lauantaina, huhtikuuta 25, 2009
Herrasväenherkut- ja leivät
Tätini Hulda Maria syntyi 1897 perheen esikoisena, ja hänen jälkeensä syntyi tasaiseen tahtiin 11 lasta. Huldasta tuli näin ollen topakka, työteliäs ja vaativa työnjohtajatyyppi, jonka silmiltä ei mikään välttynyt.Hän oli perheen tuki ja turva. Koulua hän jouti käymään vain pari vuotta, sillä työtä oli tehtävä kodin ulkopuolellakin ja maailmalta sitä oli haettava.
Hänestä tuli monien vaiheiden jälkeen emännöitsijä ja lopuksi taloudenhoitaja vanhalle perheettömälle tuomarille. Ruoanlaitto oli hänen bravuurinsa. Hän osasi valmistaa kaikenlaisia herrasväenherkkuja ja hän oli hyvin vaativa. Kaiken piti olla täsmälleen oikein ja raaka-aineiden laadukkaita. Ilman koneita hän vatkasi, väänsi, kuori ja käänsi, silppusi ja viipaloi, paistoi ja säilöi, kaikki tehtiin alusta alkaen. Tuomari söi tasokkaasti ja pyöritti myös seuraelämää, oli päivällisiä ja herrojen illallisia. Herraseurue kävi säännöllisesti tuomarin luona pelaamassa - korttipelistä arvelisin olleen kysymys - ja Hulda huolehti tarjottavasta ja tarjoilusta, mutta oli luja periaatteen ihminen: lasit kattoi , mutta ei viinaa kaatanut, siitä joutui tuomari huolehtimaan itse.Huldalla oli nuoruudessaan sulhanen, komea merimies, joka toi silkkejä maailmanmatkoiltaan. Hulda purki kihlauksen kun mies ei suostunut jäämään maihin perhe-elämää varten. Niin Hulda sitten jatkoi vanhanapiikana, huolehti leskiäidistä, vieraili ruokakasseineen sisarusten perheissä ja jakoi elämänohjeita, katseli kärsimättömänä ja tuhahteli, jos näki avutonta tai kehnoa ruoanlaittoa. Tekevän ihmisen oli vaikea katsoa sivusta, ymmärtäähän sen. Sitten hän viisvitosena paukautti naimisiin helluntailaisen leskimiehen kanssa, jätti työnsä tuomarin luona ja alkoi ruokkia ja huoltaa miestään. Kyllä hänessä huoltamista olikin. Mies keskittyi uskonasioihin, paasasi tuntikausia jumalansanaa. Toinen loputon yksinpuhelun aihe oli omat sairaudet ja niiden ilmeisestikin tehoton hoito. Minulle tämä oli lapsena tylsyyden huippu. Kello raksutti seinällä, kärpäset surisivat ikkunalasissa, oli kuuma, setä messusi ja aika pysähtyi. Tylsyyden katkaisi se, kun oli aika syödä ja herkut ilmestyivät pöytään.
Äidin kuoleman jälkeen lapsuuskodista, nyrkinkokoisesta mökistä, tuli Huldan kesäkoti ja siellä vierailivat sisarukset perheineen. Ei jääkaappia, vesi tuli ja meni kantamalla, puuhella, mutta siinä huushollissa oli aina valmius vastaanottaa vieraita. Tuvan eli ainoan huoneen lattian alle oli rakennettu pieni kellarikuoppa kylmäsäilytykseen. Täti rullasi maton pois tieltä, nosti luukun ylös, pujahti ketterästi kuin kärppä pari askelmaa alas ja alkoi nostella sieltä viilikulhoja, kermakannuja, iki-ihanaa ihannekakkua, haisteli välillä ruokien tuoreutta, söi arveluttavat tapaukset itse, mutta mitään ei tuhlattu. Ruokaa siunaantui pöytään ja lisää tehtiin. Mökin edustalla oli pikkuruinen kasvimaa ja sieltä tunki tilliä, persiljaa, retiisejä ja lehtisalaattia, joka oli niitä herrojenherkkuja. Sille Hulda teki kastikkeen kermasta, etikasta ja munahakkeluksesta. Vieraat tulivat useimmiten yllätyksenä - puhelinta ei ollut - ja saattoivat viipyä pitkäänkin, mutta aina oli tarjoilu runsas ja maittava. Ihmeiden ihme kun sitä ajattelee tässä ajasssa.
Minulla on tädin vanha Arabian kulho, minun Hulda-kulhoni, ja vanha kellastunut vihko, johon on horjuvalla vanhan ihmisen käsialalla kirjoitettu reseptejä. Siellä on Venäläinen borssikeitto, sienihyve, kalaseläke, kalakuorukat, Vilipofvipiirakka, ranskalaiset viinerleivät revanssitäytteellä jne. Minusta on mukava ajatus se, että ruoanlaitto- ja leipomisinnostus voisi olla perinnöllinen ilmiö, että minussa on vähän Huldaa, toki ilman sitä ahkerointi- ja pomotusgeeniä ... luulisin.
Herrasväenleivät
200 g voita ja
100 g sokeria vaahdotetaan ja lisätään
1 muna
ja sen jälkeen keskenään sekoitetut kuivat aineet
100 g perunajauhoja
200 g vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
Taikinan on syytä jähmettyä jääkaapissa, sitten kaulitaan ja otetaan muotilla pieniä pyöreitä kakkuja, jotka paistetaan 175-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia. Tarkkana paistamisen suhteen, ei saa tulla väriä kuin häivähdys reunaan eikä oikeastaan sitäkään. Kaksi kakkusta vastakkain, väliin hyvää vadelmahilloa.
lauantaina, huhtikuuta 18, 2009
Kirjan valinta
Minä olen jonkinlainen oman tien kulkija lukemisessakin. Luen varmaankin samoja kirjoja mitä suurin osa lukee - ihan main stream - mutta en lue silloin, kun niistä eniten hössötetään ja ne tulevat joka paikassa silmille ja korviin. Sofi Oksasen Puhdistus on sellainen, liika on liikaa. En ostanut sitä, en jonottanut kirjastosta. Luin arvosteluja, huomioin, että palkittiin, mutta hälyn pitää asettua ennen kuin sen luen. Mieluiten lukisin kirjat ilman ennakkoasenteita ja -odotuksia eli kun ne eivät ole erottuneet massasta. Yatesin Revolutionary Road on toinen esimerkki. On elokuvaa, lehtikirjoittelua, alkukielistä, käännöstä, parisuhdepohdintaa, 50-luvun nostalgiaa. Kirja ilmestyi 1961 ja nyt se sitten löi läpi. Tunteeko sitä olevansa menossa mukana ja kuuluvansa joukkoon kun lukee yhtä aikaa massan kanssa? Ja minä en sitten halua kuulua joukkoon?
Tämä ilmiö toistuu kerta toisensa jälkeen. Silloin kun Hannu Väisäsen Vanikan palat kohahdutti ja palkittiin, annoin ajan kulua. Ei edes kiinnostanut, pidin häntä vain kuvataiteilijana. Meni muutama vuosi ja tuntui oikealta hetkeltä lukea, kun kirja osui kirjakaupassa käteen. Se teki minuun valtavan vaikutuksen. Jokin siinä ajassa, jolloin hän oli lapsi, oli niin uskomattoman tuttua vaikka jo unohdettua, jokin siinä miten lapsi koki asiat oli niin uskomattoman tuttua, vaikka olen elänyt aivan erilaisen lapsuuden eri ajassa ja paikassa. Hänen kirjojensa kielen kokee kaikilla aisteilla. Hän, joka osaa välittää näkemyksensä kuvina toisten silmien katsoa, osaa vastaavasti siirtää muodon ja värit kielellä ilmaistuiksi, ikään kuin sama prosessi kääntäen.
Vaatii suurta kypsyyttä osata kirjoittaa omakohtaisista vaikeista, kylmistä, kovista asioista, ahdasmielisyydestä, itsekkyydestä ja pahuudesta vailla katkeruuden häivää, lempeästi ja viisaasti. Kirjassa ei sorruta sentimentaalisuuteen ja sille on tunnusomaista älykäs, riemastuttava huumori, joka on läsnä kaikessa ja lukija saa nauttia huikeasta kielellisestä ilmaisuvoimasta. Toiset kengät halusin lukea välittömästi Vanikan palojen jatkoksi ja odotan valppaana ja toiveikkaana mahdollista uutta kirjaa. Seuraan aktiivisesti jopaVäisäsen kuvataitelijanuraakin. Hän tavoitti jotakin minussa, syvältä, jotakin koettua mutta unohdettua nousi lukukokemuksen myötä pintaan. Niin ei usein tapahdu, vaikka aina on kirja luettavana, tosin suurin osa jo etukäteen kevyeksipunnittua, ohutta ajankulua, mutta silläkin on sijansa.
