Sisarpuoli

Minä olin päälle viidenkymmenen saadessani tietää, että minulla on kolmen sisareni lisäksi myös sisarpuoli. Se oli aivan käsittämätön ja hämmentävä tieto kun sen sain, suorastaan mykistävä. Vanhin sisareni soitti ja käski varmuuden vuoksi minun istua ison uutisen edellä: hänelläkin on isosisko tai ainakin puolikas! Kyllähän minä sen sitten tajusin, mutta älyttömältä se tuntui ja ensimmäinen huoli oli miten se vaikuttaisi vanhempiini. Mutta se oli turha huoli, vanhuus ja viisaus kulkevat kuitenkin usein käsi kädessä, vaikka poikkeuksia näkee päivittäin. Isä oli silloin 84 vuotias, äiti 80 ja tottapahan he oman tarinansa tiesivät. Lapset sitä vastoin oli pidetty pimennossa, mikä ei varmasti ollut mikään järkevä ratkaisu. Totuudet tuppaavat tulemaan julki ja niiden kanssa oppii elämään - sanon minä, vaikka kaapissani on likapyykkiä ja luurankoja omasta takaa.

Isä oli hyvin nuorena lähtenyt työn perässä toiselle paikkakunnalle, 30-luku oli kaikin puolin vaikeaa ja raskasta aikaa. Hän oli tavannut itseään muutaman vuoden vanhemman tytön, he menivät kihloihinkin ja tyttö odotti lasta ja siinä tilanteessa tämä pariskunta erotettiin. Isän vanhin sisar vei isän mukanaan ja myrkytti hänen mielensä: ei ole sinun lapsesi, edesvastuuton, huono nainen, viettelee nuoren pojan. Isä kertoi olleensa tyhmä, antoi viedä itseään kuin pässiä narussa ja jätti kaiken taakseen, ei ainuttakaan yhteydenottoa. Hän tapasi pian äitini ja perusti tämän meidän perheen. Äiti tiesi edellä kerrotun, mutta ei koskaan sanonut halaistua sanaa. Alkava dementia sai hänet myöhemmin puhumaan outoja, mutta niitä puheita ei ymmärretty ja niissä jutuissa olivat niin ajat ja paikat kuin faktat ja fiktio sekaisin.

Tämä isän esikoinen sai uuden, paremman isän ja muutaman vuoden kuluttua pikkusiskon. Perhe muutti Ruotsiin.Vasta eläkeiässä hän alkoi etsiä tietoja isästään, tiesi nimen, syntymäajan ja -paikan, luuli isänsä jo kuolleen, kunhan halusi jotain tietää. Niin hän löysi tiedot isästä ja perheestä, kirjoitti yhteystietonsa pääsiäiskorttiin ja allekirjoitti: tyttäresi S. Äiti luki kortin, antoi isälle, joka sanoi jaaha, vai tytär, ja alkoi samantien kirjoittaa kirjettä esikoiselleen. Siinä vaiheessa me muut saimme tietää. Ei mitään sen kummempaa, ei mitään dramaattista. Vanhukset alkoivat puhua S:stä perheenjäsenenä, luontevasti. Isä ja tytär alkoivat käydä pitkiä puhelinkeskusteluja ja kesän tultua isä lähti tapaamaan tytärtään.
Se oli hyvin erikoinen tapaaminen, sillä S:n äiti miehineen eli vielä. Rakastavaiset tapasivat yli 65 vuoden jälkeen. Se oli suurten tunteiden vyöryä, anteeksiantoa ja hellyyttä ja sen jälkeen isä sanoi saaneensa ylimaallisen keveän olon, synninpäästön. Kaikki oli sovitettu ja elämä tarjosi tämän kaiken vastoin odotuksia. Siinä oli kaksi sodissa säilynyttä miestä, henkisesti terveinä ja viisaina, S:n äiti täyttäisi pian 90 vuotta ja sai vielä nähdä omin silmin miehen, joka oli hänen elämänsä kulun säätänyt, halusi tai ei. Isälle se tapaaminen oli elämän hienoin hetki ja antoi heille kaikille syvän rauhan.

Entä minä? Minulle se ei antanut sitä eikä tätä, veri ei ole vettä sakeampaa. Tunnistan hänessä jotakin isästä, tapaamisia on ollut muutama niin Suomessa kuin Ruotsissa, mutta ne harvenivat kun isä kuoli 91-vuotispäivänsä alla. Jotta meillä olisi jokin yhdysside, meillä pitäisi olla yhdessä vietettyä elämää. Nyt me olemme vieraita toisillemme. Mutta olen erittäin onnellinen siitä, että isä sai kokea sen suuren sovituksen ja sai taakan pois sydämeltään. Hänelle S. oli rakas tytär siinä missä me neljä muutakin ja hän varmasti halusi meidän välillemme vahva siteen. Mutta ei se vaan niin mene. Sittenhän tämä olisikin kioskikirjallisuutta eikä todellisuutta.