Se on sitten kesä

sillä pari hellepäivää viime viikolla sai kukat kukkimaan.

                                           Rhododendronit kukkivat, valkoiset

                                          ja vaaleanpunaiset

                                          jasmiinikin kukkii ja tuoksuu huumaavasti

                                          Sireenin tuoksu on aina syvä sukellus varhaislapsuuteen asti

                                          puhumattakaan kielon herkästä tuoksusta

                                              Arkiset, mutta kuitenkin komeat lupiinit kukkivat

                                              Nämäkin kukkivat, mitä sitten ovatkin...

mutta nyt on koleaa ja voi vain toivoa, että kukkijat kestävät säänvaihtelut.

Nämä sitruunaruudut ovat mielestäni kesäisen keveitä leivoksia, vaikka sitruuna ei sen kummemmin kuulu pohjoismaiseen kesään. Resepti löytyi joskus 80-luvulla.

Taikinaan tarvitaan:
2½  dl vehnäjauhoja
½    dl sokeria
1 tl vaniljauutetta/-sokeria
150 g voita
Taikina syntyy helpoimmin ja hetkessä monitoimikoneella, mutta periaatteena on että kaikki aineet sekoitetaan taikinaksi ilman vatkaamisia. Taikina painellaan käsin n 20*25 cm vuokaan ja hieman myös ylös laidoille ja sitten 200-asteiseen uuniin noin 20 minuutiksi. Sillä aikaa valmistetaan sitruunakreemi täytteeksi.
3   munaa ja
2 dl sokeria vatkataan oikein kuohkeaksi vaaleaksi vaahdoksi, johon lisätään lopuksi
½ dl vehnäjauhoja
1 sitruunan raastettu kuori
5 rkl (0,75 dl) sitruunoista puristettua mehua. Montako sitruunaa tarvitaan riippuu tietysti  - sitruunoista.
Täyte kaadetaan esipaistetun pohjan päälle ja jatketaan paistamista 10-12 minuuttia. Vielä lämpimän tortun päälle siivilöidään todella runsaasti tomusokeria, oikein kunnon kerros, jotta syntyy kirpeän ja makean makuliitto.Leikataan jäähtyneenä ruuduiksi, koko on makuasia.Jos haluaa tavoitella täydellisyyttä, voi leivoksen koristella viipaloidulla tuoreella mansikalla ja sitruunamelissan lehdellä.Leivoksen syöminen on taitolaji, sillä tomusokerilla on taipumus pölistä rinta- ja suupieliin vaikka miten sievästi lusikoisi.Nenänalus saattaa syöjän tietämättä olla sen näköinen, että on vedetty muutama viiva ja pöllyssä ollaan. Mutta on se sen arvoista, jos fanittaa sitruunaa.

Silmäniloa

Kirsikka ja kastanja  kilpailevat kukkaloistossaan samanaikaisesti ja vaikea olisi valita voittaja. Kuvasin nämä työpaikallani, toisen pihalla ja toisen ikkunasta. Kastanjapuu on jo kasvamassa ohi 4-kerroksisesta talosta. Kuvasin nämä näkymät, koska olen muutaman viikon kuluttua lopettamassa lopullisesti työurani. Aioin tehdä niin jo vuosi sitten, mutta jostain syystä suostuin jatkamaan osa-aikaisena. Nyt tiedän, että se oli huono päätös, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Eikä se ole taatusti elämäni ainoa huono päätös, joten siellä se menee muiden seassa. Tätä kukkaloistoa on vain muutaman päivän, enkä näe sitä työpaikaltani.On hakeuduttava  tiettyjen ikkunoiden luo ja siellä kiipisteltävä varpaillaan, jotta näkee nämä puut. Mutta joka vuosi olen niitä ihaillut ja kukinta-ajasta on tullut ilahduttava lähtölaskenta kesään ja lomaan. Seuraava etappi on sireenien ja tuomien kukkiminen kuun lopulla. Työmatkan varrella on puisto, jonka kautta kulkemalla voin nauttia näistä ihanista tuoksuvista kukkijoista. Ne palauttavat pelkällä tuoksullaan valtaisen määrän muistoja lapsuuden huolettomista kesistä, jotka näin jälkeenpäin tuntuvat olleen pitkiä, paahteisia hellekesiä vailla pilvenhäivää ja huolia. Hyvä niin.
                                         

Kesä on tulollaan, kun kaupassa on tarjolla raparperia. Vuosi sitten kävin  "keväthuumassani" (himot ne on hiirelläkin) läpi muutaman raparperireseptin ja raparperimuistot. Mitään uutta erilaista ei vielä ole tullut vastaan, mutta koska jotain oli tehtävä kokeilin uudesta keittokirjastani raparperi-marenkipiirakkaa, joka poikkeaa aikaisemmasta raparperihyveestä siinä, että pohjana on paitaikina (4 dl vehnäjauhoja, ½ dl sokeria, 150 g voita, 1 muna + 1 keltuainen, 1 tl vanijasokeria), joka on helpointa hurauttaa monitoimikoneella. Pohjaa esipaistetaan 10 minuuttia 200-asteisessa uuniss ja päälle levitetään raparperikompottia (paloiteltuja raparperejä ja sokeria paahdetaan uunissa kunnes raparperi pehmenee) ja marenki (3 valkuaista 2 dl sokeria, pirskaus sitruunamehua) ja paistetaan n. 20-25 minuuttia.

