Isoisää etsimässä

Minua on aivan hirveästi harmittanut ja kaduttanut, etten ole ollut suvustani ja juuristani kiinnostunut silloin, kun tietoa vielä oli saatavissa. Päinvastoin, suljin korvani, kun tädit/ sedät/ kylänmiehet niitä mielestäni tylsiä ja köyhyydessään hävettäviä ihmiskohtaloita vatvoivat. Minä uskoin uuteen uljaaseen maailmaan, jossa minä kaiketi olisin jonkinlainen päähenkilö. En minä enää ole vuosikymmeniin elänyt omassa navassani ja ymmärrän olevani mitätön lenkki pitkässä ketjussa. Mutta kun ihmiselle ei riitä tieto siitä, että sellainen ketju on jokaisella takanaan, vaan tulee aika, jolloin haluaa tietää ketjun lenkeistä, nimiä, vuosilukuja, paikkoja.
Siis sukututkimus, sieltä ne lenkit saavat sisältöä. Siinä taas on internet oiva apuväline. Ei tarvitse fyysisesti käydä kaikissa pitäjissä kirkonkirjoja selaamassa, mutta toisaalta täytyisi olla jonkinlaista jäsentynyttä tietoa, miten tehtävässä edetään. Puuhun - sukupuuhunkin - pääsee helpommallakin tavalla kuin perä edellä. Sukututkimuskurssi olisi järkevin tapa lähteä liikkeelle ja aionkin olla järkevä (monessa muussakin asiassa) kunhan pääsen eroon työelämän orjuudesta.
Nettiä selaamalla pääsin kuitenkin sen verran alkuun, että koin yhden elämän tähtihetkistä. Se oli ulkoisesti pieni juttu, mutta minun päässäni vavahduttava(Nyt tuli väistämättä mieleen Neil Armstrongin historiallinen lausahdus kuussa "one small step for man, one giant leap for mankind". En toki tarkoita, että minun mikromaailmallani olisi mitään merkitystä muille kuin itselleni, mutta en osaa sitä tunnetta muullakaan tavalla selittää).
Muutama vuosi sitten sukuhaahuiluni toivat netistä esiin Hiski-sivustot, jotka minun hauillani tuottivat pelkkää eioota. Hakemiani vuosia tarvittavissa pitäjissä ei ollut vielä kirjattu nettiin, mutta löytyi kuitenkin tieto Kansallisarkistosta Helsingissä. Siellä on ihan kaikki Suomessa kirjattu henkilötieto. Minulla ei ollut mahdollisuutta varata aikaa etukäteen, mutta pääsee sinne satunnainen vierailijakin. Ystävällinen opastus, kun kerroin mitä etsin ja niin minä sitten istuin mikrofilmilaitteen ääressä ja hain kyseisen pitäjän arkistokansioista sitä, jossa olivat vuonna 1864 syntyneet ja kastetut.
Aluksi ei löytynyt juuri mitään tolkkua systeemistä. Vanhat kirkonkirjat ovat tietysti käsin vanhanaikaisella, koukeroisella käsialalla ruotsiksi kirjoitettuja nimet mukaan lukien, tietysti myös vanhentuneella oikeinkirjoituksella. Ajattelin jo siirtää etsinnän tulevaisuuteen, jolloin olisi ainakin aikaa. Ja siinä se oli, siinä HÄN oli, syntynyt 30/4 ja kastettu, suutarin poika, tavoitinpas sinut, tässä me tapaamme vihdoinkin. Kurkkua kuristi ja silmät sumenivat, maailma pysähtyi ympärillä. Istuin ja tuijotin tekstiä, vaikea lähteä, voi kun isä eläisi, hänkin saisi tietää suutarista, isoisästään, jota ei koskaan tavannut, ei tiennyt edes miksi hän oli elänyt siinä pitäjässä, mistä sinne tullut, mistä vaimon, Serafia nimeltään, löytänyt.
Kun suurimmat tunteet laantuivat, kirjoitin tiedot muistiin. Päätin selvittää seuraavankin lenkin, missä, milloin ja keille oli syntynyt poikalapsi, josta tuli suutari ja jonka lapsenlapsenlapsi minä olen, ja poistuin arkiston hiljaisuudesta Helsingin hulinaan ajatukset vielä 1800-luvulla.