Viimeinen Wallander

Luin Henning Mankellin komisario Wallanderista kertovan kirjasarjan viimeisen osan Den orolige mannen ja uskon sen todella jäävän viimeiseksi. Liian usein on käynyt niin, että myyntimenestys vaatii jatkoa ja käy niin kuin David Morrellin Rambolle. Hänestä tuli kuolematon, vaikka ensimmäisen kirjan tarkoitus oli jäädä ainoaksi ja Rambo kuoli sen viimeisellä sivulla näyttävästi ja siinä oli tiettyä oikeudenmukaisuuttakin, olihan hän tuhonnut puoli kaupunkia taistellessaan järjestelmää vastaan.
Komisario Kurt Wallander on sarjan alusta lähtien hyvin todentuntuinen, kärttyisä, epäsosiaalinen, estoinen, koti sekaisin, ylipainoa, myöhemmin diabetes, avioliitto hajoaa, työ ei jätä hetkeksikään rauhaan. Minulle on syntynyt niin vahva mielikuva etten missään tapauksessa halua nähdä yhtään kirjojen filmatisointia, en edes ohjaajana ja näyttelijänä mainetta saaneen Kenneth Branaghin Wallander-sarjaa. Olen käynyt Ystadissa ja sen ja Skånen tietysti hyväksyn tapahtumapaikaksi, mutta henkilöhahmot ovat minulle yksinomaan kirjojen luomia.
Viimeisessä osassa Kurt Wallander on entistä väsyneempi ja masentuneempi. Hän pelkää kuolemaa ja joutuu kohtaamaan alkavan alzheimer-taudin. Kirjaa on joissain arvosteluissa syytetty juuri näiden ongelmien parissa piehtaroimisesta, mikä tuo kirjaan pysähtyneen ja raskasmielisen tunnelman, mutta minusta se on juuri ainoa oikea päätös. Wallanderin kriisi kuolemanpelkoineen on niin inhimillinen, että lukija - ainakin minä - jään pohtimaan sitä vuosikymmentä, jonka Mankell kirjan lopussa sanoo hänellä vielä olevan elinaikaa. Ehkä oman ikäni takia tunnistan kaikki luopumiset - niin menneet kuin tulevat - kun ihminen on perheessään poislähtevien kärjessä ja kolmaskin sukupolvi on aloittanut taipaleensa. Minulle Wallanderin henkilökohtainen elämäntilanne nousi itse asiassa tärkeämmäksi kuin selvitettävä rikos.Siihenkin Mankell on löytänyt Ruotsia kuohuttaneista sukellusvene- ja vakoilukriiseistä todellisuuspohjaisen ja vielä nykyäänkin kiinnostusta herättävän kehystarinan rikokselle, jonka komisario haluaa selvittää tyttärensä ja tämän vastasyntyneen lapsen vuoksi.
Lapsenlapsen isänpuoleiset isovanhemmat katoavat ja tulevat tapetuiksi. Mitään onnellista loppua ei ole. Uhrit olivat syyllistyneet niin toistensa kuin maansa pettämiseen. Tarinaan tulee kuiten seesteinen loppu. Iäkkäitä ihmisiä kuolee väkivaltaisesti, mutta heidän häpeälliset tekonsa haudataan heidän mukanaan, nuoremmat sukupolvet eivät leimaudu heidän vuokseen, päinvastoin, saavat hyvän perinnön. Komisario Wallander on löytämässä mielenrauhan samalla kun hänen muistinsa on sammumassa ja elämänpiiri supistuu kadotakseen kokonaan.

