Kammat

Kampa on peräpohjalainen perinneleivonnainen ja aitoja, tekijöilleen ainoita reseptejä on niin monta kuin on sukujakin, joissa kampaperinne elää ja siirtyy eteenpäin. Minä en ole kampa-alueelta kotoisin, joten olen vapaasti ja vailla tunnontuskia muokannut reseptiäni mieluisaksi ja samalla tullut totuttaneeksi jälkikasvuni juuri näihin kampoihin. Heidän isovanhempiensa luona kampa oli ollut täysin sokeriton, mutta siitä perinteestä he eivät ehtineet päästä osallisiksi. Monissa kamparesepteissä käytetään margariinia, mutta kun minä kerran olen lähtenyt tälle lavealle läskiselle tielle, en osta margariinia huusholliini. Voilla ja öljyllä hoituu rasvantarve.
Tämä reseptiaukeama on Risto ja Ritva Lehmusoksan toimittamasta kirjasta Urho Kekkosen pöydässä (Ajatus Kirjat 2005).Kirjassa on tasokas ja mielenkiintoinen kuvitus, paljon elämäkertatietoa niin Urhosta kuin Sylvistä, runsaasti reseptejä, jotka sopivat kotioloissa toteutettaviksi, paljon ajankuvaa ja kulttuurihistoriaa. Kekkosen elämä kattoi suurimman osan 1900-luvusta ja sen mukana lukija saa käsityksen siitä, miten yhteiskunta vaurastui - sotavuodet olivat notkahdus kehityksessä - ja kansan ravitsemus sen mukana, ruokatarvikkeiden määrä moninkertaistui, tuli tuontitavaroita ja opittiin uudenlaista ruoanlaittoa.
Presidentti Kekkonen oli herkkusuu, mutta samalla konstailemattoman, laadukkaan perinneruoan ystävä, ainakin jos lukemattomat tarinat hänestä pitävät paikkansa. Riistaeläimet, vastapyydetyt kalat, kunnon ruislimppu, kirnuvoi olivat hänelle mieluisia ja hän tiesi tarkasti miten lempiaineksista ruoka valmistetaan ja tottapa hän sai tasan sitä, mitä halusi - ehkä vielä senkin jälkeen kun ei enää ymmärtänyt haluta. Häneen liittyvä henkilöpalvonta sensuroimisineen on vastenmielinen kappale historiaa ja itsekin kasvoin Kekkos-Suomesssa lapsesta keski-ikäiseksi enkä osannut olla tarpeeksi objektiivinen ja kyseenalaistaa kaikkea sitä , mikä yhteiskunnassa oli tullut hänen myötään normiksi. Vasta jälkeen päin sen näki, että hän oli aivan liian pitkään vallassa ja se sokaisi ja eristi hänet, hän sai kuuluisat "perässähiihtäjät", kritiikki kuoletettiin eikä kukaan sanonut ääneen, ettei keisarilla ollut vaatteita. Mutta kampa on kampa, sen asemaa eivät poliittiset suhdanteet eikä idänkauppa heiluta.

Minä surautan kampataikinan monitoimikoneella hetkessä ja viileistä aineksista, niin tulee paras lopputulos.

250 g voita
7 dl vehnäjauhoja
0.75 dl sokeria
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta , nämä kaikki hurautetaan murumaiseksi taikinaksi ja sitten lisätään

2 dl kermapiimä-sekoitusta (tai kermaviiliä, tai turkkilaista jogurttia) ja hurautetaan taikinaksi ja saman tien leipomaan.
Taikina kaulitaan n. 1 - 1½ cm:n paksuiseksi suorakaiteeksi, josta pitsaleikkurilla ajellaan sopivankokoisia suikaleita. Moniko piikkisiä kampoja teen ei ole minulle mikään kulttuurisidonnainen kysymys, lapsille pieniin käsiin voi tehdä pikkukampoja kolmella piikillä, isot 7-piikkiset katkeilevat helposti, 4-5 piikkiä on sopiva, pellillä ne taivutetaan hiukan kaareviksi. Tai sitten ei. Kammat paistetaan kuumassa uunissa (225-250), parhaiten ne varmaan paistuvat oikeassa leivinuunissa, mutta kyllä sähköuunikin on ihan hyvä. 8-10 minuuttia on riittää paistoajaksi.

