Polynéet

Elsa Andersonin konditoriasta Norbergin hiljaisessa pikkukaupungissa Västmanlandin läänissä Ruotsissa on tullut tärkeä matkailunähtävyys lähinnä kai siksi, että kaikki on säilytetty ennallaan perustamisvuodesta 1916 lähtien, ovesta astuu vuosisadan verran taaksepäin. Konditoria on saman suvun hallussa ja tuotevalikoimassa on edelleen Elsan kehittelemiä reseptejä. Kaupunki syntyi kaivostoiminnan vaikutuksesta ja sen loputtua on alkanut näivettyminen. Konditoria on voimissaan, koska nyt sen asiakaskunta muodostuu turisteista, jotka haluavat aistia menneen ajan ilmapiiriä ja maistella kahvin kera vaikkapa kuuluisaa tangotorttua tai polynée-leivoksia, joiden reseptiä minä kokeilin. Kävin Norbergissa, koska siellä asuu hyvin etäiseksi jäänyt hyvin läheinen sukulainen. Mystistä, vai mitä, mutta niin se elämä kulkee. Ostin kirjan muistoksi. Minulla ei ole oikeanlaisia polynée-vuokia, sellaisia korkeita metallilieriöitä, mutta pärjäsin mielestäni hyvin helppokäyttöisillä silikonivuoilla. Leivosten ulkonäkö on ruttuinen, maku hyvä.

Kymmeneen leivokseen tarvitaan murotaikina:

2 dl vehnäjauhoja
75 g voita
½ dl sokeria
½ tl leivinjauhetta
1 keltuainen
Taikina tulee helpommin käsiteltäväksi, jos se saa rauhoittua jääkaapissa ainakin tunnin. Jaa taikina
kymmeneen osaan, jotka joko kaulit sopiviksi läpyköiksi tai painelet taikinapallon leivosvuokaan.
Pohjalle kunnon lusikallinen omenasosetta, minulla oli kirpakkaa kotitekoista, ja sen päälle vielä isompi lusikallinen mössöä, jossa on
200 g mantelimassaa
1 valkuainen

Leivokset paistetaan 175-asteisessa uunissa 18 minuuttia. Jäähtyneinä niiden päälle voi siivilöidä tomusokeria. Minäkin olisin voinut, mutta unohdin.

Normandialainen omenatorttu

Normandia on ranskalaisten omena-aitta ja siksi myös ranskalainen calvados on sieltä peräisin ja tähän torttuunkin se varmaan sopisi makua antamaan, mutta enpä ole tullut kokeilleeksi, vaikka olen tätä tehnyt jo vuosikymmeniä, hyvää on näinkin. Ja helppoa, jos surauttaa taikinan monitoimikoneella.Taikinaan tarvitaan:

150 g voita( siis voita, maku ratkaisee eikä terveellisyys, ei tätä jatkuvasti syödä)
3½ dl vehnäjauhoja
1 ronski rkl tomusokeria
2 rkl kylmää vettä
Taikina jääkaappiin rauhoittumaan ja sillä aikaa tehdään täytteeksi tuleva kiisseli:

75 g voita (nii´in, edelleen on mausta kysymys) sulatetaan pienessä teflonkattilassa, lisätään
1½ dl sokeria ja annetaan sulaa miedolla lämmöllä, lisätään
2 isoa (tai 3 pientä tai 2 keskikokoista + 1 keltuainen) munaa, joiden rakenne rikottu haarukalla

Ja sitten kuumennellaan vaan ei saa kiehua. Ja vielä lisätään
150 g mantelimassaa raastettuna/ revittynä/ pienittynä ja sekoitellaan kunnes kiisseli on tasaista ja sen annetaan jäähtyä. Vielä lisätään makua antamaan
1 sitruunan raastettu kuori.

3 hapokasta omenaa kuoritaan ja kuutioidaan (sentti kertaa sentti). Minä ostan omenat kaupasta ja siellä ei juuri kotimaisia näe, joten en tiedä lajikkeista mitään, mutta hyvä kirpeänhapokas ulkomainen on Granny Smith.