Marenki on yhtä paljon perunapellon näköinen kuin vuosi sitten .Olisi pitänyt muista laittaa se pursottamalla, vaikka se onkin  suttuista puuhaa. Mutta sainpahan näyttää tämän ranskalaisen irtopohjavuoan, joka on aivan mahtava käytössä siinä missä pyöreä vastaavakin. Nyt sain mainittua senkin.

Teinpä meille hyvää ruokaa äitienpäivän ratoksi. Lapset, aikuisiksikin jo kunnolla kypsät,viettävät päivän omissa (jääkiekon sävyttämissä -voi viisnolla) kuvioissaan Suomessa. Ei tänne kannata viikonlopuksi rynniä varsinkaan kun äitienpäiväkin on Ruotsissa vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina. Kuulumiset on toki vaihdettu, skype on erinomainen yhteydenpitokeino.
Meidän molempien äidit ovat jo pitkään nukkuneet  hyvin ansaittua ikiunta, joten me olemme kahteen pekkaan muistelleet näitä elämämme äitienpäiviä ja äitejä ja viettäneet kauniin, kesäisenoloisen päivän. Ulkona on heleänvihreää, lehtipuissa  lehdet, kastanjapuut puhkeamassa kukkaan.

Tänään aloitettiin parsalla. Näin tv-kokin valmistavan keitettyä vihreää parsaa kastikkeena tavallinen valkokastike munahakkeluksella höystettynä.Juuri sitä alkoi tehdä mieli. Käyttäydyin kerrankin niin, että voin olla tyytyväinen. Noudatin kokin ohjeita p-i-e-n-i-n-t-ä  piirtoa myöten ja erinomaista tuli. Minulla on paha tapa lähteä resepteissä tekemään omia sovelluksia ja se ei aina ole todellakaan järkevää. Joskus niin täytyy tehdä, kun joku tarvittava aine puuttuu, mutta minä olen kai jotenkin uhmakas ja omapäinen besserwisseri, kun alan toteuttaa omia päähänpistojani ilman mitään syytä. Mutta nyt tottelin ja hyvää tuli. Parsan keittoaikakin oli tasan se 1½ minuuttia siitä, kun vesi alkoi kiehua uudestaan parsojen lisäämisen jälkeen. Kannatti olla kiltti. 
Tämä pääruoka on Mimmi-vaikutteinen.Mutikaisen Mimmi valmistaa niin monipuolisia ruokia ja leipomuksia, että häneltä saa aina ideoita.Nyt muuttelin reippaasti omien raaka-aineiden perusteella, mutta alkusysäys oli taas kerran häneltä.Hänen versionsa on mandariinibroileri, minulla mandariinipossu. Vuoan pohjalle freesasin sipulia, paprikaa ja kesäkurpitsaa currytahnalla maustettuna ja hulautin vuokaan vielä pikkutölkin maissia ja hienonnettua valkosipulia. Päälle ruskistetut possun ulkofileviipaleet, pippuria, hippunen suolaa, soijaa, tölkki kookosmaitoa, murusteltua Aura-juustoa ja lopuksi mandariininlohkoja tölkistä ja vuoka uuniin puoleksi tunniksi.
            
Enempää ei sitten jaksettu syödä. Mikään makeakaan ei houkutellut. Nyt voisi jo hyvinkin mennä alas. Enköhän lähde tästä kasaamaan lautaselle  annoksen viinimarjatorttua ja jäätelöä. Äitienpäivän kunniaksi tarjoan isällekin.      

                               

Hävikin turhuus

                                                                  

                                                        

Vihreitä logoja veitsi ja haarukka ristissä jäteastian päällä alkoi vilistä  ruokablogeissa ja minä aivan kauhistuin kun luin kampanjan taustatietoja . Jokainen suomalainen heittää vuodessa keskimäärin 25 kiloa ruoantähteitä.

En ole elämässäni heittänyt sellaista määrää, sillä minä olen sitä sukupolvea  ja sellainen taustaltani, että

mitään ei heitetä. Toimitaan niin, ettei mitään pääse pilaantumaan eli kaikki syödään. Nykyään ruoka ilman hävikkiä on helppoa ja vaivatonta, koska on olemassa jääkaappi, pakastin ja mikrouuni. Me olemme ehkä askeettisia, koska siedämme samaa ruokaa perättäisinäkin päivinä ja askeettisia myös siinä, että jääkaapissa ei ole koskaan täyttä valikoimaa ja paljon vaihtoehtoja. Hyvää saa vähemmälläkin. Sen, joka haluaa syödä hyvin ja monipuolisesti, on hävikin välttämiseksi osattava ja viitsittävä suunnitella pitkällä aikavälillä. Meillä ei tarvitse tehdä sitäkään. Kaksi vanhaa ei toisilleen valita, jos pöydän antimet ovat  ovat välillä ankeita . Mehän olemme niin tottuneet ruoantähteisiin, että niiden joukossa on myös herkkujamme.

                                                               

                                                             

                                                                 

Tässä kuvassa on aamupalalla juusto-köyhiäritareita, jotka on tehty kuivahtaneesta patongista, jota oli edellisenä päivänä vieraille tarjolla keiton kanssa. Juustoritarit liotetaan kunnolla munaliemessä ja paistettaessa ripotellaan päälle runsaasti juustoraastetta. Lisänä paistettua pekonia. Siitä se päivä käynnistyy. Muistaakseni mitään ei jäänyt tähteeksi, mutta ei kyllä keskenkään loppunut. Ehkä piti vähän uhkailla, että menee roskiin, jos et syö. Se tepsii aina. Nyt ei sitten viitsitä pohtia sitä, kuinka epäterveellistä sellainen uhkailu on.

Miniä

Minullakin on sellainen ja mukava onkin, mutta hän kuuluu yksityiselämääni. Tämä on mielensäpahoittajan miniä ja mielensäpahoittaja on Tuomas Kyrön luoma hellyyttävä henkilöhahmo, josta on tullut hyvin suosittu, kaiketi siksi, että hänessä on niin paljon aitoa perisuomalaista miehenkörilästä, sitä tyyppiä, jonka ansiosta selvittiin sodista ja jälleenrakentamisesta. Samanaikaisesti sellainen mies on niin ärsyttävä, että häneltä voisi kallon halkaista yhdellä kirveenheilautuksella ja loppuisi se jääräpäinen mielensäpahoittaminen, nyt kun on toiset ajat ja toiset tavat. Mutta hänessä on kuitenkin se terve ydin , rehellinen, järkevä, epäitsekäs. Tunteiden tunteminen, saatika niiden näyttäminen, on sellaiselle miehelle ylivoimaista, mutta kai se samalla on suomalaisittain miehekästä. Ihastuin häneen jo ensimmäisessä kirjassa.

Nyt sain kirjasen, jossa hänet nähdään miniän silmin. Miniä on menestyvä moderni uranainen, joka on lähes parinkymmenen vuoden aikana oppinut tulkitsemaan appiukon olemusta ja samalla hyväksymään tämän teoriassa, vaikka käytännössä hän on raivostuttavan itsepäinen ja välillä suorastaan lapsellinen. Pinnan alla on hyvä ihminen, toki rasittava periaatteen ihminen. Mutta periaatteethan nykyään puuttuvat  suurelta osalta nuorempaa polvea ja siksi mielensäpahoittajien harvenevaa joukkoa tarvitaan muistuttamaan elämän perusarvoista.
                                                                                                             

Minä olen jotenkin onnistunut jäämään täällä ulko-Suomessa täysin vaille tietoa aikaisemmin ilmestyneestä mielensäpahoittajan jatko-osasta, joka kaiken lisäksi liittyy ruokaan. Oikein hekumoin, että saan luettavakseni Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike .Varmasti nautinnollinen lukukokemus.

Odotellessa yksi luotettava kakkunautinto.
Perusreseptiin kuuluu:
3 munaa ja
2½ dl sokeria , jotka vaahdotetaan p-e-r-u-s-t-e-e-l-l-i-s-e-s-t-i
Lisätään
150 g  voita sulatettuna ja hieman jäähtyneenä
2½ dl vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu 1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljauutetta
Paistetaan hyvin voidellussa ja jauhotetussa (mannaryynit) tasapohjaisessa  vuoassa n. 175-200 asteessa, ensin 15 minuuttia ja sitten lisätää pinnalle kuorittuja, kokonaisia manteleita tai rouhittuja saksanpähkinöitä ja jatketaan vielä paistamista kunnes kypsä (n. 20-25 minuuttia ) eli kakun reunat vetäytyvät vuoan reunoista. Hieman jäähtyneen kakun pinnalle tomusokerikuorrutusta, jossa voi olla mukana tippa tai pari jotain terästystä, esim. mantelilikööriä. Hieman jäähtyneen kakun pinnalle siksi, että kuorrutusta imeytyy vähän myös kakkuun ja siitä tulee mehevä. Tämä kakku on kahden ruotsalaisen klassikkokakun risteytys. Peruskakku tomusokerikuorrutuksella on ambrosiakaka ja manteleilla solskenskaka, nekin molemmat hyviä, tämä vielä parempi.