Jossakin on jo kevät,

vaikka minä en näe siitä täällä muuta merkkiä kuin vihreää tarjousparsaa kaupassa. Mutta olen toiveikas...

Tämä parsapiiras on mielestäni ensisijaisesti tyylikäs, taiteellinen designpiiras, mutta niin yksinkertainen, että sen pyöräyttää hetkessä vaikka yhdellä kädellä. Hiukan enemmän on vaikeusastetta, jos samalla seisoo yhdellä jalalla. (Se on minulle jo ylivoimaista. Taitaa olla niin, että tällaisella liikuntaa kaihtavalla  ihmisellä alkaa tasapainoaisti iän myötä heiketä. Siksi minua suorastaan tympäisi nähdä netissä videonpätkiä maailman vanhimmasta voimistelijasta. Hän on saksalainen 86-vuotias mummeli, hopeanharmaa tukka ja naama iän mukaan, mutta, notkea sutjakka vartalo. Hän temppuilee voimistelutelineillä, kävelee käsillään ja heittelee voltteja. Se vanharouva käy varmaan liikesarjojaan läpi jokaikinen päivä säilyttääkseen notkeutensa. Ei käy kateeksi.Se voimisteleminen, vartalo kylläkin)

Piiraspohja on kaupan valmista voitaikinaa, siitä suorakaide, jonka pituus lasketaan parsojen määrästä ja leveys on parsan pituus + 3 senttiä. Reunat voi taittaa tai vain vetää veitsellä tai taikinapyörällä  1½ sentin "saumanvarat", jolloin reunat nousevat esipaistettaessa (200 astetta/ 10-15 minuuttia).Sillä aikaa parsoista tehdään tasapitkiä leikkaamalla puiseva tyvi pois. Pohjalle levitetään 4 desiä vahvaa juustoraastetta, minulla cheddaria, ja juustopetille parsapojat köllimään, vuorotellen päät ja jalat vastakkain, voidellaan oliiviöljyllä ja ripsutellaan mustapippuria ja sormisuolaa päälle ja pojat uuniin, noin 20 minuuttia 200:ssa asteessa, lämpöä voi nostaa, jos taikinaan ei tule ruokaisaa väriä.
Tarjoillaan hiukan jäähtyneenä raikkaan salaatin kera. Pääsiäishenkinen brunssiruoka, alkuruoka tai iltapala. Hyvää valkoviiniä?

Jälkiruokana tarjosin nougatjuustokakkua, jonka reseptin löysin Open kahvilasta, hänen, jolla on aina niin täydelliset esteettiset kuvat.Muutin reseptiä niin, että tein pohjan hienonnetuista dominokekseistä. Lopputulos oli oikein maukas, mutta jysähti kuin tiiliskivi vatsanpohjaan ja väki kaikkosi ruokalevolle.

Kasvispata

Keväistä ja kevyttä tekisi mieli niin päälle kuin lautaselle, mutta ei tämä takatalvi ainakaan toivomalla lähde. Onneksi mikään ihmisen aikaansaama ilmastonmuutos ei ainkaan toistaiseksi vaikuta päivän pituuteen, niin että ainakin ollaan menossa valoisaa aikaa kohti.
Kasvispata on olevinaan kevyttä ruokaa, koska se on kasvisruokaa, mutta siihen voi lisätä makunsa mukaan kalaa tai lihaa.Mutta kannattaa aloittaa tekemällä ensin kylmä kastike, jonka maut saavat asettua jääkaapissa sillä aikaa kun pata valmistuu. Kastikkeessa on turkkilaista jogurttia, sitruunamehua, makeaa chilikastiketta, suolaa ja tujaus sambal oelekia.

Padassa on:
1   sipuli
1   iso porkkana
2   paprikaa, keltainen ja punainen
1   pienehkö fenkoli
1   suurehko palsternakka
200 g parsakaalia
200 g kukkakaalia

Kasvikset on paloiteltu, suikaloitu, viipaloitu suupalakokoisiksi, kuullotettu öljytilkassa ja siirretty sitten paistokasariin, jonka pohjalle on lirautettu
2 dl kasvislientä (jauheesta)
2 hienonnettua valkosipulinkynttä.
Siinä saavat putputella, mukaan loraus soijaa, jauhettua valkopippuria, currya, paprikajauhetta, suolaa.
Ei kypsennetä mössöksi, vaan pitää erottaa mauista mikä on mitä ja napakkuuttakin saa jäädä.

