Kädentaidot

Viime aikoina olen saanut itseni kiinni suunnittelemasta mitä kaikkea voin harrastaa, kun työelämä ei enää vie suurinta osaa ajastani ja ajatuksistani. Voisin opetella kutomaan mattoja, tehdä suuren, värikkään tilkkutäkin sängynpeitteeksi, virkata ikkunaverhot, kirjailla ristipistoilla tyynynpäällisiä ynnä muuta, ynnä muuta. Sitten tuli järki vastaan. Voisinpa hyvinkin käynnistää sellaisia projekteja, mutta tulisiko niistä koskaan mitään valmista, edes sitä hiiren tuluskukkaroa. Minähän en ensimmäiset viisikymmentä vuotta elämästäni halunnut tehdä yhtään minkäänlaisia käsitöitä ja kun ei halua, niin ei opi, vaikka pakotetaan. Vasenkätisyydellä on osansa siinä vastenmielisyydessä, joka minulla oli kaikkia sellaisia askareita kohtaan, jotka vaativat kädentaitoja ja kärsivällisyyttä, mutta kyllä siihen vaikutti myös uppiniskainen luonne.

Äiti teki paljon käsitöitä ja ompeli omat ja lasten vaatteet ja olisi kyllä opettanut ja neuvonut minua, mutta sehän ei kelvannut. Koulussa oli pakko väkertää jotakin ensimmäiset 9 vuotta ja se oli piinaa. Muistan hikisen, käsissä mustuneen, tiukan lakananpitsin, joka ei edistynyt, vaikka kuinka ähersi sen kimpussa, muistan kutimet, joilta silmukat putoilivat ja tuli vuorotellen löysää ja tiukkaa myssyyn, joka ei sitten valmiina mahtunut edes päähän. Koneompelu oli yhtä painajaista, langat katkeilivat ja tuli paakkuja, jotka jumittivat koneen tai kone huristeli oman mielensä mukaan ja ryttäsi ja sylttäsi kankaan kelvottomaksi. En oppinut lukemaan neuleohjeita ja ahdistun vieläkin niiden näkemisestä, minun on helpompi opetella vieras kieli. Peukalon osasin kerran kutoa/neuloa (??*§¨!), kantapää oli sitten aivan ylivoimainen.

Minulla oli naapurustossa kaksi hyvää ystävää, sisarukset, joiden kanssa tehtiin kaikkea kivaa ja oltiin vuorotellen toistemme kotona ja puhuttiin tuntikausia, poskilihakset nauramisesta maitohapoilla. Heissä oli se omituinen piirre, että he sekä halusivat että osasivat tehdä käsitöitä. Toinen heistä oli jopa oppinut tekemään reikäommelta alle kouluikäisenä (sairasta, toim. huom.) ja meidän istunnoissamme he usein tekivät käsitöitä. Minä kaiketi keskityin siihen nauramiseen. Mutta yhdessä vaiheessa minä heidän yllytyksestään aloitin sen reikäompelun karkealle pellavakankaalle. Suunnitelmana oli kaiketi tehdä tusina ellei kaksi violetinvärisiä tabletteja runsaalla ja taidokkaalla reikäommelkirjonnalla. Yksi tabletti syntyi sisulla ja siinä on yhdessä reunassa yksi surkea, epätasainen rivi sitä kirottua reikäommelta. Minulla ei ole enää mitään mielikuvaa miten sitä tehtiin ja kauanko siinä meni. Olin ehkä 16 vuotias ja se tabletti on minulla edelleen. Ei sillä ole koskaan mitään käyttöä ollut, mutta nyt otin sen rekvisiitaksi valokuvaan.

Kuvassa on Lejondalin kakkuja, jotka ovat helppoja tehdä ja ihan hyviä, eivät mitenkään ikimuistoisia tai tajuntaa laajentavia, mutta cookie muiden cookien joukossa.
Niihin tarvitaan:
200 g voita
1 dl sokeria
2 rkl vaniljasokeria
3 rkl Bailey´s viskilikööriä
1 rkl siirappia
5 dl vehnäjauhoa
2 tl leivinjauhetta
Kaikki ainekset hurautetaan monitoimikoneessa (siitä se helppous) ja ilman konetta taikinaan sekoitetaan:
100 g rouhittua tummaa (vähintäin 70%) suklaata.
Taikina pyöritellään palloiksi, jotka voi litistää haarukalla matalammiksi, tai taikinan voi rullata pötköksi ja leikata siitä reiluja viipaleita. Paistetaan 12-14 minuuttia, 175-200 asteisessa uunissa. Ajan ja lämpötilan antaminen on aina vaikeaa, koska niin taikinat kuin uunitkin ovat yksilöllisiä.
Käytän vaniljasokerin asemesta nestemäistä vaniljaa, maistuu mielestäni paremmalle. Näitä toisia pieniä pulloja, kaiken merkkisiä, ostan laivasta ja lentokentiltä jälkiruokia ja leivontaa varten.