Kädentaidot

Viime aikoina olen saanut itseni kiinni suunnittelemasta mitä kaikkea voin harrastaa, kun työelämä ei enää vie suurinta osaa ajastani ja ajatuksistani. Voisin opetella kutomaan mattoja, tehdä suuren, värikkään tilkkutäkin sängynpeitteeksi, virkata ikkunaverhot, kirjailla ristipistoilla tyynynpäällisiä ynnä muuta, ynnä muuta. Sitten tuli järki vastaan. Voisinpa hyvinkin käynnistää sellaisia projekteja, mutta tulisiko niistä koskaan mitään valmista, edes sitä hiiren tuluskukkaroa. Minähän en ensimmäiset viisikymmentä vuotta elämästäni halunnut tehdä yhtään minkäänlaisia käsitöitä ja kun ei halua, niin ei opi, vaikka pakotetaan. Vasenkätisyydellä on osansa siinä vastenmielisyydessä, joka minulla oli kaikkia sellaisia askareita kohtaan, jotka vaativat kädentaitoja ja kärsivällisyyttä, mutta kyllä siihen vaikutti myös uppiniskainen luonne.

Äiti teki paljon käsitöitä ja ompeli omat ja lasten vaatteet ja olisi kyllä opettanut ja neuvonut minua, mutta sehän ei kelvannut. Koulussa oli pakko väkertää jotakin ensimmäiset 9 vuotta ja se oli piinaa. Muistan hikisen, käsissä mustuneen, tiukan lakananpitsin, joka ei edistynyt, vaikka kuinka ähersi sen kimpussa, muistan kutimet, joilta silmukat putoilivat ja tuli vuorotellen löysää ja tiukkaa myssyyn, joka ei sitten valmiina mahtunut edes päähän. Koneompelu oli yhtä painajaista, langat katkeilivat ja tuli paakkuja, jotka jumittivat koneen tai kone huristeli oman mielensä mukaan ja ryttäsi ja sylttäsi kankaan kelvottomaksi. En oppinut lukemaan neuleohjeita ja ahdistun vieläkin niiden näkemisestä, minun on helpompi opetella vieras kieli. Peukalon osasin kerran kutoa/neuloa (??*§¨!), kantapää oli sitten aivan ylivoimainen.

Minulla oli naapurustossa kaksi hyvää ystävää, sisarukset, joiden kanssa tehtiin kaikkea kivaa ja oltiin vuorotellen toistemme kotona ja puhuttiin tuntikausia, poskilihakset nauramisesta maitohapoilla. Heissä oli se omituinen piirre, että he sekä halusivat että osasivat tehdä käsitöitä. Toinen heistä oli jopa oppinut tekemään reikäommelta alle kouluikäisenä (sairasta, toim. huom.) ja meidän istunnoissamme he usein tekivät käsitöitä. Minä kaiketi keskityin siihen nauramiseen. Mutta yhdessä vaiheessa minä heidän yllytyksestään aloitin sen reikäompelun karkealle pellavakankaalle. Suunnitelmana oli kaiketi tehdä tusina ellei kaksi violetinvärisiä tabletteja runsaalla ja taidokkaalla reikäommelkirjonnalla. Yksi tabletti syntyi sisulla ja siinä on yhdessä reunassa yksi surkea, epätasainen rivi sitä kirottua reikäommelta. Minulla ei ole enää mitään mielikuvaa miten sitä tehtiin ja kauanko siinä meni. Olin ehkä 16 vuotias ja se tabletti on minulla edelleen. Ei sillä ole koskaan mitään käyttöä ollut, mutta nyt otin sen rekvisiitaksi valokuvaan.

