lauantaina, helmikuuta 25, 2012
Pienet prinsessat
Ja nyt on sitten pikku-Estelle syntynyt ja nimen ällistely päällimmäisenä. Ruotsalaiset ahmivat prinsessakakkua, jolla yleensä kruunataan kaikki juhlat ja nythän se on todella nimensä veroinen, ja siinä kakun ohella sulattelevat nimiä. HistorioitsijaHerman Lindqvist, jonka kansantajuiset historiankirjat ovat tehneet koko kansan tutuksi, sohaisi ampiaispesään, kun hän paheksui lapsen nimilitaniaa. Kuningatar Estelle ei sovi historiallisten perinteiden jatkajaksi. Nimi tuo hänen mieleensä yökerhokuningattaren, 30- luvun elokuvadiivan tai leivoksen (uskon, että sen niminen leivos kehitellään ja kaikki ruotsalaiset sellaisen syövät tytön syntymäpäivinä), mutta kuninkaallinen arvokkuus siitä puuttuu. Toisaalta Victoria on äärettömän suosittu nimenomaan välittömyytensä ja mutkattoman esiintymisensä takia ja vaikuttaa aina aidosti kiinnostuneelta keitä sitten tapaakin. Myös hänen sinnikäs taistelunsa rakkautensa puolesta teki hänestä "koko kansan prinsessan", ruotsalaisethan rakastavat rakkautta ja liikuttuvat pelkästä ajatuksesta, että jossakin solmitaan rakkausliitto. Lindqvist on jo julkisesti pyytänyt anteeksi sohaisuaan, ja nimi on pian saanut enemmistön kannatuksen ja tulevaisuudessa varmaankin luokkahuoneet täyttyvät estelleistä.
Minua on ihmetyttänyt se suosio, joka Victorialla tuntuu olevan Suomessa. Kai se sitten on niin, että suomalaiset halajavat kuninkaallista loistoa, prinsessaromantiikkaa ja tirkistelyä näiden etuoikeutettujen ihmisten kiiltokuvaelämään. Niidenkin kulissien takana on elämä murheineen, jopa rakkaudenkin kuoleminen, toki luksusversiona taloudellisesti erittäin turvatuissa oloissa.
Mutta minullapa on Suomessa ikioma prinsessa, viikkoa vanhempi ja kiloa painavampi kuin Estelle. Nimeä en vielä tiedä, tuskin kuitenkaan Estelle. Olen pakkaamassa laukkuja matkustaakseni tutustumaan tähän pieneen, ihmeelliseen olentoon, jossa yhdistyvät monet minulle rakkaat ihmiset ja lisäksi jotakin aivan uutta. Kohta minun on aika tehdä tilinpäätös Ruotsinvuosistani ja sitten siirryn mummolanpitäjäksi Suomeen.
lauantaina, helmikuuta 18, 2012
Valokuvaamisen vaikeus
Minä päätin itseäni nöyryyttääkseni tehdä ohjeen vaihekuvilla. Ensimmäisen, jossa ainekset ovat kerättyinä valmiiksi, unohdin ottaa enkä sitten kasannut näkösälle uusia. Valmistumassa on leivonnainen, jonka olen nimennyt (mielestäni syystä) herkkurinkiläksi. Resepti on peräisin piikomisreissulta Englantiin joskus vedenpaisumuksen ja kivikauden välissä. Ainakin siitä nyt tuntuu olevan ikuisuus.
Rinkilään tarvitaan
125 g voita
1½ dl sokeria ja ne vatkataan vaahdoksi
Lisätään
2 rkl appelsiini- tai aprikoosimarmeladia
2 munaa ja vatkataan lisää
Kuivina aineina
6 dl vehnäjauhoja ja niihin sekoitetaan
3 tl leivinjauhetta
1 tl kardemummaa
1 dl rusinoita
1 dl rouhittuja manteleita
1½ dl maitoa lisätään vuorotellen kuivien aineiden kanssa.
Tämäkin näyttää sementtimyllyltä tai savelta.
Taikinasta nostellaan ronskinkokoisia kokkareita ympyrän muotoon pellille
Paistetaan 15-18 min. /225◦
Kuorrutetaan tomusokerikuorrutuksella (vanha nimi, tiedetään, uusi on joku pikeeri tai lakeeri. Tai joku). Sen päälle voi ripotella mielensä mukaan joko koristeeksi tai makua antamaan mitä nyt sattuu löytymään. Minä löysin wienernougatrouhetta, ei se ulkonäköä kaunista, mutta maku sopii oikein hyvin.
