keskiviikkona, kesäkuuta 30, 2010

Hupsis

Menin lomalle ja kyllä yllätyin, minä olin jo siellä! Nyt olen tullut kotiin - vai olenko...

keskiviikkona, kesäkuuta 23, 2010

Sitruunamarenkitorttu

eli englanninkieliseltä nimeltään Lemon Chiffon Pie on jälkiruokaklassikko, joka sopii myös kahvipöydän antimiin. Tällä nimellä löytyy lukemattomia reseptejä, mutta minun ihmisikä sitten löytämäni on mielestäni yksinkertainen ja onnistuu kokemukseni mukaan aina. Reseptissä luki, että onnistuessaan jäähtynyt torttu hikoilee siirappihelmiä. Kuten kuvasta näkyy. Torttu siis onnistuu aina tai sitten minä olen erinomainen leipuri. Mutta se ei pidä alkuunkaan paikkaansa, todisteita epäonnistumisistani voisi olla vaikka kuinka paljon, mutta nekin on hävitetty syömällä, nuukia kun ollaan. Tekemällä oppii eli parempaan suuntaan olen menossa.

Torttupohjaa varten sekoitetaan
100 g voita
3 dl vehnäjauhoja
tilkka kylmää vettä
Pohjataikina syntyy vähimmällä vaivalla monitoimikoneella. Taikina painellaan ohuelti isohkoon (halkaisija 25 cm) piirakkavuokaan. Taikina saa rauhoittua jääkaapissa sillä aikaa kun sitruunatäyte valmistuu.

Keittele hiljakseen, kunnes kiisseli saostuu:
4 dl maitoa
4 rkl maizenaa
1.25 dl sokeria

Lisää
2 keltuaista
1 sitruunan raastettu kuori ja mehu
ja lisäämisen jälkeen kiisseli kuumennetaan, mutta se ei saa kiehua jotta se ei juoksetu.

Kiisseli sivuun jäähtymään ja tässä vaiheessa voi halutessaan lurauttaa sekaan ruokalusikallisen limoncelloa.

Piirakkataikina 225-asteiseen uuniin esipaistumaan 15 minuutiksi ja sillä aikaa vatkataan
2 valkuaista kovaksi vaahdoksi ja lisätään vaahtoon vähitellen, edelleen vatkaten
4 rkl sokeria

Piirakkapohja uunista, kiisseli kehiin ja sen päälle levitetään marenki taiteellisen pyörivin liikkein ja nostellaan marengista huippuja (tätä taitoa minun on vielä hiottava).
175-asteiseen uuniin n. 15-20 minuutin ajaksi, jolloin marengista on tullut maitokahvin väristä.
Torttuun käydään käsiksi vasta jäähtyneenä- vasta silloin maut ovat kohdallaan - mutta sitten se kannattaakin syödä kokonaan, sillä jääkaapissa marenki lässähtää, nahistuu ja sitkistyy. Eli ei tätä pelkästään itselle kannata tehdä - edes minun vaikka perso olenkin.

torstaina, kesäkuuta 17, 2010

Muuan Mimmi

Olen seurannut ruoka- ja leivontablogeja muutaman vuoden ajan. Alkuinnostus oli kritiikitöntä, minun harrastuksestani löytyi loputon määrä blogeja, hyvä että ehti enää käytännössä kokata ja leipoa! Aineistoa löytyi loputtomiin. Mutta nyt olen tullut nirsoksi ja välillä pidän lomaa koko blogimaailmasta. Huomaan erityisesti tympääntyneeni täydellisiin, aina vain taidokkaammin koristeltuihin täytekakkuihin. Minun Hello Kitty-kakkujen katselukiintiöni on lopullisesti täynnä enkä ole kiinnostunut hankkimaan kakunkoristeluvälineistöä enkä kehittämään pursotustekniikkaa ja marsipaaninmuovailutaitoja.
Minua kiinnostavat arkiset asiat ja uusien niksien löytäminen siltä saralta. Minä olen arkinen ihminen, jonka elämään ei kuulu paljon kestitystä eikä lainkaan edustamista. Yksi blogi on säilyttänyt mielenkiintonsa ja se on Makunautintoja Mimmin keittiöstä. En tiedä tästä Mimmistä mitään faktoja, mutta minulle on hänen bloginsa välityksellä syntynyt mielikuva, jonka haluan säilyttää. Mimmi on uskomattoman ahkera ja innokas kotikokki, kokeilee uutta, mutta tekee myös vanhoja, säilyttämisen arvoisia perinteisiä ruokia ja leivonnaisia. Hän saattaa leipoa kerralla valtavia määriä ja minä - max puolenlitrantaikinantekijä - väsyn jo pelkästä ajatuksesta, että minun joskus jostain syystä pitäisi pystyä moisiin urakoihin. Hänen blogissaan on kaikkea keittotaidon alalta ja usein herää ajatus, että maistuisi kyllä minullekin. Hän testaa uusia tuotteita ja tekee omia sovelluksia, loputtomiin ideoita ja aitoja aineita, voita ja kermaa, jos maku vaatii.
Minä uskon, että Mimmi Mutikainen on iloinen, osaava, toimelias, elämänmyönteinen nautiskelija ja jos olen väärässä, en halua tietää. Haluan pitää illuusioni ja seurata hänen kirjoitteluaan, napata idean tai kokeilla samaa. Mimmi teki tässä taannoin mustikkakiisseliä ja annoksen keskellä oli sitruunarahkaa antamassa kirpeyttä. Minä heräsin toimimaan. Muistin, että lähes umpeen jäätyneessä pakastimessa on vielä paljon mustikoita, joita olen säästellyt kuin saituri aarrettaan, ja pian tulevat uuden sadon mustikat. Siis kiisseliä. Ja sitruunarahkan tilalle turkkilaisen jogurtin ja lemon curdin sekoitusta, jota oli vielä jäljellä. Hyvää oli. Siinä yllättävässä tarmonpuuskassa tuli sulatettua se pakastinkin.

maanantaina, kesäkuuta 14, 2010

Kesädippi ja Harry



Löysin hyvän, helpon kesäisen kyytipojan mansikoille ja hedelmille. Turkkilaiseen jogurttiin sekoitetaan lemon curdia, mittasuhteet ratkaisee maku. Dippi on raikas, sitruunainen (kuinkas muuten) eikä liian makea. Olen kokeillut mansikoiden, persikoiden ja tuoreen ananaksen kanssa ja hyvää on.
Kuvassa on sokerikakkusavariini, ja siellä keskellä hedelmien alla se dippi on. Ei se näy, se on nyt vain uskon asia niin kuin moni muukin tässä elämässä. Savariinissa on 3 munaa, 2 dl sokeria,175 g voisulaa, 3 dl vehnäjauhoja ja 2 tl leivinjauhetta. Kypsään kakkuun on holvattu 4 dl lientä, jossa on ensin keitetty 2 dl vettä ja 2 dl sokeria kunnes sokeria sulaa ja sitten lisätty vielä 2 dl appelsiinista ja parista sitruunasta puristettua mehua. Limoncelloakin voi lisätä pari ruokalusikallista. 4 dl tuntuu paljolta, mutta sinne se uppoaa.

Tässä kuvassa on tuplanautinto. Se on minulle. Siinä on iso annos savariinia ja nyt näkyy se mähläkin. Syödessäni luin Jo Nesbön uusinta, lähes 700-sivuista Panssarisydäntä. Se piti otteessaan alusta loppuun asti, vaikka puolessa välissä tapaus näytti ratkaistulta. Harry Holen elämä on entistä traagisempaa. Alkoholin lisäksi hän on ottanut rasitteekseen oopiumin käytön paettuaan hajonnutta elämäänsä Hongkongiin. Se mies ei osaa hoitaa ihmissuhteitaan eli ei osaa ilmaista puhumalla tunteitaan, vaan pakenee niitä itsetuhoiseen elämäntyyliinsä. Mutta poliisin työssä hän on herkkävaistoinen, älykäs ja peräänantamaton oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija. Elättelen toivoa, että kirjailija kehittelee Harrylle jatkossa edes joksikin aikaa elämäntoverin, jotta hän saisi kokea ns. normaalia elämää tai ainakin tuntea olevansa vähemmän yksinäinen. Mutta kyllä siihen erittäin vahva ja umpirakastunut uhrautujanainen tarvittaisiin, joten turha toivo.

lauantaina, kesäkuuta 12, 2010

Taas ärsyttää

-sekin muoti-ilmiö, kun aikuisilla naisilla on leggingsit ja niukin naukin pakarat peittävä tunika, joka jättää myös puolet rintavarustuksesta paljaaksi. Tämä ei todellakaan ole yli-ikäisen kateutta, myönnän auliisti, ettei minun vartaloni nuorenakaan olisi ollut noissa vermeissä pelkästään naurettava, vaan myös säälittävä. Nuo puolialastomat supernaaraat katsovat kaiketi edustavansa päivän muotia, eikä hyvä maku ole silloin mikään näkökohta. Sen sijaan kaikki ymmärtävät hävetä sitä, että vieläkin on Suomen maaseudulla naisia, jotka käyvät kaupassa tuulipuvussa. Ei siinä ainakaan mitään säädytöntä ole.

-aivan suunnattomasti kaikki ne televisio-ohjelmat, joiden formaatti perustuu siihen, että joukko tuiki tuntemattomia keskinkertaisuuksia/ nollia kerätään yhteen kisaamaan jostakin arvottomasta ja joka kerta äänestetään yksi pois. Tämä itsekäs ja julma asenne näkyy lapsissa ja nuorissa, jotka surutta sulkevat toisia pois joukosta, pitävät ranking-listoja hyvännäköisistä kouluissaan ja nöyryyttävät niitä, jotka eivät kuulu heidän tyhjäpäiseen sisäpiiriinsä. Aikuisilta nämä mallit tulevat.

-tämän arvottoman ajan kassinpalvonta. Naisella, varsinkin nuorella, kuuluu olla iso merkkikassi, ja se kassi on hänen statuksensa. Se status on suoraan verrannollinen kassin hintaan, jonka on oltava vähintäin 3-numeroinen, että voi näyttää naamansa ja tietysti sen kassin. Mutta jos haluaa saada tuttavapiirin vihertämään kateudesta, lisätään hintaan vielä yksi nolla. Jos on onnekas, voi aidon kassin ostaa käytettynä ja siis halvemmalla. Monet haaveilevat vintage Kelly-kassista, joka minun nuoruudessani täytti kaikki tantta-lookin vaatimukset eikä sellaista olisi kannettu maksustakaan.

-se siirappi, jota pursuaa joka mediasta Ruotsin prinsessahäiden takia ja varsinkin Ruotsissa. Aivan käsittämätöntä on Arlandan lentokentän nimeäminen viralliseksi Love Airportiksi. Minä boikotoin. Jos jotakin tunnen niin sääliä sulhasmoukkaa kohtaan, joka menettää kaiken oikeasta elämästään. Hän hymyilee jäykästi kuin puuhevonen uusilla hampaillaan värjätyn, taaksepäin nuollun tukkansa alta eikä saa olla mistään mitään mieltä. Hän menettää sukunimensä ja saa idioottimaisen prinssin tittelin, joka kuuluu menneiden vuosisatojen aateliskuvioihin. Voiko miestä enemmän julkisesti mitätöidä? Hänet on julkisuudessa todistettu tyhmäksi ja sivistymättömäksi ja vuosia koulittu etikettiä ja pöytätapoja hänen päähänsä, jotta hän voi seurustella seurapiireissä, jotka ovat sukupuutton kuolemassa ja syystä. Ne edustavat elämäntapaa, joka perustuu rikkauteen ja perittyyn asemaan. Ei ole enää kansaa, joka palvoisi kruunu päässä kekkaloivaa veronmaksajien elättiä kaikkine etuoikeuksineen. Vai onko?

sunnuntaina, kesäkuuta 06, 2010

Lyyti

Kirjoittamiseen on tullut taukoa työ- ja muiden kiireiden takia ja sitten kun olisi jo ehtinyt, oli jo vaikuttamassa jonkinlainen irtaantuminen koko hommasta. Samoissa kiireissä jätin blogien lukemisen ja tuli ristiriitainen tunne, että olin lomalla, työn orja vapaa kuin taivaan lintu. Vielä kun olisi voinut lopettaa syömisen, tätä vapaudentilaa olisi kannattanut jatkaa. Mutta jo rupesi Lyyti kirjoittamaan.
Sain päähäni ruveta tutkimaan tätä sanontaa Lyytistä, kun se tuttuna tuli ihan itsestään tähän tilanteeseen. Googlaamalla selvisi, että se on syntynyt Amerikan siirtolaisuuden suuressa aallossa. Postia kotimaasta odotettiin innokkaasti. Se kesti silloin joskus yli sata vuotta sitten kauan, koska kotona tarvittiin ensin se maasta muuttaneen tarkka osoite, mutta sitten, avot, alkoi Lyyti kirjoittaa. Minulla tämä sanonta sotkeutui lapsena oman perheen elämään. Minulla oli täti Lyydi Ilona, syntynyt 1903, enkä usko hänen koskaan kirjoittaneen yhtään kirjettä veljelleen. Harras joulukortti kyllä tuli joka joulu. Täti eli suurimman osan elämästään syntysijoillaan ja siellä kuolikin. Hän oli ujo vanhapiika, helluntaiseurakunnan jäsen, joka vanhemmalla iällä löysi puolisokseen vankilassa uskoon tulleen miehen, jota minä pelkäsin suunnattomasti silloin harvoin, kun kävimme heidän luonaan. He eivät käyneet pitäjänsä rajojen ulkopuolella, eikä heillä vierailtu paria tuntia pitempään. Mustanpuhuva Eino messusi sieluntilasta ja kadotuksesta, ja hiljainen Lyyti myötäili ynähdyksillään touhutessaan kahvitarjoilua. En tiedä Einosta sen enempää, mutta lapsen mielikuvituksessa hän oli jonkinlainen Rosvo-Roopen ja Kyllikki Saaren murhaajan sekoitus . Tuntui, että täti oli hänen vankinaan siinä syrjäisessä mökissä, ja siksi kirjoitteli kirjeitään niin, että se kirjoittelu muuttui yleiseksi sanonnaksi.
Täti kuoli syöpään vuonna 1976. Mutta minä muistan hänet aina, sillä minulla on klooni (koskee vain ulkonäköä) vanhimmassa sisaressani ja häneltä olen usein saanut postia. Nykyisin tosin skypetämme ja se on vielä hauskempaa.