Toivekirja

Minulla on lukulista kirjoista, joihin pitää päästä käsiksi joskus jossakin jotenkin joka tapauksessa. Nyt sain listalta pois Michael Connellyn The Brass Verdict. En osaa antaa periksi, vaikka hänen kirjansa ovat mielestäni tulleet aneemisiksi. Harry Bosch oli alussa niin sympaattinen tuttavuus, että luen varmasti ihan solidarisuudesta kaikki tulevatkin kirjat, joissa hän on mukana. Hän on sellainen suurkaupungin omia teitään kulkeva Marlboro-mies, jolla on tinkimätön moraali ja tunteet syvälle sismpään haudattuina. Hän tuntee Los Angelesin valovoiman, mutta ennen kaikkea sen pimeän puolen laitapuolen kulkijoineen ja korruptoituine poliisivoimineen eikä häkelly mistään, mitä ihmismieli raadollisimmillaan saa aikaan. Ei, ei Harrya voi hylätä kunhan kirjailija vain antaisi hänelle säällisen lopun, jos sarja jatkuu. The Brass Verdictin päähenkilö on asianajaja Mickey Haller ja Harry on vain taustatekijä, mutta tärkeä sellainen kun käy ilmi, että nämä kaksi miestä ovat velipuolia. Siinä on jo hyvä lähtötilanne heidän yhteistyölleen jatkossa tai mihin kirjailija nyt sitten luovuutensa suuntaakin.
Ihan toisenlaista lukemista ovat Peter Englundin Stridens skönhet och sorg, Bo Carpelanin Barndom ja Arne Nevanlinnan Marie, joiden parissa viettäisin mielelläni talvilomani.
Mutta jospa voisikin tilata luettavaa suoraan kirjailijalta! Aika kiehtova ajatusleikki. Minä pyytäisin kauniisti Helmi Kellokumpua kirjoittamaan vielä uuden novellikokoelman, hänellä varmaan riittää värikkäitä peräpohjalaisia ihmiskohtaloita. Hänen kielensä on riemastuttavan nautinnollista vanhahtavine murresanoineen ja hänen ilmaisunsa aivan ihastuttavan niukkaa ja karun humoristista, mitään ei voi lisätä, ei mitään ottaa pois. Ankaran ja köyhän elämän ihmiset piirtyvät ilmeikkäästi ja uskottavasti. Niin realistista ja samalla herkkää, koomista ja riipaisevaa.

Kuvassa kaksi lempikirjaani, kolmatta en ole omaksi saanut sillä painos on loppu eikä antikvariaateistakaan ole löytynyt. Lintu kuuluu kuvaan, jos sovitaan että se on Helmikana.

Koulutus ja kurssitus

Taas uusi rimanalitus. Kaikille n. 200:lle osallistujalle jaettiin julmetun painava opus, jonka pitäisi ohjata alan toimintaa koko EU:ssa, ja siihen perehdyttiin siten, että Virkamies luki ääneen katkelmia, joita sitten pohdittiin vierustoverin kanssa. Pohdittiin mitä pohdittiin.
Jos kaikki se jatkokoulutus, johon olen osallistunut niin komennettuna kuin omasta halustani, olisi ollut sisällöltään täysipainoista ja esitetty ammattitaitoisesti, olisin varmasti virkeä ja innostunut työntekijä, mutta valitettavasti koulutuspäivät ovat useimmiten olleet paperinmakuista pakkopullaa, jonka nieleminen ja sulattaminen on ollut yhtä piinaa. Onneksi mukana on muistiinpanovälineet, joilla voi itseään viihdyttää. Minä piirtelen ja kirjoittelen pystyäkseni istumaan hiljaa paikallani nukahtamatta. Viimeksi puuhastellessani omien ajatusteni parissa keksin harrastuksen, jolla voin työllistää itseni seuraavilla kerroilla eikä ole ihan mahdoton sekään ajatus, että harrastus jatkuisi työelämän jälkeenkin ja saisin lisätuloja niukan eläkkeen oheen. Tässäkin talouslamassa ovat tulevaisuuden näkymät varsin synkät ja eläkeläisellä tulevat sissitaidot olemaan tarpeen ruumiin ja sielun säilyttämiseksi samassa paketissa kutakuinkin toimivina.
Minun oivallukseni on toiminimi Rivot Ristikot. Aion jo seuraavana koulutuspäivänä laatia sanalistoja, joista sitten poimin sanoja ristikoihin. Vihjeet voivat olla kuvallisia ja sanallisia. Aihepiiri rajoittunee alapäähän, siis seksuaalisuus kaikissa ilmenemismuodoissaan, ja tietysti pissa- ja kakkaosasto. Mikä muukaan voisi olla rivoa? Myyn ristikoitani kaikkiin niihin lehtiin, joiden kannessa vääntelehtii rihmoihinverhoutunut runsasmuotoinen öljytynkiiltävä ihmispolo suu raollaan ja silmät harittaen. Tai kaksi ihmispoloa, ehkä kimppapolo, pahimmillaan joku luontokappalekin. Toisaalta, mikä estäisi laaja-alaisuutta. Esimerkiksi uskonnolliset ristikot voisivat olla laatijalle hyvää mielenylennystä rivoudessa rypemisen vastapainoksi ja ratkojille erinomaisen yleissivistäviä. Mutta näitä tarjoan aivan toisenlaisiin lehtiin. Kaupallisesti rivot ovat tietysti paljon kannattavampia. Siispä listaan kaikki vaot, nännipihat ja esinahat kun olen seuraavan kerran ala-arvoisen koulutuksen kohteena.

Jammutorttu jauhonsäästäjille

Kauan, kauan sitten Jammu oli töissä nigerialaisen diplomaatin huushollissa ja tarjosi tätä torttua naiselle, joka ihastui siihen ja tarjosi sitä siskoilleen, joista yksi oli minun kollegani, joka tarjosi sitä minulle ja minäkin ihastuin. Sen pituinen se.

Torttuun tarvitaan:
6 keltuaista
250 g sokeria ja vatkataan vaahdoksi

200 g hasselpähkinöitä jauhetaan hienoksi ja lisätään näihin jauhoihin vielä
2 tl leivinjauhetta ja
2 tl vaniljasokeria

Keltuaisista jäi
6 valkuaista ja ne vatkataan kovaksi vaahdoksi

Molemmat vaahdot ja pähkinäjauhot yhdistetään varovasti ja ja kumotaan uunipellille leivinpaperin päälle ja paistetaan 200-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia, kumotaan sitten toiselle leivinpaperille, jolle on siroteltu 3tl vaniljasokeria + 3 tl kaakaota.
Torttupohjalle levitetään kevyesti makeutettua kermavaahtoa, jonka voi maustaa myös konjakilla, ja sitten kääritään rullalle.
Helppo ja nopea tehdä, jos koneet hoitavat vatkaukset.
Syntisen hyvää kaikkien niiden mielestä, joille olen jammua tarjoillut.

Baileys- vanukas

on idioottivarna, yksinkertainen, voi valmistaa kenttäolosuhteissa tai vaikka eksyneenä.
Valmistetaan suklaavanukas valmispakkauksesta pakkauksen ohjeella, mutta osa maidosta korvataan Baileys-kermaliköörillä. Mikä osa - makuasia, mutta lähtisin melko varovasti liikkeelle.
Neljän hengen annokseen käytetään yleensä puoli litraa maitoa, siitä voisi korvata puoli desilitraa liköörillä. Koristelu juhlistaa: kermavaahtoa, suklaalastuja tai kaakaotöpsäys. Suklaa ja vadelmat (tuoreet) on hyvä yhdistelmä. Silloin töpsäys voisi olla tomusokeria viime hetkellä.
- Äiti miksi?
- Siksi, että tomusokeri häviää jääkaapin kosteudessa. Kemiaa poikaseni. Luulisin.

Tämän vanukkaan avulla voi kerätä irtopisteitä valehtelemalla, että se on salainen perintöresepti, vaativa ja suuritöinen.
Valehtelijan uran voi aloittaa - ihan noin kokeilumielessä - väittämällä vammalalaisen Pyymäen leipomon Canelo-korppuja omatekoisiksi. Ne ovat ihania, suussasulavia herkkukorppuja, joita tehtäessä ei liene voita eikä sokeria säästelty.

Runebergin tortut

Runebergin päivä lähestyy enkä minä keksi sen viettämiseen muuta kuin nimikkotortut. Itse mies ei kiinnosta ja vielä vähemmän hänen tekstinsä. Koulun jälkeen en ole niihin vilkaissutkaan ja Johan Ludvigista on minulle syntynyt sellainen käsitys, että hän oli aika omahyväinen ja itsekeskeinen. Fredrikalla mahtoi olla lehmän hermot kun miestä sieti ja vielä passasi ja yritti sitten jossain välissä itsekin ehtiä jotain kirjoittaa. Ahkera nainen.Taidanpa poiketa seuraavalla Porvoon-reissulla uudestaan heidän museokotiinsa ja ostaa Fredrikan keittokirjan näköispainoksen ja torttumuotteja, sellaisia pohjattomia metallisylintereitä. Nyt olen käyttänyt isoja paperisia muffinsvuokia (muffins/i- muffin/i ???). Tämä ohje on vuosikymmenien kokeilujen jälkeen antanut tulokseksi maistuvimmat runebergit. Siinä on omaa tuotekehittelyä se, että laitan vadelmahilloa kahdesti: ennen paistamista teen sormella reiän ja laita siihen lusikallisen hilloa ja se imeytyy paistaessa tortun sisuksiin ja paistetun tortun päälle vielä lusikallinen heti uunistaottamisen jälkeen. Tomusokerikuorrutukseen lisään teelusikallisen voisulaa, jotta kuorrutus ei murene, ja toisen mantelilikööriä ihan vain maun vuoksi. Tuloksena on mehevä ja sopivan mantelinen torttu.

200 g voita ja
2 dl sokeria vaahdotetaan, lisätään
2 munaa ja vaahdotetaan vähän lisää. Ja sitten lisätään keskenään sekoitetut kuivat aineet:

2 dl vehnäjauhoja
2 dl korppujauhoja
1½ tl leivinjauhetta
1-1½ dl mantelirouhetta. Minä laitan fifty-fifty mantelirouhetta ja -jauhetta

Tästä annoksesta saa 10-12 torttua, joita paistetaan 200-asteisessa uunissan. 15-18 minuuttia.
Päälle tulevan vadelmahillosilmän ympärille tomusokerikuorrutuksesta (onkohan se se kakkublogien pikeeri?) runsas kaulus.

Yum-yum perunat eli miksi minulla ei ole vyötäröä

Ja tarvitsetko sinäkään sellaista? Tällä siitä pääsee eroon, jos tarpeeksi syö ja on sitä paitsi hyvää.

7 keskikokoista perunaa keitetään ja puserretaan kuumina.
Lisätään:
tölkillinen Campbellin sienikeittoa, laimentamatta
1 dl purjosilppua
4 dl juustoraastetta oman maun mukaan, osa voisi olla Auramurua
2 dl crème fraîchea, vyötäröönsä kiintyneet valinnevat kevytversion
1 tl suolaa
töpsäys valkopippuria.
Ainekset sekoitetaan hyvin ja pannaan voideltuun uunivuokaan. Pinnalle sekoitus, jossa on
2 dl corn flakes-murskaa (perunalastumurskakin käy) ja 4 rkl voisulaa
Gratinoidaan 200 sadassa asteessa noin 30-40 minuuttia.
Tämä sopii ateriaksi näinkin tai sitten lisäkkeeksi paistetulle kalalle/lihalle, raikasta salaattia tarjolle joka tapauksessa.

Välipalat

Kun minä olin pieni, kaikki lapset tiesivät mitä luonnosta voi syödä. Niin luonnonläheistä se elämä oli, ehkä myös nälkä oli koettu olotila. Suolaheinää oli virkistävää syödä, nimensä mukaan suolaisen kirpakkaa. Marjoja syötiin kourakaupalla, saatettiin myös punoa vasua tai pujotella heinänkorteen, mustikoita, mauttomia juolukoita,metsämansikoita, vattuja, variksenmarjoja, ruusunmarjoja aidoista, happamia pakkasennipistämiä pihlajanmarjoja. Kuorittu koivunvarpu työnnettiin muurahaiskekoon ja imeskeltiin mitä makeaa siihen sitten tuli, muurahaisen pissaa kaiketi. Kuusenkerkkiä pureskeltiin, samoin pihkaklönttejä. Puutarhoista pöllittiin herneitä ja porkkanoita, syksyn pimeinä iltoina näpisteltiin houkuttelevasti tuoksuvia omenoita.
Mitään varsinaista ostovälipalaa ei kodeissa ollut koska ei kaupoissakaan. Voileipää, useimmiten vailla päällisiä, ja maitoa. Minä sain melko pienestä laihaa maitokahvia, johon lisäsin pullanpaloja ja sokeria, tamppasin lusikalla tiukkaan ja sitten nautiskelin sen herkun. Meillä sen nimi oli moso. Pullaa leivottiin joka lauantai ja minä sain sen, mitä jäi jäljelle voitelumunasta. Sekoitin siihen sokeria ja vehnäjauhoja ja niin oli ikioma kakkutaikina valmis ja söin sen, raakana tietysti.Olen jo aivan pienestä mielistynyt taikinansyöntiin, leipä-, pulla-, kakku- tai piparitaikina, kaikki maistui. Lettutaikinaa minä join, söin toki valmiita lettujakin. Niitä tarjoiltiin useimmiten sokerin kanssa, joskus oli muikeaa kotitekoista raparperi- tai omenahilloa. Mansikoita ei riittänyt hilloksi asti. Ne syötiin mansikkamaalta sitä mukaa kun kypsyivät, usein salaa. Äidiltä opittu välipala oli raakojen perunaviipaleiden paistaminen suoraan hellan päällä, sellaisen puillalämmitettävän. Ripsaus suolaa ja hyvää oli. Oma keksintö oli voidella reikäleivästä leikattu pala runsaasti voilla ja sitten painaa se voi puoli hienoonsokeriin. Täyttävää ja maittavaa.