Lyyti

Kirjoittamiseen on tullut taukoa työ- ja muiden kiireiden takia ja sitten kun olisi jo ehtinyt, oli jo vaikuttamassa jonkinlainen irtaantuminen koko hommasta. Samoissa kiireissä jätin blogien lukemisen ja tuli ristiriitainen tunne, että olin lomalla, työn orja vapaa kuin taivaan lintu. Vielä kun olisi voinut lopettaa syömisen, tätä vapaudentilaa olisi kannattanut jatkaa. Mutta jo rupesi Lyyti kirjoittamaan.
Sain päähäni ruveta tutkimaan tätä sanontaa Lyytistä, kun se tuttuna tuli ihan itsestään tähän tilanteeseen. Googlaamalla selvisi, että se on syntynyt Amerikan siirtolaisuuden suuressa aallossa. Postia kotimaasta odotettiin innokkaasti. Se kesti silloin joskus yli sata vuotta sitten kauan, koska kotona tarvittiin ensin se maasta muuttaneen tarkka osoite, mutta sitten, avot, alkoi Lyyti kirjoittaa. Minulla tämä sanonta sotkeutui lapsena oman perheen elämään. Minulla oli täti Lyydi Ilona, syntynyt 1903, enkä usko hänen koskaan kirjoittaneen yhtään kirjettä veljelleen. Harras joulukortti kyllä tuli joka joulu. Täti eli suurimman osan elämästään syntysijoillaan ja siellä kuolikin. Hän oli ujo vanhapiika, helluntaiseurakunnan jäsen, joka vanhemmalla iällä löysi puolisokseen vankilassa uskoon tulleen miehen, jota minä pelkäsin suunnattomasti silloin harvoin, kun kävimme heidän luonaan. He eivät käyneet pitäjänsä rajojen ulkopuolella, eikä heillä vierailtu paria tuntia pitempään. Mustanpuhuva Eino messusi sieluntilasta ja kadotuksesta, ja hiljainen Lyyti myötäili ynähdyksillään touhutessaan kahvitarjoilua. En tiedä Einosta sen enempää, mutta lapsen mielikuvituksessa hän oli jonkinlainen Rosvo-Roopen ja Kyllikki Saaren murhaajan sekoitus . Tuntui, että täti oli hänen vankinaan siinä syrjäisessä mökissä, ja siksi kirjoitteli kirjeitään niin, että se kirjoittelu muuttui yleiseksi sanonnaksi.
Täti kuoli syöpään vuonna 1976. Mutta minä muistan hänet aina, sillä minulla on klooni (koskee vain ulkonäköä) vanhimmassa sisaressani ja häneltä olen usein saanut postia. Nykyisin tosin skypetämme ja se on vielä hauskempaa.