Aleksanterintorttu

Kakkublogit , joita on lukemattomia, ovat täynnä toinen toistaan upeampia teemakakkuja, joissa on sokerimassakuvia , marsipaanikukkia ja -hahmoja, koristeellisia pursotuksia, jotka on saatu aikaan erilaisilla tyllilla. Olen ymmärtänyt, että se on pursotinterän nimitys. Minun taitoni eivät mitenkään riitä sellaisiin taideluomuksiin ja kakuntarve on hyvin harvoin. Silloin, kun vieraita on tarpeeksi kakunnauttimiseen, täytyy poropeukalon panostaa kakun makuun. Tämä Aleksanterintorttu on helppotekoinen ja maukas yhdistelmä raikasta ja makeaa. Reseptin alkuperää en muista, jostain lehdestä poimittu parisenkymmentä vuotta sitten.

Tarvitaan:
2 dl sokeria ja
150 g voita vaahdotettuna. Lisätään
2 munaa ja vatkataan ne hyvin voisokerivaahtoon. Sitten lisätään vuorotellen
1 dl appelsiinituoremehua ja
3 dl vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu
2 tl leivinjauhetta
Paistetaan pyöreässä tasapohjaisessa vuoassa (halkaisija n. 20 cm), joka on tietysti hyvin voideltu ja jauhotettu. Uuni 175 astetta, paistoaika 40-50 minuuttia.

Jäähtynyt kakku halkaistaan ja puolikkaat kostutetaan runsaasti (ainakin 2 dl)
appelsiinituoremehulla. Raikkain maku tulee, jos puristaa mehun tuoreista appelsiineista ostomehun asemesta.

Täyte:
1 dl crème fraîche
½ dl kinuskikastiketta

Päälle hennosti vaaleanpunerva (elintarvikeväri) tomusokerikuorrutus suklaaraidoilla (sulatettu tumma suklaa). Kymmenen vuotta sitten olisin hyvänä vinkkinä kertonut, että jos toimii nopeasti ennen kuin kuorrutus jähmettyy, saa taiteellisen ja työlään näköisen marmoroinnin aikaan vetämällä esimerkiksi hammastikulla säteettäisiä viivoja kuorrutukseen, mutta eipä tuota nyt kannata mainita kun kondiittorin niksit kuuluvat kansalaistaitoihin siinä missä luku- ja kirjoitustaito.