Blogitartunta

Nämä tuunatut perunaleivossiilit tein siksi, että näin idean parissakin blogissa ja tarvitsin jotain kivaa viemistä Mantan 10-vuotispäiville ja arvioin, että ne olisivat taitojeni rajoissa. Monissa leipomisblogeissa on huikeita täytekakkuja, jotka ovat taideteoksia. On kuvia, kimallesuihketta, marsipaanihahmoja, taidokkaita pursotuksia ja kaikki usein tilaajan toivomuksesta toteutettuina. Minun taitoni, kärsivällisyyteni, aikani eivätkä välineeni riitä moiseen ja kun ajattelen tarkemmin, ei ole niitä tilaajiakaan.
Siileissä oli tarpeeksi haastetta. Useimmat opettavaiset sanonnat voi elämällään todistaa tyhjäksi sanahelinäksi, mutta kerrankin, miten totta onkaan sanonta "työ tekijäänsä opettaa"! Seuraavat siilit syntyisivät jo sujuvammin, siistimmin ja olisivat oikeita muotovalioita. Laitoin siiliaihiot pakastimeen, jotta niitä olisi helpompi käsitellä kun ovat kovia. Siinä kävi niin, että suklaakuorrutus jätkähti jähmeäksi epätasaisina klöntteinä jäisen siilin pintaan eikä strösseli enää ottanut tarttuakseen ja siitä taas seurasi voimasanoja, mutta minulla on siilien kanssa diili ettei niistä puhuta.

Aprikoosivanukas

Minä pidän kuivatuista aprikooseista. Pidän toki tuoreistakin, mutta niiden saatavuus on niin rajoitettu ettei minulla ole reseptejä, joissa niitä tarvittaisiin. Mutta kuivatut sopivat niin leivontaan kuin ruoanlaittoon, niin pääruokiin kuin jälkiruokiin. Tämä vanukas on helppo, maistuvuus on sitten makuasia.
Tarvitaan

200 g kuivattuja aprikooseja ja
2 dl vettä ja sitten keitellään aprikoosit pehmeiksi pienellä lämmöllä ja keittämisen lopuksi lisätään

1½ dl sokeria, joka saa sulaa kuumassa aprikoosikattilassa ja sitten sisältö soseutetaan. Helpoimmin se käy jollakin sähkökäyttöisellä vimpaimella. Jäähtyneeseen lisätään raastittua sitruunankuorta- puolikas sitruunaa riittää - , vaniljasokeria maun mukaan - minä laitan nestemäistä vaniljauutetta - ja sitten sekaan pyöräytetään

3/4 tölkkiä rahkaa ja
1 dl mantelilastuja (jätä vähän koristeeksi)

ja ihan lopuksi sekaan pyöräytetään suurpiirteisesti

2 dl kermaa vaahdoksi vatkattuna

Tämä riittää helposti 6:lle hyvinkäyttäytyvälle tai 4:lle herkkusuulle.


Tämä jälkiruoka-astia on suosikkini. Se on keraamikko Karin Widnäsin tekemä. Löysin hänen Fiskarsin studionsa minuuttia vaille sulkemisaikaa, mutta sain tämän tämän herkän, romanttisen kulhon ostamisen lisäksi tutustua hänen näyttelytiloihinsa hänen johdollaan. Mahtavia töitä. Erinomainen käyntikohde kesäretkellä, kuten moni muukin taide- ja artesaanipaja Fiskarsissa.

