Perinnepuolukkapuuro

Minä pidän puolukan kirpeydestä ja monikäyttöisyydestä. Se sopii niin pää- kuin jälkiruokiin ja leivontaan ja on helppo säilytettävä ja poimittava ( sanon minä, joka olen viimeiset 15 vuotta poiminut torilta).
Kun vain ajattelenkin ruispuolukkapuuroa, nousee hyviä muistoja mieleen. Se oli taivaallista niin kotona kuin koulussa, kuumana ja kylmänä, aina maidon kanssa. Se oli rukiisen ruokaisaa ja riitti ateriaksi, jos oli vielä lisäksi näkkärivoileipä. On suurta saamattomuutta, ettei sitä tule itse keitettyä. Nyt pitäisi melkein luvata itselleen, että lähiaikoina se tapahtuu. Tai sitten ei. Elämä on nykyään niin ohjelmoitu, ettei mitään voi tehdä silloin kun se mieleen juolahtaa. Sitten kun sopiva rako löytyisi, ei enää juolahda.
Tämä puolukkapuuro on kevyempi, selvästi jälkiruoka, helppo ja vaivaton, jos on yleiskone käytettävissä, hieman enemmän tekijäänsä sitova, jos täytyy pitää sähkövatkaimesta kiinni ja aika rasittava, jos pitää vatkata käsin (ei tätä varmasti kukaan väärin ymmärrä, mutta selvennän varmuuden vuoksi, että käsikäyttöisellä vispilällä, ei siis käsillä).

4 dl kiehuvaa vettä (yleiskoneen) kulhoon, lisätään
1½ dl ruissihtijauhoa ja huristetaan koneella n. 15 min., lisää
1 dl sokeria (sokerin määrä syytä tarkistaa lopuksi, lisätä voi aina)
1 rkl vaniljasokeria
3 dl puolukkasurvosta ja taas vatkataan ainakin 15 minuuttia

Tämä puuro ei ole oikeastaan puuroa vaan ilmavan kuohkeaa puolukkavaahtoa, kevyempää kuin perinteinen mannasuurimoihin tehty vispipuuro, jota myös lappapuuroksi kutsutaan ainakin pohjois-Suomessa. En tiedä onko nimi käännös ruotsista (klappgröt)vai syntynyt äänen perusteella. Ruotsalainen vispilä sanoo klapp-klapp ja suomalainen lap-lap.
Vähempikin vatkaaminen voisi riittää tähän puuroon, en ole kokeillut. Mutta olen ruvennut suhtautumaan epäluuloisesti vanhoihin resepteihin, joissa esi-äidit vaahdottavat päivät pitkät leipoessaan. Moni resepti toimii, vaikka vain mättää kaikki ainekset sekaisin. Luulen, että keittämisen ja leipomisen on joskus haluttu olevan vaikeaa, vaivalloista ja vaativaa naistyötä, etteivät miehet vain aliarvioisi sitä työtä ja sen tekijöitä.

Palapeli

Tämä palapeli on joululahja. Se esittää Henricus Hondiuksen maailmankarttaa vuodelta 1617. Olen viettänyt lukemattomia tunteja sen parissa viihtyen erinomaisesti. Se on täynnä pieniä yksityiskohtia ja kirjoitusta, mikä hieman helpottaa kokoamista. Minulla voi olla vähän perinnöllistä taipumusta tykätä palapelin kokoamisesta. Äitini puuhasteli intohimoisesti kaikenlaisten pulmapähkinöiden ja sanaristikoiden parissa ja oli aivan ekstaasissa 5000 palan palapelistä, josta kolme neljäsosaa oli lähes pilvetöntä siniharmaata taivasta. Minä tiesin yhdellä vilkaisulla, etten ikinä selviäisi siitä haasteesta. Hermot siinä pettäisivät ja peliparka joutuisi jonkun nöyryyttävän ja ansaitsemattoman koston kohteeksi (sylkisinkö sen päälle vai peräti pissaisin?!), mikä vain osoittaisi kuinka primitiiviseksi voisin taantua pelkästä turhautumisesta.

