Uusi harrastus

Olen pitkään seurannut kaikenlaisia ruokablogeja ja ollut piinallisen tietoinen siitä, että minun blogini on ainutlaatuinen - ei yhtään kuvaa, pelkkää tekstiä vain. Ja tunnetusti kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Pari päivää sitten hankin asiantuntijan avustuksella digitaalikameran, minä, joka en ole koskaan ollut kiinnostunut kuvaamisesta, vielä vähemmän kuvattavana olemisesta. Edes vihkikuvaa ei ole. Lapsia on kuvattu, pitäisivät varmaan rikoksena ellei heidän lapsuuttaan olisi mitenkään dokumentoitu, mutta sekin kuvaaminen lopahti kun he lakkasivat kasvamasta. MUTTA tämä uusi kamera on sievä, pieni idioottimaisen yksinkertainen käyttää mitä kuvaamiseen tulee (kuvien laatu on sitten eri juttu), kuvia voi räpsiä ilman mitään säätöjä ja tuloksen näkee heti ja mikä tärkeintä, epäonnistuneet voi poistaa vaivatta. Se, mikä minulle on pitkä ja kivinen tie, on kuvien siirtäminen tietokoneelle ja niiden muokkaaminen käyttökuntoon. Nyt olen ylpeä ja iloinen, sillä onnistuin ihan itse pitkällisen äherryksen jälkeen saamaan blogiin yhden valokuvan, vieläpä sille paikalle minne sen halusin. Kuvassa on isän minulle tekemä leivinlauta, joka on yli kolmen vuosikymmenen ahkerassa käytössä hioutunut silkinsileäksi. Leivinliinaan on kirjottu kuopuksen toivomuksesta Leipomuksia. Tekstiä en saanut kuvaan näkyviin, mutta vielä minä opin kuvaamaan kunnolla.Nyt pitää tietysti valmistaa kaikki reseptit ja kuvata tulokset, hankkia kauniita astioita ja muuta rekvisiittaa kuvia varten. Loma on jo loppumassa, mutta miten tästä töihin ehtii? Ja tähänkin tarvitaan kuva:

Siinä muutama keittokirja! Kuvaaminen on melkein yhtä hauskaa kuin ruoanlaitto ja leipominen eikä se lihota kun tuloksia ei voi syödä.