Työelämä häiritsee edelleen harrastuksiani niin, että lukuelämykset ovat olleet pitkään ahdingossa. Tähän tilanteeseen oli oikein sopiva niin koostumukseltaan kuin sisällöltään Hannu Väisäsen Apupata (Otava 2011). Hänen elämäkerrallinen trilogiansa oli nautittavaa luettavaa - erityisesti ensimmäinen lapsuutta käsittelevä osa - joten kielenkäyttö ja siihen perustuva huumori oli tuttua ja ennakko-odotukset palkittiin. Apupadan teki minulle nyt erityisen sopivaksi se, että se koostuu korkeintaan 2-3 sivun irrallisista teksteistä, joiden teemana on hänen elämänsä entisessä ja entisöidyssä pappilassa pienessä ranskalaisessa kylässä. Tekstit ovat aiemmin ilmestyneet kolumneina - siitä mitta - joita minun ei ole ollut mahdollista lukea. Jokainen teksti sisältää arkista elämää tavallisten, mutta omaperäisten ihmisten keskellä ja niihin liittyy havaintoja, kielikuvia ja ilmaisuja, jotka antavat ajattelemisen aihetta. Väisäsen huumori on osuvien sanojen valinnassa ja siinä, miten hän on se muualta tullut, jonka elämää seurataan uteliaasti, mutta joka kuitenkin hyväksytään täysin kyläläiseksi siinä missä muutkin. Ja miksi ei hyväksyttäisi, kansainvälistä kuuluisuutta saavuttanut menestyvä taiteilija ja kulttuuripersoona. Mutta tarinoiden viehätys onkin siinä, ettei Väisänen milloinkaan korosta näitä piirteitään, vaan on vankasti kiinni pienimuotoisessa arjessa ja havainnoi lempeän huvittuneesti ranskalaista elämänmenoa omaperäisten kyläläisten kautta.Kirjaa voi illalla väsyneenä lukea pari lukua, sitten pientä pohdiskelua eikä unta tarvitse odotella. Juonellista kirjaa en voisi lukea tällä vauhdilla, huonon jättäisin kesken ja hyvän haluaisin lukea isompina annoksina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti