Taannoinen blogitaukoni aiheutti aukkoja ruokakulttuuriin (siis omaani) ja niitä olen näin jälkikäteen paikkaillut alan blogeja selailemalla.
Avokadopastahurma oli jo laantumassa, kun minä siitä sain tietää ja tietysti kokeilin heti, ne muutamat tarvittavat aineetkin ovat niin helposti saatavilla. Minä en hurmaantunut, mutta oli se ihan syötävää ja helppo resepti kannattaa pitää mielessä kasvissyöjien kestitykseen.
Toinen juna, josta myöhästyin, kulki jo viime kesänä ja kysymyksessä onkin kesäisen kevyt ja raikas ja ennen kaikkea helppo jälkiruoka.Sen englanninkielinen nimi on lemon posset. Sen jälkiosalle en löydä käännöstä millekään kielelle. Aineksia on tässäkin vähän, mutta ei sitä kevyeksi voi väittää, jos ajattelee energiamäärää, sitruunan lisäksi pelkkää kermaa ja sokeria.
Minä en kaloreita laske vaan näin tässä mahdollisuuden ottaa taas käyttöön martinilasit kun minulla sellaiset vihdoinkin on ja olen tähän teemaan juuttunut. Mutta hyvääkin se on syö sitä millaisesta astiasta tahansa.
Neljään martinilasilliseen tarvitaan:
4 dl kuohukermaa ja
1½ sokeria
ja näitä keitellään kevyesti 3-4 minuuttia. Kevyesti keitteleminen tarkoittaa, että kerma kuplahtelee eli pulpahtelee ja sokeri ehtii sulaa. Sen jälkeen lisätään
1 dl sitruunamehua, pari sitruunaa siihen tarvitaan
Kun kermaseos hiukan jäähtyy, sen voi annostella (tiedätte mihin) ja panna annokset muutamaksi tunniksi jääkaappiin ja siellä ne sitten hyytyvät ja saavat vanukasmaisen koostumuksen.(Ne kasvissyöjät, joille teen avokadopastaa saavatkin lemon possettia jälkiruoaksi, koska hyydyttämiseen ei käytetä liivatetta!)
Päälle tuoreita marjoja, jos ei niitä ole, niin pakastettuja.Minulla ei ollut, laitoin pakastevadelmia. Ne lötsöt eivät ole mikään silmänilo, mutta ei se makua haitannut.
tiistaina, tammikuuta 29, 2013
lauantaina, tammikuuta 19, 2013
"Vadelma ja avokado ne yhteen soppii,
huomenna pannaan samaan koppiin eli kuppiin". Tämä jälkiruokaohje on sikahelppo ja nopea ja vähien aineiden takia edullinenkin. Lopputulos muistuttaa rakenteeltaan jäätelöä/jäädykettä ja on terveellistä, jos sillä on jotain merkitystä .Jos sitten sattuu omistamaan martinilasit, jollaiset minä onnenmyyrä onnistuin hankkimaan elämäni ehtoota sulostuttamaan (ja vielä halvalla kuin kuin Vilénin Sulo), on esillepanokin juhlava. Tämä voisi tietysti olla välipalakin siinä terveellisessä muodossa ilman makeutusta, mutta sitä voi sitten syödä mistä tahansa kupposesta.
Siis neljälle:
250 g pakastevadelmia, suoraan pakastimesta
1 kypsä avokado pilkottuna
1 tl vaniljapulveria tai -sokeria
ja kaikki hurautetaan tehosekoittimella tai monitoimikoneella tai jollakin vitkuttimella tasaiseksi massaksi. Siinä se on. Minä tietysti lisäsin tomusokeria ihan vain maun vuoksi.Terveellisenkin ravinnon täytyy maistua hyvältä, onhan mielenterveyskin osa tätä ihmisen psykofyysistä kokonaisuutta.
Tämä oli vasta koekappale tätä lajia. Jatkossa laitan (jos laitan) tähän annokseen vadelmajäätelön/ jäädykkeen rinnalle myös vaniljajäätelöpallon. Siitä tulee makeutta ja annos on nätimmän näköinen.
Siis neljälle:
250 g pakastevadelmia, suoraan pakastimesta
1 kypsä avokado pilkottuna
1 tl vaniljapulveria tai -sokeria
ja kaikki hurautetaan tehosekoittimella tai monitoimikoneella tai jollakin vitkuttimella tasaiseksi massaksi. Siinä se on. Minä tietysti lisäsin tomusokeria ihan vain maun vuoksi.Terveellisenkin ravinnon täytyy maistua hyvältä, onhan mielenterveyskin osa tätä ihmisen psykofyysistä kokonaisuutta.
Tämä oli vasta koekappale tätä lajia. Jatkossa laitan (jos laitan) tähän annokseen vadelmajäätelön/ jäädykkeen rinnalle myös vaniljajäätelöpallon. Siitä tulee makeutta ja annos on nätimmän näköinen.
lauantaina, tammikuuta 12, 2013
Ikimuistettavat martinilasit
Minulla venähti tässä taannoin postausten väli puolen vuoden
mittaiseksi, joten kirjoitushalujen herättyä jouduin selailemaan vanhoja
tekstejäni palauttaakseni mieleeni mitä siellä on. Minulla ei tietenkään ole
minkäänlaista reseptihakemistoa blogissa päästäni puhumattakaan. Siinä lukiessani sain monesti ällistyä olenko
mennyt tuommoistakin kirjoittamaan ja miksi. Lemon curd kermahössön yhteydessä haikailin kauniin esillepanon
merkeissä martinilasien puuttumista taloudesta. Nyt pitää päivittää tilanne:astiakaapissa
on kuin onkin martinilasit tätä nykyä! Ei niistä martineja ole juotu ja tuskin
koskaan juodaankaan. Jätän sen tason hienostelun James Bondille, shaken tai
stirred. Minä käytän laseja jälkiruoka-astioina.
Minä en ole hiukkaakaan kiinnostunut vaatemuodista, mutta
olen hiukan, ihan hiukan, astiafriikki.
Pyrin käymään kaiken maailman taloustavara- ja
astia-outleteissä ja tehtaanmyymälöissä aina kun se sopii. Aina ei sovi. Täytyy
olla diplomaattinen. Toinen osapuolikin on välillä diplomaattinen ja lähtee
ukisematta kuskiksi, kantajaksi ja seuraksi. Reissuun voi yhdistää jonkun
turistikohteen, museon tai näyttelyn, mutta käydään ainakin kahvilla tai
syömässä ja vietetään mukava päivä. Mutta hyvin usein hän inisee, ettei halua,
meillähän on jo molemmilla kuppi ja lautanen.
Lokakuussa Villeroy& Boch informoi sähköpostitse
kanta-asiakkaita mahtavasta tilaisuudesta hankkia super-edullisesti heidän tuotteitaan. Paikka olisi lähes
jalkapallokentän kokoinen entinen tehdashalli viitisenkymmentä kilometriä
meiltä . Sinne! Minä hekumoin selaten heidän nettisivujaan ja odotin tapahtumaa
malttamattomana kuin lintu päivää. Aioimme olla hyvissä ajoin paikalla eli
varttia ennen kuin ovet avattaisiin. Paikalla oli väkeä kuin merenmutaa, jono
kiemurteli silmänkantamattomiin. Olivat kai tulleet ennen ns. sianpieremää
.Ovimikot päästivät aluksi sisään turvallisuussyistä sopivan määrän, valtaosa
odotti sateessa vuoroaan päästä ostoksille, lisää pääsi sitä mukaa kuin
toisesta ovesta tuli ulos. Sain käyttää kaikki suostuttelukeinoni , ettei
lähdetty pois niiltä jalansijoilta. Miehillä tuntuu aika yleisesti olevan
sellainen geneettinen ominaisuus, että jonottaminen herättää aggressiot ja
aiheuttaa pakokauhua. Onnittelen itseäni
siitä, että osasin hoitaa tilanteen niin, että pääsimme sentään sisälle asti.
Tavarat olivat isoissa avatuissa kuljetuslaatikoissa ja
laatikoiden välit olivat käytäviä
ristiin rastiin, mutta väkeä oli niin paljon, ettei ollut mitään
mahdollisuutta valita mihin päin halusi suunnistaa. Oli mentävä mihin virta
vei. Ostoskärryt olivat loppuneet ensimmäisten
parinkymmenen jälkeen ja kaukaa viisaat olivat varustautuneet
Ikea-kasseilla. Minulla pelkät kädet ja mies, joka alkoi heti vaatimaan
ulospääsyä, happi loppuu, halli sortuu, ihmiset tuuppivat ja tallaavat toisia
hamstratessaan hullunkiilto silmissään. Mies tajusi myös välittömästi, että
kassajonot tulevat olemaan mielettömät, sinne pitää yrittää suunnata heti eikä
alkaa hyperventiloida. Minun pakokauhuni kasvoi koko ajan, en löydä mitään, kaikki
viedään nenän edestä, en pääse poikkeamaan sinne missä astia-ihanuudet
siintävät. JA SITTEN näin, että seuraavan kuutionkokoisen laatikon pohjalla oli
kuin olikin vielä jäljellä yksi pakkaus. Sukellus sinne ja sain näppeihini
pakkauksen ja siinä oli 8 martinilasia!!! Minun,
ehdottomasti minun, minä tarvitsen, en voi elää ilman niitä, niitä ei minulta oteta, tapan tarvittaessa, jonotan
kassoille vaikka ikuisuuden (2
tuntia siinä meni), mies pysyy mukana siitä yksinkertaisesta, syystä ettei
pääse liikkumaan mihinkään suuntaan, eikä hän halua ottaa sitä riskiä, että
minä säntään taistelemaan jostain kiposta ja ajaudun taas kauemmas kassoista.
Martinilasit ovat kalliisti lunastettu aarteeni enkä ole sen
jälkeen vihjaillut sanallakaan outleteistä, enhän minä ihan järjetön ole. Mutta
pikapuoliin lähdetään visiitille Suomeen ja matkan varrella on ABC, jonka
yhteydessä Arabia-Iittalan tehtaanmyymälä... Minusta tuntuu, että me saatamme
pysähtyä siellä kahvitauolle...Myymälässä voi olla jotain sellaista, joka vain
odottaa noutajaansa, että pääsisi kotiin... Minun kotiini...
keskiviikkona, tammikuuta 09, 2013
Historia opettaa


Ruotsin televisio tuotti ja esitti viime syksynä 6-osaisen
sarjan Historieätarna, joka oli erittäin suosittu ja johon katsojat vaativat nyt
jatkoa. Minäkin pidin kovasti tästä ohjelmasta, jonka lajiksi on määritelty
infotainment eli yhdistelmä informaatiota ja viihdettä. Jokaisessa jaksossa
käsitellään jotakin Ruotsin historian aikakautta ruoan välityksellä. Ohjelman
juontajat pukeutuvat aikakaudelle tyypillisiin vaatteisiin, asuvat ajalta
peräisin olevassa asunnossa ja ennen kaikkea syövät vain ja yksinomaan kyseiselle
ajalle tyypillistä ruokaa, jonka joku tunnettu keittiömestari valmistaa perehdyttyään
huolellisesti vanhoihin dokumentteihin, ruokalistoihin, keittokirjoihin
(Ruotsin ensimmäinen on vuodelta 1755). Näin eletään kussakin jaksossa viiden
vuorokauden ajan. Vanhin ajanjakso on 1600-luku, nuorin 1970-luku.
Sarja
elävöitti minunkin historiantietojani, jotka ovat suureksi osaksi unohtunutta
kirjaviisautta. Syöminen on aina elämänläheistä ja kertoo kuitenkin paljon
yhteiskunnasta, elintasosta ja kulttuurista. Samoin vaatetus heijastelee
hyvinkin aikaansa ja tietysti sitä mistä säädystä on kysymys. En ole tullut
pohtineeksi alushousujen historiaa, mutta nyt selvisi sekin, ettei se ole pitkä,
ilmankin pärjättiin. 1800-luvun alussakin miesten paita oli niin laaja ja
löysä, että sen sai käärittyä jalkojen väliin jonkinlaisiksi alushousuiksi. Naisilla
– aatelisilla – oli tiukka kureliivi jo 1600-luvulla ulkonäkösyistä, mutta
laaja hame ja monet alushameet lämmittivät niin, ettei housuja älytty kaivata.
Ruoka tuntuu ajan kuluessa
koko ajan parantuneen, se on tuoreempaa, monipuolisempaa ja ennen kaikkea
sitä on riittävästi. Eläimenruhosta käytettiin ennen aivan kaikki, menneinä
vuosisatoina oli tarjolla niin mullin turpaa, kieltä, keuhkoa kuin friteerattua kukonhelttaa ja
ruokajuomana aina vaan olut, usein lämmitettynä. Ehkä se oli ravitsevaakin,
mutta juontajien mielestä jatkuva kaljoittelu ja snapsien juominen viiden
vuorokauden ajan piti heidät humalassa kellon ympäri ja se kävi voimille.
1970-lukua käsittelevä ohjelma innosti minua muistelemaan, sillä
minähän olen elänyt sen, mutta unohtanut kuinka naurettavaa aikaa se oli:
alaspäin levenevät kellohousut, korokekengät, hollannikkaat, pitkät hiukset
kaikilla, jättiläismäiset silmälasit, paljon velouria, batiikkivärjättyä,
kaftaaneja, otsanauhoja, paimentolaisturkkeja, kukkahuiveja ja kaikki tämä
räikeissä väreissä, paljon oranssia ja ruohonvihreää ja tietysti kakanruskeasta
velourista pehmovaatteita. Ja näissä vermeissä me sitten vedimme säilykkeitä,
suurta herkkua. Säilykeananasta, säilykekatkarapuja, säilykelohta eli
venäläistä socraa, säilykeparsaa, pulverimuusia, pulverisuklaavanukasta,
pussikeittoja. Pitkäjyväinen riisi oli ilmestynyt puuroriisin rinnalle ja siitä
tehtiin eksoottista jauheliharisottoa, eksotiikka tuli herne-maissi-paprikasta.
Mausteeksi suolan ja pippurin lisäksi ripaus valkosipulijauhetta, tuoretta ei
vielä helpolla löytänyt.Ja kaikki tupakoivat kaiken aikaa kaikkialla, kesken
ateriankin, sillä se oli edistyksellisen ajan tapa ja siinä siniharmaassa
savuhuurussa kasvoivat lapsetkin kasvattamatta, sillä rajojen asettaminen oli
taantumuksellista.
Ja niin me koimme elävämme Uuden Uljaan Ajan Eturintamassa
matkalla Lopullisen Täyttymyksen Aikaan, jolloin ihminen saisi kaiken tarvitsemansa säilykkeenä ja
pulverina.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)