Mutta tämä 1000-palainen on juuri sopiva. Palapeliä ei kannata ruveta kokoamaan muutamaksi minuutiksi, siihen on varattava aikaa. Paloja on lajiteltava värien mukaan, tuijoteltava niitä niin tiiviisti, että värisävyt painuvat verkkokalvon muistiin ja alitajunta työstää yksityiskohtia niin, että palat napsahtelevat oikeille paikoille. Silti samalla ajatukset ehtivät kuljeskella hyvin rentouttavalla tajunnanvirtamenetelmällä omia polkujaan kuin Marlboro-mies ikään. Lopuksi on suorastaan määrättävä itsensä lopettamaan ja hoitamaan muita hommia. Mutta eihän itseään ole pakko totella.

Minä en kokoa samaa peliä ikinä toista kertaa. Valmis palapeli saa tarkoitukseen valmistetun lakkakerroksen ja sitten sen voi kehystää. Minä en myöskään kokoa palapelejä, joihin ei ole mallikuvaa, se on minusta aivan kamikazelaji, ne hermot, ne hermot. Mallikuvan perusteella pelin valitsenkin, ei mitään yltiöäiteliä alppimaisemia eikä kukkaloistoa. Mielenkiintoisimmat palapelit löytyvät taidemuseoiden myymälöistä. Olen koonnut muutaman Pieter Brueghelin maalauksen. Sekä vanhemman että nuoremman Brueghelin maalauksissa on valtavasti yksityiskohtia, jotka on pakko huomata palapeliä kootessa, väkeä on vilisemällä, rumia, lihavia, vanhoja, lapsia, heillä hupaisia vaateparsia ja hattuja, koiria, hevosia, rahvaan arkea 1500-luvun Alankomaissa. Siinä kiinnostuu perehtymään taiteilijan muuhunkin tuotantoon ja yltyy jopa suunnittelemaan matkan nähdäkseen alkuperäisiä maalauksia. Ja perillä voi taas hankkia palapelin...

Voihan nenä!

Joulu jätti tyhjiön. Ruoanlaitto ja leipominen euvät kiinnosta edes teoriassa, alennusmyynnit ahdistavat, ennätysluminen talvi ja pakkaset eivät saa minua ulkoilemaan edes velvollisuudentunnosta. Lukeminenkaan ei lähde liikkeelle ja vie mukanaan, vaikka kirjoja maailmassa riittää.
Epäonnistunut, tyngäksi muokattu kuvantekele esittää Mikko Rimmisen Nenäpäivää, jonka sain joululahjaksi. En ole lukenut tältä Finlandia-voittajalta mitään muuta. Taustatiedoista ilmenee, että hän on aikaisemminkin sekä myynyt hyvin että saanut kiitosta omaperäisestä ilmaisusta.
Nenäpäivässä ei ulkonaisesti tapahdu juuri mitään, mutta päähenkilön päässä sitäkin enemmän. Irman, keski-ikäisen (?), pienituloisen, yksinelävän naisihmisen eristyneisyys aiheuttaa lähes autistisia oireita, joiden vuoksi hän ja hänen ajatuksensa törmäilevät holtittomasti. Välillä tuntuu ettei hän pysty ollenkaan ohjailemaan ajatustoimintaansa saati hallitsemaan sitä, vaan koheltaa kuin kauko-ohjattuna, soittelee vieraissa taloissa vieraiden ihmisten ovikelloja ja esiintyy taloustutkimusta tekevänä haastattelijana saadakseen kontakteja kanssaihmisiin. Ujo hän ei ainakaan ole - minä olen enkä todellakaan voisi olla oikeastikaan mikään haastattelija ja rimputella vierailla ovilla ja työntyä sisään, pelkkä ajatuskin kauhistuttaa. Irma on pikemminkin omituinen.Toinen kysymys on sitten kuinka omituinen saa olla, eihän hän halua kenellekään mitään pahaa eikä yritä hyötyä kenestäkään.
Rimmisen kieli ja kielikuvat ovat todella erikoisia, usein osuvia, mutta välillä liika on liikaa ja kieli muuttuu itsetarkoitukseksi. Jos nyt yrittäisin haakuroida samanmakuista nälseää tyyliä, pitäisi pääkopasta pelmahtaa ajatuksenhahtuvia ja niistä sitten suohkia pumpsea aivopilvi. Mutta kaikki on niin tymäkkää ja vastentahtoisen nahkamaista, etten yllä Irman aivohetteikön hiivoittumisen tasolle, vaan tahkeassa päässäni juomuilee säleä raide, joka pitää ajatukset maan kamaralla polvia myöten eivätkä ne koskaan pilveydy hilperöiseksi nautinnoksi. Mutta enhän minä kirjailija olekaan.