Lopuksi sekoitetaan joukkoon
1 tlk (410 g) valutettuja vehnänjyviä (niiden tilalla voisi olla jotain papuja).
Siinä se sitten onkin. Minä en tiedä mikä minua taas riivasi (tämä ei sitten ole mikään kannanotto ajankohtaiseen riivaajakeskusteluun) kun piti viime tipassa ruveta improvisoimaan ja murustelin pinnalle feta-juustoa. Näkyy kuvassa, siksi selitys. Tuoreet yrtit olisivat sopineet niin makuun kuin ulkonäköön, mutta niitä ei kotona ollut enkä minä minkään yrtin takia työnnä nenääni ulos viimaan ja pakkaseen.

Minä olen aina ollut sellainen, etten ymmärrä enkä malta olla muuntelematta reseptejä, hyviksikin koettuja eikä siitä aina hyvää seuraa. Mutta kun on ihan pakko saada harrastaa edes hiukan luovuutta  Kokkaajan luovuudet onneksi syödään pois eivätkä jää piinallisiksi muistutuksiksi siinä missä omatekemä taide ja kökkökäsityöt ja -askartelut, jos luovuuden lahjaa ei ole suotu.

Parsapasta - pastaparsa

Parsaa on nykyään saatavilla ympäri vuoden, mutta hinnasta huomaa milloin varsinainen parsasesonki on taas kerran saapunut. Se on kaksinverroin ilahduttavaa, sillä parsa on sekä hyvää että kevään merkki ja ja kevättä tässä odotellaan hartaasti pitkän kylmän kauden päätteeksi.
Nyt tuli vastaan edullinen neljänneskilon puntti vihreää parsaa ja tarkoin mietittyäni päätin tehdä siitä pasta-aterian, vihreän kasvisherkun, joka sopii myös nimikkeen pasta primavera alle.Näitä tarvitaan:

                 mutta ananas työntyi kuvaan ennen aikojaan, kuuluu vasta jälkiruokaan 


Tein muka kahdelle, mutta tuli neljälle. Mitat sovittelin saatavilla olevien pakkausten mukaan, ettei jäisi hukkapaloja.
250 g   vihreää parsaa, puisevan tyviosan leikkasin pois, perunankuorimaveitsellä höyläilin varsia ja pilkoin ne noin 4 cm:n palasiksi
150 g   sugar snapseja - minä en tiedä mitä ne ovat suomeksi. Ruotsi ottaa avosylin kaiken mikä   tulee Amerikasta, vaikka näille on myös ruotsalainen nimi salladsärtor. Oli miten oli, ne ovat  herneen palkoja, jotka ovat pulleita ja rapeita (snapsahtavat katkaistaessa) siinä missä sokeriherneen palot ovat lituskoita ja nahkeita (eivät snapsahda)
Runsaasti vettä kattilaan, suolaa sopivasti ja kiehuvaan veteen ensin parsapalat pariksi minuutiksi, sitten herneenpalot ja puoliminuuttia kiehumista, nostellaan reikäkauhalla vihannekset sivuun ja kiehuvaan keitinveteen lisätään 
250 g    pastaa, keväiseen ilmeeseen sopivat erinomaisesti perhoset, farfalle, ja saavat kiehua pakkauksessa ilmoitetun ajan. Ennen kuin pasta kaadetaan lävikköön, otetaan talteen myöhempää käyttöä varten
 2 dl      keitinlientä.
Pastakattilaan laitetaan:
2 rkl    voita ja
2         hienonnettua valkosipulinkynttä
ja parsapalat ja  herneenpalot  ja kypsytellään niitä pari minuuttia ja sitten lisätään taas
 2 rkl    voita
1          avokado kuutioituna (siis olen poistanut kuoren ja kiven...)
            keitetty pasta
1 dl      parmesaani-  ja/tai pecorinoraastetta
1 dl      basilikasilppua
Suolaa? Mustapippuria. Keitinlientä notkistamaan sopivaksi. Pyöräytetään sekaisin, tarjoiluastiaan ja lisää juustoraastetta päälle. Syömään. Patonkia tarjolle. Salaattia? - ei oikeastaan.

Mutta jälkiruoaksi mielellään jotain raikasta, hedelmä tai jäätelöä. Me otimme sekä että, kun oli tuoretta ananasta. Ruikaus kinuskikastikettakin.

Tuli keväinen mieli. Vielä se kesä tulee.