Eli kuvien kanssa ei mennyt niin kuin Strömsössä. Minulla ei myöskään ole sisustuksellisesti kauniita ja persoonallisia esineitä, vaan kaikki näyttää kuvissa vielä epämääräisemmältä kuin luonnossa ja kuvista löytyy aina ylimääräistä rajattavaa, jos ei muuta niin tahroja, reikiä, naarmuja, joita en ole koskaan huomannutkaan.
Sitä pitää nyt sitten pohtia, mitä tässä kannattaisi tehdä. Mutta nyt juon kahvia ja haukkaan kakkua.
perjantaina, helmikuuta 10, 2012
Minäkin olen vanha, lol
Minä olen kirjoittanut hänestä aikaisemminkin blogiin luettuani En voi kaulalleni mitään. Se käsittelee vanhenemisen vaikutusta ulkonäköön (yök). Hän on itse upea ilmestys, näyttää huomattavasti ikäistään nuoremmalta, pitkä, hoikka nainen. Minä tunnistan itsessäni kaikki ne vanhenemisilmiöt, joita hän kuvailee kirjassa, mutta sen lisäksi minä tunnun tulevan vanhetessani aina vain paksummaksi ja lyhyemmäksi. Vai voisiko se olla jokin optinen harha?
I Remember Nothing käsittelee vanhenemista jonkinlaisena tilinpäätöksenä ja luopumisena, jolloin elämänarvot kiteytyvät ja asettuvat kohdalleen. Muististakin voi joutua luopumaan. Ephron sanoo ensin tulkinneensa muistin huononemisen oireita sillä, että kovalevy on täynnä, muistimegat ja -gigat käytetty eikä voi enempää muistaa. Mutta sitten hän oivalsi, että kovalevy onkin tyhjenemässä. Joillakin tyhjenee kokonaan jo elinaikana ja se on traagista.
Kirjassa on paljon listoja, jotka saivat ainakin minut laatimaan mielessäni vastaavia omasta elämästäni. Kirjailija luettelee asioita, joista hän ei halua tietää eikä oppia yhtään mitään, asioita, joita hän ei tule kaipaamaan ja vastaavasti asioita, joita hän tulee kaipaamaan, kun on luopumisen aika. Lista asioista, jotka hämmästyttävät ihmisiä kerta toisensa jälkeen, vaikka pitäisi kerrasta ymmärtää näiden asioiden totuus, sisälsi kaksi, jotka vähän ravistelivat:
- Koskaan ei voi tietää totuutta kenenkään avioliitosta - oma mukaanlukien.
- Ihmiset ovat omistamiensa koirien näköisiä.
Asia, joka saa minut tuntemaan sielunsympatiaa ja sisaruutta Nora Ephronin kanssa, on hänen kantansa kolesteroliin. Hän aloitti uransa toimittajana ja joutui vasta-alkajana tarkastamaan kokeneiden toimittajien artikkelien faktat ja vastaamaan niiden oikeellisuudesta. Luotan hänen ammattitaitoonsa kun hän kertoo kartoittaneensa kolesterolitutkimuksen nykytilan. Ravinnon kolesteroliarvolla ei ole käytännöllisesti katsoen mitään yhteyttä veren kolesteroliarvoihin. Minäkin olen omien kolesteroliarvojeni takia yrittänyt perehtyä tilanteeseen. Netissä on aineistoa pilvin pimein, mutta yhä enenevässä määrin tulee tietoa siitä, ettei kolesterolilla ole konnan rooli verisuonten tukkeutumisessa. Nora Ephron antaa usein kirjoissaan ruokaohjeita. Häntä tympäisevät ystävättäret, jotka näykkivät mautonta valkuaismunakasta kolesterolin pelossa. Hän muistuttaa, että paras munakokkeli ja munakas syntyvät, kun kahta munaa kohti lisätään vielä yksi keltuainen. Amen.
