Lomaltapaluuvihannekset

Jääkaappi oli kutakuinkin tyhjä, mutta jostain syystä tuli lähes pakkomielle kehitellä vähällä vaivalla jotain sinne unohtuneesta, hyvää vauhtia pehmenevästä juurisellerin puolikkaasta. Käytettävissä oli myös pari nahistunutta porkkanaa, avaamaton pakkaus fetajuustoa, keltasipuli ja valkosipulinkynsiä. Tämä lähtötilanne ei vielä innostanut minkäänlaiseen toimintaan, mutta laahauduttuani kauppaan kahvimaitoa ostamaan, mietin edelleen sen sellerin hyödyntämistä ja päätin paahtaa vihanneksia uunissa. Kaksi palsternakkaa, iso paprika, pieni kesäkurpitsa, pari tomaattia ja paketti pekonia - tiedän, ei ole koskaan luokiteltu vihannekseksi - ja resepti alkoi hahmottua. Lohkoin ja suikaloin vihannekset uunipannulle, lorauttelin päälle oliiviöljyä , vielä sormisuolaa, mustapippuria, sitruunankuoriraastetta ja pöläys chilijauhetta , pyöräytin kaikki sekaisin ja työnsin 200-asteiseen uuniin. Esipaistoin pätkityt pekoniviipaleet, jotta sain kaadettua suurimman osan rasvasta pois. Pekonit, kuutioitu feta (125 g) ja kourallinen oliiveja ( mitään laadukasta kalamata-lajiketta ei kotoa löytynyt vaan vihreitä, paprikatäytteisiä) vielä vihannesten päälle paahtumaan puoleksi tunniksi, pakastimesta maalaisleipä sulamaan. Tämä oli jostain syystä hirveän hyvää. Onkohan se sitä muissakin olosuhteissa vai oliko onnistuneella lomalla osansa makuelämyksessä? Tiedä häntä, mutta hyvä ruoka antoi tarmoa pyykkivuoren ja postikasan selvittelyyn.

Matkamurhat ja -murhaajat

Minulla oli lomamatkalukemisena Margaret Yorken Pieces of Justice, jossa on 23 rikosnovellia. Olen lukenut kaikki hänen kirjoittamansa dekkarit. Niitä on päälle neljäkymmentä, ensimmäisen hän kirjoitti vuonna 1957 ja nyt hän on niin iäkäs ellei peräti kuollut, että uusia on turha odottaa. Minä "löysin" hänet 80-luvun alussa ja olen pitänyt kovasti hänen kirjoistaan. Hän on englantilainen ja kirjat voisi määritellä psykologisiksi trillereiksi. Ympäristö , jota hän kuvaa, on hyvin keskiluokkainen, peribrittiläinen, päällisin puolin normaali ja turvallinen. Pääosassa, uhrina, tekijänä, silminnäkijänä, on usein keski-ikäinen tai vanha nainen, jonka elämäntavat ja elinympäristö kuvataan yksityiskohtaisesti. Siinä arkisessa kuvauksessa on kirjojen viehätys, varsinkin jos tuntee brittiläistä elämää. Siinä tasaisessa, rutiineihin juuttuneessa elämässä on pinnan alla vahvoja tunteita, joita ei koskaan näytetä. Niitä haudotaan. Viha, kateus, mustasukkaisuus, katkeruus tai kostonhimo purkautuu henkirikoksena.

Matkakirjani novellit käsittelevät enimmäkseen vanhoja pariskuntia, joilla on turvattu toimeentulo ja pystyyn kuivunut avioliitto, ei mitään sanottavaa toisilleen, ei mitään yhteistä, omaisuutta ja mahdollisia aikuisia, vieraantuneita jälkeläisiä lukuun ottamatta. Mies, riippumatta siitä onko hän ollut johtavassa asemassa vai ei, haluaa nyt pomottaa vaimoaan pienimpiä asioita myöten, usein vain nöyryyttääkseen tai osoittaakseen paikan kuin koiralle ikään. Ja niin se nöyrimys, epäitsenäinen vaimo alkaa suunnitella miehen saamista hengiltä onnettomuudeksi tulkittavalla tavalla. Välimeren idyllisellä lomanviettopaikalla mies tönäistään kallionkielekkeeltä. Tai mitätöity mies hekumoi naisesta, jonka syli on hänelle aina tarjolla ja siksi hänen tunnekylmän, kaavoihinsa kangistuneen ja kehnon uimataidon omaavan vaimonsa kohtaloksi tulee veitsenviilto uimapatjaan kaukana rannasta ja sinne uppoaa patjan lastikin. Pahan palkka on kuitenkin useimmissa novelleissa lähes välitön, tappaja kuolee heti uhrinsa perään vaikkapa sydänkohtaukseen.

Sellaista se voi olla,harmaatukkaisten, kaljujen, tekohampaisten, ryppyisten, maksaläikkäisten ja muodottomien ihmisten vuosikymmeniä kestänyt rakkaudenkaipuu, varsinkin, kun sitä ei koskaan sanallakaan ilmaista, kestetään niin kauan kuin kestetään.

Pasha

Pasha painon alla jääkaapissa, mämmi kaverina

Minä olen vuodesta 1980 tehnyt pashaa pääsiäiseksi, koska löysin silloin perinteisiin resepteihin verrattuna helpon reseptin: ei tarvittu suolatonta voita (jota ei silloin kaupan valikoimissa ollut), ei puristettu rahkaa siivilän läpi, ei kuumennettu mitään samalla kun olisi pitänyt varoa juoksettumista, ei tarvittu 12 munaa ja litraa kermaa. Tällä reseptillä syntyy melko helposti kohtuullisen kokoinen pasha. Tosin nyt, kun meitä on pääsääntöisesti kaksi tässä kattilakunnassa, pashaa riittää niin jälkiruoaksi kuin kahvin kanssa nautittavaksi ja kuitenkin täytyy saada ruokalistalle mahtumaan mämmiäkin, kun se on niin hyvää. Tiedän, että tämä on junttimainen mielipide, jonka omaavalla oletetaan olevan harrastuksena ja intohimona mämmin lisäksi kansantanhut, himmelinteko ja karjankutsuhuutojen esittäminen. Minä en harrasta mitään niistä, mutta olen aina pitänyt mämmistä, jopa kerman ja sokerin kera, junttia tai ei.
Minulla ei pashaan liity mitään uskonnollista ja siksi en ole hankkinut oikeaa muottia. Tuntisin itseni "harhaoppiseksi" jos sellaista käyttäisin, ortodokseilla liittyy pääsiäisruokiin niin paljon perinteitä ja symboleja. Minä teen pashan lasitettuun kukkaruukkuun, ihan sitä varten ostettuun, siinä kun on reikä pohjassa. Pashan pitää tekeytyä painon alla ja liian kosteuden pitää voida valua muotista ulos. Laitan ruukun yöksi jääkaappiin syvälle lautaselle ja painon päälle, aamulla se on valmis kumottavaksi ja koristeltavaksi.

Aloitan valmistamisen silppuamalla puoli desiä kahta-kolmea lajia kandeerattua hedelmää, vaikkapa papayaa, kirsikoita, ananasta ja lisään vielä puoli desiä rusinoita ja annan niiden liota appelsiinimehussa ( voi terästää rommilla, cointreaulla yms.)

50 g voita ja
3/4 dl sokeria vaahdotetaan
lisätään hyvin sekoittaen
250 g rahkaa
2 tl vaniljasokeria tai -uutetta
1 muna

1 dl karkeaksi rouhittuja kuorittuja manteleita ja valutettu hedelmäsilppu kumotaan massaan ja sekoitetaan hyvin.
Kastellaan kylmällä vedellä pashan ja juuston tekoon jostain hankittu harsokangas ja vuorataan sillä pashamuotti, kumotaan sinne massa, taitellaan harsonreunat massan päälle, pannaan paino päälle ja sitten ollaankin jo siinä vaiheessa, joka on tuolla aikaisemmin selostettu.
Koristellaan kermavaahtopursotuksilla, suklaarouheella, pääsiäismakeisilla, tuoreilla hedelmillä, kukin makunsa ja taitojensa mukaan.