Kuvassa on Lejondalin kakkuja, jotka ovat helppoja tehdä ja ihan hyviä, eivät mitenkään ikimuistoisia tai tajuntaa laajentavia, mutta cookie muiden cookien joukossa.
Niihin tarvitaan:
200 g voita
1 dl sokeria
2 rkl vaniljasokeria
3 rkl Bailey´s viskilikööriä
1 rkl siirappia
5 dl vehnäjauhoa
2 tl leivinjauhetta
Kaikki ainekset hurautetaan monitoimikoneessa (siitä se helppous) ja ilman konetta taikinaan sekoitetaan:
100 g rouhittua tummaa (vähintäin 70%) suklaata.
Taikina pyöritellään palloiksi, jotka voi litistää haarukalla matalammiksi, tai taikinan voi rullata pötköksi ja leikata siitä reiluja viipaleita. Paistetaan 12-14 minuuttia, 175-200 asteisessa uunissa. Ajan ja lämpötilan antaminen on aina vaikeaa, koska niin taikinat kuin uunitkin ovat yksilöllisiä.
Käytän vaniljasokerin asemesta nestemäistä vaniljaa, maistuu mielestäni paremmalle. Näitä toisia pieniä pulloja, kaiken merkkisiä, ostan laivasta ja lentokentiltä jälkiruokia ja leivontaa varten.

Ajantaju

Kaikilla on tällä meidän laskutavallamme 24 tuntia vuorokaudessa, mutta se, miten kukin aikansa käyttää vaihtelee suuresti. Tunnen tehopakkauksia, jotka suunnittelevat ja myös toteuttavat ajankäyttönsä lähes minuutilleen ja pystyvät siten mahduttamaan elämäänsä niin uralla etenemisen, harrastukset, ystävät ja useimmilla on jopa perhekin, joka tarvitsee osansa ajasta. Nämä duracell-puput ovat tehottomammille kanssaeläjille rasite, mutta hekin ärsyyntyvät usein varsinkin työpaikalla hitaampiin ja unteloihin ihmisiin, joiden paperit eivät palaudu määräaikaan mennessä, kokouksista myöhästellään, informaatio ei mene perille asti ja pahimmillaan sellainen kollega tekee työtään urheilukieltä lainatakseni "peesaamalla" tai tarvitsee suorastaan vetoapua.
Itseäni en tunnista kummastakaan ryhmästä, en tietenkään. Toivoakseni olen jossain näiden ääripäiden puolivälissä. Voisin tietysti tehdä kaiken tehokkaammin, mutta motivaatio puuttuu. Työssäni on rasittavaa (paitsi se, että välillä kaikki on rasittavaa) se, että siihen kuuluu ruuhkahuippuja, joiden jälkeen on niin puhki ja kyllästynyt, että kun toipuu, on jo seuraava ruuhka näköpiirissä.
Ja nyt on sellainen työvuori, jonka takaa ei muuta maailmaa näy. Ei auta kevätpäiväntasaus eikä sen mukana pidentynyt valoisa aika ja toivo keväästä, jossa on parasta se, että sitä seuraa kokonainen kesä. Minä saan jo vieroitusoireita, kun ei ole aikaa kokkailla ja leipoa, luettavana ei ole mitään nautinnollista, koska lukemiseen ei ole kuitenkaan aikaa keskittyä. Jos minulla olisi aikaa, leipoisin brioche-pullia. Edellisestä kerrasta on jo viikkoja. Tämä ranskalainen pulla ei ole makea vaan voinen. Jos se olisi molempia, ylittyisi kohtuus ja pullasta tulisi ähky ja luterilainen syyllisyys, ainakin naisihmisille, koska tiedämme, että läski on ikuista, niin ollen myös taistelu sitä vastaan.
Pienensin reseptin, ettei tarvitse pelotella ketään kirjoittamalla puolikiloa voita- hyi hyi- mutta tulee tästäkin n. 6-8 pullaa, määrä riippuu tietysti koosta. Taikina on tavanomainen, määrät poikkeavat.

1.25 dl maitoa
0.75 dl sokeria
1.5 tl suolaa
25 g hiivaa, joka saa liueta yllä mainittuihin aineisiin. Ja sitten lisätään
4 dl vehnäjauhoja
2 munaa ja sitten lisätään taas
4 dl vehnäjauhoja ja lopuksi
250 pehmeää voita

Taikina nostatetaan kolmesti, se lienee tämän ohjeen onnistumisen edellytys. Ensin 45 minuutin nostatus ja sitten taikinaa vaivataan hetki ja annetaan taas nousta 45 minuuttia. Sitten se leivotaan eli kaulitaan levyksi, jolle ripotellaan:
rusinoita
silputtuja kuivattuja hedelmiä (aprikoosi, taateli tms.)

Levy kääritään rullalle, leikataan paloiksi, jotka pannaan pystyyn muffinsivuokiin, nostatetaan taas 45 minuuttia, voidellaan munalla, paistetaan n. 15-20 minuuttia 200-asteisessa uunissa. Jäähtyneille pullille tomusokerikuorrutus.

Elämän juhla

Nyt tuntuu typerältä ja tyhjänpäiväiseltä kirjoittaa mitä on syönyt, miltä se maistui ja miten se tehtiin kun tietää, että sadattuhannet ovat menettäneet kotinsa, ehkä yhtä monet henkensä. Ainahan tässä maailmassa on kodittomia, nälkää näkeviä ja kuolevia ihmisiä, mutta suuret luonnonmullistukset pysäyttävät ja panevat ajattelemaan ainakin joksikin aikaa kunnes arki ja oma turvallisentuntuinen elämä tempaavat mukaansa ja niin sitä elää taas omassa mittakaavassaan omine iloineen ja huolineen. Ei kukaan jaksaisikaan kaiken aikaa kantaa koko planeetan ongelmia ja murheita kun ei niihin voi pieni ihminen vaikuttaa millään lailla, ei ainakaan luonnonmullistuksiin.
Voimattomaksi itsensä tuntee, vaikka vastustaisi aktiivisesti ydinvoimaa, väkivaltaa, rasismia, mielivaltaa ja vaikka toimisi yhtä aktiivisesti luonnon, heikompiosaisten ja rauhan puolesta. Lähiympäristössään voi nähdä, että humanitäärinen työ tuottaa tulosta, mutta globaalien ongelmien edessä on yksilö voimaton. Näen, että nuorisoa ainakin masentaa ja pelottaa jatkuvien uhkien varjossa eläminen ja kaiken kauheuden tulviminen livenä tiedotusvälineistä.
Meillä ei kuitenkaan kaiketi ole kuin tämä yksi elämä maan päällä joten siitä lahjasta pitää voida nauttia, tänään ja tässä. Olen jo niin pitkään elänyt, että olen oppinut sen, että elämä on parasta silloin kun arki, se harmaa, soljuu tasaisesti ja totutusti päivästä toiseen. Elämän juhla on siinä kun arkea oppii arvostamaan silloin kun sitä elää eikä vasta sitten kun se järkkyy. Minäkin tästä tokenen ja jatkan niin luku- kuin kokkausharrastusta. Ja kerron mitä tässä minijuhlassa syötiin.

Creamy Chicken Spaghetti Casserole

on tämän ruokalajin nimi koko komeudessaan, mutta kun sitä lähemmin tarkastelee se on vain yksi muunnos lisää ihan tavallisesta kana+pasta vuoasta, samaa sukua kuin meidän perheen Kanakalle.
Tämä on peräisin Pioneer Woman-blogista. Minä aikoinani kyllästyin kyseisen blogin kaupallisuuteen ja tekohauskuuteen ja päätin kostaa sivuuttamalla koko blogin, mutta tämä - kuten monet muutkin päätökseni - ei ole pitänyt. Olen kuin olenkin välillä käynyt hätäisesti kurkistelemassa mitä siellä on tekeillä. Tämä ohje jäi pääpiirteissään mieleeni, koska pääosassa on Kana, kokonainen, tuore, ei pakastettu ja johdatustako se sitten, että lähikaupassa oli kanatarjous, en ole ennen nähnyt. Hinnaksi tuli vajaat 2 euroa kilo. Se, että minulla oli vapaapäivä, ratkaisi asian. Siitä tuli kanankäsittelypäivä, välillä katselin Holmenkollenin MM-kisoja ja välillä luin Deon Meyeriä, joka on minulle uusi dekkarikirjailija ja

