Kinkku,

ei pääsiäiskinkku, vaan täysin epäajankohtaisesti joulukinkku. Se liittyy välillisesti, mutta oleellisesti ja unohtumattomasti kokemaani painajaiseen. Siis tämä on opettavainen tarina, joka perustuu tositapahtumaan, joka käy mielessäni aina silloin tällöin miettiessäni ihmisen - tässä tapauksessa minun - täydellistä järjenpuutetta yllättävässä tilanteessa.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten pieni 3-henkinen perheeni asui kerrostalossa lähiössä. Elettiin joulunaluspäiviä ja isäni tuli käymään. Miehet kahvittelivat ja paransivat maailmaa olohuoneessa ja vauva kölli tyytyväisenä viltillään ja osallistui jokeltelullaan keskusteluun. Minä päätin pujahtaa alakerran kylmiöön hakemaan joulukinkun lämpenemään huoneenlämpöiseksi ennen yönkestävää paistorituaalia. Meillä oli 8 kg:n kinkku, meillä kahdella, kolmashan oli vielä imeväinen ja hampaaton. Avaimet naulasta, hissillä alas, kellarikäytävää kylmiön ovelle, ovi avaimella auki, sitten viileää käytävää meidän komerollemme. Komerot olivat lukollisia ja verkko-ovisia ja niissä näkyi mehupulloja ja hillopurkkeja, perunasäkkejä, porkkanapusseja ja lähestyvän joulun vuoksi niitä kinkkuja ja liinalla peitettyjä taikinakulhoja. Piparkakku- vai voitaikinaa? Asunnoissa jääkaapit alkoivat olla täynnä. Vielä verkko-ovi auki ja sain kylmän kinkun kainalooni.

Kun tulin kylmiön metalliselle ulko-ovelle, en saanutkaan ovea auki. Työnsin kaikin voimin ja samanaikaisesti pääni kelautui takaisin siihen hetkeen, kun olin astunut sisään kylmiöön ja ovi paukahtanut takanani äänekkäästi kiinni. Siis se oli lukossa, mutta sisäpuolella ei ollut avaimenreikää eikä mitään, millä lukkoa vääntää. Silloin paniikki huuhtoutui ylitseni ja ajantaju ja järki sen mukana katosivat. Laskin kinkun lattialle, aloin takoa ovea, tömistelin paikallani, juoksin päin ovea,turhaan, nyyhkin ja uikutin, aivot työskentelivät ihan omia aikojaan ja aivan epäloogisesti.

En ollut sanonut lähteväni kinkkua hakemaan, siis he eivät ymmärtäisi mihin olin haihtunut. Paleltuisinko kuoliaaksi, tulisiko kukaan muu kylmiöön lähiaikoina, pitäisikö minun syödä raakaa kinkkua selviytyäkseni hengissä?Muistin uutisen siivoojasta, joka oli jäänyt päiväkausiksi epäkunnossa olevaan hissiin, jota kukaan ei ilmoittanut vialliseksi, koska lähellä oli toimiva hissi. Nainen oli juonut omaa virtsaansa. Minulle tuli välittömästi hirveä hätä. Pitäisikö pissata kylmiön nurkkaan? Kauhea haju kun löytäisivät minut. Häpeä, häpeä. Vielä kammottavampi häpeä, jos tulee isompikin tarve."Kadonnut nainen kylmiössä, uloste saastuttanut asukkaiden elintarvikkeet". Sitten pamahti päähäni lukemani novelli. Mies eksyi johonkin luolastoon ja koki kaikki helvetin kauhut päässään etsiessään ulospääsyä. Kun hän lopulta horjui ulos ihmisten ilmoille, osoittautui, että hän oli ollut eksyksissä vain vähän aikaa, mutta kauhuelämysten takia hänen tukkansa oli tullut vitivalkoiseksi. Apua, onko minunkin tukkani väri haihtumassa ja olen ikivanha ihmisraunio, jos minut joskus löydetään! Minä tein mielessäni kaikenlaisia parannuslupauksia ja katumusharjoituksia ja samalla pöykköilin ovea vasten ja väänsin itkua. Siinä sekoillessani tulin myös vetäneeksi kahvasta ja ovihan aukesi sisäänpäin, siis ei kylmiöön voi jäädä vangiksi. Saman tien tajusin oman täydellisen hölmöyteni ja järjettömän käytöksen.

