Sodan arvet

Irja Wendischin Pitkä taistelu - sotilaiden lasten selviytymistarinoita (Gummerus 2012) tuli käsiini aivan sattumalta. Hänellä on tästä aiheesta omakohtaista kokemusta ja hän on jo aikaisemmin kirjoittanut siitä pari muuta kirjaa, mutta ne eivät ole tulleet tietooni. En osaa sen kummemmin arvioida tätä kirjaa, mutta sen lukemisesta oli ainakin se seuraus, että se antoi paljon ajateltavaa ja loksautti kohdalleen asioita, jotka olen tiennyt vaan en ajatellut loppuun asti.

40-luvun suuret ikäluokat, joihin minäkin kuulun, ovat valtaosaltaan sotilaiden lapsia ja heidän äitinsä sotilaiden vaimoja, ja tämä lähtökohta on vaikuttanut näihin ikäluokkiin rajusti.Rajuinta oli varmasti se miten sota vaikutti sotilaiden ja heidän perheittensä elämään, mutta kun sodan kauheudet olivat ohi, ei niiden jälkihoitoon ollut minkäänlaista järjestelmää. Jokainen hoiti omat ongelmansa niin kuin hoiti, useimmat vaikenemalla, ja se vei kaikki voimat.

Elämä rintamamiestalojen seinien sisällä ei ollut aina suuntautunut kohti uutta parempaa tulevaisuutta. Lapsia syntyi paljon, mutta suuri osa oli henkisesti heitteillä, koska vanhemmilla oli sotatraumansa, joiden takia elämä ei ollut tasapainoista.Moni mies hoiti itseään viinalla, mutta se ei poistanut sodan kauhuja mielestä, vaan toi lisää ongelmia. Suuri osa valitsi vaikenemisen, ei menneisyys puhumalla muutu piirun vertaa. Osa miehistä hakeutui aina vaan kaveriporukoihin käymään sitä loputonta sotaa, mutta lapsille ei selitetty sotaa eikä siitä puhumisen tarvetta. Lapsiin kohdistettiin koko ajan vaatimuksia olla kunnolla, ei saa häiritä, ei saa valittaa, pitää tyytyä kaikkeen, sillä kaikki oli heillä kuitenkin paremmin kuin sodan aikana.Lapset joutuivat tuntemaan syyllisyyttä siitä, että heidän vanhempansa olivat kokeneet sodan kaikkine kauheuksineen. Huonohermoiset vanhemmat purkivat turhautumistaan lasten ruumiilliseen kurittamiseen, syystä ja välillä syyttäkin. Lapset oppivat tarkkailemaan kodin ilmapiiriä ja tiesivät milloin oli syytä yrittää olla näkymätön. Asioista ei puhuttu, ne haudattiin elävältä. Moni siirsi aikuisena huomaamattaan tämän saman mallin omaan perheeseensä niin käsittämätöntä kuin se onkin - siirtää omille lapsilleen sitä ahdistusta, josta itse kärsi koko lapsuuteensa. Ilmankos sanotaan, että sodan arvet löytyvät vielä sotilaiden lastenlasten elämästä.

Minä olen aikuisena oppinut arvostamaan turvallista lapsuuttani. Se ei ollut itsestään selvyys niissä oloissa. Se on ollut suuri voimavara myöhemmissä vaikeuksissa. Isäni oli vuosia sodassa, mutta hänellä oli onni palata sieltä fyysisesti ja henkisesti terveenä.Vanhempani eivät käyttäneet ollenkaan alkoholia ja varsinkin isä oli syvällisesti ajatteleva mies, josta sota teki vakaumuksellisen pasifistin. Hän ei kertonut sotakokemuksiaan ennen kuin aloin itse - lähes eläkeikäisenä - niistä kysellä. Mutta kaikesta muusta meillä kotona keskusteltiin, siitäkin, että vihollinen on ihminen hänkin, ettei sodissa ole voittajia. Meillä ei kuritettu lapsia ja se mitä luvattiin myös pidettiin. Mutta kyllä me olimmekin kilttejä ja rauhallisia lapsia. Se tuli ajan hengestä ja varsinkin  koulusta. Minullekin kehittyi oikein ylisuuri kiltin tytön syndrooma ja jatkuva suorittamisen tarve. Vasta keski-ikäisenä löysin sisäisen Peppi Pitkätossuni ja pääsin olemaan erilainen ja omanlainen, mutta ei minusta koskaan tullut mitään näkyvää kapinallista. Tai eihän sitä koskaan tiedä, ei luovuta toivosta.Mitä jos kaikki murrosiän älyttömyydet puhkeavat vasta vanhainkoti-iässä? Häirikkömummu syyttää siitä tietysti sodanjälkeisen ajan ankeutta.