Toisenlainen joulu

Tähän kakkuun/jälkiruokaan tarvittiin se puolikas granaattiomenaa, joka jäi yli joulusalaatista. Lisäksi tarvittiin 4 valkuaisen pavlova eli marenkikakkupohja - päältä rapea, sisältä pehmeä - , pari desiä kermaa vaahdotettuna - ei kannata makeuttaa - ja pakastevadelmista ja tomusokerista hurautettu sakea soosi, joka valuu kakun päältä omia reittejään. Tämä kakku syödään heti valmistuttuaan, marenkipohjan voi toki tehdä etukäteen, mutta valmiiksi koottuna kakku möyhentyy mössöksi, jos se joutuu odottamaan syöjiä.
Kuvassa se on jouluisemman näköinen kuin luonnossa, sillä nyt tuli joulu, jollaista ei kukaan suunnittelisi. Joulunhan on tapana olla perinteinen ja tunnelmallinen, muodostaa silta itse kunkin lapsuuteen, koska kaikki pyritään tekemään niin kuin aina ennenkin. Uusia ruokia voi joulupöytään tulla ja uusia koristeita hankitaan, mutta aina on mukana vanhaa ja sillä tavalla ovat joulussa mukana hekin, jotka ovat joukostamme poistuneet. Joulu on itse asiassa ladattu täyteen tunteita, joten usein odotukset sen suhteen ovat aivan liian suuret ja siksi sukulaisten tapaamisiin liittyy helposti ristiriitoja, jotka kiristävät tunnelmaa. Tämä on kaikille tuttua omista ja tuttujen kokemuksista, kirjoista ja elokuvista.
Mutta tänä jouluna oli ihan toisenlaisia vaikeuksia. Maanantaina hajosi hella aivan käyttökelvottomaksi ja uuden sai vasta torstaina eli aatonaattona. Olin jouluhuumassa tehnyt kunnianhimoisen minuuttiaikataulun kotitekoiselle unelmajoululle kun kerran koko perheellä oli mahdollisuus kokoontua useammaksi päiväksi. Kaikki tarvittavat aineet oli hankittu, mutta aikataulu kaatui kun ei ollut uunia käytettävissä. Mutta tämä oli vasta alkusoittoa.Tilanne paheni, jos mahdollista, vielä lisää kun keittiön viemäri tukkeutui ja putkimies ei samana päivänä ehtinyt paikalle. Harmitus oli kiukun rajamailla, kun tuli paljon isompia ongelmia. Kuudesta joulunviettäjästä viisi sairastui, oireista päätellen kahteen eri tautiin. Parilla tuli tauti jo mukanaan ja puhkesi kunnolla, yksi selvisi vuorokaudessa, toinen kahdessa, yhdellä on tullut jo viikko täyteen. Jääkaappi oli täpötäynnä ruokaa ja raaka-aineita ja sinne piti sulloa kuumepotilaille juotavaa, jota terveenä pysynyt teräsmies kantoi kaupasta. Yksi joutui jättämään jouluruoat kokonaan väliin ja muiden kohdalla niiden menekki oli niin heikko, että lopuksi niitä piti siirtää jätteisiin. Joulusuunnitelmassa oli mässäilyn lisäksi pientä ulkoilua idyllisessä talvimaisemassa, tapaninajelua, kyläilyä, iltaisin oli tarkoitus pelata porukalla korttia, koota palapeliä, katsella dvd-filmejä. Kaikki tämä jatkuvan napostelun vauhdittamana, juustoja, suklaata, glögiä, mikä nyt kenenkin mielestä on hyvää, sillä jouluna syödään yölläkin. Mutta nyt keskityttiin huolehtimaan sairaiden nesteytyksestä ja tarkkailtiin huolestuneina oireita yötä päivää josko olisi syytä hakeutua ammattiauttajille.
Nyt se on sitten ohi ja seuraava tilaisuus viettää joulua yhdessä on vuoden päästä, jos elää saa. Tässä sitä sopii miettiä mikä tekee joulun. Onko se tämä aineellinen, josta sitä yritetään rakentaa vai onko se sieluntila, joka löytyy jos löytyy sisimmästä, vai niiden yhdistelmä? Tämänjouluisen kokemuksen perusteella sanoisin, että pääasia on, että ollaan terveitä. Mutta suuri joukko ihmisiä on sairaina joulunakin, monet vuoteenomina ja joulu se on heilläkin. Niin tai näin, nyt on kuitenkin pettynyt olo niin kuin lapsella, jolta on anastettu kauan himoittu nekku ja siihen on vain tyytyminen.