Tämä ilmiö toistuu kerta toisensa jälkeen. Silloin kun Hannu Väisäsen Vanikan palat kohahdutti ja palkittiin, annoin ajan kulua. Ei edes kiinnostanut, pidin häntä vain kuvataiteilijana. Meni muutama vuosi ja tuntui oikealta hetkeltä lukea, kun kirja osui kirjakaupassa käteen. Se teki minuun valtavan vaikutuksen. Jokin siinä ajassa, jolloin hän oli lapsi, oli niin uskomattoman tuttua vaikka jo unohdettua, jokin siinä miten lapsi koki asiat oli niin uskomattoman tuttua, vaikka olen elänyt aivan erilaisen lapsuuden eri ajassa ja paikassa. Hänen kirjojensa kielen kokee kaikilla aisteilla. Hän, joka osaa välittää näkemyksensä kuvina toisten silmien katsoa, osaa vastaavasti siirtää muodon ja värit kielellä ilmaistuiksi, ikään kuin sama prosessi kääntäen.
Vaatii suurta kypsyyttä osata kirjoittaa omakohtaisista vaikeista, kylmistä, kovista asioista, ahdasmielisyydestä, itsekkyydestä ja pahuudesta vailla katkeruuden häivää, lempeästi ja viisaasti. Kirjassa ei sorruta sentimentaalisuuteen ja sille on tunnusomaista älykäs, riemastuttava huumori, joka on läsnä kaikessa ja lukija saa nauttia huikeasta kielellisestä ilmaisuvoimasta. Toiset kengät halusin lukea välittömästi Vanikan palojen jatkoksi ja odotan valppaana ja toiveikkaana mahdollista uutta kirjaa. Seuraan aktiivisesti jopaVäisäsen kuvataitelijanuraakin. Hän tavoitti jotakin minussa, syvältä, jotakin koettua mutta unohdettua nousi lukukokemuksen myötä pintaan. Niin ei usein tapahdu, vaikka aina on kirja luettavana, tosin suurin osa jo etukäteen kevyeksipunnittua, ohutta ajankulua, mutta silläkin on sijansa.
sunnuntaina, huhtikuuta 12, 2009
Minä olen mielestäni jo kauan tietänyt mitä Facebook pitää sisällään, noin suurin piirtein, ja olen ymmärtänyt senkin, että se on nuorten ihmisten arkipäivää. Kaikkihan siellä roikkuvat päivittäin. Huomasin henkilöitä googlaillessani, että yhtenä osumana alkoi aina olla Facebook. Ja niin minä sitten yhden kauan sitten kadotetun henkilön etsiskelyssä kirjoittauduin sisään ja aloin tutkia mitä sieltä löytyy. Täytyy sanoa kuten Tuntemattoman Hietanen, ett´ kyl´ mää olen kauhiast´ hämmästyny. Koko muu maailma tuntuu olevan toisissaan kiinni verkostuneina. Kaikilla on kevyesti 150-300 kaveria ja kun jokainen on osa jotakin verkkoa, ovat periaatteessa kaikki kiinni toisissaan jollakin tavalla, jonkun lenkin tai silmukan kautta. Minä olen se avaruudessa kelluva irtosielu. Verkoston jäseniä sanotaan kavereiksi, ei sentään ystäviksi, mutta minulla ei ole koskaan missään elämäni käänteessä ollut sataa kaveria. Jos minun olisi nyt pakko listata niitä vaikka kymmenen, siellä olisi jo hammaslääkärinikin, eikä hän varmaan suostuisi kaveriksi. Minähän olen hänelle vain setti paikattavia hampaita. Onhan minulla muutama sukulainen ja on minun työpaikallani muitakin kuin minä, mutta yhteydenpito hoituu työajalla. Se on totta, että muutama hyväkin ystävä on tässä elämänsaatossa jäänyt ja ehkä juuri siitä syystä, ettei silloin ollut Facebookia. Muutaman kerran kun on muuttanut ja kauas niin kaikki entinen jää eikä uusia tuttavuuksia enää kovin herkästi hanki. Kaipa minä sitä uudelleen löytynyttä kadotettua hoitelen jatkossa Facebookissa kunhan ällistyksestäni selviän. Mutta siis millä ajalla ne muut sen tekevät? Siellä kun satoja moikkailee ja päivittää kuulumisia puolin ja toisin, ehtiikö niitä enää livenä tavatakaan? Onko syytäkään? Määrä vai laatu? Mitä kaikkea kavereiden kesken jaetaan? Onko skaala happovaivoista kuolemantapauksiin ja kaikki siltä väliltä?
