Mummokuume ja -kaipuu minulla on ollut pienestä pitäen, mutta kyllä se jo hellittää kun on oma mummous hoidettavana. Ikäihmisenä olen alkanut kiinnostua isoisästä, koska hän oli "mies vailla menneisyyttä", syntynyt 1864 pitäjässä, joka ei mitenkään muuten liittynyt hänen elämäänsä, ei muita sukulaisia Amerikkaan haihtuneen veljen lisäksi. Enää ei ole elossa ketään, joka tietäisi hänestä jotakin.
Oma isänikin tiesi hänestä hyvin vähän ja isoisäni kuoli kun isäni oli 12-vuotias. Lapsen silmin ja lapsen ymmärryksellä hän oli isä, joka oli pitkiä aikoja pois kotoa ja kotona usein levoton, kaipasi jonnekin, jota ei hänen elämäänsä tullut koskaan vaellusvuosista huolimatta. Hän oli taitava puuseppä. Isä muisti piirongin, jonka oviin oli taidokkaasti veistetty lintu- ja hedelmäreliefejä. Saattoi olla tilaustyö, häipyi kuitenkin heti valmistuttuaan. Hän rakensi pääasiassa viuluja ja kierteli sitten niitä myymässä ja sai niistä myös palkintoja. Hän oli musikaalinen ja soitti itsekin. Voisin kuvitella, että hän silloin ilmaisi jotain sellaista, mitä ei puhumalla pystynyt ilmaisemaan.
Hän sairasti astmaa ja hänellä oli usein hengenahdistusta ja sellaiseen kohtaukseen hän kuolikin. Se jätti hänen kuopukseensa ikuisen syyllisyyden, jonka järkisyillä ymmärsi täysin aiheettomaksi, mutta tunnesyistä syyllisyys seurasi isääni läpi koko pitkän yli 90-vuotisen elämän.
Elettiin maaliskuun alkua 1927, talvi oli edelleen kylmä ja runsasluminen. Isä kipuili sängyssä astmansa kanssa. Pienessä yhden huoneen mökissä ei kukaan päässyt kuulemasta hengityksen tuskallista vinkunaa. Hän pyysi poikaansa hakemaan metsästä suopursuja, joista saisi keittämällä höyryä helpottamaan hengitystä. Sitä keinoa oli ennenkin käytetty. Poika tiesi mistä suopursunvarsia löytyisi, mutta ne olivat metrisen hangen alla ja umpihankea olisi sinne kahlattava. Ei ollut suksia siinä mökissä eikä ollut yhtä saapaspariakaan, joten äiti ja tuvassa olevat tyttölapset kieltelivät poikaa lähtemästä, ei olisi järkevää. Hengitys vinkui vinkumistaan ja sitten se loppui, kokonaan.
Isoisästä on pari valokuvaa. Toinen on suttuinen amatöörikuva lyhyestä, harmaatukkaisesta, vanhannäköisestä miehestä soittamassa viulua töllinsä pihalla. Toinen kuva on - ihme ja kumma - valokuvaamossa otettu. Vanhemmanpuoleiselta hän siinäkin näyttää. Se kuva voisi esittää isääni, yhdennäköisyys on hämmentävä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Yhdennäköisyys minun Eero-enooni on myös hämmentävä. Kyllä 'Roosilaisen' tunnistaa. Mielenkiintoinen tarina, kiitos siitä! Marja-Leena
VastaaPoista