Keittokirjaharrastus

Helsingin Sanomien lukupiirissä käytiin taannoin keskustelu keittokirjojen ostajista. He jakautuvat sen perusteella kolmeen kategoriaan: ne, jotka haluavat oppia keittämään/ leipomaan, ne, jotka haluavat sisustuselementiksi tyylikkään keittokirjan selailtavaksi ja ne, jotka rakastavat syömistä vaan eivät ruoanlaittoa. Minä en kuulu selkeästi yhteenkään näistä, vaikka tietysti haluan oppia alalta uutta, selailen mielelläni kauniisti kuvitettua keittokirjaa ja pidän hyvästä ruoasta (kukapa ei ?!). Minulla on muutama metri keittokirjoja ja pystyn aina perustelemaan itselleni miksi minä tarvitsen lisää. En osta mitä tahansa keittokirjaa, eihän kukaan kaiketi osta mitä tahansa romaaniakaan, vaan omien mieltymysten mukaan. Olen jokaiseen keittokirjaani perehtynyt ja jokaisesta käyttänyt joitakin reseptejä, suosikeista kymmeniä. Olen kehittänyt sellaisen reseptinlukemistaidon, että tiedän miltä valmis ruoka maistuu, eräänlaista virtuaalisyömistä, mutta toki myös ihan todellista - olen hyvässä lihassa.
Minä olen saanut keittokirjoista ruokaelämysten lisäksi valtavasti keittotaitoa, ravinto-oppia, kulttuurihistoriaa, eri maiden ruokatietoutta. Henkilöhistoriaan saa ruoan kautta aivan uuden näkökulman. Minulla on keittokirjoja monella kielellä, joten niiden parissa puuhastelu auttaa myös kielitaidon ylläpitämistä. Keittokirjoja on lukemattomille eri kohderyhmille. Niitä on sinkuille, lapsille, nuorille, äijille, tumpeloille, kiireisille, ruokarajoitteisille, ympäristötietoisille. Huumorikeittokirjojakin löytyy useita ja ne sisältävät hyvin vakavasti otettavia ruokaohjeita riemastuttavasti esitettyinä.
Jos vanhan sanonnan mukaan puhtaus on puoli ruokaa, niin minulle se toinen puoli tulee keittokirjoista, mitä nyt vähän aineksia lisäksi.Minun mielestäni keittokirja on keräilykohteena paljon antoisampi kuin vaikkapa munakuppi tai kukkopilli.

Kukot valitsemassa lukemista

Grillikanan tuonpuoleinen elämä

Grillattu broileri maistuu tietysti sellaisenaankin ja ruokaisan salaatin siitä saa hetkessä. Se kannattaa perata lämpimänä, lihat irtoavat helpommin luista. Suttuista puuhaa, mutta tehtävä se on. Luista, nahoista ja muista roippeista keitän yleensä kanalientä, lisään liemeen pienet lihasuikaleet ja pakastan kanakeiton pohjaksi tuleviin tarpeisiin.
Tämä kanaruoka tarvitsi nimen siinä vaiheessa kun huomattiin, että se kuului lempiruokien listalle. Esikoinen nimesi sen Kanakalleksi. Miten ja miksi 3-vuotias siihen päätyi, ei käynyt koskaan selville. Ehkäpä hän ajatteli, että kana oli eläessään ollut nimeltään Kalle. Oli miten oli, Kalleja on tullut syötyä kymmeniä. Tämä ruoka on yleensä lastenkin mieleen. Ja helppo.
Kallea varten keitetään ensin sopiva määrä (= riippuu syöjien määrästä) spagettia hivenen raaemmaksi kuin al dente. Spagetti kumotaan öljyttyyn uunivuokaan ja päälle lorotellaan reilusti soijaa, sitten tulevat kanapalat, suikaloitu paprika ja 2-3 pienittyä ananasrengasta. Pyhäversiossa niiden lisäksi vielä katkarapuja, herkkusieniviipaleetkin käyvät. Kaiken päälle kaadetaan runsaasti löysää juustokastiketta, jossa täytyy olla runsaasti makua, kana ja spagetti ovat aika mauttomia sellaisenaan. Kanaliemikuutio, currytahnaa, valkosipulia, tabascoa tai sambal oelekia, voimakasta juustoa ja vielä murustettua Auraa, suolan kanssa malttia, sitä tulee juustoistakin. Pinnalle juustoraastetta ja vuoka uuniin gratinoitumaan. Puolisen tuntia 200-asteisessa uunissa riittää. Tarjolle lisäksi raikasta, kevyttä salaattia.

Polynéet

Elsa Andersonin konditoriasta Norbergin hiljaisessa pikkukaupungissa Västmanlandin läänissä Ruotsissa on tullut tärkeä matkailunähtävyys lähinnä kai siksi, että kaikki on säilytetty ennallaan perustamisvuodesta 1916 lähtien, ovesta astuu vuosisadan verran taaksepäin. Konditoria on saman suvun hallussa ja tuotevalikoimassa on edelleen Elsan kehittelemiä reseptejä. Kaupunki syntyi kaivostoiminnan vaikutuksesta ja sen loputtua on alkanut näivettyminen. Konditoria on voimissaan, koska nyt sen asiakaskunta muodostuu turisteista, jotka haluavat aistia menneen ajan ilmapiiriä ja maistella kahvin kera vaikkapa kuuluisaa tangotorttua tai polynée-leivoksia, joiden reseptiä minä kokeilin. Kävin Norbergissa, koska siellä asuu hyvin etäiseksi jäänyt hyvin läheinen sukulainen. Mystistä, vai mitä, mutta niin se elämä kulkee. Ostin kirjan muistoksi. Minulla ei ole oikeanlaisia polynée-vuokia, sellaisia korkeita metallilieriöitä, mutta pärjäsin mielestäni hyvin helppokäyttöisillä silikonivuoilla. Leivosten ulkonäkö on ruttuinen, maku hyvä.

Kymmeneen leivokseen tarvitaan murotaikina:

2 dl vehnäjauhoja
75 g voita
½ dl sokeria
½ tl leivinjauhetta
1 keltuainen
Taikina tulee helpommin käsiteltäväksi, jos se saa rauhoittua jääkaapissa ainakin tunnin. Jaa taikina
kymmeneen osaan, jotka joko kaulit sopiviksi läpyköiksi tai painelet taikinapallon leivosvuokaan.
Pohjalle kunnon lusikallinen omenasosetta, minulla oli kirpakkaa kotitekoista, ja sen päälle vielä isompi lusikallinen mössöä, jossa on
200 g mantelimassaa
1 valkuainen

Leivokset paistetaan 175-asteisessa uunissa 18 minuuttia. Jäähtyneinä niiden päälle voi siivilöidä tomusokeria. Minäkin olisin voinut, mutta unohdin.

Normandialainen omenatorttu

Normandia on ranskalaisten omena-aitta ja siksi myös ranskalainen calvados on sieltä peräisin ja tähän torttuunkin se varmaan sopisi makua antamaan, mutta enpä ole tullut kokeilleeksi, vaikka olen tätä tehnyt jo vuosikymmeniä, hyvää on näinkin. Ja helppoa, jos surauttaa taikinan monitoimikoneella.Taikinaan tarvitaan:

150 g voita( siis voita, maku ratkaisee eikä terveellisyys, ei tätä jatkuvasti syödä)
3½ dl vehnäjauhoja
1 ronski rkl tomusokeria
2 rkl kylmää vettä
Taikina jääkaappiin rauhoittumaan ja sillä aikaa tehdään täytteeksi tuleva kiisseli:

75 g voita (nii´in, edelleen on mausta kysymys) sulatetaan pienessä teflonkattilassa, lisätään
1½ dl sokeria ja annetaan sulaa miedolla lämmöllä, lisätään
2 isoa (tai 3 pientä tai 2 keskikokoista + 1 keltuainen) munaa, joiden rakenne rikottu haarukalla

Ja sitten kuumennellaan vaan ei saa kiehua. Ja vielä lisätään
150 g mantelimassaa raastettuna/ revittynä/ pienittynä ja sekoitellaan kunnes kiisseli on tasaista ja sen annetaan jäähtyä. Vielä lisätään makua antamaan
1 sitruunan raastettu kuori.

3 hapokasta omenaa kuoritaan ja kuutioidaan (sentti kertaa sentti). Minä ostan omenat kaupasta ja siellä ei juuri kotimaisia näe, joten en tiedä lajikkeista mitään, mutta hyvä kirpeänhapokas ulkomainen on Granny Smith.

Painele taikina jauhotetuin käsin irtopohjavuokaan pohjalle ja reunoille. Levitä omenakuutiot tasaisesti taikinapohjalle ja kaada kiisseli päälle. 200-asteisen uunin alaosassa paistoaika 30-40 minuuttia, lopussa voi olla syytä peittää vuoka leivinpaperilla, jos alkaa liikaa ruskistua. Et voilà, une tarte aux pommes! Voi tarjota kermavaahdon kera, mutta ei mielestäni tarvitse sitäkään.