perjantaina, huhtikuuta 10, 2009
Uudet vernerit
Meidän kylässä oli kioski, sellainen pieni lippakioski, jossa myytiin tavanomaisten makeisien, juomien, jäätelön, tupakan ja lehtien lisäksi myös kahvileipää. Tajuttoman hyviä munkkeja, jos onnistui saamaan ihan tuoreina. Jos munkkeja ei ollut, kioskintäti yritti ylipuhua ostamaan
"hyviä vernereitä", se oli hänen tulkintansa viineristä. Me tietysti otimme uudissanan käyttöön, mutta ei se ole yli puolessa vuosisadassa levinnyt edes perheen ulkopuolelle saatikka maakuntaan. Outoa, sillä paljon omituisempiakin sanoja on tarttunut yleiseen kielenkäyttöön.
Minä löysin 70-luvulla hyvän vernerireseptin, joka on helpompi tehdä kuin sellainen klassinen kaulittava. Nämä on syötävä tuoreina eikä se ole yleensä ollut mikään ongelma, näitä uppoaa useampikin. Tuhoisia ne tietysti ovat, mutta eihän niitä tarvitse ylen aikaa syödä.
150 g voita vaahdotetaan ja siihen lisätään
50 g hiivaa johon on annettu liueta 2 rkl sokeria
1 dl kermaa vatkataan löysäksi vaahdoksi ja lisätään voi-hiivaseokseen
Vielä lisätään
2 munaa ja
3 dl vehnäjauhoja
Tässä vaiheessa taikina on aika vetelän tuntuista ja se pannaankin jääkaappiin jäykistymään.
Sillä aikaa voi valmistaa täytteen:
100 g tomusokeria ja
100 g voita vaahdotetaan
Kun taikina on kovettunut niin, että sitä pystyy käsittelemään ( en minä ikinä luvannutkaan, että se olisi helppoa), siitä kaulitaan ( tai jotenkin aikaansaadaan) levy, jolle täyte levitetään , päälle ripotellaan vielä manteli- tai pähkinärouhetta ja levy rullataan kääretortuksi, josta leikataan viipaleita paperivuokiin. Kääretortun on syytä olla melko laiha, sillä vernerit paisuvat uunissa helposti pikkulapsen pään kokoisiksi. Vernereitä nostatetaan ainakin tunti jollei puolitoista ja paistetaan kuumassa uunissa (250-275 asteisessa) vaaleanruskeiksi ja siihen ei montaa minuuttia mene. Rasva ja sokeri sulavat ja sekoittuvat kihisten ja tuloksena on leivonnainen, jonka syömiseen ei hampaita tarvita, se suorastaan sulaa suuhun.
"hyviä vernereitä", se oli hänen tulkintansa viineristä. Me tietysti otimme uudissanan käyttöön, mutta ei se ole yli puolessa vuosisadassa levinnyt edes perheen ulkopuolelle saatikka maakuntaan. Outoa, sillä paljon omituisempiakin sanoja on tarttunut yleiseen kielenkäyttöön.
Minä löysin 70-luvulla hyvän vernerireseptin, joka on helpompi tehdä kuin sellainen klassinen kaulittava. Nämä on syötävä tuoreina eikä se ole yleensä ollut mikään ongelma, näitä uppoaa useampikin. Tuhoisia ne tietysti ovat, mutta eihän niitä tarvitse ylen aikaa syödä.
150 g voita vaahdotetaan ja siihen lisätään
50 g hiivaa johon on annettu liueta 2 rkl sokeria
1 dl kermaa vatkataan löysäksi vaahdoksi ja lisätään voi-hiivaseokseen
Vielä lisätään
2 munaa ja
3 dl vehnäjauhoja
Tässä vaiheessa taikina on aika vetelän tuntuista ja se pannaankin jääkaappiin jäykistymään.