Kinkku,

ei pääsiäiskinkku, vaan täysin epäajankohtaisesti joulukinkku. Se liittyy välillisesti, mutta oleellisesti ja unohtumattomasti kokemaani painajaiseen. Siis tämä on opettavainen tarina, joka perustuu tositapahtumaan, joka käy mielessäni aina silloin tällöin miettiessäni ihmisen - tässä tapauksessa minun - täydellistä järjenpuutetta yllättävässä tilanteessa.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten pieni 3-henkinen perheeni asui kerrostalossa lähiössä. Elettiin joulunaluspäiviä ja isäni tuli käymään. Miehet kahvittelivat ja paransivat maailmaa olohuoneessa ja vauva kölli tyytyväisenä viltillään ja osallistui jokeltelullaan keskusteluun. Minä päätin pujahtaa alakerran kylmiöön hakemaan joulukinkun lämpenemään huoneenlämpöiseksi ennen yönkestävää paistorituaalia. Meillä oli 8 kg:n kinkku, meillä kahdella, kolmashan oli vielä imeväinen ja hampaaton. Avaimet naulasta, hissillä alas, kellarikäytävää kylmiön ovelle, ovi avaimella auki, sitten viileää käytävää meidän komerollemme. Komerot olivat lukollisia ja verkko-ovisia ja niissä näkyi mehupulloja ja hillopurkkeja, perunasäkkejä, porkkanapusseja ja lähestyvän joulun vuoksi niitä kinkkuja ja liinalla peitettyjä taikinakulhoja. Piparkakku- vai voitaikinaa? Asunnoissa jääkaapit alkoivat olla täynnä. Vielä verkko-ovi auki ja sain kylmän kinkun kainalooni.

Kun tulin kylmiön metalliselle ulko-ovelle, en saanutkaan ovea auki. Työnsin kaikin voimin ja samanaikaisesti pääni kelautui takaisin siihen hetkeen, kun olin astunut sisään kylmiöön ja ovi paukahtanut takanani äänekkäästi kiinni. Siis se oli lukossa, mutta sisäpuolella ei ollut avaimenreikää eikä mitään, millä lukkoa vääntää. Silloin paniikki huuhtoutui ylitseni ja ajantaju ja järki sen mukana katosivat. Laskin kinkun lattialle, aloin takoa ovea, tömistelin paikallani, juoksin päin ovea,turhaan, nyyhkin ja uikutin, aivot työskentelivät ihan omia aikojaan ja aivan epäloogisesti.

En ollut sanonut lähteväni kinkkua hakemaan, siis he eivät ymmärtäisi mihin olin haihtunut. Paleltuisinko kuoliaaksi, tulisiko kukaan muu kylmiöön lähiaikoina, pitäisikö minun syödä raakaa kinkkua selviytyäkseni hengissä?Muistin uutisen siivoojasta, joka oli jäänyt päiväkausiksi epäkunnossa olevaan hissiin, jota kukaan ei ilmoittanut vialliseksi, koska lähellä oli toimiva hissi. Nainen oli juonut omaa virtsaansa. Minulle tuli välittömästi hirveä hätä. Pitäisikö pissata kylmiön nurkkaan? Kauhea haju kun löytäisivät minut. Häpeä, häpeä. Vielä kammottavampi häpeä, jos tulee isompikin tarve."Kadonnut nainen kylmiössä, uloste saastuttanut asukkaiden elintarvikkeet". Sitten pamahti päähäni lukemani novelli. Mies eksyi johonkin luolastoon ja koki kaikki helvetin kauhut päässään etsiessään ulospääsyä. Kun hän lopulta horjui ulos ihmisten ilmoille, osoittautui, että hän oli ollut eksyksissä vain vähän aikaa, mutta kauhuelämysten takia hänen tukkansa oli tullut vitivalkoiseksi. Apua, onko minunkin tukkani väri haihtumassa ja olen ikivanha ihmisraunio, jos minut joskus löydetään! Minä tein mielessäni kaikenlaisia parannuslupauksia ja katumusharjoituksia ja samalla pöykköilin ovea vasten ja väänsin itkua. Siinä sekoillessani tulin myös vetäneeksi kahvasta ja ovihan aukesi sisäänpäin, siis ei kylmiöön voi jäädä vangiksi. Saman tien tajusin oman täydellisen hölmöyteni ja järjettömän käytöksen.

Kun avasin kotioven, vastaan tulvahti kahvin tuoksu ja olohuoneesta kantautuvasta rupattelusta huomasin, että aihe oli sama kuin lähtiessäni. En sanonut mitään tapahtuneesta, en tietenkään, kyllähän minunkin järkeni jossain oloissa toimii. Vilkaisin kelloon, olin ollut asialla suunnilleen vartin. Vilkaisin peiliin. Ihan samanvärinen tukka kuin ennenkin.

