Minua ärsyttää

-ihan suunnattomasti se, ettei nyt ärsytä mikään. Olisi niin helppo kirjoittaa lista ärsytyksen aiheista ja siten lunastaa hyvä omatunto. Pyrin nimittäin kirjoittamaan tasaiseen tahtiin, vaikka tiedänkin, että niin blogin kirjoittaminen kuin sen lukeminen ovat vapaaehtoisia. Mutta minä olenkin aikataulutetun elämän vammauttama ja rakennan järjestystä, joka sitten tekemättömänä pusertaa päässä ja tekemisistä - niistä vähistä - tulee suoritusta.
Minä pienessä mielessäni ihannoin menneen maailman järjestystä, jolloin kodeissa - kunniallisissa sellaisissa - oli siivouspäivä (tarkemmin eriteltynä viikkosiivous ja kuukausittain/ vuodenajoittain hoidettavat siivoukset), pyykkipäivä, leipomispäivä, saunomispäivä ja niin edelleen. Siinä sivussa hoidettiin parsimiset, paikkaamiset, sukankutomiset,matonkuteiden leikkaamiset. Syksyisin kerättiin satoa ja säilyttiin. Muistaakseni tammikuussa oli valkoviikot eli ostettiin edullisesti lakanakangasta ja ommeltiin liinavaatteita puhki kuluneiden ja paikattujen tilalle. Minä en ole koskaan ollut ahkera, jämpti ja aikaansaava, päin vastoin. Lapsena olin työtä paossa tuntikausia ullakolla vanhoja lehtien vuosikertoja lukemassa tai konttasin ojanpohjia pitkin karkuun kun olisi pitänyt olla perunapellolla. Minusta tuli tunnollinen koululainen, oikea mallioppilas, ihan vain siitä syystä, että läksyistä sai alibin olla tekemättä mitään muuta työksi tulkittavaa. Läksyjen jälkeen jatkoin sujuvasti lukemista romaaneilla, mutta pidin varmuuden vuoksi koulukirjoja esillä ettei olisi käynyt käry.
Minä olen monessa asiassa mallia "halut on, mutta kyvyt puuttuvat". Tässä työnteossa lapsuuteni kasvatusihanteet ovat iskostuneet lähtemättömästi päähäni, mutta en ole saanut itseäni toimimaan niiden mukaisesti enkä usko enää näin vanhana muuttuvani. Tulen vain vielä tehottomammaksi kun kroppakin väsyy entistä helpommin. Minun omanarvontuntoni pelastus on se, että monien mielestä ruoanlaitto ja leipominen ovat ankaraa työntekoa ja saan kehuja ahkeruudesta, vaikka minulle ne ovat parasta vapaa-ajan viettoa, ihan huvittelua, ja siksi työnnän käteni taikinaan aina, kun se on mahdollista. Hyvää ja innostavaa valmistautumista lempipuuhiin on keittokirjojen ja alan blogien selailu, joskus jopa oma kirjoittelukin.
Vino pino elämäniloa!

PS. No nyt kuitenkin ärsyttää - se, että kaupallinen joulu alkaa jo työntyä näkösälle näin aikaisin ja kohta siltä ei välty missään.

Pähkinäkoukut

Pikkuleivät eivät ole vuosikausiin olleet leipojien suosiossa. Tarjolla näkee lähes aina kaupasta ostettuja, jos pikkuleipiä nyt tarjotaankaan tässä cupcake-kuumeessa. Minä leivon pikkuleipiä mielelläni ja ja minulla on paljon vuosien varrella hyviksi havaittuja ohjeita, monet klassikkoja kuten Hanna-tädit, lusikkaleivät, kaneliässät, herrasväenleivät jne.
Pähkinäkoukkujen ohje löytyi joskus 80-luvun alussa lehtiartikkelista, jossa esiteltiin kondiittoriksi valmistuvan nuoren miehen elämää ja ammattitoiveita. Muistan vieläkin hänen kuvansa artikkelin yhteydessä: äärettömän tyytyväisen näköinen, hyvin pullea , punaposkinen nuorimies valkoinen työtakki päällä ja kertakäyttömyssy päässä. Nämä koukut olivat hänen suosikkejaan, helppoja, nopeita ja maukkaita. Minä kirjoitin ohjeen vihkooni ja nimeksi tuli Paksun Pojan Pähkinäkoukut ja se oli oikeastaan aika tyhmää, vaikka auttoikin minua muistamaan sen lehtijutun ja teen koukkuja aina silloin tällöin. Mutta minä itse olen paksu. Eikä minusta tullut edes kondiittoria, harrastelija vain.