Sillä aikaa voi valmistaa täytteen:
100 g tomusokeria ja
100 g voita vaahdotetaan
Kun taikina on kovettunut niin, että sitä pystyy käsittelemään ( en minä ikinä luvannutkaan, että se olisi helppoa), siitä kaulitaan ( tai jotenkin aikaansaadaan) levy, jolle täyte levitetään , päälle ripotellaan vielä manteli- tai pähkinärouhetta ja levy rullataan kääretortuksi, josta leikataan viipaleita paperivuokiin. Kääretortun on syytä olla melko laiha, sillä vernerit paisuvat uunissa helposti pikkulapsen pään kokoisiksi. Vernereitä nostatetaan ainakin tunti jollei puolitoista ja paistetaan kuumassa uunissa (250-275 asteisessa) vaaleanruskeiksi ja siihen ei montaa minuuttia mene. Rasva ja sokeri sulavat ja sekoittuvat kihisten ja tuloksena on leivonnainen, jonka syömiseen ei hampaita tarvita, se suorastaan sulaa suuhun.
lauantaina, huhtikuuta 04, 2009
Lumileikit
Silloin kauan, kauan sitten talvet olivat aina runsaslumisia. Siinä sitä sitten olikin ajankulua runsain mitoin, vaikka ei olisi omistanut kelkkaa, suksia tai luistimia.
Jos oli suojasää, niin kuin muistojen mukaan usein oli, tehtiin lumipalloja ihan varastoonkin, pojat lumisotaa varten ja tytöt enimmäkseen lumilyhtyihin. Lyhtyjä oli isoja ja pieniä, yksinkertaisia ja koristeltuja. Kynttilänpätkä lyhdyn sisälle ja illan pimetessä oli mukava katsella ikkunasta näitä tunnelmallisia tuikkuja. Lumiukkoja tehtiin kokonaisia perheitä ja lumilinnoja tehtiin myös, pieniä yhden hengen poteroita ja suurimmat kaksikerroksisia linnakkeita torneineen ja salakäytävineen. Käytäviä tehtiin myös isoihin auran jättämiin lumivalleihin. Koskemattomaan hankeen poljettiin seinättömiä asuntoja - ikään kuin pohjapiirustuksia - ja niihin rakennettiin lumesta huonekalut. Puhtaan valkoiselle hangelle heittäydyttiin selälleen ja tehtiin lumienkeleitä tai painettiin kasvot syvälle hankeen pitkäksi aikaa niin että tunto hävisi ja otsaa vain vihloi. Sillä lailla syntyi hieno kasvojen muotti. Syvässä umpihangessa kulku oli hetken aikaa hauskaa, mutta hikistä ja raskasta hommaa pitkän päälle. Hauskaa oli myös kieriä lumisia rinteitä alas. Silloin, kun satoi hiljalleen isoja kämmenenkokoisia hiutaleita, niiden matkaa seurattiin suu auki ja valittiin ajoissa se, joka vangittiin kielelle. Lumen syömisestä oli kaikkia varoiteltu, mutta syötiin kumminkin ja nuoleskeltiin jääpuikkoja.
Erityisen mieleenpainuva kokemus oli loppukeväästä esiintyvä hankikanto. Pakkasyön jäljiltä edellisen päivän suojasään kostuttamat hanget olivat aikaisin aamulla kovan kuoren peitossa. Vapaudentunne oli huikea kun saattoi juosta kevyesti hangella, yhtä uskomaton tunne kuin jos kävelisi veden päällä. Auringon lämmittäessä hanki muuttui pian taas omaksi höttöiseksi itsekseen. Olin kerran pääsiäisen aikaan pajunkissoja poimimassa hankikannon turvin kun humahdin vyötäisiäni myöten hankeen. Oli työn ja tuskan takana päästä ylös, ja toinen saapas jäi sinne. Jompikumpi isosisko komennettiin se hakemaan ja se puolestaan aiheutti kostotoimia, sellaisia vaivihkaisia, sillä pienempiään ei saanut kurittaa. Siispä hän ei voinut turvautua lumipesuun, joka oli tavallinen kiusanteko- mutta myös tykkäämisleikki. Uhrin naama työnnetään hankeen tai siihen hierotaan kourallinen lunta, toinen kourallinen niskasta vaatteiden alle viimeistelee homman.