Painele taikina jauhotetuin käsin irtopohjavuokaan pohjalle ja reunoille. Levitä omenakuutiot tasaisesti taikinapohjalle ja kaada kiisseli päälle. 200-asteisen uunin alaosassa paistoaika 30-40 minuuttia, lopussa voi olla syytä peittää vuoka leivinpaperilla, jos alkaa liikaa ruskistua. Et voilà, une tarte aux pommes! Voi tarjota kermavaahdon kera, mutta ei mielestäni tarvitse sitäkään.

Blogimenestys

Olen jo melko kauan lueskellut Ree Dummondin blogia Pioneer Woman. Se oli aluksi virkistävän mutkaton, selkeä - ohjeet kuvattu ja selitetty vaihe vaiheelta - ja vitsikäskin. Mitat kääntyvät helposti Online Conversion-ohjelman avulla ja ainekset ovat useimmiten korvattavissa ellei jenkkituotetta löydy. Mutta nyt siinä blogissa on todella alkanut mennä lujaa. Pioneer Woman saa tuhansia kommentteja ja hänestä on tullut netti-idoli ja -ilmiö. Hän jakaa tuon tuostakin tuotepalkintoja, esimerkiksi KitchenAid talouskoneita ( maistuis kyllä mullekin ) ja hän kehittelee reseptejä määrätyille tuotteille eli osallistuu myynninedistämiseen. Hän ei ole enää sama karjatilan emännäksi päätynyt citysinkku, jolla on 4 lasta ja macho-Marlboromies, jolla on aina nälkä, mutta ei syö mitä tahansa. Sivustot ovat kasvaneet siinä määrin, että joko hänellä on henkilökuntaa niiden hoitamiseen tai hän ei osallistu perheensä elämään ollenkaan. Kotikutoisuus ja pienitalopreerialla-idylli on enää pelkkä kupla. Nyt häneltä ilmestyy keittokirja, jonka markkinoimiseksi hän tekee Yhdysvallat kattavan mainoskiertueen ukon ja lapsien kanssa eli karjatilalliset ovat valjastaneet markkinatalousvankkurit matkantekoon ja tilanhoito kai järjestyy rahan voimalla. Nyt alkaa olla liikaa bisnestä, nettisivut ovat menettäneet tuoreuttaan, vitsikkyys menee laskelmoinnin puolelle. Minähän rankaisen, lakkaan käymästä niillä sivuilla! Siitäs saavat. Mutta saatan kuitenkin tehdä tätä jogurtti-marmeladikakkua toisinaan. Se on ihan hyvä. Mitään Canola-öljyä en ole edes etsinyt, vaan käyttänyt tavallista neutraalia ruokaöljyä ja jogurttina maustamaton turkkilainen.

Saako sotkea?

Ostin tänään divarista keittokirjan, joka on ollut haluttavien listalla pitkään. Se oli varsin edullinen ja oikein siisti, suorastaan käyttämättömän näköinen, suojapaperikin ihan ehjä, joten minähän sen sitten ostin. Kotona oli tarkoitus uppoutua kirjaan nautinnollisesti oikein ajan kanssa, kirjassa on erityisen upea, tunnelmallinen kuvituskin. Mutta koko kirjasta meni maku. Yhdellä aloitussivuista oli omistuskirjoitus, kirjan oli joku Kekke saanut 40-vuotislahjaksi kolmelta kaveriltaan. Ihan kelpo lahja, ei siinä mitään, mutta Kekke oli myös kirjoitellut kommentteja sinne tänne ja oikein musteella, osan ilmeisesti kännipäissään. Hän oli tehnyt merkintöjä sivulle, jossa oli juhlienvalmistelijan muistilista. Listalla muistutettiin ostamaan kauniinvärisiä kynttilöitä. Kekke on kirjoittanut marginaaliin kommentin, josta ilmenee, että hänen muistiaan koettelee enemmän kynttilöiden sammuttaminen, koska hän yleensä sammuu itse ensin. Viinisuositusten ja -määrien kohdalle hän on kirjoittanut, että viini saa loppua kunhan viina riittää. Teemajuhlaehdotuksiin hän on lisännyt natsijuhlat. Minä närkästyin ja olen nyt kahden vaiheilla: heitänkö ylevästi kauniin kirjan roskiin vai ryhdynkö harjoittamaan sensuuria eli peitän kommentit korjauslakalla, koska en ainakaan halua, että kukaan koskaan luulee minun ne kirjoittaneen. Hemmetin Kekke, ei lahjakirjoja kierrätetä.