Julma ja viaton

Niccolò Ammanitin kirja Minä en pelkää ilmestyi suomeksi jo 2004, mutta on jäänyt minulta kokonaan huomaamatta. Sain sen käsiini aivan sattumalta ja luin lähes yhteen menoon. Olen kiitollinen sattumalle, ei jokainen eikä edes joka toinen lukemani kirja ole lukuelämys, suurin osa unohtuu saman tien.
Kirjailijakin on minulle aivan tuntematon, mutta nettitutkimukseni perusteella tiedän, että hänen teoksensa ovat sekä arvostelu- että myyntimenestyksiä. Nyt otan tavoitteekseni lukea hänen muunkin tuotantonsa.
Minä en pelkää kertoo 9-vuotiaan pojan kokemana kuumasta, kuivasta kesästä ja köyhän perheen elämästä piskuisessa italialaisessa kylässä joskus 1970-luvun lopulla. Poika, Michele, on vielä lapsuuden mielikuvitusmaailmassa kiinni, joten hän ei osaa tulkita tapahtumia, vaikka tekeekin havaintoja. Lukija sen sijaan tajuaa, että jo entuudestaan köyhä ja yksinkertainen elämä on uhattuna pelottavalla tavalla.
Michele löytää autiolta maaseudulta hylätyn talon ja sen lähettyviltä näkyvistä peitetyn syvän kuopan, jossa on vankina hänen ikäisensä poika. Michele tajuaa tilanteen kammottavuuden, mutta ei aluksi yritä pelastaa poikaa. Hän yrittää kertoa isälleen, mutta tällä ei ole aikaa kuunnella. Michele ei saa likaista, lähes tajutonta poikaa mielestään ja käy salaa tapaamassa tätä, noutaa vettä juotavaksi, tuo syömistä, ja poikien välille syntyy suhde, joka velvoittaa Michelen auttamaan poikaa. Hän joutuu ponnistelemaan fyysisesti, loukkaakin itsensä, ja joutuu taistelemaan pelkoa vastaan. Hän ymmärtää, että jotain pahaa on tekeillä ja samanaikaisesti hän edelleen uskoo noitiin ja kummituksiin, hakea rohkeutta ja toimintamalleja milloin raamatunkertomuksista, milloin lukemistaan sarjakuvista.
Ammaniti kuvaa lapsuuden ajatusmaailmaa ja lasten keskinäisiä suhteita niin taitavasti, että lukijankin sisäinen lapsi virkoaa ja tunnistaa, että juuri tuollaista se oli. Pienessä kylässä on puolentusinaa lasta ja heidän johtajansa on säälimätön julmuri, joka nöyryyttää ja rankaisee tovereitaan sellaisten sääntöjen perusteella, joita kaikki tottelevat ymmärtämättä, että yhdistämällä voimansa valta olisi heillä. Etsimättä mieleen tulevat William Goldingin Kärpästen herra ja Jan Guilloun Pahuus. Niissäkin lasten järjestelmällinen julmuus rehottaa ja aikuiset eivät näe tai kieltäytyvät näkemästä. Kirjallisuuden ja miksei omien lapsuudenkokemusten perusteellakin voi sanoa, että yleensä lapsilla on taju oikeudenmukaisuudesta ja suurin osa kavahtaa väkivaltaa ellei sitten ole kysymyksessä itsepuolustus. Mutta aina on niitä ilkimyksiä, jotka eivät noudata muita pelisääntöjä kuin omiaan, "puukottavat selkään", lyövät pienempiään, nolaavat heikompiaan ja mikä tuntuu vielä vastenmielisemmältä, rääkkäävät eläimiä. Lapset eivät yleensä kerro - kantele - yhteisönsä toiminnasta aikuisille, joilla olisi mahdollisuus ja velvollisuus tehdä loppu epäterveistä ilmiöistä. Millainen onkaan aikuisten maailmassa se, joka saa lapsena rauhassa kiskoa hyönteisten siipiä ja raajoja irti, härnätä koiria, kivittää lintuja, hukuttaa kissanpentuja?
Minulta on myös toistaiseksi lukematta Håkan Nesserin Kim Novak ei uinut Genetsaretin järvessä. Sekin on tarina, jossa lapsuuden ja samalla viattomuuden loppu on käsillä ja kaiken yllä on painostava uhka, jonka on purkauduttava eikä mikään ole enää kuin ennen.

