tiistaina, lokakuuta 20, 2009

Viimeinen Wallander

Luin Henning Mankellin komisario Wallanderista kertovan kirjasarjan viimeisen osan Den orolige mannen ja uskon sen todella jäävän viimeiseksi. Liian usein on käynyt niin, että myyntimenestys vaatii jatkoa ja käy niin kuin David Morrellin Rambolle. Hänestä tuli kuolematon, vaikka ensimmäisen kirjan tarkoitus oli jäädä ainoaksi ja Rambo kuoli sen viimeisellä sivulla näyttävästi ja siinä oli tiettyä oikeudenmukaisuuttakin, olihan hän tuhonnut puoli kaupunkia taistellessaan järjestelmää vastaan.
Komisario Kurt Wallander on sarjan alusta lähtien hyvin todentuntuinen, kärttyisä, epäsosiaalinen, estoinen, koti sekaisin, ylipainoa, myöhemmin diabetes, avioliitto hajoaa, työ ei jätä hetkeksikään rauhaan. Minulle on syntynyt niin vahva mielikuva etten missään tapauksessa halua nähdä yhtään kirjojen filmatisointia, en edes ohjaajana ja näyttelijänä mainetta saaneen Kenneth Branaghin Wallander-sarjaa. Olen käynyt Ystadissa ja sen ja Skånen tietysti hyväksyn tapahtumapaikaksi, mutta henkilöhahmot ovat minulle yksinomaan kirjojen luomia.
Viimeisessä osassa Kurt Wallander on entistä väsyneempi ja masentuneempi. Hän pelkää kuolemaa ja joutuu kohtaamaan alkavan alzheimer-taudin. Kirjaa on joissain arvosteluissa syytetty juuri näiden ongelmien parissa piehtaroimisesta, mikä tuo kirjaan pysähtyneen ja raskasmielisen tunnelman, mutta minusta se on juuri ainoa oikea päätös. Wallanderin kriisi kuolemanpelkoineen on niin inhimillinen, että lukija - ainakin minä - jään pohtimaan sitä vuosikymmentä, jonka Mankell kirjan lopussa sanoo hänellä vielä olevan elinaikaa. Ehkä oman ikäni takia tunnistan kaikki luopumiset - niin menneet kuin tulevat - kun ihminen on perheessään poislähtevien kärjessä ja kolmaskin sukupolvi on aloittanut taipaleensa. Minulle Wallanderin henkilökohtainen elämäntilanne nousi itse asiassa tärkeämmäksi kuin selvitettävä rikos.Siihenkin Mankell on löytänyt Ruotsia kuohuttaneista sukellusvene- ja vakoilukriiseistä todellisuuspohjaisen ja vielä nykyäänkin kiinnostusta herättävän kehystarinan rikokselle, jonka komisario haluaa selvittää tyttärensä ja tämän vastasyntyneen lapsen vuoksi.
Lapsenlapsen isänpuoleiset isovanhemmat katoavat ja tulevat tapetuiksi. Mitään onnellista loppua ei ole. Uhrit olivat syyllistyneet niin toistensa kuin maansa pettämiseen. Tarinaan tulee kuiten seesteinen loppu. Iäkkäitä ihmisiä kuolee väkivaltaisesti, mutta heidän häpeälliset tekonsa haudataan heidän mukanaan, nuoremmat sukupolvet eivät leimaudu heidän vuokseen, päinvastoin, saavat hyvän perinnön. Komisario Wallander on löytämässä mielenrauhan samalla kun hänen muistinsa on sammumassa ja elämänpiiri supistuu kadotakseen kokonaan.

lauantaina, lokakuuta 17, 2009

Blogitartunta


Nämä tuunatut perunaleivossiilit tein siksi, että näin idean parissakin blogissa ja tarvitsin jotain kivaa viemistä Mantan 10-vuotispäiville ja arvioin, että ne olisivat taitojeni rajoissa. Monissa leipomisblogeissa on huikeita täytekakkuja, jotka ovat taideteoksia. On kuvia, kimallesuihketta, marsipaanihahmoja, taidokkaita pursotuksia ja kaikki usein tilaajan toivomuksesta toteutettuina. Minun taitoni, kärsivällisyyteni, aikani eivätkä välineeni riitä moiseen ja kun ajattelen tarkemmin, ei ole niitä tilaajiakaan.
Siileissä oli tarpeeksi haastetta. Useimmat opettavaiset sanonnat voi elämällään todistaa tyhjäksi sanahelinäksi, mutta kerrankin, miten totta onkaan sanonta "työ tekijäänsä opettaa"! Seuraavat siilit syntyisivät jo sujuvammin, siistimmin ja olisivat oikeita muotovalioita. Laitoin siiliaihiot pakastimeen, jotta niitä olisi helpompi käsitellä kun ovat kovia. Siinä kävi niin, että suklaakuorrutus jätkähti jähmeäksi epätasaisina klöntteinä jäisen siilin pintaan eikä strösseli enää ottanut tarttuakseen ja siitä taas seurasi voimasanoja, mutta minulla on siilien kanssa diili ettei niistä puhuta.

sunnuntai, lokakuuta 11, 2009

Aprikoosivanukas

Minä pidän kuivatuista aprikooseista. Pidän toki tuoreistakin, mutta niiden saatavuus on niin rajoitettu ettei minulla ole reseptejä, joissa niitä tarvittaisiin. Mutta kuivatut sopivat niin leivontaan kuin ruoanlaittoon, niin pääruokiin kuin jälkiruokiin. Tämä vanukas on helppo, maistuvuus on sitten makuasia.
Tarvitaan

200 g kuivattuja aprikooseja ja
2 dl vettä ja sitten keitellään aprikoosit pehmeiksi pienellä lämmöllä ja keittämisen lopuksi lisätään

1½ dl sokeria, joka saa sulaa kuumassa aprikoosikattilassa ja sitten sisältö soseutetaan. Helpoimmin se käy jollakin sähkökäyttöisellä vimpaimella. Jäähtyneeseen lisätään raastittua sitruunankuorta- puolikas sitruunaa riittää - , vaniljasokeria maun mukaan - minä laitan nestemäistä vaniljauutetta - ja sitten sekaan pyöräytetään

3/4 tölkkiä rahkaa ja
1 dl mantelilastuja (jätä vähän koristeeksi)

ja ihan lopuksi sekaan pyöräytetään suurpiirteisesti

2 dl kermaa vaahdoksi vatkattuna

Tämä riittää helposti 6:lle hyvinkäyttäytyvälle tai 4:lle herkkusuulle.


Tämä jälkiruoka-astia on suosikkini. Se on keraamikko Karin Widnäsin tekemä. Löysin hänen Fiskarsin studionsa minuuttia vaille sulkemisaikaa, mutta sain tämän tämän herkän, romanttisen kulhon ostamisen lisäksi tutustua hänen näyttelytiloihinsa hänen johdollaan. Mahtavia töitä. Erinomainen käyntikohde kesäretkellä, kuten moni muukin taide- ja artesaanipaja Fiskarsissa.

sunnuntai, lokakuuta 04, 2009

Keittokirjaharrastus

Helsingin Sanomien lukupiirissä käytiin taannoin keskustelu keittokirjojen ostajista. He jakautuvat sen perusteella kolmeen kategoriaan: ne, jotka haluavat oppia keittämään/ leipomaan, ne, jotka haluavat sisustuselementiksi tyylikkään keittokirjan selailtavaksi ja ne, jotka rakastavat syömistä vaan eivät ruoanlaittoa. Minä en kuulu selkeästi yhteenkään näistä, vaikka tietysti haluan oppia alalta uutta, selailen mielelläni kauniisti kuvitettua keittokirjaa ja pidän hyvästä ruoasta (kukapa ei ?!). Minulla on muutama metri keittokirjoja ja pystyn aina perustelemaan itselleni miksi minä tarvitsen lisää. En osta mitä tahansa keittokirjaa, eihän kukaan kaiketi osta mitä tahansa romaaniakaan, vaan omien mieltymysten mukaan. Olen jokaiseen keittokirjaani perehtynyt ja jokaisesta käyttänyt joitakin reseptejä, suosikeista kymmeniä. Olen kehittänyt sellaisen reseptinlukemistaidon, että tiedän miltä valmis ruoka maistuu, eräänlaista virtuaalisyömistä, mutta toki myös ihan todellista - olen hyvässä lihassa.
Minä olen saanut keittokirjoista ruokaelämysten lisäksi valtavasti keittotaitoa, ravinto-oppia, kulttuurihistoriaa, eri maiden ruokatietoutta. Henkilöhistoriaan saa ruoan kautta aivan uuden näkökulman. Minulla on keittokirjoja monella kielellä, joten niiden parissa puuhastelu auttaa myös kielitaidon ylläpitämistä. Keittokirjoja on lukemattomille eri kohderyhmille. Niitä on sinkuille, lapsille, nuorille, äijille, tumpeloille, kiireisille, ruokarajoitteisille, ympäristötietoisille. Huumorikeittokirjojakin löytyy useita ja ne sisältävät hyvin vakavasti otettavia ruokaohjeita riemastuttavasti esitettyinä.
Jos vanhan sanonnan mukaan puhtaus on puoli ruokaa, niin minulle se toinen puoli tulee keittokirjoista, mitä nyt vähän aineksia lisäksi.Minun mielestäni keittokirja on keräilykohteena paljon antoisampi kuin vaikkapa munakuppi tai kukkopilli.

Kukot valitsemassa lukemista