Mikä sitten on edellä kerrotun opetus? Se, että osa meistä oppii hitaasti jos ollenkaan. Minulta puuttuu edelleen kyky toimia järkevästi äkillisen, odottamattoman paineen alla. Paniikki iskee, mielikuvitus laukkaa holtittomasti, toimintakyky lamaantuu ja tunteet ottavat ylivallan. Minusta ei olisi työskentelemään teho-osastolla, poliisi- tai pelastuslaitoksella, mutta sen minä olen niin omaksi kuin kanssaihmisten onneksi tiennyt aina.

Se kinkku oli muuten paras mitä meillä on koskaan ollut.

Kevyt kanakeitto

Tämä on kreikkalaista alkuperää oleva keitto, jonka reseptin olen joskus kauan sitten ottanut talteen jostakin ja jonka nimeä en ole tallettanut. Siinä taustatiedot. Tämä voi olla alkukeitto, mutta riittää pääruoaksikin, jos sitä on tarpeeksi ja tarjoaa sen kanssa hyvää hiivaleipää ja voimakkaan makuista juustoa. Juuston rasvaprosentit voi itselleen suoda ja antaa anteeksi sellainenkin, joka ei ole rasvan suhteen yhtä paatunut kuin minä, sillä keitto on lähes rasvaton. Keitto on itse asiassa vähän pääsiäishenkinen tai ainakin keväinen. Minulle tämä resepti ainakin palautuu mieleen kun talven selkä on taittunut ja päivä pidentynyt niin, että ollaan kuulaiden kevätiltojen kynnyksellä.

1 l kanalientä (vettä + pari kanaliemikuutiota tai riittävä loraus fondia)
laakerinlehti tai pari, pari valkosipulinkynttä vaikka kuorineen, kokonaisia pippureita kymmenkunta, väri maun mukaan - joko oman tai pippureiden.

Kun liemi kiehuu, sinne lisätään
2 broilerinfilettä, keitetään kypsiksi ja nostetaan odottamaan keiton valmistumista.

Liemi siivilöidään ja kaadetaan takaisin kattilaan ja siinä keitetään
1 dl pitkäjyväistä riisiä (minä en kelpuuta täysjyväriisiä, se ei ime makua itseensä ja syödessä tuntuu kuin olisi hiekkaa suussa)
Kun riisi on kypsää, lisätään suurus, johon on sekoitettu
2 keltuaista ja
½ sitruunan mehu
ja lisätään vielä desin verran kuumaa keittolientä ja lirutetaan sitten keiton sekaan. Nyt ei saa enää kiehua!
Vielä lisätään suupaloiksi leikatut rintafileet ja runsaasti persiljasilppua antamaan väriä ja makua.

