hankikanto. Pakkasyön jäljiltä edellisen päivän suojasään kostuttamat hanget olivat aikaisin aamulla kovan kuoren peitossa. Vapaudentunne oli huikea kun saattoi juosta kevyesti hangella, yhtä uskomaton tunne kuin jos kävelisi veden päällä. Auringon lämmittäessä hanki muuttui pian taas omaksi höttöiseksi itsekseen. Olin kerran pääsiäisen aikaan pajunkissoja poimimassa hankikannon turvin kun humahdin vyötäisiäni myöten hankeen. Oli työn ja tuskan takana päästä ylös, ja toinen saapas jäi sinne. Jompikumpi isosisko komennettiin se hakemaan ja se puolestaan aiheutti kostotoimia, sellaisia vaivihkaisia, sillä pienempiään ei saanut kurittaa. Siispä hän ei voinut turvautua lumipesuun, joka oli tavallinen kiusanteko- mutta myös tykkäämisleikki. Uhrin naama työnnetään hankeen tai siihen hierotaan kourallinen lunta, toinen kourallinen niskasta vaatteiden alle viimeistelee homman.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)