Jos oli suojasää, niin kuin muistojen mukaan usein oli, tehtiin lumipalloja ihan varastoonkin, pojat lumisotaa varten ja tytöt enimmäkseen lumilyhtyihin. Lyhtyjä oli isoja ja pieniä, yksinkertaisia ja koristeltuja. Kynttilänpätkä lyhdyn sisälle ja illan pimetessä oli mukava katsella ikkunasta näitä tunnelmallisia tuikkuja. Lumiukkoja tehtiin kokonaisia perheitä ja lumilinnoja tehtiin myös, pieniä yhden hengen poteroita ja suurimmat kaksikerroksisia linnakkeita torneineen ja salakäytävineen. Käytäviä tehtiin myös isoihin auran jättämiin lumivalleihin. Koskemattomaan hankeen poljettiin seinättömiä asuntoja - ikään kuin pohjapiirustuksia - ja niihin rakennettiin lumesta huonekalut. Puhtaan valkoiselle hangelle heittäydyttiin selälleen ja tehtiin lumienkeleitä tai painettiin kasvot syvälle hankeen pitkäksi aikaa niin että tunto hävisi ja otsaa vain vihloi. Sillä lailla syntyi hieno kasvojen muotti. Syvässä umpihangessa kulku oli hetken aikaa hauskaa, mutta hikistä ja raskasta hommaa pitkän päälle. Hauskaa oli myös kieriä lumisia rinteitä alas. Silloin, kun satoi hiljalleen isoja kämmenenkokoisia hiutaleita, niiden matkaa seurattiin suu auki ja valittiin ajoissa se, joka vangittiin kielelle. Lumen syömisestä oli kaikkia varoiteltu, mutta syötiin kumminkin ja nuoleskeltiin jääpuikkoja.
Erityisen mieleenpainuva kokemus oli loppukeväästä esiintyvä hankikanto. Pakkasyön jäljiltä edellisen päivän suojasään kostuttamat hanget olivat aikaisin aamulla kovan kuoren peitossa. Vapaudentunne oli huikea kun saattoi juosta kevyesti hangella, yhtä uskomaton tunne kuin jos kävelisi veden päällä. Auringon lämmittäessä hanki muuttui pian taas omaksi höttöiseksi itsekseen. Olin kerran pääsiäisen aikaan pajunkissoja poimimassa hankikannon turvin kun humahdin vyötäisiäni myöten hankeen. Oli työn ja tuskan takana päästä ylös, ja toinen saapas jäi sinne. Jompikumpi isosisko komennettiin se hakemaan ja se puolestaan aiheutti kostotoimia, sellaisia vaivihkaisia, sillä pienempiään ei saanut kurittaa. Siispä hän ei voinut turvautua lumipesuun, joka oli tavallinen kiusanteko- mutta myös tykkäämisleikki. Uhrin naama työnnetään hankeen tai siihen hierotaan kourallinen lunta, toinen kourallinen niskasta vaatteiden alle viimeistelee homman.
torstaina, huhtikuuta 02, 2009
Ananasputinki Esterin tapaan
Joku esteri valmisti tätä jälkiruokaa aina pääsiäiseksi 30-luvulta lähtien. En usko, että Esteri enää tekee putinkia maalliseen makeanhimoon. Minä löysin reseptin 80-luvun alussa ja jatkan uskollisesti Esterin pääsiäisperinnettä. Tämä on kevyt keväisenoloinen jälkiruoka ja ananaksessa on pääsiäisilmettä.
Iso tölkki ananasrenkaita silputaan, jätä muutama koristeluun
Mittaa kattilaan seuraavat aineet, sekoittele miedolla lämmöllä kunnes massa saostuu ja tulee kuohkeaksi. Vatkaa haaleaksi.
1½ dl ananaslientä
1 dl sokeria
1 muna
2 keltuaista
2 dl kermaa vaahdotettuna
Liota 3 liivatelehteä kylmässä vedessä, puristele kuiviksi, anna liueta tilkkaseen kuumennettua ananaslientä ja sekoita putinkiliemeen, pyöräytä lempeästi kermavaahtokin mukaan ja kaada massa kylmällä vedellä huuhdottuun vuokaan ja pane jääkaappiin jähmettymään.
Kumoa tarjoiluvadille ja koristele ananasrenkailla, cocktailkirsikoilla, kermavaahtopursotuksilla, pähkinärouheella, suklaalastuilla, pääsiäismakeisilla, mahdollisuudet ovat elleivät rajattomat niin ainakin monet.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)