Minun silikonini

Toivottavasti tämä otsikko on / ei ole yhtä harhaanjohtava kuin yksi aikaisempi. Nykytekniikka on niin ihmeellistä, että voin seurara blogiliikennettä , joka muodostuu lähinnä itsestäni ja parista kiinnostuneesta lähipiirissäni, mutta joskus sisään eksyy jokunen outokin surffaaja ja näen tilastoista, että useimmiten sellainen tulee hakusanalla lihanhimo ja taatusti pettyy eikä viivy kauan kun huomaa sen nimisen tekstin käsittelevän vanhan naisen ruokatottumuksia. Aivan toisenlaiset himot ovat kaiketi olleet eksyjän tutkimuksen kohteena.
Silikonitekstini käsittelee tätä ihmeainetta vain keittiön näkökulmasta. Minulla on leivinpapereita, muffin(s)imuotteja, jouluna sain ison kakkuvuoan, on pullasuti,paistinlasta ja kaavin vai nuolijako on se oikea nimitys. Lisää tulee varmasti hankittua, sillä materiaali on niin vaivaton ja helppohoitoinen. Vuokia ei tarvitse voidella ja jauhottaa ja silti aina irtoaa. Aikaisemmin tuntuivat pinnoitetut vuoat edistykseltä ja sitä ne tietysti olivatkin pinnoittamattomien jälkeen. Niitä piti voidella huolella ja silti leipomukset tarttuivat vuokaan, itku kurkussa sai todeta että piloille meni ja vuokien pesukin oli työlästä jynssäystä.
Törmään omaan ikääni joka käänteessä. Kun on kauan elänyt, ei voi olla huomaamatta miten asiat ennen hoituivat ja mikä on tilanne nykyään. Minä olen ilman televisioa kasvanut, nukkunut nuoruuteni papiljotit päässä, ällistellyt sellaisen keksinnön tarpeellisuutta kuin naisten sukkahousut. Sukkahousut olivat siihen asti näkyneet miesten asusteena keskiaikaisissa maalauksissa. Muistan milloin maistoin jogurttia ensimmäisen kerran ja miten tuoreet paprikat tulivat kauppoihin ja niistä varoiteltiin, ovat yhtä tulisia kuin pustan pojatkin! Pitkälti toiselle kymmenelle asti vartuin irtomaidolla, jota annosteltiin isosta tonkasta pitkävartisella litranmitalla asiakkaan omaan kannuun. Maitoa, pastöroitua vaan ei homogenisoitua, oli tasan yhtä lajia, piimää ja kermaa oli myös. Siinä maitokaapin anti. Ei ollut asiakkaalla paljon päätöksentekoa, lähinnä ota tai jätä.
Kehitys on elinaikanani ollut huimaa ja arvatenkin vauhti vain kiihtyy. Lapsuuteni ja nuoruuteni maailmaa ja silloista elämäntapaa ei ole kuin muistoissa eikä sen perään kannata enempää haikailla. Hyvähän se on, että ihminen selviää arjesta vähemmällä työllä ja vaivalla. Sellaisiin uudistuksiin on helppo mukautua. Niin, että silikonia sopii tulla lisää kunhan käyttötarkoituksen saa itse valita.

Sahramiturska

Tämä on helppo ohje, jolla saa pakastekalasta maistuvan aterian. Tuore kala ei edes onnistu tällä ohjeella yhtä hyvin. Helppoutta lisää sekin, ettei kalaa tarvitse eikä saa sulattaa.

400 g pakasteturskaa pannaan voilla voideltuun, mahdollisimman "tyköistuvaan" uunivuokaan ja päälle kaadetaan liemi, joka on tehty kiehauttamalla

3 dl kuohukermaa (Ei saa keventää, rasvaista sen on oltava!)
0,5 g sahramia
1 tl suolaa
1 tl paprikajauhetta
yrttimausteita maun mukaan

Vuoka 200-asteiseen uuniin ja valmista on 40-50 minuutin kuluttua. Kypsymisen loppuminuuteilla vuokaan voisi lisätä katkarapuja, mutta mitä suotta, ihan hyvä näin. Keitetyt perunat ja kasvikset - herneet, parsakaali, porkkana jne. - sopivat sahramikastikkeen makuun.

Kuvan vuoassa pötkötti kaksi turskatiiliskiveä, mutta toinen on jo syöty. 3 dl kermaa riitti kastikkeeksi molemmille.

Ruusukaalilisäke

Tämä ruusukaalipannu on hyvä kasvislisäke tai kasvissyöjälle riittävä ateriaksi (terveisiä siskolle!).
Tarvitset:

500 g ruusukaaleja, jotka esikeitetään suolatussa vedessä(n. 5 min jos ovat tuoreita, pakastetuille riittää vähempikin). Ennen keittämistä minä halkaisen kaalit ja poistan kannan pienellä v-leikkauksella kitkeryyden välttämiseksi.
½ - 1 (koosta ja makutottumuksista riippuen) punasipuli ohuen ohuiksi renkaiksi
1 dl kuorittuja kokonaisia manteleita
Kuivalla pannulla paahdetaan hetki manteleita, lisätään vähän voita ja sipulirenkaat ja haudutetaan hetki, sitten lisää voita ja ruusukaalit ja taas haudutetaan. Ja sitten lisätään
pieni tölkki maissia (neste valutettu pois) ja haudutetaan sen verran että maissi kuumenee. Lisää voita? Jaa-a, jos omatuntosi kestää, maku kyllä paranee. Ja lopuksi pannulle ripotellaan
150 g kuutioitua fetaa, joka saa pehmitä vaan ei sulaa. Valmis! Juustosta tulee riittävästi suolaa, jos pippuria haluat, suosittelen sitruunapippuria.