Joulusalaatti

Tämä salaattiohje on alkujaan peräisin kaupan mainoslehtisestä ja vaikutti lupaavalta heti ensilukemalla. Sitten minä tein taas kerran niin kuin monesti aikaisemminkin - kokemuksesta ei aina opi yhtään mitään - eli aloin muutella reseptiä oman pääni mukaan ja kuinkas kävikään, lopputulos oli niin hyvä, että teen salaatin jatkossakin niillä muutoksilla. Tätä tulen todellakin tekemään. Maistuis varmaan sullekin!
Salaatti on osa ruusukaaliteemaa, jota kehittelen.
Tarvitaan:
250 g ruusukaaleja, jotka siivotaan (kannat, huonot päällimmäiset lehdet), keitetään n. 5 minuuttia, haudutetaan voissa, suolaripsaus sekaan, jäähdytetään
1 dl kokonaista ohraa, keitetään kasvisliemikuutiolla maustetussa vedessä, jäähdytetään
1 appelsiini, kalvottomina puolitettuina viipaleina (kalvot kitkeröittävät salaatin tuota pikaa)
3 kuivattua viikunaa viipaloidaan
kourallinen babyrucolaa (uusi tuttavuus minulle), napsin babyvarret pois
100 g fetaa huolimattomasti murennettuna, könttejä pitää olla
kourallinen saksanpähkinöitä krouvisti rouhittuina

Sitten tulee se huipennus, joka tekee tästä jouluisen ja ylellisen, niin ylellisen että olin luopua koko kokeilusta, sillä jouduin maksamaan tästä n. 3 euroa, puolikkaita kun ei myydä.
½ granaattiomena, josta saa vaikka kauhalla koputtelemalla kauniin punaiset, kuultavat siemenet rapisemaan salaatin päälle.
Sekoita salaatti ja lisää mausteeksi oliiviöljyä, sormisuolaa ja mustapippuria maun mukaan.

PS. Käytin ohraa bulgurin asemesta, babyrucola korvasi lehtipersiljan, rasvafriikkinä haudutin ruusukaalit voissa, ne kun tuppaavat välillä maistumaan kitkeriltä, mutta voi vie niiltä luulot.
PS2. Olen löytänyt jälkiruoan, johon voin käyttää sen granaattiomenan puolikkaan ja tavallaan päästä puolta halvemmalla(naisen logiikkaa) ja lopputulos on todella jouluisen näköinen. Se on niin helppo, etten harjoittele etukäteen enkä lisää omasta päästäni mitään, joten se tulee kuvattavaksi joulunpyhinä.Se jälkiruoka, ei pää.