150 g voita ja
½ dl sokeria vaahdotetaan

yhdistetään kuivat aineet:
3½ dl vehnäjauhoja
2 tl vaniljasokeria
60 g hasselpähkinärouhetta
ja sekoitetaan ne voi-sokerivaahtoon.
Taikinasta kieritellään käsissä n. 6-8 cm pitkä pikkurillin paksuinen pötkylä, jonka päät suippenevat ja se taivutetaan koukuksi.
Koukut paistetaan 200-asteisessa uunissa n. 12 minuuttia ja kuumina ne kieritellään sokerissa.

Hengen ja ruumiin ravintoa

Hyvää vauhtia lyhenevän päivän ja kasvavan työtaakan turruttamana päätin yrittää jonkinlaista ryhtiliikettä. Ulkoiluun ei ole aikaa (=halua), joten päätin lukea mieltä ylentävää kirjallisuutta. Analysoin tilanteen sellaiseksi, etten pysty sulattamaan satoja sivuja laatua. Luen lyhyissä pätkissä lähinnä junassa. Illalla sängyssä ei lukeminen suju enää kuin hädin tuskin sivun verran kun jo unihiekka sumentaa silmät. Siis laadukkaita novelleja. Ylistävistä arvosteluista ja bestsellerlistoista poimin vietnamilaista syntyperää olevan Nam Len novellikokoelman Merimatka enkä päässyt ensimmäistä pidemmälle. Yritin sitkeästi, sillä kirja on omani mikä tekee luovuttamisen vielä turhauttavammaksi. Mutta kesken jäi ja muuttuneeko mielipiteeni jos ja kun tästä vanhenen. Uusi yritys. Alice Munrolla on lukuisia kiiteltyjä novellikokoelmia, Nobel-palkintoakin arvosteluissa veikataan. Siis Liian paljon onnea ja sen perään muutkin hänen kirjoistaan niin johan pääsen arjen raadollisuuden yläpuolelle pohtimaan elämää ja sen ilmiöitä syvällisemmällä, henkistyneellä tasolla. Katin kontit. Kahlasin kirjan sisulla läpi. Minua eivät omituisten ihmisten mielenliikkeiden syväluotaaminen jonkinlaisissa turvallisissa keskiluokkaisissa puitteissa kiinnosta sen vertaa, että lukisin yhtään lisää.
Hengen ravinnosta ei siis riittänyt edes itselle saati sitten muille tarjottavaksi, joten jatkan ihan konkreettisella ravitsemisella ja esittelen keiton, joka sai hyvän vastaanoton piskuiselta asiantuntijaraadilta.
Meksikolainen maissikeitto on Nigella Lawsonilta nyysitty, mutta se on kokenut käsittelyssäni muutoksia niin aineksissa kuin niiden mittasuhteissa.
Keittoon tarvitaan
400 g sulatettua pakastemaissia (uskon kyseenalaistamatta Nigellaa, joka sanoo että se on nii-in paljon maukkaampaa kuin tölkkimaissi)
15 cm purjoa
2 valkosipulin kynttä
1 siemenistä vapautettu kapea chili ( Minä laitoin 2 pientä kuivattua chilipalkoa, seurauksena vähän liian vahva chilin maku)
3 rkl mannaryynejä
ja kaikki surautetaan monitoimikoneessa mössöksi, joka kaadetaan kattilaan ja lisätään
1 l hyvää kanalientä (kukas nyt huonoa?!), tein fondista
ja keitellään vartin verran.
Lisäsin keittoon ruokaisuuden vuoksi
2 broilerinfilepihviä, jotka olin kuutioinut, ruskistanut voin ja öljyn seoksessa ja maustanut hipshaps kanamausteilla.
Lisäke viimeisteli keiton.
nacho chipsejä uunivuokaan ja päälle ripotellaan runsaasti juustoraastetta (minulla oli Auraa ja kermajuustoa) ja vuoka 225-asteiseen uuniin muutamaksi minuutiksi, jotta juusto sulaa ja juustoisia lastuja lusikoitiin keiton sekaan.