Sisarpuoli

Minä olin päälle viidenkymmenen saadessani tietää, että minulla on kolmen sisareni lisäksi myös sisarpuoli. Se oli aivan käsittämätön ja hämmentävä tieto kun sen sain, suorastaan mykistävä. Vanhin sisareni soitti ja käski varmuuden vuoksi minun istua ison uutisen edellä: hänelläkin on isosisko tai ainakin puolikas! Kyllähän minä sen sitten tajusin, mutta älyttömältä se tuntui ja ensimmäinen huoli oli miten se vaikuttaisi vanhempiini. Mutta se oli turha huoli, vanhuus ja viisaus kulkevat kuitenkin usein käsi kädessä, vaikka poikkeuksia näkee päivittäin. Isä oli silloin 84 vuotias, äiti 80 ja tottapahan he oman tarinansa tiesivät. Lapset sitä vastoin oli pidetty pimennossa, mikä ei varmasti ollut mikään järkevä ratkaisu. Totuudet tuppaavat tulemaan julki ja niiden kanssa oppii elämään - sanon minä, vaikka kaapissani on likapyykkiä ja luurankoja omasta takaa.

Isä oli hyvin nuorena lähtenyt työn perässä toiselle paikkakunnalle, 30-luku oli kaikin puolin vaikeaa ja raskasta aikaa. Hän oli tavannut itseään muutaman vuoden vanhemman tytön, he menivät kihloihinkin ja tyttö odotti lasta ja siinä tilanteessa tämä pariskunta erotettiin. Isän vanhin sisar vei isän mukanaan ja myrkytti hänen mielensä: ei ole sinun lapsesi, edesvastuuton, huono nainen, viettelee nuoren pojan. Isä kertoi olleensa tyhmä, antoi viedä itseään kuin pässiä narussa ja jätti kaiken taakseen, ei ainuttakaan yhteydenottoa. Hän tapasi pian äitini ja perusti tämän meidän perheen. Äiti tiesi edellä kerrotun, mutta ei koskaan sanonut halaistua sanaa. Alkava dementia sai hänet myöhemmin puhumaan outoja, mutta niitä puheita ei ymmärretty ja niissä jutuissa olivat niin ajat ja paikat kuin faktat ja fiktio sekaisin.

Tämä isän esikoinen sai uuden, paremman isän ja muutaman vuoden kuluttua pikkusiskon. Perhe muutti Ruotsiin.Vasta eläkeiässä hän alkoi etsiä tietoja isästään, tiesi nimen, syntymäajan ja -paikan, luuli isänsä jo kuolleen, kunhan halusi jotain tietää. Niin hän löysi tiedot isästä ja perheestä, kirjoitti yhteystietonsa pääsiäiskorttiin ja allekirjoitti: tyttäresi S. Äiti luki kortin, antoi isälle, joka sanoi jaaha, vai tytär, ja alkoi samantien kirjoittaa kirjettä esikoiselleen. Siinä vaiheessa me muut saimme tietää. Ei mitään sen kummempaa, ei mitään dramaattista. Vanhukset alkoivat puhua S:stä perheenjäsenenä, luontevasti. Isä ja tytär alkoivat käydä pitkiä puhelinkeskusteluja ja kesän tultua isä lähti tapaamaan tytärtään.
Se oli hyvin erikoinen tapaaminen, sillä S:n äiti miehineen eli vielä. Rakastavaiset tapasivat yli 65 vuoden jälkeen. Se oli suurten tunteiden vyöryä, anteeksiantoa ja hellyyttä ja sen jälkeen isä sanoi saaneensa ylimaallisen keveän olon, synninpäästön. Kaikki oli sovitettu ja elämä tarjosi tämän kaiken vastoin odotuksia. Siinä oli kaksi sodissa säilynyttä miestä, henkisesti terveinä ja viisaina, S:n äiti täyttäisi pian 90 vuotta ja sai vielä nähdä omin silmin miehen, joka oli hänen elämänsä kulun säätänyt, halusi tai ei. Isälle se tapaaminen oli elämän hienoin hetki ja antoi heille kaikille syvän rauhan.

Entä minä? Minulle se ei antanut sitä eikä tätä, veri ei ole vettä sakeampaa. Tunnistan hänessä jotakin isästä, tapaamisia on ollut muutama niin Suomessa kuin Ruotsissa, mutta ne harvenivat kun isä kuoli 91-vuotispäivänsä alla. Jotta meillä olisi jokin yhdysside, meillä pitäisi olla yhdessä vietettyä elämää. Nyt me olemme vieraita toisillemme. Mutta olen erittäin onnellinen siitä, että isä sai kokea sen suuren sovituksen ja sai taakan pois sydämeltään. Hänelle S. oli rakas tytär siinä missä me neljä muutakin ja hän varmasti halusi meidän välillemme vahva siteen. Mutta ei se vaan niin mene. Sittenhän tämä olisikin kioskikirjallisuutta eikä todellisuutta.

Suunnittelu, seuranta ja arviointi

Uusivuosi ei ole minulle enää mikään tilinpäätös tai uuden alku kuten joskus aikoinaan. Itsetuntemus on kaiketi lisääntynyt niin ettei itseään kannata huijata tyhjillä lupauksilla. Olen luopunut suunnitelmataloudesta lähes kokonaan. Nuorempana ja oikeasti nuorena sorruin elämään sitä niin tavallista "sitku-elämää" eli kaikki mitä halusin tai tavoittelin oli aina jossain muualla. Iän mukana on helpompi ottaa elämä sellaisena kuin sen saa, päivä kerrallaan. Matkan varrella on kertynyt kokemuksia olemassaolon hauraudesta ja sattumanvaraisuudesta. Mielestäni olen selvinnyt voittajana, vaikka tämä tähän päättyisi: eläkeikä käsillä, mutta terveys kohtuullisen tallessa. Jos joka kolmas sairastuu syöpään niin onpa hienoa, että on tänne asti selvinnyt. Lapseni ovat aikuisia, mutta silti aina minun lapsiani joten heidän kauttaan olen tietysti haavoittuvainen elämäni loppuun asti.
Työelämässä aion vielä olla runsaan vuoden ja se on jo niin lyhyt aika, että on pakko ajatella mitä se pitää sisällään ja miten siihen voi vaikuttaa. Ehkä voin ruveta tekemään työni huolimattomasti tai suorastaan väärin, "unohdan" tehtäviä ja vetoan vanhuuteeni. Minkä ne minulle voivat? Palkka on mikä on ja työsuhdeturva sellainen, että voisin kaikessa rauhassa sekoilla viimeisen puoli vuotta. Minä olen aina ollut niin sairaan kiltti, kuuliainen ja velvollisuudentuntoinen, että voisi olla minulle ja työtovereilleni rikastuttava kokemus, jos päästäisin irti vähän luovaa hulluutta.
Mahdollisiksi eläkepäiviksi olen jo alkanut hahmotella vähän rennompaa linjaa. Hiukan houkuttaisi häiriköidä marketeissa, etuilla, esittää ihan kuuroa ja puhua kassalle vanhoista ja vielä vanhemmista markoista. Nuorisolle voisin puhua heidän omalla selkokielellään, käskeä niiden painua v***uun kyyläämästä, tämä tietysti keskellä päivää ja todistajien läsnä ollessa ettei tule lättyyn. Mutta en minä halua toisten vanhojen kanssa seurustella, niillä on usein tylsät jutut. Enkä ainakaan halua marketin aulassa pelata pajatsoa muiden eläkeläisten kanssa enkä muutenkaan hengailla siellä. Pitänee sittenkin ruveta tekemään kunnon suunnitelmat. Carpe diem!