Joulukortit

Nyt niitä pitäisi lähettää, jotta ehtivät ajoissa perille. Joulun jälkeenhän tulevat ne nolot kortit, jotka lähetetään sitten kun huomataan, että tuli kortti joltain sellaiselta, jolle ei itse lähetetty, ei ehkä tullut mieleenkään tai sitten poistettiin jostain syystä lähetettävien listalta. Minä olen tullut sellaiseen vaiheeseen, etten oikeastaan haluaisi lähettää kortteja ollenkaan. Tuntuu suorastaan epäeettiseltä näissä taloussuhdanteissa ostaa kalliita, puhtaasti kaupallisia kortteja. Parempi vaihtoehto on tietysti ostaa hyväntekeväisyyskortteja - UNICEF, syöpäjärjestöt, MLL, onhan niitä tuen arvoisia kohteita.
Kortin saaminen ei enää ilahduta samalla tavalla kuin joskus lapsuudessa. Kortit eivät olleet silloin 2-osaisia kuoressa lähetettäviä. Kortti oli joko iloisen värikäs tai tumman arvokas. Vakavamieliset ja varsinkin uskovaiset lähettivät kirkkoja lumisessa maisemassa, enkeleitä, seimiasetelmia tai kynttilänkuvia. Iloisissa oli tonttuja, joulupukkeja, muita pukkeja, porsaita ja joulukuusia lahjaröykkiöineen. Parhaimmat, ikimuistoiset, tunnelmallisimmat olivat Martta Wendelinin ja Jenny Nyströmin taitelemia. Kortteja pidettiin esillä ja joulun jälkeen ne pantiin visusti talteen. Koulussa vanhoista korteista ommeltiin joulurasioita. Sellaisen jokaista sivua varten pantiin kaksi korttia vastakkain kuvapuolet ulospäin ja reunat rei´itettiin parsinneulalla ja sitten ommeltiin muliinilangalla (?! arvaus, mutta kuulostaa asialliselta) ja jonkinnimisillä pistoilla (nyt ei auta arvaus) sivut yhteen. Sen koommin kortit kuin rasiatkaan eivät ole säilyneet elämän myllerryksissä. Nyt olisi kuitenkin mielenkiintoista katsella niitä lapsuudenaikaisia kortteja. Olisivatko ne enää niin ihanan jouluisia kuin ne ovat muistikuvissa? Minun lapsuudenkodissani ei ollut puhelinta. Kortti saattoi olla lähes ainoa yhteydenotto kaukana asuvilta sukulaisilta vuoden mittaan. Lähes, sillä pääsiäisenä tuli pääsiäiskortti! Vakavamielisiltä ja uskovilta tuli kirkonkuvia, narsisseja, mutta en kuitenkaan muista nähneeni koskaan seimen ja Jeesus-lapsen vastineena ristiinnaulitun kuvaa. Iloisissa korteissa oli munia, pajunkissoja, jäniksiä ja noita-akkoja.
Pääsiäiskorttiperinne on hiipunut lähes kokonaan pois, mutta joulukorttivalikoima on rajaton kuten joulun muukin varustelu koristeilla ja valoilla. Tässä minä istun ja mietin korttiasiaa. Nyt eletään puutteen kanssa samanaikaisesti vauraita aikoja. Monet antavat ystävilleen ja tutuilleen joulutervehdyksinä lahjoja, kukkia, suklaata pulloja kortin asemesta. Viestejä lähetetään myös elektronisesti, kirjeitä ei juuri käsin kirjoitella kun nopeampia ja vaivattomampia keinoja on. Minun lähetyslistani lyhenee vuosi vuodelta periaatteella jos ei muuta kontaktia ole niin ei sitten muodon vuoksi korttiakaan. Oletan omasta kokemuksestani pikkulapsien ilahtuvan kun saavat kortin omalla nimellään. Vanhemmistani huomasin, että vanhukset arvostivat kovasti kortilla muistamista, mutta jostain syystä en vielä tunne itseäni niin vanhaksi. On tietysti suurta itsepetosta luulla vanhenemisen pysähtyneen aikoinaan huomaamattomasti viisissäkymmenissä. Peili on armoton. Jos niitä kortteja alkaa tulla runsaammin kuin ennen, vaikka ei itse lähettäisi yhtään, niin se on selvä merkki siitä, että loppusuoralla ollaan ainakin muiden mielestä.

Friteeratut villisiat

löytyivät Ernst Kirchsteigerin joulukeittokirjasta, josta löysin viime joulun alla kanelisydämien ohjeen. Kirjan ohjeet ovat konstailemattomia ja kuvat todella tunnelmallisia. Joulumieltä voi herätellä selailemalla kirjaa.
Villisiat ovat ihan tavallisia munkkipossuja. Munkki ei ainakaan minulle ole joululeivonnainen, mutta toisaalta sikateema jos mikä liittyy vahvasti jouluun. Näiden töpselinenien juju on siinä, että ne tehdään tietysti possumuotilla, mielellään pienehköllä ja sellaisella, jossa on kunnon kärsä eikä mikään muumiturpa ja että niistä saa 3-ulotteisia nipsauttamalla saksilla korvat ja koivet erilleen.
Munkkitaikinan voi kaulita n. sentin paksuiseksi eikä näihin villisikoihin kaivata mitään hillotäytettä riistan makua pilaamaan. Pieni annos taikinaa on paikallaan, se ei johda mihinkään kohtuuttomaan pakkosyöntiin säästösyistä, munkkihan on syytä nauttia paistotuoreena.

Minun sikalaumani ei ole kuvassa ollenkaan 3-ulotteinen, mutta se johtuu siitä, etten osaa valokuvata, kaikista kuvista tulee latteita ja oudon värisiä. Valokuvausta ja photoshoppia voisi tietysti opetella, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu eikä kiinnosta minua hiukkaakaan.