virkistävän erilainen, koska hänen kirjoissaan tapahtumat sijoittuvat Etelä-Afrikkaan, alkukieli on afrikaans. Minä luen niitä englanniksi, suomennoksia ei taida olla.

Mutta Kana on nyt pääosassa:

Kana kattilaan ja sen verran vettä, että se peittyy, annetaan kiehuskella kunnes on kypsää, noin 40-60 minuuttia painosta riippuen. Sitten kana nostetaan jäähtymään, keitinliemi siivilöidään ja kaadetaan takaisin kattilaan, 2-3 dl siitä varataan kastikkeeseen.
400g tuoreita herkkusieniä lohkotaan, paistetaan hetki voissa, lisätään suolaa ja jauhettua
valkopippuria ja sitten kaadetaan pannulle
2 dl kuivaa valkoviiniä ja annetaan liemen hiljalleen kiehua pois

Sitten tehdään valkokastike eli
voita ja vehnäjauhoja haudutetaan hetki ja lisätään vähitellen nesteitä:
2-3 dl kanan keitinlientä
2 dl maitoa
2 dl kuivaa valkoviiniä, maustetaan suolalla ja rouhitaan sekaan runsaasti mustapippuria.
Suolan kanssa kannattaa olla varovainen, sillä kastikkeeseen tulee vielä runsaasti juustoraastetta, parmesaania sen pitäisi olla, minä murustelin sekaan ison köntin Auraa, koska parmesaaniosastoni oli tyhjä.
Pätkin n. ½ kg spagettia ja kypsensin ne kanaliemessä.
Jossain lukemisen, kisojenkatselun ja kastikkeenteon välissä riisuin jäähtyneen kanan nahastaan ja raatelin lihat luista. Uudisasukasnainen viettää ronskia karjatilaelämää (ehkä teurastaakin itse?!) ja hän repi kanan ihan silpuksi, minä jätin isompiakin paloja. Sitä paitsi lihaa tuli niin paljon, että pakastin lihoja ja lientä yhteen keittoon tarvittavan määrän.

Kanavuoka jatkuu:
Sekoitin lihat, sienet, spagetin ja kastikkeen ja sitten muistin, että pitäisi myös lisätä jonkun kokoinen tölkillinen laadukkaita mustia oliiveja silputtuina. Oliiviosastollani ei ollut mustia eikä laatuakaan, pieni vauvankourallinen vihreitä oliiveja sai ottaa vastuun maun viimeistelemisestä.
Mössöä riitti kahteen uunivuokaan, juustoraastetta (löytyi hippunen pecorino-osastolta) päälle ja uuniin (200 astetta) noin puoleksi tunniksi. Ihan hyvää. Kastiketta olisi saanut olla vielä enemmän, sillä kun jämät lämmitettiin seuraavana päivänä, oli spagetti imenyt kastikkeen ja ruoasta oli mehevyys poissa.
Se, että tämä selostus on rönsyilevä (=sekava) voi johtua siitä, että olin tässä välillä oikein kunnolla sairas ja meni ote rutiineista, kuin myös siitä, että tein kaiken ulkomuistista, koska minähän käyn niillä sivuilla kuin kissa kuumassa uunissa. Periaatekysymys.

