tiistaina, lokakuuta 20, 2009

Viimeinen Wallander

Luin Henning Mankellin komisario Wallanderista kertovan kirjasarjan viimeisen osan Den orolige mannen ja uskon sen todella jäävän viimeiseksi. Liian usein on käynyt niin, että myyntimenestys vaatii jatkoa ja käy niin kuin David Morrellin Rambolle. Hänestä tuli kuolematon, vaikka ensimmäisen kirjan tarkoitus oli jäädä ainoaksi ja Rambo kuoli sen viimeisellä sivulla näyttävästi ja siinä oli tiettyä oikeudenmukaisuuttakin, olihan hän tuhonnut puoli kaupunkia taistellessaan järjestelmää vastaan.
Komisario Kurt Wallander on sarjan alusta lähtien hyvin todentuntuinen, kärttyisä, epäsosiaalinen, estoinen, koti sekaisin, ylipainoa, myöhemmin diabetes, avioliitto hajoaa, työ ei jätä hetkeksikään rauhaan. Minulle on syntynyt niin vahva mielikuva etten missään tapauksessa halua nähdä yhtään kirjojen filmatisointia, en edes ohjaajana ja näyttelijänä mainetta saaneen Kenneth Branaghin Wallander-sarjaa. Olen käynyt Ystadissa ja sen ja Skånen tietysti hyväksyn tapahtumapaikaksi, mutta henkilöhahmot ovat minulle yksinomaan kirjojen luomia.
Viimeisessä osassa Kurt Wallander on entistä väsyneempi ja masentuneempi. Hän pelkää kuolemaa ja joutuu kohtaamaan alkavan alzheimer-taudin. Kirjaa on joissain arvosteluissa syytetty juuri näiden ongelmien parissa piehtaroimisesta, mikä tuo kirjaan pysähtyneen ja raskasmielisen tunnelman, mutta minusta se on juuri ainoa oikea päätös. Wallanderin kriisi kuolemanpelkoineen on niin inhimillinen, että lukija - ainakin minä - jään pohtimaan sitä vuosikymmentä, jonka Mankell kirjan lopussa sanoo hänellä vielä olevan elinaikaa. Ehkä oman ikäni takia tunnistan kaikki luopumiset - niin menneet kuin tulevat - kun ihminen on perheessään poislähtevien kärjessä ja kolmaskin sukupolvi on aloittanut taipaleensa. Minulle Wallanderin henkilökohtainen elämäntilanne nousi itse asiassa tärkeämmäksi kuin selvitettävä rikos.Siihenkin Mankell on löytänyt Ruotsia kuohuttaneista sukellusvene- ja vakoilukriiseistä todellisuuspohjaisen ja vielä nykyäänkin kiinnostusta herättävän kehystarinan rikokselle, jonka komisario haluaa selvittää tyttärensä ja tämän vastasyntyneen lapsen vuoksi.
Lapsenlapsen isänpuoleiset isovanhemmat katoavat ja tulevat tapetuiksi. Mitään onnellista loppua ei ole. Uhrit olivat syyllistyneet niin toistensa kuin maansa pettämiseen. Tarinaan tulee kuiten seesteinen loppu. Iäkkäitä ihmisiä kuolee väkivaltaisesti, mutta heidän häpeälliset tekonsa haudataan heidän mukanaan, nuoremmat sukupolvet eivät leimaudu heidän vuokseen, päinvastoin, saavat hyvän perinnön. Komisario Wallander on löytämässä mielenrauhan samalla kun hänen muistinsa on sammumassa ja elämänpiiri supistuu kadotakseen kokonaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti