Lapsuuden lukuelämykset

Minä olen aina pitänyt lukemisesta yli kaiken siitä lähtien kun lukemisen arvoitus minulle aukesi kansakoulun ensimmäisellä luokalla. Jostain syystä ei aikaisemmin. Mutta kun alkuun pääsin olen jatkanut intohimoisesti ja ne varhaiset lukuelämykset ovat jättäneet vahvan muistikuvan. En ehkä välittäisi nähdä niitä kirjoja uudestaan vain huomatakseni, että ne kirjat ovat vaisumpia, kuvat hailakampia kuin muistoissani, sillä minä haluan säilyttää sen mikä-mikä-maan, sen kaninkolon, josta aukeni täydellinen kaikkien mahdollisuuksien maailma, se, missä minäkin olin täydellinen kaikkien mahdollisuuksien kynnyksellä.
Isä luki minulle Robinson Crusoeta kun en vielä osannut lukea, miksi juuri sitä, se ei ole koskaan selvinnyt. Ehkä meillä ei ollut muuta sopivaa, ehkä se kiinnosti häntä. Minä nimitin kirjaa Rupisuuksi ja minulle ne lukuhetket olivat tärkeitä. Jotain ehkä ymmärsin sisällöstäkin. Luin sen myöhemmin itse ja aloin suunnitella Robinsonin elämään parannuksia. Erityisesti minua viehättivät hänen ruoka- ja tarvikevarastonsa, piirsin kuvia ja kirjoitin listoja. Koin, että hänen elämänsä oli täydellistä sellaisena, ei kannattaisi pelastua mihinkään eikä mitään Perjantaitakaan mielestäni tarvittu, vain se jatkuva varastojen täydennys.
Aapinen oli ehkä seuraava tärkeä kirja, ja sitten aloin jo saada joitakin omia joulu- ja syntymäpäivälahjoina. Sain Kästnerin Töpön ja Antonin ja pidin siitä kovasti. Antonin köyhä elämä ja kuvaukset perheen ruoista ja keittiöstä ruokkivat minun survival-henkistä sieluani. Mieleen on jäänyt myös kirja kaksostytöistä - en muista kirjan enkä kirjailijan nimeä - ja siirsin heidän ihanan elämänsä suoraan luokallani oleviin kaksosiin, joiden kaksoselämää ja leikkimökkiä kadehdin. Muistan selvästi miten ajattelin, että jos heitä olisi vain yksi, ei hän olisi mitään, vaikka hänellä olisi kaksi leikkimökkiä. Tavallisesta ruippanasta roikkotukkaisesta tytöstä tuli ihmeellinen kun hänellä oli täydellinen kopio itsestään. Jospa minullakin...
Joidenkin satukirjojen kuvat ovat niin onnistuneesti välittäneet sadun tunnelatausta, että ne ovat piirtyneet muistiin lähtemättömästi, värit varmasti kirkastuneet alkuperäisistä. Koivu ja tähti ja sisarukset käsi kädessä, veli osoittaa koivun yläpuolella loistavaa tähteä, Jörö-Jukka istuu alasti nyrpeän näköisenä jakkaralla tukka takkupilvenä pitkät kynnet harottaen, tyttö, joka astui leivän päälle ylittääkseen kuralammikon kuivin kengin, on koppavan näköinen, ei aavista mihin maan syövereihin hän vajoaa syntinsä palkaksi, sillä synti se oli, pikkutarkka sivuleikkaus myllystä, jossa Max ja Moritz, vintiöparat, jauhaantuivat kanojen ruoaksi, synnin palkka sekin ja hyvin ansaittu.
Jossain vaiheessa alkoi Viisikko-kausi ja niissä löytyy sama Robinson-ilmiö, pahan päivän varalle varustautuminen. Päähenkilöillä on aina terve, pohjaton nälkä joten jatkuvasti syödään vastakirnuttua ja juurileivottua, aina löytyy taskusta suklaalevy tai toffeekaramellejä ja niin ei taaskaan tarvitse nähdä nälkää siinä luolassa, onkalossa, kellarissa, kuilussa, kaivossa missä nyt satutaankin olemaan vankeina. Varsinainen selviytyjä on tietysti viidakon kuningasTarzan, joka myös luki kirjoja ja matkusteli välillä pukuun pyntättynä suurkaupungeissa, mutta ei silti osannut puhua kunnolla kuin eläinten kieltä. Lisää muistoja: Anni Swanin iki-ihanat Iris, Pauli ja Pappilan tytöt, jotka parsivat ja paikkasivat köyhyydessä, mutta saivat kuin saivatkin palkkansa ja siitä tuli lapsena hyvä mieli ja helpottunut olo, ja harhausko elämän oikeudenmukaisuudesta kasvoi kasvamistaan kunnes se tuhoutui oman elämän kokemusten myötä.
Runotytöt, Anna-kirjat, Tom Sawyer ja Huckleberry Finn, Helena-kirjat, Waltarin kepeät historialliset romaanit, Jack London, James Fenimore Cooper, Hilja Valtonen, Annikki Sankari, Bondit ja MacLeanit...Luettelo on loputon ja kirjasto täytti lukutarpeet niin, ettei lukematta tarvinnut olla päivääkään. Niin kirjoista tuli maailma, joka oli minun ja se oli iso ja loputon, paljon isompi ja rikkaampi kuin se, jossa elin. Minä olen ikikiitollinen siitä että löysin sen maailman. Olen ollut vähemmän yksinäinen, olen saanut lohtua, suuria tunteita, kauniita elämyksiä, oppinutkin jotakin.

Ensimmäinen kirjasto

Koulu oli iso puurakennus mäellä koivujen keskellä. Vieressä oli pienempi rakennus, jossa asui johtajaopettaja suuren perheensä kanssa ja sen rakennuksen toisessa päässä oli isohko huone, joka oli kylän kirjasto. Seinät olivat kirjahyllyjen peitossa, mutta valikoima oli vaatimaton ja jako aikuisten ja lasten kirjoihin oli tiukka. Lapsien lainauksiin myös puututtiin, ei näin montaa, ei vielä tätä, mutta siitä huolimatta kirjoista avautui valtava maailma. Ovensuussa oli iso kirjoituspöytä, jonka ääressä istui Hän Joka Kirjasi Lainat, useimmiten Johtajaopettaja, joskus hänen vaimonsa tai joku melkein aikuisista lapsista. Mutta joskus siinä istui nuorin lapsista, poika, joka oli samalla luokalla kuin minä,joku aikuinen oli toki lähettyvillä. Nöyryytys oli suuri kun tämä ipana sai olla hoitamassa kirjastoa ja kateus kaihersi sisuksissa kun minäkin olisin halunnut lonksauttaa isolla leimasimella palautuspäivän kirjan takana olevaan lainauslipukkeeseen. Palautuspäivä piti käsin asetella kohdalleen ja leimasinta käyttää välillä mustetyynyssä, jos jälki alkoi hiipua. Mutta se leimasimen ääni, se äänekäs lonksaus, oli kiehtovin osa toimitusta. Minä haaveilin usein, että saisin sellaisen leimasimen lahjaksi ja saisin leimata tärkeitä papereita. Ehkä peräti voisi työkseen leimata. Sepä vasta onnea ja voisiko työ enää mielekkäämpää olla!Tilapäinen leimaaja, apulaisleimaaja, nuorempi leimaaja, vanhempi leimaaja, täysin palvellut leimaaja, ehkä uran huipuksi suorastaan leimausneuvos.
Kortistolaatikko oli myös mielenkiintoinen välilehtineen. Minun sisälläni oli pieni byrokraatti, joka paloi halusta käsitellä sen kirjoituspöydän tarvikkeita. Kirjojen järjestelykin oli minusta kiehtovaa, eri osastot aakkosjärjestyksessä.
Kävin kirjastossa joka viikko, joskus äidin kanssa, useimmiten hyvän kaverin kanssa. Kirjastoasioinnin jälkeen jäimme usein koulunpihalle urheilukentän laidalle. Siellä oli nojapuut ja me keikuimme niissä ja lopuksi roikuimme polvitaipeista pää alaspäin kuin lepakot levätessään ja sitten juoksujalkaa kotimatkalle, pari kilometriä.

Lapinpaistos

Tämän reseptin kirjoitin muistiin joskus 80-luvulla. En muista ajankohtaa tarkemmin, mutta sen muistan, että ruoka esiteltiin televisio-ohjelmassa. Ohjelma kertoi suurperheen elämästä jossainpäin Suomea: puuhakas ja osaava äiti ja monta lasta kokkasivat yhdessä eivätkä pelkästään ohjelmaa varten, vaan perheessä oli kunnon rutiinit ja kaikki osallistuivat arjen pyöritykseen. Tätä ruokaa varten nuorimmat pojat pilkkoivat tottuneesti sipulia sukelluslasit päässä etteivät sipulihöyryt itkettäisi. Ja hyvää tuli! Näin tehdään paistosta 4:lle keskinälkäiselle:

n. 300 g kohmeista poronkäristystä leikataan silpuksi
8 keskikokoista perunaa ja
2 porkkanaa karkeaksi raasteeksi
1 sipuli ja
1-2 valkosipulinkynttä hienonnetaan
n. 100 g sinihomejuustomurua
Aineet sekoitetaan ja laitetaan voideltuun uunivuokaan.Sekaan voi ripotella suolaa ja mustapippuria, omien tottumusten mukaan. Päälle kaadetaan liemi, jossa on
2 dl kermaa
1 dl maitoa
1 muna

Paistetaan 200-asteisessa uunissa noin tunnin ajan. Tarjoillaan tietysti puolukkasurvoksen ja maustekurkkusuikaleiden kera.

Toivekirja

Minulla on lukulista kirjoista, joihin pitää päästä käsiksi joskus jossakin jotenkin joka tapauksessa. Nyt sain listalta pois Michael Connellyn The Brass Verdict. En osaa antaa periksi, vaikka hänen kirjansa ovat mielestäni tulleet aneemisiksi. Harry Bosch oli alussa niin sympaattinen tuttavuus, että luen varmasti ihan solidarisuudesta kaikki tulevatkin kirjat, joissa hän on mukana. Hän on sellainen suurkaupungin omia teitään kulkeva Marlboro-mies, jolla on tinkimätön moraali ja tunteet syvälle sismpään haudattuina. Hän tuntee Los Angelesin valovoiman, mutta ennen kaikkea sen pimeän puolen laitapuolen kulkijoineen ja korruptoituine poliisivoimineen eikä häkelly mistään, mitä ihmismieli raadollisimmillaan saa aikaan. Ei, ei Harrya voi hylätä kunhan kirjailija vain antaisi hänelle säällisen lopun, jos sarja jatkuu. The Brass Verdictin päähenkilö on asianajaja Mickey Haller ja Harry on vain taustatekijä, mutta tärkeä sellainen kun käy ilmi, että nämä kaksi miestä ovat velipuolia. Siinä on jo hyvä lähtötilanne heidän yhteistyölleen jatkossa tai mihin kirjailija nyt sitten luovuutensa suuntaakin.
Ihan toisenlaista lukemista ovat Peter Englundin Stridens skönhet och sorg, Bo Carpelanin Barndom ja Arne Nevanlinnan Marie, joiden parissa viettäisin mielelläni talvilomani.
Mutta jospa voisikin tilata luettavaa suoraan kirjailijalta! Aika kiehtova ajatusleikki. Minä pyytäisin kauniisti Helmi Kellokumpua kirjoittamaan vielä uuden novellikokoelman, hänellä varmaan riittää värikkäitä peräpohjalaisia ihmiskohtaloita. Hänen kielensä on riemastuttavan nautinnollista vanhahtavine murresanoineen ja hänen ilmaisunsa aivan ihastuttavan niukkaa ja karun humoristista, mitään ei voi lisätä, ei mitään ottaa pois. Ankaran ja köyhän elämän ihmiset piirtyvät ilmeikkäästi ja uskottavasti. Niin realistista ja samalla herkkää, koomista ja riipaisevaa.

Kuvassa kaksi lempikirjaani, kolmatta en ole omaksi saanut sillä painos on loppu eikä antikvariaateistakaan ole löytynyt. Lintu kuuluu kuvaan, jos sovitaan että se on Helmikana.

Koulutus ja kurssitus

Taas uusi rimanalitus. Kaikille n. 200:lle osallistujalle jaettiin julmetun painava opus, jonka pitäisi ohjata alan toimintaa koko EU:ssa, ja siihen perehdyttiin siten, että Virkamies luki ääneen katkelmia, joita sitten pohdittiin vierustoverin kanssa. Pohdittiin mitä pohdittiin.
Jos kaikki se jatkokoulutus, johon olen osallistunut niin komennettuna kuin omasta halustani, olisi ollut sisällöltään täysipainoista ja esitetty ammattitaitoisesti, olisin varmasti virkeä ja innostunut työntekijä, mutta valitettavasti koulutuspäivät ovat useimmiten olleet paperinmakuista pakkopullaa, jonka nieleminen ja sulattaminen on ollut yhtä piinaa. Onneksi mukana on muistiinpanovälineet, joilla voi itseään viihdyttää. Minä piirtelen ja kirjoittelen pystyäkseni istumaan hiljaa paikallani nukahtamatta. Viimeksi puuhastellessani omien ajatusteni parissa keksin harrastuksen, jolla voin työllistää itseni seuraavilla kerroilla eikä ole ihan mahdoton sekään ajatus, että harrastus jatkuisi työelämän jälkeenkin ja saisin lisätuloja niukan eläkkeen oheen. Tässäkin talouslamassa ovat tulevaisuuden näkymät varsin synkät ja eläkeläisellä tulevat sissitaidot olemaan tarpeen ruumiin ja sielun säilyttämiseksi samassa paketissa kutakuinkin toimivina.
Minun oivallukseni on toiminimi Rivot Ristikot. Aion jo seuraavana koulutuspäivänä laatia sanalistoja, joista sitten poimin sanoja ristikoihin. Vihjeet voivat olla kuvallisia ja sanallisia. Aihepiiri rajoittunee alapäähän, siis seksuaalisuus kaikissa ilmenemismuodoissaan, ja tietysti pissa- ja kakkaosasto. Mikä muukaan voisi olla rivoa? Myyn ristikoitani kaikkiin niihin lehtiin, joiden kannessa vääntelehtii rihmoihinverhoutunut runsasmuotoinen öljytynkiiltävä ihmispolo suu raollaan ja silmät harittaen. Tai kaksi ihmispoloa, ehkä kimppapolo, pahimmillaan joku luontokappalekin. Toisaalta, mikä estäisi laaja-alaisuutta. Esimerkiksi uskonnolliset ristikot voisivat olla laatijalle hyvää mielenylennystä rivoudessa rypemisen vastapainoksi ja ratkojille erinomaisen yleissivistäviä. Mutta näitä tarjoan aivan toisenlaisiin lehtiin. Kaupallisesti rivot ovat tietysti paljon kannattavampia. Siispä listaan kaikki vaot, nännipihat ja esinahat kun olen seuraavan kerran ala-arvoisen koulutuksen kohteena.

Jammutorttu jauhonsäästäjille

Kauan, kauan sitten Jammu oli töissä nigerialaisen diplomaatin huushollissa ja tarjosi tätä torttua naiselle, joka ihastui siihen ja tarjosi sitä siskoilleen, joista yksi oli minun kollegani, joka tarjosi sitä minulle ja minäkin ihastuin. Sen pituinen se.

Torttuun tarvitaan:
6 keltuaista
250 g sokeria ja vatkataan vaahdoksi

200 g hasselpähkinöitä jauhetaan hienoksi ja lisätään näihin jauhoihin vielä
2 tl leivinjauhetta ja
2 tl vaniljasokeria

Keltuaisista jäi
6 valkuaista ja ne vatkataan kovaksi vaahdoksi

Molemmat vaahdot ja pähkinäjauhot yhdistetään varovasti ja ja kumotaan uunipellille leivinpaperin päälle ja paistetaan 200-asteisessa uunissa noin 10 minuuttia, kumotaan sitten toiselle leivinpaperille, jolle on siroteltu 3tl vaniljasokeria + 3 tl kaakaota.
Torttupohjalle levitetään kevyesti makeutettua kermavaahtoa, jonka voi maustaa myös konjakilla, ja sitten kääritään rullalle.
Helppo ja nopea tehdä, jos koneet hoitavat vatkaukset.
Syntisen hyvää kaikkien niiden mielestä, joille olen jammua tarjoillut.

Baileys- vanukas

on idioottivarna, yksinkertainen, voi valmistaa kenttäolosuhteissa tai vaikka eksyneenä.
Valmistetaan suklaavanukas valmispakkauksesta pakkauksen ohjeella, mutta osa maidosta korvataan Baileys-kermaliköörillä. Mikä osa - makuasia, mutta lähtisin melko varovasti liikkeelle.
Neljän hengen annokseen käytetään yleensä puoli litraa maitoa, siitä voisi korvata puoli desilitraa liköörillä. Koristelu juhlistaa: kermavaahtoa, suklaalastuja tai kaakaotöpsäys. Suklaa ja vadelmat (tuoreet) on hyvä yhdistelmä. Silloin töpsäys voisi olla tomusokeria viime hetkellä.
- Äiti miksi?
- Siksi, että tomusokeri häviää jääkaapin kosteudessa. Kemiaa poikaseni. Luulisin.

Tämän vanukkaan avulla voi kerätä irtopisteitä valehtelemalla, että se on salainen perintöresepti, vaativa ja suuritöinen.
Valehtelijan uran voi aloittaa - ihan noin kokeilumielessä - väittämällä vammalalaisen Pyymäen leipomon Canelo-korppuja omatekoisiksi. Ne ovat ihania, suussasulavia herkkukorppuja, joita tehtäessä ei liene voita eikä sokeria säästelty.