Kukkakaalikeitto, pienesti päivitetty

Huomaan siirtyneeni entistä enemmän soppalinjalle: nopeaa, helppoa, loputtomiin muunneltavissa sen mukaan mitä kaapista löytyy. Maukas kasvisruokakin on minusta helpompi saada aikaan, kun rajaa suunnittelun keittoon.
Tämä kukkakaalikeitto on ihan konstailematon sosekeitto, mutta tähän tuo vähän nykyajan henkeä tarjota se katkarapujen ja sipsien höystämänä. Annoksessani on valkosipulimaustettuja ruissipsejä, mutta varmasti myös perunalastut tai tacosipsit sopivat.
Näin tein 4 annosta:

1 sipuli hienonnettuna
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna
1 maustemitta kuminaa
50 g voita, jossa sipulit ja kumina kuullotetaan, samoin
1 keskikokoinen kukkakaali lohkottuna. Saavat saada vähän väriä pintaansa. Sitten lisätään
7 dl vettä + 1 kasvisliemikuutio ja annetaan putputella kypsäksi ja sitten soseutetaan.
Lisätään
2 dl kuohukermaa ja maistelemalla
suolaa ja valkoista balsamicoa
- ja sitten taas irtauduin reseptistä ja lisäsin rippusen chiliä ja köntin yrttimaustettua ranskankermaa, koska siitä köntistä oli aika päästä eroon.

Minä olen pikku hiljaa tullut ikätietoiseksi - kukapa ei tulisi, kun joka aamu on vedettävä päivä päivältä kankeampi kroppa käyntiin ja siedettävä peilistä tuijottavaa roikkunaamaa. Ehkä siksi yritän olla "menossa mukana" - edes jälkijoukoissa - näissä ruoka-asioissa. Vaatemuoti ei minua kiinnosta hiukkaakaan (siis minä ja farkkuleggarit - not in anybody´s dreams!!, pelkkä ajatus tekee kipeää), nuorten kuuntelema musiikki ahdistaa.Elokuvissa en halua käydä ollenkaan, jos on pienikin mahdollisuus, että kyseinen elokuva kiinnostaa parikymppisiä, sillä he  huutelevat, viheltelevät, tömistelevät ja minä en kestä sellaista käytöstä. Minähän olen Vihainen Vanha Nainen.

Mutta keittiössä voin tehdä myönnytyksiä nykymenolle. Tein esimerkiksi näitä muodikkaita ei-ihan-cake-popseja. Tämä oli jo toinen kerta, resepti on Huumorinkukalta, ja tekniikkani sen kuin vain paranee.. Nyt jo hyvin ammattimaisesti tökin kuorrutetut pallukat  kuivumaan tikun nenässä styroksilevyyn ja tunsin suurta tyydytystä niin tekemisestä kuin lopputuloksesta. Ja miksi en olisi tuntenut, jos olen hyvää vauhtia lähestymässä sitä vaihetta jolloin useimmille ikäihmisille riittää nautinnoksi sujuva suolentoiminta.

                                                                     

Herkullisia murhia

Olen aina lukenut ajankuluksi ja viihteeksi dekkareita ja suurin osa niistä on sellaisia, jotka unohtuvat samantien, kun viimeinen sivu on kääntynyt.Mutta on myös monia sellaisia, jotka voi luokitella tasokkaaksi kirjallisuudeksi. Nyt olen sitten tutustunut sellaisiin, joissa on hyvin jännittävät ja rajut juonenkäänteet ja ennen kaikkea omalaatuiset päähenkilöt. Näitä monissa maissa huippusuosittuja dekkarilöytöjäni en voi kuvailla kuin ärsyttävällä muotisanalla koukuttava, kun parempaakaan sanaa en löydä.Eli kun yhden luin, halusin heti lukea loputkin ja nyt kun se urakka on tehty, odottelen malttamattomana uusia murhia samojen päähenkilöiden selvitettäviksi. Suomennoksia löytyy osalle - tulevat vain hitaanlaisesti - minun saatavillani ovat helpoiten ruotsinkieliset.

Jussi Adler-Olsenista tuli Tanskan menestynein dekkarikirjailija sen jälkeen kun hän loi komisario Mörckin ja Q Osaston. Komisario on taitava etsivä, mutta hän on myös itsepäinen, kärsimätön, itsekeskeinen ja vailla minkäänlaisia seurustelutaitoja. Hän ei tule toimeen kenenkään kanssa ja saa siksi poliisilaitoksen kellariin oman osastonsa, jonka tehtävänä on selvittää vanhoja selvittämättömiksi jääneitä rikoksia. Hänen avukseen palkataan salaperäinen ja monitaitoinen maahanmuuttaja, muslimi Assad.