Matka menneisyyteen

Tätä postausta ei kasvissyöjien eikä terveysintoilijoiden kannata lukea. Kuvassa on meidän kyökin pöytä syksyisenä lauantaina. Tarjolla on kuorineen keitettyjä perunoita, haudutettuja lanttukuutioita ja läskisoosia. Höysteiksi löytyy maustekurkkua, puolukkasurvosta ja etikkapunajuuria. Siinä on 50-lukuiset lautaset kahdelle harmajapäälle, jotka ovat mm. tällaisella ruoalla kasvaneet aikuisiksi. Joskus oli parempaa, usein heikompaa, mutta hyvin maistui. Lasiset mäkkärimukit ovat lastemme lapsuusmuistoja. Hampurilaisketju jakoi niitä Batman-elokuvan inspiroimana tässä hiljattain 80-luvulla.
Tämä ateria osallistuu olemassaolollaan jatkuvasti käytävään rasvakeskusteluun. Mielestäni läskiä voi syödä joskus. Veistelin toki siansivuviipaleista paksuimmat läskit pois, mutta rasvattomalla lihalla ei samaa makuelämystä saa ja se elämys on tämän jutun ja soosin ydin.
Tämä on minulle nykyajan termillä lohturuokaa. Minulla oli onnellinen ja turvallinen lapsuus ja kotiruoat vuosikymmenien takaa palauttavat hyvää oloa ja mukavia muistoja. Vanhempia ei enää ole eikä lapsuudenkotiakaan, mutta äidin reseptit ovat käytössä.
Lohturuoka on käsite, joka löytyy monista keittokirjoista ja ruokaohjelmista, tosin silloin on aina ja yksinomaan kysymys naisista ruoanlaittajina. Mieskokit herkuttelevat mitä lystäävät eivätkä kaipaa lohtua, ainakaan sitä ei haeta syömällä.
Britti Nigella Lawson on varmasti kaikkien lohturuokaa markkinoivien Äiti. Nigella, kaunis rehevä nainen, joka kuvailee ruokaa aina aistillisilla ylisanoilla ja nuoleskelee sormiaan, hiipii aina ohjelman lopussa iltayöstä jääkaapilleen ja jääkaapin valossa mättää itselleen ison annoksen jotain syntisen kaloripitoista herkkua salaa muulta perheeltä, mutta ikään kuin antaen samalla katsojalle luvan herkutteluun.
PS. Me kävimme läskisoosiaterian jälkeen lenkillä. Ei täällä ihan holtittomia olla.

Hyvä käristyskeitto ja unelmat

Kylmempi vuodenaika käy jo yöllä harjoittelemassa ympärivuorokautista kylmällä kiusaamista. Nyt sopii ruoan olla tuhdimpaa kuin kesällä. Tämä käristyskeitto on meidän pikkuruisessa kattilakunnassamme hyvin pidetty. Se on myös nopea valmistaa ja kuten monet keitot, uudelleen lämmitettynäkin maukas. Tähän keittoon, jolla ruokkii 4, riittää pieni, alle 300 gramman poronkäristyspakaste. Niin pienestä määrästä en lähtisi varsinaista käristystä tekemään edes yhdelle, mutta keittoon määrä on sopiva.
Siis
pieni paketti kohmeista poronkäristystä suikaloidaan ja käristetään voissa
Lisätään
1 sipuli silputtuna ja
1 keskikokoinen porkkana pieninä kuutioina ja käristetään vähän lisää.
Lisätään
1 l hyvää lihalientä (teen sen useimmiten liemijauheesta)
8 keskikokoista kiinteää perunaa, tietysti kuorittuina ja "keittokokoon" pienittyinä

Valkopippuria? Valkosipulia? Chiliä? Paprikajauhetta? Ihan miten vain.