Kirjakaupat

Olen löytänyt nettikirjakaupan, jossa on valtava valikoima, nopeat ja edulliset toimitusehdot joten ihan järkisyistä hankin kirjoja sieltä. Kirjakerhot häviävät tämän kilpailun. Mieluiten minä ostaisin kirjoja kirjakaupasta, viihtyisin siellä vaikka tuntikausia kunhan välillä saisi kahvia. Mutta viihtyisiä kirjakauppoja on vähän. Tarjolla on vain tuoreimmat bestsellerit, ei saa kokea mitään löytämisen iloa, ei ole sokkeloita, joihin unohtua selailemaan mielenkiintoista kirjaa. En ole tehnyt kirjakaupoista mitään kattavaa kartoitusta ja mukava olisikin saada tietää missä löytyy persoonallinen palveleva kirjakauppa. Tiedän toki, että sellaisia löytyy suurkaupungeissa ja niissä löytyy erikoiskirjakauppoja, vaikkapa minulle dekkari- ja keittokirjakauppoja. Helsingin Sanomissa oli artikkelisarja mielenkiintoisista kirjakaupoista ja siinä esiteltiin myös minulle tuttu kauppa. Savonlinnan Info-kirjakauppa Knut Posse on useammankin käynnin arvoinen. Katutasossa se on ihan tavallisen standardikirjakaupan oloinen, mutta laskeudupa kellarikerrokseen niin voit tehdä löytöjä. Siellä on sokkeloisia huoneita, joissa on vanhoja painoksia, jäännös- ja poistoeriä edulliseen hintaan. Yksi huoneista on antikvariaattiosasto. Kun pitkään tonkii, tulee nälkä ja kellarikerroksesta on yhteys persoonalliseen ja edulliseen lounasravintolaan.
Tyylikäs ja romanttinen kirjakauppa löytyy Göteborgin kupeesta Partillesta. Löysin ensin sitä koskevan artikkelin Dagens Nyheteristä ja kävin tutustumassa kun liikuin siellä päin. Se on vanhassa puuhuvilassa ja se muodostuu monesta huoneesta, jotka on sisustettu kirjojen henkeen. On keittokirjahuone, ranskalaisen kirjallisuuden huone, pariisilaisesikuvan mukaan Shakespeare & Company huone, joka on kuin englantilaisen kartanon kirjastohuone, matkakirjallisuushuonetta somistavat aidonnäköiset metro- ja katukyltit. Siellä täällä on lukunurkkia nojatuoleineen. Kahviakin saa. Kirjat eivät kilpaile hinnalla, mutta käynti on esteettinen elämys.
Vuosia sitten olin pari viikkoa Broadstairs-nimisessä pikkukaupungissa Etelä-Englannissa ja löysin sieltä ällistyttävän antikvariaatin.Se oli vanhassa rakennuksessa, joka oli joskus ollut luostarin kirkko. En saanut selville miksi ja milloin kirkollinen toiminta oli päättynyt ja milloin kirjojen myynti alkanut. Rappeutunut rakennus oli täpötäynnä kirjoja kahdessa kerroksessa. Tila oli keskeltä avoin koko rakennuksen korkuinen ja seiniä kiersivät parvet. Kirjoja oli niin paljon, että väleihin jäi vain kapeita käytäviä joissa mahtui hädin tuskin pujottelemaan. Pinot olivat niin korkeita ettei niiden yli nähnyt ja hämäräkin siellä oli. Kirjat olivat enimmäkseen lajittelemattomia ja hinnoittelemattomia ja suurimpaan osaan ei päässyt käsiksi, koska oli vaara, että kirjapinot sortuisivat. Ainoa henkilö, joka paikkaa hoiti, oli ikivanha hauras mies, joka oli sen näköinen, että on sinne joskus syntynyt, ties vaikka kirjoista, eikä koskaan sieltä poistunut. Häntä ei kirjojen myyminen kiinnostanut ollenkaan. Asiakas sai tonkia paikkoja kaikessa rauhassa ja kun halusi maksaa, tunsi olevansa ukolle vain vaivaksi. Hänen puhettaan oli vaikea ymmärtää siitäkin syystä ettei hampaita ollut ollenkaan, mutta päällimmäiseksi muistikuvaksi minulle jäi se, että hän haisi niin hirveälle, että oli hengitettävä suun kautta ja syöksyttävä kiireesti ulos heti kun voi ettei pyörry sinne. Vanhat kirjat tuoksuvat pölylle ja paperille, joskus tupakallekin, ummehtuneelle ja kodikkaalle, mutta ukko lemusi kirjojen keskellä kuin ketunsyötti. Minusta tuntui, että ostamani kirjat ja saamani vaihtorahatkin haisivat hänelle enkä saanut itseäni menemään sinne toista kertaa.

Ensimmäinen opettaja

Minulla on täytynyt olla aikoinaan kymmeniä opettajia, mutta se aivan ensimmäinen on se, jonka parhaiten muistan. Muita ehkä pystyn kiskomaan muistin uumenista, jos oikein keskittyisin muistelemaan tai saisin vetoapua joltain entiseltä koulukaverilta. Olen huomannut tämän ilmiön yleisyyden kun keskustellaan samanikäisten kanssa koulumuistoista: ensimmäinen opettaja oli se mieliinpainuvin. Niin suuri muutos koulunaloitus oli lapsen elämässä ennen vanhaan. Nyt on ehkä toisin, kun koulu alkaa hivuttamalla, päivähoidon, tarhan, kerhojen ja esikoulun kautta ekaluokalle.

Minä lähdin 7-vuotiaana kotoa maailmalle sosiaalistumaan ja oppimaan. Sinne ei viety eikä sieltä haettu, mutta ei se turvattomalta tuntunut. Siellä oli se ensimmäinen opettaja, joka oli tuki ja turva.Etukäteen meitä olivat kyllä vanhemmat koululaiset pelotelleet häpeällisellä nurkassa seisottamisella, pakkosyöttämisellä, yllättävillä rokotuksilla ja kihomatotarkastuksilla, joita ei sitten tullut koskaan, mutta silti pelotti kun näki virka-asuisen kouluhoitajan polkevan lääkelaukkuineen.

Minun ensimmäinen opettajani oli tummatukkainen, kolho ja romuluinen perheetön nainen. Minkäkö ikäinen hän oli silloin? Varmasti kymmeniä vuosia nuorempi kuin minä nyt, mutta lapsen silmin kaikki aikuiset olivat aika vanhoja. Meitä suuren ikäluokan lapsia oli iso luokallinen. Koulukuvassa 0n 30 kirkassilmäistä ipanaa kotitekoisissa vaatteissaan. Luokassa ei ollut koskaan ketään muuta aikuista. Hän opetti kaikki lukemaan, laskemaan ja laulamaan, annosteli kaikille lemuavaa kaalikeittoa tai pohjaan palanutta velliä. Askarreltiin pieniä piironkeja tyhjistä tulitikkurasioista ja värillisistä papereista pujoteltiin joulukoristeita.Luokassa oli rauhallista, jokunen pojansuu pestiin saippualla, kun sieltä tuli kiellosta huolimatta rumia sanoja.Opettajan ei tarvinnut korottaa ääntään eikä ottaa yhteyttä vanhempiin, hän oli meidän auktoriteettimme. Kun hän tuli pihalle valvomaan välitunninviettoa, tyttöjä ryntäsi kävelemään opettajan kanssa käsi kädessä. Se oli onnea. Me janosimme häneltä huomiota ja tunnustusta. Hänen vuokseen opeteltiin kaunokirjoituksen koukeroita ja päntättiin kertotauluja, syötiin napisematta pahaa ruokaa, niiata niksautettiin, jos oli onni nähdä hänet muualla kuin koulussa. Sitten valmistui uusi koulu, jonka koulupiiriin kuuluin, pian muutettiin toiselle paikkakunnalle enkä enää nähnyt häntä koskaan. Mutta muistan aina.

Matkalukemista

Minun työmatkani kirouksena/siunauksena on noin kolme varttia kulkuvälineessä istumista ynnä vähän kävellen suoritettavaa siirtymistä. Keskimäärin yhteensä noin tunti per sivu. Sen ajan voisi varmasti viettää hauskemmin ja hyödyllisemmin, mutta en minä kuitenkaan haluaisi asua työpaikan vieressä vain aikaa säästääkseni.
Ruuhka-aikaan junassa ja metrossa on taisteltava istumapaikasta ja jos sellaisen saan, uppoudun kirjaan sulkeakseni pois kaikki ympärilläolijat. En halua tuntea vieraiden ihmisten hengitystä ihollani, en katsella heidän huokosiaan, haistaa heidän ominaishajujaan, tuntea heidän kehojaan omaani vasten, en kuulla heidän mitäänsanomattomia puhelinkeskustelujaan tai musiikin dunkutusta, joka vuotaa heidän heidän kuulokkeistaan. Minä luen. Nyt olen löytänyt kirjasarjan (13 kpl toistaiseksi), jonka avulla voin sulkea maailman ulos. Ei liian vaikeaa, ei liian syvällistä, ei sellaista mitä pitäisi käsitellä ja työstää vielä jälkeenpäin, ei kulttuuria vaan viihdettä, ei sellaista, joka naurattaisi (en kyllä muista koskaan lukiessani nauraneeni ääneen) vaan toimintaa. Sankarina on Jack Reacher, mies, jolla on omatunto ja moraali, ihan omansa. Hän on muita päätä pidempi, vahva kuin härkä, kaiken kokenut, mutta vielä nuorenpuoleinen, lujahermoinen, kykenee salamannopeaan tilanneanalyysiin eikä koskaan hämmenny, hämmästy tai lamaannu, ilmeetön pokerinaama. Hoitelee vaikka kuusi vastustajaa kerralla, tietää miten se tehdään ja tietää selviävänsä. Jokainen mies haluaisi olla Jack Reacher, jokainen nainen haluaisi olla Jack Reacherin kanssa. Näin tätä Lee Childin luoman henkilöhahmon suosiota selitetään. Reacherissä yhdistyvät kaikki aikamme sankarit, Tarzan, James Bond, Rambo, Raid...
Hänellä on sotilaskoulutus ja -tausta eli on taistellut eri puolilla maailmaa ilmiömäisellä menestyksellä. Hän sai tarpeekseen siitä elämästä ja vaeltelee nyt ympäri Yhdysvaltoja, jalkaisin kuin Forrest Gump. Hän ei omista muuta kuin vaatteet yllänsä ja kun ne likaantuvat hän heittää ne roskiin ja ostaa uudet. Matkatavaroina hammasharja ja pankkikortti, tilillä sen verran että voi olla jouten. Ei kotia, ei perhettä, ei mitään siteitä, ei mitään päämäärää, kaiken nähnyt, kaiken kokenut, täydellisen vapaa ja itsenäinen. Rauhanmies, mutta myös periaatteen. Jos hän tulee mielestään väärin kohdelluksi tai näkee muita kohdeltavan epäoikeudenmukaisesti, silloin hän puuttuu asioihin eikä luovuta, vaikka henki lähtisi. Mutta eihän kukaan hänenlaistaan saa hengiltä. Hän katkaisee vastustajansa niskan niksnaks, lyö tätä nyrkillä naamaan niin että nenäluu työntyy aivoihin tai hän työntää peukalonsa tämän silmiin, rusauttaa selkärangan poikki polveaan vasten. Lukijalla on aina varmuus siitä, että paha saa palkkansa ja Reacher selviää, sillä hänhän on hyvä. Joka kirjassa hänelle löytyy nainen, jota hän kohtelee hellästi, sillä syvällä karussa sydämessään hän on herkkäsieluinen mies. Pussailua ja tunteilua on tarinoissa vähän ja juonenkäänteet johtavat aina siihen, että suhde jää lyhyeksi kauniiksi muistoksi ja matka jatkuu.
Minua työn, arjen, aikataulujen ja materialismin orjaa kiehtoo hänen täydellinen riippumattomuutensa, niin henkinen kuin fyysinen, vaikka tiedänkin, että minä tarvitsen orjuuteni. En selviäisi sellaisesta yksinäisyydestä, en vaikka se jatkuva taistelu, takaa-ajo ja tappaminen jätettäisiin pois. Niihin hommiin minä olen aivan liian vanha. Minä tarvitsen kiinnekohtia elämässä. Mutta arkisesta työmatkasta luovun mielelläni heti kun se on mahdollista.