Kun avasin kotioven, vastaan tulvahti kahvin tuoksu ja olohuoneesta kantautuvasta rupattelusta huomasin, että aihe oli sama kuin lähtiessäni. En sanonut mitään tapahtuneesta, en tietenkään, kyllähän minunkin järkeni jossain oloissa toimii. Vilkaisin kelloon, olin ollut asialla suunnilleen vartin. Vilkaisin peiliin. Ihan samanvärinen tukka kuin ennenkin.

Mikä sitten on edellä kerrotun opetus? Se, että osa meistä oppii hitaasti jos ollenkaan. Minulta puuttuu edelleen kyky toimia järkevästi äkillisen, odottamattoman paineen alla. Paniikki iskee, mielikuvitus laukkaa holtittomasti, toimintakyky lamaantuu ja tunteet ottavat ylivallan. Minusta ei olisi työskentelemään teho-osastolla, poliisi- tai pelastuslaitoksella, mutta sen minä olen niin omaksi kuin kanssaihmisten onneksi tiennyt aina.

Se kinkku oli muuten paras mitä meillä on koskaan ollut.

Kevyt kanakeitto

Tämä on kreikkalaista alkuperää oleva keitto, jonka reseptin olen joskus kauan sitten ottanut talteen jostakin ja jonka nimeä en ole tallettanut. Siinä taustatiedot. Tämä voi olla alkukeitto, mutta riittää pääruoaksikin, jos sitä on tarpeeksi ja tarjoaa sen kanssa hyvää hiivaleipää ja voimakkaan makuista juustoa. Juuston rasvaprosentit voi itselleen suoda ja antaa anteeksi sellainenkin, joka ei ole rasvan suhteen yhtä paatunut kuin minä, sillä keitto on lähes rasvaton. Keitto on itse asiassa vähän pääsiäishenkinen tai ainakin keväinen. Minulle tämä resepti ainakin palautuu mieleen kun talven selkä on taittunut ja päivä pidentynyt niin, että ollaan kuulaiden kevätiltojen kynnyksellä.

1 l kanalientä (vettä + pari kanaliemikuutiota tai riittävä loraus fondia)
laakerinlehti tai pari, pari valkosipulinkynttä vaikka kuorineen, kokonaisia pippureita kymmenkunta, väri maun mukaan - joko oman tai pippureiden.

Kun liemi kiehuu, sinne lisätään
2 broilerinfilettä, keitetään kypsiksi ja nostetaan odottamaan keiton valmistumista.

Liemi siivilöidään ja kaadetaan takaisin kattilaan ja siinä keitetään
1 dl pitkäjyväistä riisiä (minä en kelpuuta täysjyväriisiä, se ei ime makua itseensä ja syödessä tuntuu kuin olisi hiekkaa suussa)
Kun riisi on kypsää, lisätään suurus, johon on sekoitettu
2 keltuaista ja
½ sitruunan mehu
ja lisätään vielä desin verran kuumaa keittolientä ja lirutetaan sitten keiton sekaan. Nyt ei saa enää kiehua!
Vielä lisätään suupaloiksi leikatut rintafileet ja runsaasti persiljasilppua antamaan väriä ja makua.