Samanaikaisesti kun aivoni oli viritetty vanhuusteemaan, tuli Ruotsin pääministeriltä (47 vee) julkisuuteen ehdotus eläkeiän nostamiseksi 75:een, jotta ylipäätään olisi varaa maksaa eläkkeitä tulevaisuudessa. Ehdotus toteutuessaan varmasti poistaisi maksuongelman. Osa ikäihmisistähän kuolisi niin sanotusti saappaat jalassa eli työpaikoilleen. Fredrik Reinfeldt haluaa myös, että 50 täyttäneet voivat opiskella itselleen uuden ammatin, jos vanha menee alta tai on liian raskas ja vaativa vanhustyöläiselle. Jos Reinfeldt tämän älynväläyksen takia menettää paikkansa seuraavissa vaaleissa, hän tulee onneksi saamaan palkkaansa vastaavan eläkkeen samantien eikä hänen tarvitse ruveta ajattelemaan sen järkevämpiä, ties vaikka ei osaisi.
sunnuntaina, helmikuuta 05, 2012
Vuotuinen tortunvääntö
perjantaina, helmikuuta 03, 2012
Leikki
Tarkoitukseni on nyt kuitenkin kommentoida Huumorinkukan blogissaan esittelemää ravintolaleikkiä, jota heillä leikitään antaumuksella. Minäkin leikin sitä monet vuodet, mutta lopetin, kun perheestä oli jäljellä vain sen perustajat. Saattoi olla tyhmästi tehty, sillä leikkihän on erinomainen tapa nostaa parisuhde arjen yläpuolelle. Juhla on, kun juhlan tekee.
Leikki on kolmen ruokalajin ateria kotona kauniisti tarjottuna. Minun ravintolani oli auki sunnuntaisin. Suunnittelin ruokalistoja huolella, sekin oli mukavaa ajankulua. Kirjoitin ateriakokonaisuuksia vihkoon, jotta on mistä ottaa muuhunkin vierastarjoiluun. Raskaalle pääruoalle kevyt alku- ja jälkiruoka, lihaa ja kalaa sopivassa suhteessa, ruokien värit, koostumukset ja maut, ajoituksen oppiminen niin, että ruoka ilmestyy pöytään vaivattoman näköisesti. Tämä leikki maksoi lähinnä aikaa ja sen minä ruokahullu annoin mielelläni. Rahaa se ei vaatinut paljon enempää kuin arkinen syöminen. Tein hyvin usein vihanneksista sosekeittoja, joita voi maustaa tuorejuustoilla, Auralla yms. Lähes kaikki vihannekset sopivat, turnipsia en ole kokeillut, mutta voi sekin toimia. Kun syö ensin keittoa, ei tarvitse olla isoa annosta lihaa/ kalaa ja siinä se hinta tasoittuu. Jälkiruoasta jää hyvä mieli ja raukea olo ja sen voi sunnuntaina suoda. Lautasliinat, kynttilät, jalalliset lasit, kukat ja muut koristeet luovat tunnelmaa.
Tästä leikistä minä luovuin!? En muistaakseni tehnyt mitään päätöstä, saattoi osua muuton yhteyteen ja moni muukin asia muuttui. Olin sen jo unohtanut kunnes se tuli vastaan Huumorinkukan blogissa. Pitää miettiä.
Vielä viime sunnuntaina mätkäisin pöytään arkisen sopan, jonka tarkoituksena oli tehdä loppu iäisyysmetvurstista, joka on täällä kummitellut joulusta lähtien.Pelkillä vihanneksilla tämä olisi hyvä, lempeä alkukeitto, mutta kun ei ollut muuta tarjolla, sitä piti rikastuttaa ja terävöittää eli pohjana on ranskalaisen keittiön klassikko purjoperunasosekeitto.
Tarvitaan:
purjo, silputaan
5-6 perunaa, pieninä lohkoina ja näitä kuullotetaan voissa. Sitten lisätään
kasvis- tai lihalientä tai molempia niin että purjoperunasilppu peittyy ja kun on kypsää, soseutetaan
Mausteiksi valkopippuria, suolaa(?), sambal oelek tai chili, soijaa
ja vielä
tölkki 3 juuston ruokakermaa
vielä metvurstikuutiot ja tasapainottamaan HK:n bleu, puoli lenkkiä
perään meni vielä tähteeksi jäänyttä keitettyä parsakaalia ja herneitä
ja viimeistellään persilja- ja/tai korianterisilpulla, joita ei sitten ollutkaan kotona
Arkisuusteeman korostamiseksi kuvakin on otettu hellan kulmalla, mutta kyllä tämä ihan lautasilta syötiin.