Silmälasikäärme

Minä olin kiltti ja rauhallinen koululainen niin kuin useimmat siihen aikaan. Mutta minä olin kilteistä kiltimpiä, joten minun paikkani oli viimeisessä pulpetissa. Siellä se ongelma ilmeni aika pian. Minä en nähnyt mitä taululla luki. Ensin tekstistä tuli suheroa ja piti siristellä, jotta sai selvän. Mutta lopulta ei sekään auttanut ja oli pakko kertoa kotona koulun taulun huononemisesta, muulla tavoin en vielä ongelmaa huomannut.

Tilattiin aika silmälääkäriltä ja äidin kanssa menin kaupunkiin vastaanotolle. Pienessä odotushuoneessa istui paljon väkeä, aika ajoin lyhyt, vanha valkotakkinen mies avasi oven ja luki kädessään olevasta paperista potilaan nimen. Suomi ei ollut tämän juutalaisen lääkärin äidinkieli, niin kankeasti hän lausui nimetkin. Sisällä puolipimeässä huoneessa hän tutkiessaan silmiäni hoki "katso minu korva", "katso minu nenä", "katso mikä suunta E". Äiti ei saanut tulla tutkimushuoneeseen, ja minä pelkäsin hillittömästi. Kaikki ne vuodet, jotka kävin siellä, pelkäsin sitä pimeää huonetta, pelkäsin että silmät leikataan siellä, leikataan vaikka kokonaan pois kun ei niillä kerran näe, että sitä varten laitettiin puudutustippoja. Vanha, ryppyinen mies, jonka syyläistä nenää ja karvaisia korvia piti aina katsoa, ei jaksaisi pitää rimpuilevaa tyttöä paikallaan, jos puuduttamatta yrittäisi kaivaa jollain lusikalla silmiä tämän päästä.

Perinnöllisestä likinäköisyydestä oli kysymys, piilokarsastus tuli kaupan päälle. Silmälasit siitä seurasivat. Lasten kehysmalleja oli tasan yksi, joten valinta oli helppo. Maailma kirkastui ja tuli täyteen mikroskooppisen tarkkoja viivoja ja värisävyjä, tuntui että kuulokin parani. Lattia keinahti jalkojen alla kun tämä ihme tapahtui.

Siinä isossa koulussa oli toinenkin oppilas, jolla oli silmälasit, omituinen, pitkä luiseva poika, jonka oli vaikea olla paikoillaan. Häntä nimitettiin Hulluksi Hevoseksi ja hänet siirrettiin apukouluun. Minua sanottiin Silmälasikäärmeeksi. Aina ei tarvinnut sanoakaan, musikaaliset vihelsivät tai hyräilivät ohi mennessään "On piilossa viidakon, suojassa temppelin raunion, valtakunta viimeinen, silmälasikäärmeiden". Henkevät tokaisivat "köyhä talo kun ei ole verhoja ikkunoissa". Rillipäät olivat omituisia, joskus älykkäitä, mutta aina rumia. Ja niin minä lasien aina vain vahvistuessa valitsin ulkopuolisen tarkkailijan roolin, urheilemattoman ja sisäänpäin kääntyneen elämän.