Rasvakannanotto

Seurailen erinäisiä ruokablogeja säännöllisen epäsäännöllisesti. Nyt löysin nuoren naisihmisen Voisilmäpeliä-blogista rasvoja ja kevyttuotteita käsittelevän, tervettä järkeä uhkuvan napakan kirjoituksen, joka on saanut paljon palautetta ja nimenomaan myönteistä sellaista. Minä jaan ilman muuta hänen ajatuksensa. En ole mielipiteitäni missään koskaan esittänyt, itsekseni vain jupissut. Olen myös tuntenut syyllisyyttä niin omista läskeistäni kuin rasvapolitiikastani. Minussa istuu lujassa se kieltojen ja rajoitusten viitoittama tie, jota kunnon suomalaiset kulkevat ja kukapa ei haluaisi olla kunnon ihminen. Rasva-asiassa olen kuitenkin pitänyt oman pääni ja jo yli kolmekymmentä vuotta käyttänyt leipomisessa voita (ruokaleivissä öljyä). En osta kevyttuotteita ollenkaan, pyrin valmistamaan ruoan alusta asti itse ja näillä periaatteilla tiedän kuuluvani ryhmään "vanha ja valistumaton". Lisä- ja väriaineluetteloiden kasvaessa olen tullut tarkaksi siitä, etten sellaisia tuotteita halua. Sipsikohtaukselle annan periksi ehkä kerran vuodessa. Limua meillä ei ole koskaan hyväksytty, lapset totutettiin kotona keitettyihin marjamehuihin, karkkeja ostettiin harvoin. Leivän päälle meillä vedetään omatekoista kevytvoita : 1/3 voita + 1/3 rypsiöljyä + 1/3 vettä hurautetaan monitoimikoneella niin pitkään, että kaikki ainekset sekoittuvat täydellisesti. Käsipelillä tämä olisi liian työläs projekti, vesi ja rasva torjuvat toisiaan. Jääkaapissa tämä oma voi kiinteytyy, mutta ei tule koskaan kovaksi. Annos tehdään parin viikon tarpeisiin, mutta säilyisi se varmaan pidempäänkin. Ja tämä on siis vain leivän päälle, paistamiseen, leipomiseen ja ruoanlaittoon se ei käy.
Minä olen varmasti kaikilla mittareilla pulska, mutta se ei johdu käyttämistäni rasvoista eikä edes ylensyömisestä, vaan siitä etten ole hiukkaakaan kiinnostunut liikunnasta. Minä aloin kostaa epäoikeudenmukaiselle pahansuovalle kouluaikaiselle liikunnanopettajalle heti kun vapauduin hänen otteestaan. Kaamea kosto sille hirviölle!Ei mitään liikuntaa ja se linja on paitsi pitänyt, myös sopinut minulle. Minä en koskaan kaipaa edes raitista ilmaa, viihdyn tunkkaisessa, ajatuksetkin kulkevat sutjakammin. Jos minulla olisi liikunta osana elämäntapaani, voisin tietysti syödä enemmän kaikenlaista hyvää, juustoja, kastikkeita, leipää, kastaa lohkoperunoita aioliin ja lapioida suuhuni turkkilaista jogurttia juoksevan hunajan ja rouhittujen saksanpähkinöiden ryydittämänä vaikka joka päivä. Ei se tällä liikkumattomalla elämäntavalla ole mahdollista, mutta silloin kun syön on sen oltava hyvää, väliajat voi sinnitellä vähemmällä. Kevytjuusto on mauton kuminen iljetys, vähärasvaiset jogurtit ovat vetisiä ja metallinmakuisia. Minä olen makusyistä vienyt asiat vielä pitemmälle ja voin sen tässä tunnustaa, eikä edes hävetä. Olen tehnyt sen epäterveellisen ja valistumattoman valinnan etten käytä täysjyväpastaa enkä-riisiä.
Niihin ei imeydy maku kastikkeesta, edellinen on kuin pahvia järsisi ja jälkimmäisestä tulee mieleen soran syöminen. Riisin asemesta käytän useimmiten ohraa, jossa on ruokaisa maku.Toki risotto pitää tehdä ihan aidosta risottoriisistä ja siihen risottoon pitää lisätä runsaasti ...VOITA!

Ohralaatikko

Tämä on kaalilaatikon lähisukulainen. Suvun tuntomerkkejä ovat hienoksi suikaloitu valkokaali, hienonnettu sipuli, ruskistettu jauheliha ja ohraryynit (en käytä riisejä kaalilaatikkoon). Lisäksi tähän laatikkoon raastetaan krouvisti porkkanaa, selleriä, mikä ettei palsternakkaakin, silputaan paprikaa, kesäkurpitsaa ja parsakaalia. Siis kasviksia maun mukaan. N. 300 g jauhelihaa ruskistetaan ja maustetaan hyvin (valkopippuria, soijaa, dijonsinappia, valkosipulia). N. 1½-2 dl rikottuja ohraryynejä isoon kulhoon ja päälle kaadetaan kiehuvaa lihalientä (n. 6-7 dl vettä + lihaliemijauhetta), siinä ryynit pehmenevät ja mukaan sekoitetaan raastetut ja silputut vihannekset ja ruskistettu jauheliha. Jos nestettä tarvitaan lisää, voi lurauttaa sekaan soijaa ja ruokakermaa. Sekoitetaan ainekset hyvin ja kaadetaan voideltuihin uunivuokiin. Minun vuokaosastoltani tämä satsi vaatii 2 vuokaa. Noin tunniksi 200-asteiseen uuniin, paistumisen loppupuolella kannattaa lisätä pinnalle voinokareita, ihan vain maun vuoksi.
Maustekurkku ja puolukkasurvos kuuluvat asiaan, kun ruoka on tarjolla.
Kasvisruokaa haluava jättää tietysti jauhelihan pois ja vaihtaa lihaliemen tilalle kasvisliemen.