Porkkanabéarnaise

Tämäkin ohje on niitä matkan varrella mukaan tarttuneita, kun matkaaja on tällainen epäjärjestelmällinen, vaan toivoakseni ei sentään epäsiisti erakkoluonne. Olettaisin, että tämä on peräisin jostain lehdestä tai sitten ei, mutta minulla ei ole mitään käsitystä siitä, onko tämä pelkkää "peruskauraa", joka on kaikkien kokkien tiedossa. Minulle oli yksinkertaisuudessani uusi oivallus se, että vihanneksille tarkoitettu kastike on sekin tehty - vihanneksesta. Mutta mahtuuhan maailmaan ällistelyä. Ehkä minulla on hyvin rajoittunut käsitys kastikkeista, mutta tällä porkkanajutulla se ainakin laajeni ja syveni vähäsen. Ja sitä paitsi tämä kastike sopii hyvin myös lihalle. Kalasta en sano mitään, en ole sen vertaa kalaihminen, että osaisin virtuaalisesti makustella ja oikeasti ei ole tarpeeksi kiinnostusta kokeilla.

400 g porkkanoita kuoritaan, viipaloidaan lanteiksi ja keitetään vähässä ja vähänsuolatussa vedessä kypsiksi. Ota keitinlientä desin verran talteen.

Porkkanoiden kypsyessä
½ dl valkoviinietikkaa ja
3-4 rakuunanvartta keitellään hissukseen kokoon

Rakuunanvarsista riivityt lehdet pannaan porkkanoiden sekaan ja soseutetaan, lisätään viinietikantilkka (miinus rakuunanvarret) ja

75 g pehmeää voita, vatkataan vähän, suolaa ja valkopippuria maun mukaan

Voilà, pehmeä samettinen kastike on valmis. Liraus keitinlientä, jos halua notkistaa kastiketta.

Kuvassa on Ukolle ja Akalle tarjolla keitettyä kukka- ja parsakaalia, maissia, lohkoperunoita (jotka vain näyttävät palaneilta) ja broilerinfileepihvejä.

PS. Minulla on vahvana sellainen tunne, että kastikkeeseen sopisi ½ dl kuorituista manteleista tehtyä rouhetta. Tunne perustuu siihen, että mantelirouhe teki porkkanalaatikosta täydellisen.