Homman varsinainen clou on
paketti perinteistä Koskenlaskijaa, joka viipaloituna saa sulaa keittoon perunoiden kypsyessä
persiljasilppu voisi viimeistellä keiton, kuvan kalvakkaasta keitosta se unohtui.

Koskenlaskijasta saa erinomaisen liemen keittoihin. Siitä saa paljon muutakin hyvää ja maistuu se sellaisenaankin. Ihan ikioma Koskenlaskijapaketti oli Elämänkumppanini suuri toteutumaton unelma lapsena kauan kauan sitten ja hän muistaa unelmansa aina kun ruoassa maistuu Koskenlaskija. Olen monesti miettinyt, että toteutumaton unelma on sittenkin paras ja täydellinen. Unelman toteutuminen saa sen myös usein lässähtämään, arkipäiväistymään ja kutistumaan... tässäkö se on, ei tämän kummempi. Ristiriitaista kuitenkin on, ettei unelmasta saa luopua vaan sitä on tavoiteltava ja siihen uskottava. Lässähtämisen uhallakin.

Lisää lemon curdia

Iltateellä maistuvat vanhan ajan kaurakeksit, päälle sipaus lemon curdia eli sitruunatahnaa.

4 dl vehnäjauhoja
3 dl kauraryynejä
150 g margariinia (ensimmäisen kerran blogissani!)
½ tl suolaa
½ tl leivinjauhetta
1 dl kermaa
Ensin sekoitetaan kuivat ainekset keskenään, sitten nypitään sekaan rasva ja lopuksi kerma. Taikina kaulitaan n. 3-5mm:n paksuiseksi ja otetaan kakkusia pyöreällä muotilla, pistellään ja paistetaan 200-225 asteessa 5-6 minuuttia. Minä en "pistellyt" keksejä vaan "ajelin" ne koristekaulimella, sellaisella puisella, joka on tehty näkkileivän leipojille. Kai niitäkin on.
Kaurakeksien ohje on vuodelta 1971 peräisin olevasta Kodin uudesta keittokirjasta, jonka alkuteos näkyy olevan ruotsalainen.Kirjan selailu on matka menneisyyteen, Suomeen, jota ei enää ole. Lähes kaikki ulkomailta tuotavat ruokatarvikkeet ovat säilykkeitä,herkkusient, parsat, katkaravut, ananas, persikka jne. Nykyisinhän kaikki on saatavilla myös tuoreena. Kiiviä, mangoa, papaijaa, tähtianista ja muita kaukomaiden hedelmiä ei edes mainita. Kirjassa esitellään riistalintujen kynimiset ja suolistamiset ja broileri löytyy vain kokonaisena pakastettuna, kana kokonaisena, myös tuoreena maininnalla siitä, että vanhan kanan nahka on keltaista ja rasvaista, nuoren hieman sinertävää. Ei järin ruokahalua herättävää ajateltavaa.
Juustot olivat tuolloin kaikki kotimaisia, tuonti oli epäisänmaallista ja siksi säädeltyä. Tuorejuustoja ei oltu vielä "keksitty" ja kaupan maitokaapin valikoima vaatimaton. Jogurtti oli vielä uusi tuttavuus, "voimakkaan makuinen ja melko hapan piimätyyppi kotoisin lähi-idästä". Pastasta, puhumattakaan pestosta, ei silloin tiedetty mitään, vaan oli pitkää ja lyhyttä makaronia. Ajan ankeutta ja tapojen muuttumista heijastelee hyvin sekin, että kirjassa on kaikenlaisten vellien - riisi, manna, kaura jne - ohjeet.
Tällä peruskirjalla aloittelin ruoanlaittoa ja silloin ajateltiin yhden kunnon kirjan riittävän. Ruoanlaitto ja leipominen eivät olleet vielä silloin harrastus eikä niihin kuulunut kokeilu ja nautiskelu. Ruoka oli vakavasti otettavaa elämän hallintaa, terveyden ja hyvinvoinnin perusta. Sitä se on tietysti nykyäänkin, mutta rikkaissa maissa on hyväosaisille tarjolla valtaisa valinnanvara kaikesta siitä mitä tämä planeetta tuottaa.