Virtuaalimässäilyä

Nora Ephron-teema jatkuu, sillä katsoin hänen ohjaamansa elokuvan Julie & Julia. Se on hyväntuulinen satu, oikein sopiva ehtoopuolen ihmisille, perustuu kahteen tositarinaan, mukana jopa keski-iän ylittäneitä henkilöitä. Sadusta se käy siksi, että kenenkään elämää ei koettele mikään vaikea asia, ei rahahuolia, ei erota, ei sairastuta ja kuollaankin vasta lopputeksteissä. Mutta keittokirjan tekemiseen perustuvassa elokuvassa vaahdotetaan, silputaan, lorotetaan viiniä pataan ja mätetään voita paistinpannuun tirisemään kaiken aikaa.
Meryl Streep on hersyvän elämäniloinen Julia Child, jolla on ruma metallisenfalsettinen, kaakattava ääni. Samalta kuulostaa myös oikean Julia Childin ääni youtuben videopätkissä. Julia on reippaasti yli 180-senttinen kolho nainen vailla ulkoista viehätysvoimaa. Ihmetellä sopii miten Streepistä saatiin pitkä, onko se optista kikkailua vai ovatko kaikki muut näyttelijät tavallista lyhyempiä? Hänen roolihahmonsa on elokuvan ehdoton keskipiste ja kantava voima. Ihmeellisen valovoimainen ja muuntautumiskykyinen näyttelijä, kun ajattelee hänen rooliensa kirjoa vuosikymmenien varrelta.

Se, mikä tekee elokuvasta sadunomaisen, on vaikeuksien puuttumisen lisäksi ihanan tunnelmalliset pariisilaisnäkymät ja periranskalaiset keittiöt ja se aito oikea rakkaus, joka yhdistää Childin pariskunnan. Lyhyt, kalju virkamies Paul Child on aina vain yhtä rakastunut kaakattavaan vaimoonsa ja myös sanoo ja näyttää sen, tukee myös vaimonsa keittoharrastusta kaikin tavoin, herkkusuu kun on itsekin.

Oivalsin tätä kirjoittaessani, että tähän sopisi jatkoksi vielä resepti Julia Childin jostakin keittokirjasta. Niitä on monia ja nyt niitä on helposti saatavilla, koska elokuvan suosion myötä myös kirjojen kysyntä on kasvanut. Pitänee panna hankintalistalle.

Kaula-analyysi

Nora Ephron (s.1941) on amerikkalainen käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Hänen elokuviaan ovat mm. Kun Harry tapasi Sallyn, Silkwood, Sinulle on postia, Uneton Seattlessa ja Julie & Julia.
Hän on myös kirjoittanut pakinoita ja kolumneja vanhenevan naisen elämästä ja ne on julkaistu kirjana I Feel Bad About My Neck. Suomeksi se ilmestyi nimellä En voi kaulalleni mitään (Otava 2007). Kirjassa tämä nimenomainen kaulaa koskeva luku vaikutti minuun syvällisimmin. Jo pelkkänä kirjan nimenä se säväytti kun luin siitä jossain nettiartikkelissa.

Minäkin olen ihan samalla tavalla miettinyt tätä kaulan väistämätöntä rappiota ja olen jo vuosia vilkuillut toisten naisten kauloja, ja kaikki havainnot tukevat tätä ilmiötä: ikääntyminen näkyy ensimmäisenä kaulasta. Tuho tietysti etenee kaikkialle, joten ei se kaula lopuksi sen pahemmin erotu, kun kaikki on menetetty, vanha mikä vanha. Mutta kaula siis veltostuu, laskostuu, rypistyy, poimuilee, roikkuu, siihen tulee hetuloita, helttoja, vuosirenkaita, kiristyneitä jänteitä, nyppyistä kalkkunaihoa, pilkkuja ja läiskiä.Joillekin kaikki nämä, jokaiselle jotakin joka tapauksessa. Niin lyhyttä kaulaa ei olekaan etteikö siihen mahtuisi ryppyjä. Tämä koskee tietysti pelkästään naisia.Miehet eivät tiedosta ulkonäköään, ja kaikki vanhenemiseen liittyvät ulkonäön muutokset korostavat vain miehekkyyttä, mitä rapistuneempi sitä machompi.