Rasvakannanotto

Seurailen erinäisiä ruokablogeja säännöllisen epäsäännöllisesti. Nyt löysin nuoren naisihmisen Voisilmäpeliä-blogista rasvoja ja kevyttuotteita käsittelevän, tervettä järkeä uhkuvan napakan kirjoituksen, joka on saanut paljon palautetta ja nimenomaan myönteistä sellaista. Minä jaan ilman muuta hänen ajatuksensa. En ole mielipiteitäni missään koskaan esittänyt, itsekseni vain jupissut. Olen myös tuntenut syyllisyyttä niin omista läskeistäni kuin rasvapolitiikastani. Minussa istuu lujassa se kieltojen ja rajoitusten viitoittama tie, jota kunnon suomalaiset kulkevat ja kukapa ei haluaisi olla kunnon ihminen. Rasva-asiassa olen kuitenkin pitänyt oman pääni ja jo yli kolmekymmentä vuotta käyttänyt leipomisessa voita (ruokaleivissä öljyä). En osta kevyttuotteita ollenkaan, pyrin valmistamaan ruoan alusta asti itse ja näillä periaatteilla tiedän kuuluvani ryhmään "vanha ja valistumaton". Lisä- ja väriaineluetteloiden kasvaessa olen tullut tarkaksi siitä, etten sellaisia tuotteita halua. Sipsikohtaukselle annan periksi ehkä kerran vuodessa. Limua meillä ei ole koskaan hyväksytty, lapset totutettiin kotona keitettyihin marjamehuihin, karkkeja ostettiin harvoin. Leivän päälle meillä vedetään omatekoista kevytvoita : 1/3 voita + 1/3 rypsiöljyä + 1/3 vettä hurautetaan monitoimikoneella niin pitkään, että kaikki ainekset sekoittuvat täydellisesti. Käsipelillä tämä olisi liian työläs projekti, vesi ja rasva torjuvat toisiaan. Jääkaapissa tämä oma voi kiinteytyy, mutta ei tule koskaan kovaksi. Annos tehdään parin viikon tarpeisiin, mutta säilyisi se varmaan pidempäänkin. Ja tämä on siis vain leivän päälle, paistamiseen, leipomiseen ja ruoanlaittoon se ei käy.
Minä olen varmasti kaikilla mittareilla pulska, mutta se ei johdu käyttämistäni rasvoista eikä edes ylensyömisestä, vaan siitä etten ole hiukkaakaan kiinnostunut liikunnasta. Minä aloin kostaa epäoikeudenmukaiselle pahansuovalle kouluaikaiselle liikunnanopettajalle heti kun vapauduin hänen otteestaan. Kaamea kosto sille hirviölle!Ei mitään liikuntaa ja se linja on paitsi pitänyt, myös sopinut minulle. Minä en koskaan kaipaa edes raitista ilmaa, viihdyn tunkkaisessa, ajatuksetkin kulkevat sutjakammin. Jos minulla olisi liikunta osana elämäntapaani, voisin tietysti syödä enemmän kaikenlaista hyvää, juustoja, kastikkeita, leipää, kastaa lohkoperunoita aioliin ja lapioida suuhuni turkkilaista jogurttia juoksevan hunajan ja rouhittujen saksanpähkinöiden ryydittämänä vaikka joka päivä. Ei se tällä liikkumattomalla elämäntavalla ole mahdollista, mutta silloin kun syön on sen oltava hyvää, väliajat voi sinnitellä vähemmällä. Kevytjuusto on mauton kuminen iljetys, vähärasvaiset jogurtit ovat vetisiä ja metallinmakuisia. Minä olen makusyistä vienyt asiat vielä pitemmälle ja voin sen tässä tunnustaa, eikä edes hävetä. Olen tehnyt sen epäterveellisen ja valistumattoman valinnan etten käytä täysjyväpastaa enkä-riisiä.
Niihin ei imeydy maku kastikkeesta, edellinen on kuin pahvia järsisi ja jälkimmäisestä tulee mieleen soran syöminen. Riisin asemesta käytän useimmiten ohraa, jossa on ruokaisa maku.Toki risotto pitää tehdä ihan aidosta risottoriisistä ja siihen risottoon pitää lisätä runsaasti ...VOITA!

Ohralaatikko

Tämä on kaalilaatikon lähisukulainen. Suvun tuntomerkkejä ovat hienoksi suikaloitu valkokaali, hienonnettu sipuli, ruskistettu jauheliha ja ohraryynit (en käytä riisejä kaalilaatikkoon). Lisäksi tähän laatikkoon raastetaan krouvisti porkkanaa, selleriä, mikä ettei palsternakkaakin, silputaan paprikaa, kesäkurpitsaa ja parsakaalia. Siis kasviksia maun mukaan. N. 300 g jauhelihaa ruskistetaan ja maustetaan hyvin (valkopippuria, soijaa, dijonsinappia, valkosipulia). N. 1½-2 dl rikottuja ohraryynejä isoon kulhoon ja päälle kaadetaan kiehuvaa lihalientä (n. 6-7 dl vettä + lihaliemijauhetta), siinä ryynit pehmenevät ja mukaan sekoitetaan raastetut ja silputut vihannekset ja ruskistettu jauheliha. Jos nestettä tarvitaan lisää, voi lurauttaa sekaan soijaa ja ruokakermaa. Sekoitetaan ainekset hyvin ja kaadetaan voideltuihin uunivuokiin. Minun vuokaosastoltani tämä satsi vaatii 2 vuokaa. Noin tunniksi 200-asteiseen uuniin, paistumisen loppupuolella kannattaa lisätä pinnalle voinokareita, ihan vain maun vuoksi.
Maustekurkku ja puolukkasurvos kuuluvat asiaan, kun ruoka on tarjolla.
Kasvisruokaa haluava jättää tietysti jauhelihan pois ja vaihtaa lihaliemen tilalle kasvisliemen.