Isoisää etsimässä

Minua on aivan hirveästi harmittanut ja kaduttanut, etten ole ollut suvustani ja juuristani kiinnostunut silloin, kun tietoa vielä oli saatavissa. Päinvastoin, suljin korvani, kun tädit/ sedät/ kylänmiehet niitä mielestäni tylsiä ja köyhyydessään hävettäviä ihmiskohtaloita vatvoivat. Minä uskoin uuteen uljaaseen maailmaan, jossa minä kaiketi olisin jonkinlainen päähenkilö. En minä enää ole vuosikymmeniin elänyt omassa navassani ja ymmärrän olevani mitätön lenkki pitkässä ketjussa. Mutta kun ihmiselle ei riitä tieto siitä, että sellainen ketju on jokaisella takanaan, vaan tulee aika, jolloin haluaa tietää ketjun lenkeistä, nimiä, vuosilukuja, paikkoja.
Siis sukututkimus, sieltä ne lenkit saavat sisältöä. Siinä taas on internet oiva apuväline. Ei tarvitse fyysisesti käydä kaikissa pitäjissä kirkonkirjoja selaamassa, mutta toisaalta täytyisi olla jonkinlaista jäsentynyttä tietoa, miten tehtävässä edetään. Puuhun - sukupuuhunkin - pääsee helpommallakin tavalla kuin perä edellä. Sukututkimuskurssi olisi järkevin tapa lähteä liikkeelle ja aionkin olla järkevä (monessa muussakin asiassa) kunhan pääsen eroon työelämän orjuudesta.
Nettiä selaamalla pääsin kuitenkin sen verran alkuun, että koin yhden elämän tähtihetkistä. Se oli ulkoisesti pieni juttu, mutta minun päässäni vavahduttava(Nyt tuli väistämättä mieleen Neil Armstrongin historiallinen lausahdus kuussa "one small step for man, one giant leap for mankind". En toki tarkoita, että minun mikromaailmallani olisi mitään merkitystä muille kuin itselleni, mutta en osaa sitä tunnetta muullakaan tavalla selittää).
Muutama vuosi sitten sukuhaahuiluni toivat netistä esiin Hiski-sivustot, jotka minun hauillani tuottivat pelkkää eioota. Hakemiani vuosia tarvittavissa pitäjissä ei ollut vielä kirjattu nettiin, mutta löytyi kuitenkin tieto Kansallisarkistosta Helsingissä. Siellä on ihan kaikki Suomessa kirjattu henkilötieto. Minulla ei ollut mahdollisuutta varata aikaa etukäteen, mutta pääsee sinne satunnainen vierailijakin. Ystävällinen opastus, kun kerroin mitä etsin ja niin minä sitten istuin mikrofilmilaitteen ääressä ja hain kyseisen pitäjän arkistokansioista sitä, jossa olivat vuonna 1864 syntyneet ja kastetut.
Aluksi ei löytynyt juuri mitään tolkkua systeemistä. Vanhat kirkonkirjat ovat tietysti käsin vanhanaikaisella, koukeroisella käsialalla ruotsiksi kirjoitettuja nimet mukaan lukien, tietysti myös vanhentuneella oikeinkirjoituksella. Ajattelin jo siirtää etsinnän tulevaisuuteen, jolloin olisi ainakin aikaa. Ja siinä se oli, siinä HÄN oli, syntynyt 30/4 ja kastettu, suutarin poika, tavoitinpas sinut, tässä me tapaamme vihdoinkin. Kurkkua kuristi ja silmät sumenivat, maailma pysähtyi ympärillä. Istuin ja tuijotin tekstiä, vaikea lähteä, voi kun isä eläisi, hänkin saisi tietää suutarista, isoisästään, jota ei koskaan tavannut, ei tiennyt edes miksi hän oli elänyt siinä pitäjässä, mistä sinne tullut, mistä vaimon, Serafia nimeltään, löytänyt.
Kun suurimmat tunteet laantuivat, kirjoitin tiedot muistiin. Päätin selvittää seuraavankin lenkin, missä, milloin ja keille oli syntynyt poikalapsi, josta tuli suutari ja jonka lapsenlapsenlapsi minä olen, ja poistuin arkiston hiljaisuudesta Helsingin hulinaan ajatukset vielä 1800-luvulla.