Ikimuistettavat martinilasit

Minulla venähti tässä taannoin postausten väli puolen vuoden mittaiseksi, joten kirjoitushalujen herättyä jouduin selailemaan vanhoja tekstejäni palauttaakseni mieleeni mitä siellä on. Minulla ei tietenkään ole minkäänlaista reseptihakemistoa blogissa päästäni puhumattakaan.  Siinä lukiessani sain monesti ällistyä olenko mennyt tuommoistakin kirjoittamaan ja miksi. Lemon curd kermahössön yhteydessä haikailin kauniin esillepanon merkeissä martinilasien puuttumista taloudesta. Nyt pitää päivittää tilanne:astiakaapissa on kuin onkin martinilasit tätä nykyä! Ei niistä martineja ole juotu ja tuskin koskaan juodaankaan. Jätän sen tason hienostelun James Bondille, shaken tai stirred. Minä käytän laseja jälkiruoka-astioina.

Minä en ole hiukkaakaan kiinnostunut vaatemuodista, mutta olen hiukan, ihan hiukan, astiafriikki.

Pyrin käymään kaiken maailman taloustavara- ja astia-outleteissä ja tehtaanmyymälöissä aina kun se sopii. Aina ei sovi. Täytyy olla diplomaattinen. Toinen osapuolikin on välillä diplomaattinen ja lähtee ukisematta kuskiksi, kantajaksi ja seuraksi. Reissuun voi yhdistää jonkun turistikohteen, museon tai näyttelyn, mutta käydään ainakin kahvilla tai syömässä ja vietetään mukava päivä. Mutta hyvin usein hän inisee, ettei halua, meillähän on jo molemmilla kuppi ja lautanen.

Lokakuussa Villeroy& Boch informoi  sähköpostitse kanta-asiakkaita mahtavasta tilaisuudesta hankkia super-edullisesti  heidän tuotteitaan. Paikka olisi lähes jalkapallokentän kokoinen entinen tehdashalli viitisenkymmentä kilometriä meiltä . Sinne! Minä hekumoin selaten heidän nettisivujaan ja odotin tapahtumaa malttamattomana kuin lintu päivää. Aioimme olla hyvissä ajoin paikalla eli varttia ennen kuin ovet avattaisiin. Paikalla oli väkeä kuin merenmutaa, jono kiemurteli silmänkantamattomiin. Olivat kai tulleet ennen ns. sianpieremää .Ovimikot päästivät aluksi sisään turvallisuussyistä sopivan määrän, valtaosa odotti sateessa vuoroaan päästä ostoksille, lisää pääsi sitä mukaa kuin toisesta ovesta tuli ulos. Sain käyttää kaikki suostuttelukeinoni , ettei lähdetty pois niiltä jalansijoilta. Miehillä tuntuu aika yleisesti olevan sellainen geneettinen ominaisuus, että jonottaminen herättää aggressiot ja aiheuttaa  pakokauhua. Onnittelen itseäni siitä, että osasin hoitaa tilanteen niin, että pääsimme sentään sisälle asti.

Tavarat olivat isoissa avatuissa kuljetuslaatikoissa ja laatikoiden välit olivat käytäviä  ristiin rastiin, mutta väkeä oli niin paljon, ettei ollut mitään mahdollisuutta valita mihin päin halusi suunnistaa. Oli mentävä mihin virta vei. Ostoskärryt olivat loppuneet ensimmäisten  parinkymmenen jälkeen ja kaukaa viisaat olivat varustautuneet Ikea-kasseilla. Minulla pelkät kädet ja mies, joka alkoi heti vaatimaan ulospääsyä, happi loppuu, halli sortuu, ihmiset tuuppivat ja tallaavat toisia hamstratessaan hullunkiilto silmissään. Mies tajusi myös välittömästi, että kassajonot tulevat olemaan mielettömät, sinne pitää yrittää suunnata heti eikä alkaa hyperventiloida. Minun pakokauhuni kasvoi koko ajan, en löydä mitään, kaikki viedään nenän edestä, en pääse poikkeamaan sinne missä astia-ihanuudet siintävät. JA SITTEN näin, että seuraavan kuutionkokoisen laatikon pohjalla oli kuin olikin vielä jäljellä yksi pakkaus. Sukellus sinne ja sain näppeihini pakkauksen ja siinä oli 8 martinilasia!!! Minun, ehdottomasti minun, minä tarvitsen, en voi elää ilman niitä, niitä ei minulta oteta, tapan tarvittaessa, jonotan kassoille vaikka ikuisuuden (2 tuntia siinä meni), mies pysyy mukana siitä yksinkertaisesta, syystä ettei pääse liikkumaan mihinkään suuntaan, eikä hän halua ottaa sitä riskiä, että minä säntään taistelemaan jostain kiposta ja ajaudun taas kauemmas kassoista.

Martinilasit ovat kalliisti lunastettu aarteeni enkä ole sen jälkeen vihjaillut sanallakaan outleteistä, enhän minä ihan järjetön ole. Mutta pikapuoliin lähdetään visiitille Suomeen ja matkan varrella on ABC, jonka yhteydessä Arabia-Iittalan tehtaanmyymälä... Minusta tuntuu, että me saatamme pysähtyä siellä kahvitauolle...Myymälässä voi olla jotain sellaista, joka vain odottaa noutajaansa, että pääsisi kotiin... Minun kotiini...