Seinä

Isän minulle jo ennen kouluikää lukema Robinson Crusoe sytytti minussa sammumattoman viehtymyksen selviytymistarinoihin. Selviytyminen on sitä, että pärjää ihan yksin ja ihan itse vaikeissa olosuhteissa. Siksi minä varmaan nykyään luen Jack Reacher-kirjoja, hän jos kukaan on kaikkien selviytyjien äiti (jos näin saa sanoa 110%:sesta machomiehestä).
Nyt olen lukenut myös minulta huomaamatta jääneen selviytymistarinan, joka antoi ajattelemisen aihetta. Kirja ilmestyi Itävallassa 1962, suomennettuna 1964, mutta ei koskaan osunut käsiini, vaikka olinkin ahkera kirjastonkäyttäjä. Nyt Muna neuvoi Kanan kirjan jäljille ja olen siitä iloinen, parhaimmat lukukokemukset saa yleensä läheisen henkilön suosituksesta. Kirjaa ei enää löytynyt suomeksi, mutta löytyi edelleen ruotsiksi edulliseen alle 2 euron hintaan.
Marlen Haushofer kirjoitti Seinän eikä hän paljon muuta kirjoittanutkaan ja elämänsä pituuskin jäi 50 vuoteen.
Kirjan tapahtumat ovat minimaalisen pieniä, mutta aiheutuvat tämän planeetan koko olemassaoloa uhkaavasta tapahtumasta. Alpeilla metsästysmajassa lyhyttä lomaa viettävä seurue hajaantuu kun muut kävelevät alas laaksossa olevaan kylään ja noin 40 vuotias nainen jää yksin majaan. Muut eivät palaa enää koskaan. Aamulla lähtiessään etsimään heitä nainen törmää seinään , läpinäkyvään, viileään seinään, jonka toisella puolella elämä on pysähtynyt, kaikki elollinen kasveja lukuun ottamatta kuollut. Kuolleet ovat jähmettyneet niille sijoilleen, kun se jokin tapahtui, joka aiheutti seinän. Puro soljuu syvältä seinän alitse toiselle puolelle, mutta sitä ei nainen aio tutkia, ei liioin sitä kuinka korkea seinä on, kuinka laaja on alue, jonka sisälle hän on jäänyt. Nainen alistuu siihen, että hän on yksin, alppimajassa melko paljon varusteita ja ruokavarastoja ja hänen seuranaan viisas koira, joka oli palannut kylästä takaisin ennen seinää. Jonkun ajan kuluttua paikalle ilmestyi tuskissaan lehmä, jota ei ollut lypsetty muutamaan päivään. Vielä ilmaantui kissa, joka sai myöhemmin poikasia, myös lehmä poiki ja sai sonnivasikan.
Nainen keskitti kaikki voimansa pitääkseen itsensä ja eläimet hengissä. Seinän olemassaolosta hän ei piitannut eikä edes pohtinut sen olemassaoloa. Oliko koko muu maailma kuollut vai oliko seiniä muuallakin ja niiden keskellä sattumanvarainen kokoelma elämää. Hän oli kaupunkilaisnainen ja tottumaton maaseutuun ja ruumiilliseen työhön, mutta henkiinjäämistaistelusta tuli se siperia, joka opetti. Lehmä antoi peruselannon, perunoita ja papuja löytyi siemeneksi sen verran, että hän raivasi kasvimaan ja satoon asti oli pärjättävä talon ruokavarastolla, joka tulisi loppumaan. Jonain päivänä ei olisi suolaa eikä tulitikkuja eikä muutakaan keinoa tulentekemiseen.
Pitkät katkelmat on naisen pohdintaa tästä uudesta, odottamattomasta elämästä, joka muutti kaiken ja tuli tärkeämmäksi kuin mikään entinen. Perhe, ystävät, yltäkylläisyys, työelämä, kulttuuri, pukeutuminen, tulevaisuuden suunnitelmat, kaikki menettivät merkityksensä taistelussa hengissäpysymisestä luonnonvoimien armoilla ypöyksin. Kotieläimistä tuli elämän tärkein sisältö ja niiden takia oli voitettava aika ajoin iskevä masennus. Vastuu eläimistä sai hänet aina tokenemaan ja jatkamaan sitkeästi alkeellista, raskasta elämää. Nainen teki löytämiinsä vanhoihin kalentereihn päiväkirjamerkintöjä ja keräsi niistä myöhemmin tarinansa siltä varalta, että joku vielä olisi olemassa ja löytäisi hänen asuinsijansa. Hän kirjoitti niin kauan kuin hänellä riitti paperia ja kun se loppui, hän oli ollut kaksi ja puoli vuotta seinän eristämässä maailmassaan. Sen pituinen se.
Kiinnostukseni selviytymistarinoihin johtuu todennäköisesti siitä, etten ole hiukkaakaan selviytyjä. Yksinäisyys sopii minulle, mutta ei tietenkään täydellinen. Pahinta olisi se, että minä olen epäkäytännöllinen eikä minulla ole sitä arvokasta talonpoikaisjärkeä, se vähäinenkin haihtuu, koska mielikuvitusta on sitäkin enemmän ja jos olisin Seinän nainen pääni pimenisi kaikista kauhukuvista, joita aivoni syöttäisivät joka tilanteeseen. Jos jostain syystä onnistuisin ampumaan kauriin enkä itseäni, niin sen nylkeminen, sisälmyksien poistaminen ja paloittelu olisi ylivoimaista. Voisin ehkä oppia lypsämään, mutta en pystyisi auttamaan poikivaa lehmää enkä edes teoriassa pysty viemään loppuun ajatusta maidonsaannin varmistamisesta siten, että lehmä lisääntyy oman jälkeläisensä kanssa. Lopuksi tieto siitä, että puhuisin lopun elämääni vain eläimille saisi minut opettelemaan niiden kieltä ja sen myötä kulkemaan nelinkontin ja syömään ruohoa. Mutta sitä ei onneksi kauan kestäisi.