Matka menneisyyteen

Tätä postausta ei kasvissyöjien eikä terveysintoilijoiden kannata lukea. Kuvassa on meidän kyökin pöytä syksyisenä lauantaina. Tarjolla on kuorineen keitettyjä perunoita, haudutettuja lanttukuutioita ja läskisoosia. Höysteiksi löytyy maustekurkkua, puolukkasurvosta ja etikkapunajuuria. Siinä on 50-lukuiset lautaset kahdelle harmajapäälle, jotka ovat mm. tällaisella ruoalla kasvaneet aikuisiksi. Joskus oli parempaa, usein heikompaa, mutta hyvin maistui. Lasiset mäkkärimukit ovat lastemme lapsuusmuistoja. Hampurilaisketju jakoi niitä Batman-elokuvan inspiroimana tässä hiljattain 80-luvulla.
Tämä ateria osallistuu olemassaolollaan jatkuvasti käytävään rasvakeskusteluun. Mielestäni läskiä voi syödä joskus. Veistelin toki siansivuviipaleista paksuimmat läskit pois, mutta rasvattomalla lihalla ei samaa makuelämystä saa ja se elämys on tämän jutun ja soosin ydin.
Tämä on minulle nykyajan termillä lohturuokaa. Minulla oli onnellinen ja turvallinen lapsuus ja kotiruoat vuosikymmenien takaa palauttavat hyvää oloa ja mukavia muistoja. Vanhempia ei enää ole eikä lapsuudenkotiakaan, mutta äidin reseptit ovat käytössä.
Lohturuoka on käsite, joka löytyy monista keittokirjoista ja ruokaohjelmista, tosin silloin on aina ja yksinomaan kysymys naisista ruoanlaittajina. Mieskokit herkuttelevat mitä lystäävät eivätkä kaipaa lohtua, ainakaan sitä ei haeta syömällä.
Britti Nigella Lawson on varmasti kaikkien lohturuokaa markkinoivien Äiti. Nigella, kaunis rehevä nainen, joka kuvailee ruokaa aina aistillisilla ylisanoilla ja nuoleskelee sormiaan, hiipii aina ohjelman lopussa iltayöstä jääkaapilleen ja jääkaapin valossa mättää itselleen ison annoksen jotain syntisen kaloripitoista herkkua salaa muulta perheeltä, mutta ikään kuin antaen samalla katsojalle luvan herkutteluun.
PS. Me kävimme läskisoosiaterian jälkeen lenkillä. Ei täällä ihan holtittomia olla.