Ephron on kaulakysymystä tutkinut amerikkalaisilla turhuuden markkinoilla, joten pidän häntä asiantuntijana. Hänen mukaansa pelkkää kaulaa ei kannata kirurgilla kiristyttää, sillä ylhäältä valuu heti uutta löysää tilalle. Jos haluaa korjata kaulan, pitää myös teettää kasvojenkohotus, ja siinä sitä sitten ollaan naama kireänä kuin rummunkalvo yhden ilmeen varassa, kunnes väistämätön valuminen taas alkaa. Nämä toimenpiteet maksavat tähtitieteellisiä summia. Ihmevoiteetkin ovat kalliita, mutta niihin sortuvat jossain vaiheessa toivorikkaina lähes kaikki naiset.
Toinen väistämätön vanhenemisilmiö, joka minun on ollut pakko kohdata, on kädet. Nämä kädet, jotka ovat olleet näkyvilläni joka päivä syntymästä saakka, ovat salakavalasti rypistyneet peruuttamattomasti, sormien nivelet ovat muhkuraisemmat ja suonet näkyvissä. Miksi minä en huomannut milloin näin kävi? Heräsinkö jonain aamuna, ja kädet olivat vanhan naisen? Tähän liittyy kiinteästi sisäinen minäkuva. Pääni sisällä olen vielä nuori ja järkytyn aina, kun näen vahingossa kuvani heijastuvan näyteikkunasta - minäkö tuo tasapaksu tanakka täti ? Peilistäkin katsoo vastaan oma äiti, ja me emme edes olleet koskaan samannäköisiä. On se niin väärin.

Tämän ulkoisen rapistumisen vastapainona minun "sisäinen lapseni" on hereillä ja elävämpi kuin koskaan. Nyt sitä uskaltaa olla erilainen, olla eri mieltä, lapsellinen, tehdä tyhmiä kysymyksiä ja havaintoja, eikä siinä menetä mitään. Päinvastoin, sellainen tulkitaan tässä elämänvaiheessa viisaudeksi ja kypsyydeksi, syvälliseksi itsensä tuntemiseksi. Mutta annetaan ajan kulua, ja jos elää saa, tuo sisäinen lapsi ottaa kokonaan valtaansa ja sitten käytös on kuin uhmaikäisellä 3-vuotiaalla. Huvittavaa on se, että kun minä olin parikymppinen, sisälläni asui pieni sovinnainen täti, joka tiesi kaiken tarpeellisen, ei tarvinnut kysellä, tiesi mikä on oikein, mikä väärin, ja missä ehdoton raja kulkee ja mitä elämältä otetaan. En osaa tarkasti sanoa milloin se täti lähti niin, että pystyin vähän irrottelemaan ja improvisoimaan, ja milloin tämä lapsi tuli tilalle ja antoi lisää valinnanvapautta olla ihan oma itseni,riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat.

Crème Ninon downgraded

Crème Ninon on fiini herneistä valmistettava alkukeitto, se fiiniys tulee kun keittoon lisätään valmistuksen aikana luraus sherryä ja juuri ennen tarjoilua hulaus kuivaa kuohuviiniä ellei peräti samppanjaa. Minun arkisempi versioni on kuitenkin maistuva ja sopii heleän värinsä puolesta hyvin keväiseksi alkukeitoksi, eikä silloin ole enää kysymys mistään hikisestä maanantaista, juhlistetaan sunnuntai-ateriaa!

4:lle hengelle tarvitaan

6 dl kanalientä (liemitiivisteestä tai -kuutiosta)
300 g pakasteherneitä
1-2 silputtua salottisipulia
Kiehautetaan kypsäksi ja soseutetaan, lisätään
½ dl crème fraîcheä/a? Vai olisiko helpompi sanoa ranskankermaa?
Myös Aura-juusto(muru) sopisi, (ei niinkään kielellisistä syistä), silloin
kannattaa tarkkailla, ettei keitosta tule liian suolaista, sillä vielä lisätään

3 rkl vihreää pestoa (sitä ei niissä fiineissä resepteissä ole)
Valkopippuria? Timjamia?

Keittoon sopii lisämakua antamaan lusikallinen turkkilaista jogurttia, joka on maustettu piparjuuriraasteella (tuubista), aavistuksella raastettua sitruunankuorta ja muutamalla suolahiutaleella.


Minä olen niin huono valokuvaaja, ettei kuvasta välity keväisen heleä viherrys ja lisäksi minulla on tarve selittää, että itse keittokulhossa näkyvät pilkut eivät tule keitosta, vaan ovat osa kulhoa itseänsä, sen luonnetta ja viehätysvoimaa. Meillä kaikilla on omat pilkkumme ja raitamme ja niin kuuluu ollakin. Ja sekin pitää lisätä, että tätä syödään meilläkin lusikalle, mutta se ei mahtunut kuvaan samasta syystä, joka aiheutti värin sameuden.