Ruotsissa on pitkään vallinnut oikea dekkaribuumi ja minulla on montakin mieluista kirjailijaa, mutta nyt on kiinnostavin kaksikko Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt. Heidän kirjojensa päähenkilö on kriminaalipsykologi Sebastian Bergman. Hän on suorastaan vastenmielinen manipuloidessaan ihmisiä oman etunsa nimissä eikä hänen moraalinsa myöskään tunne rajoja. Hän oli aikoinaan työssään hyvin menestynyt ja kuuluisa kunnes tsunami vei mennessään hänen vaimonsa ja tyttärensä ja vei siten pohjan hänen elämältään. Hän menetti otteensa kaikkeen normaaliin. Aika ajoin hän pääsee vanhoilla suhteillaan auttamaan murharyhmää hankalien tapauksien selvittelyssä, mutta hän on taidoistaan huolimatta suuri rasite ryhmän toiminnalle. Sebastianin ongelma on seksuaalinen riippuvuus. Hän, yli viisikymppinen pehmeänpulska mies hakee yhden yön juttuja, mieluiten joka yö.Hänellä on käsittämätön vetovoima naisiin ja seuran saaminen onnistuu lähes sormia napsauttamalla. Hän ei välitä näistä naisista hiukkaakaan, seksi on ainoa tavoite ja saatuaan mitä haluaa, hän häipyy yön selkään koskaan palaamatta.Kirjoissa ei ole mitään seksikuvauksia ollenkaan - onneksi -, mutta hänen alituiset naisasiansa sotkevat rikostutkimusta ja ärsyttävät ryhmän muita jäseniä suunnattomasti.

Sekä komisario Mörck että psykologi Bergman eivät ole pelkästään rasittavia, vaan myös hyvin monisärmäisiä ja älykkäitä, itselleen rehellisiä ja lukija huomaa olevansa heidän puolellaan kaikesta huolimatta. Rikoksia selvitetään nykytekniikalla ja juoni on vauhdikas ja täynnä yllätysmomentteja, mukana on myös virkamiesten ja yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa olevien korruptiota. Kirjat voi lukea erillisinäkin, mutta parhaiten jää koukkuun lukemalla  järjestyksessä ja samalla pääsee seuraamaan henkilöiden elämänvaiheita ja kehitystä. Komisario Mörckin ja Assadin välille kehittyy aito ja syvä ystävyys suurista kulttuurieroista huolimatta. Sebastian Bergmanin suhteen lukijalla herää ajoittain pieni toivonpilkahdus, että pakonomaisen naisten hyväksikäytön tilalle voisi tulla edes  joksikin aikaa ihan oikea ihmissuhde.

Adler-Olsenin suomalainen kustantaja on Gummerus ja sarjasta on käännetty 2 kirjaa, Vanki ja Metsästäjät .
Bazar Kustannukselta löytyvät Hjorth&Rosenfeldtin Mies joka ei ollut murhaaja ja Oppipoika.

Uusi tuttavuus

Kuvassa on ateria, joka on itse asiassa tähteistä "pimpattu" eikä ansaitse siinä mielessä tulla kuvatuksi ja kuvailluksi.Lautasellani on ensin munankeltuaisessa ja maustetussa parmesaani-jauhoseoksessa leivitetty, sen jälkeen paistettu broileripihvi, sienikastiketta, perunaa, porkkanaviipaleita ja sokeriherneitä, kukin oman keittoaikansa mukaan keitettyinä ja sitten SE JOKIN, jonka ehkä kaikki suomalaiset tuntevat, mutta minä ulkosuomalainen en. En tiedä edes nimeä suomeksi enkä googlailemallakaan löytänyt mitään. Uutuus löytyi lähikaupastani, italialainen bellaverde-lajike, ruotsiksi sparrisbroccoli eli kirjaimellisesti parsaparsakaali. Parsabroccoli ehkä kuulostaisi järkevämmältä, mutta minä en ole ollenkaan ajan tasalla uudissanojen suhteen (Olen hiljattain oppinut, että maamyyrä on nykyään kontiainen, mikä minusta on mahtava oivallus nimistönlaatijoilta, umpisuomalainen ja kuvailee hyvin kohdetta. Ja juurirotankin (???) uusi nimi myllikäs jää kerrasta mieleen).SIIS MITÄ minun lautasellani on?! Sen varsi on parsamaisen hoikka , maku makeampi ja pehmeämpi kuin parsakaalin varren (jonka minä jätän käyttämättä, anteeksi anteeksi), kukinto mielestäni samanmakuinen. Hinta on kalliimpi kuin parsakaalin, 200 g:n pakkaus maksoi euroissa n.1.60. Ostan toistekin.

Elokuvissa ja tv-sarjoissa amerikkalaislapsia aina lahjotaan/uhkaillaan syömään parsakaalinsa, mutta jos se niin vastenmielistä on, kannattaisi vanhempien päästää itsensä vähän helpommalla ja tarjota aluksi tätä bellaverdeä - ravintoarvokin yhtä hyvä - ja siitä sitten hivuttautua varsinaiseen parsakaaliin, jos se on parasta mitä äiti/isä voi ravinto-opillisesti ja kasvatuksellisesti jälkikasvulleen tarjota.

Aino ja Ainot

Tässä ovat minun uudet tossuni, elämäni ensimmäiset Aino-tossut.Reinot ja Ainot ovat olleet olemassa koko elinikäni ja paljon kauemminkin. Minulla niihin liittyy muistoja varhaislapsuudesta. Olin jo ehtinyt unohtaa tossut, mutta kun ne kokivat uuden tulemisen, tiesin että jonakin päivänä minäkin haluan sellaiset. Malleja ja värejä on monta, ballerinatkin voisivat olla ihan mukavat kotikengät kerrostalossa kun on lämpimät lattiat eikä ole tarvetta kipaista postilaatikolle. Mutta ihan tunnesyistä minä halusin  klassilliset Ainot, uudelle ajalle myönnytyksenä punainen väri alkuperäisen ruskean asemesta.

Selkeä, hyvä muisto lapsuudesta on naapurin täti, jolla oli kotipiirissä aina Aino-tossut ja ruudullinen esiliina.Ainoissaan hän kipitti puuliiteriin, kaivolle ja postilaatikolle, istahti välillä pihakeinuun kun paikalle osui juttuseuraa.Tädin nimikin oli Aino ja minä tietysti pienessä maailmassani pidin itsestään selvänä, että tossut oli nimetty hänen mukaansa ihan niin kuin luulin, että Hanna-tädin kakut olivat koko valtakunnassa saaneet nimensä oman tätini kunniaksi. Naapurin Aino oli todella mukava täti, puhelias ja ystävällinen, mutta tarvittaessa tomera, ison poikalauman äiti kun oli. Hän piti jöötä  kaikille muksuille.

Naapurin tädit, joista suurin osa oli kotosalla, olivat lapsille tärkeitä aikuisia, joita tervehdittiin niiata niksauttamalla ja joita toteltiin, jos heillä oli huomauttamista. Aivan mahdoton on ajatus, että heille olisi sanottu vastaan saatika nimitelty ja haistateltu. Sellaiseen eivät syyllistyneet isotkaan pojat, niin rumasti ei kerta kaikkiaan käyttäydytty päin naamaa, vaikka nimettöminä ja pimeyden turvin saatettiin tehdä koiruuksia omenavarkauksista ja asiattomista ovien  koputteluista alkaen.

Silloinen elämäntapa loi lapsille turvallisuutta. Jos kotona ei jostain syystä ollut ketään, tiesi että apu löytyy naapurista oli ongelma mikä tahansa.Kyllä silloinkin varoiteltiin tuntemattomista aikuisista, ei pidä ottaa vastaan mitään tarjottua eikä missään tapauksessa lähteä matkaan, mutta emme me koskaan tavanneet sellaisia epäilyttäviä aikuisia. Muistan, että me kulmakunnan lapset pohdimme paljon namusetä-ilmiötä - miksi ihmeessä joku setä haluaa siepata lapsen, lapsethan ovat vaivaksi. Ilmeisesti meitä oli kunnolla varoiteltu aiheesta. Joidenkin kodeissa oli sellainenkin kasvatusmetodi, että uhattiin antaa tottelematon lapsi mustalaisille, eikä sekään uhkailu oikein kestänyt lähempää tarkastelua edes lapsen aivoilla.Mitä ihmettä ne mustalaiset ylimääräisillä lapsilla tekisivät kun heillä muutenkin oli toimeentulovaikeuksia kiertelevän elämäntapansa vuoksi.