Nora Ephron (s.1941) on amerikkalainen käsikirjoittaja ja elokuvaohjaaja. Hänen elokuviaan ovat mm. Kun Harry tapasi Sallyn, Silkwood, Sinulle on postia, Uneton Seattlessa ja Julie & Julia.
Hän on myös kirjoittanut pakinoita ja kolumneja vanhenevan naisen elämästä ja ne on julkaistu kirjana I Feel Bad About My Neck. Suomeksi se ilmestyi nimellä En voi kaulalleni mitään (Otava 2007). Kirjassa tämä nimenomainen kaulaa koskeva luku vaikutti minuun syvällisimmin. Jo pelkkänä kirjan nimenä se säväytti kun luin siitä jossain nettiartikkelissa.
Minäkin olen ihan samalla tavalla miettinyt tätä kaulan väistämätöntä rappiota ja olen jo vuosia vilkuillut toisten naisten kauloja, ja kaikki havainnot tukevat tätä ilmiötä: ikääntyminen näkyy ensimmäisenä kaulasta. Tuho tietysti etenee kaikkialle, joten ei se kaula lopuksi sen pahemmin erotu, kun kaikki on menetetty, vanha mikä vanha. Mutta kaula siis veltostuu, laskostuu, rypistyy, poimuilee, roikkuu, siihen tulee hetuloita, helttoja, vuosirenkaita, kiristyneitä jänteitä, nyppyistä kalkkunaihoa, pilkkuja ja läiskiä.Joillekin kaikki nämä, jokaiselle jotakin joka tapauksessa. Niin lyhyttä kaulaa ei olekaan etteikö siihen mahtuisi ryppyjä. Tämä koskee tietysti pelkästään naisia.Miehet eivät tiedosta ulkonäköään, ja kaikki vanhenemiseen liittyvät ulkonäön muutokset korostavat vain miehekkyyttä, mitä rapistuneempi sitä machompi.
Ephron on kaulakysymystä tutkinut amerikkalaisilla turhuuden markkinoilla, joten pidän häntä asiantuntijana. Hänen mukaansa pelkkää kaulaa ei kannata kirurgilla kiristyttää, sillä ylhäältä valuu heti uutta löysää tilalle. Jos haluaa korjata kaulan, pitää myös teettää kasvojenkohotus, ja siinä sitä sitten ollaan naama kireänä kuin rummunkalvo yhden ilmeen varassa, kunnes väistämätön valuminen taas alkaa. Nämä toimenpiteet maksavat tähtitieteellisiä summia. Ihmevoiteetkin ovat kalliita, mutta niihin sortuvat jossain vaiheessa toivorikkaina lähes kaikki naiset.
Toinen väistämätön vanhenemisilmiö, joka minun on ollut pakko kohdata, on kädet. Nämä kädet, jotka ovat olleet näkyvilläni joka päivä syntymästä saakka, ovat salakavalasti rypistyneet peruuttamattomasti, sormien nivelet ovat muhkuraisemmat ja suonet näkyvissä. Miksi minä en huomannut milloin näin kävi? Heräsinkö jonain aamuna, ja kädet olivat vanhan naisen? Tähän liittyy kiinteästi sisäinen minäkuva. Pääni sisällä olen vielä nuori ja järkytyn aina, kun näen vahingossa kuvani heijastuvan näyteikkunasta - minäkö tuo tasapaksu tanakka täti ? Peilistäkin katsoo vastaan oma äiti, ja me emme edes olleet koskaan samannäköisiä. On se niin väärin.
Tämän ulkoisen rapistumisen vastapainona minun "sisäinen lapseni" on hereillä ja elävämpi kuin koskaan. Nyt sitä uskaltaa olla erilainen, olla eri mieltä, lapsellinen, tehdä tyhmiä kysymyksiä ja havaintoja, eikä siinä menetä mitään. Päinvastoin, sellainen tulkitaan tässä elämänvaiheessa viisaudeksi ja kypsyydeksi, syvälliseksi itsensä tuntemiseksi. Mutta annetaan ajan kulua, ja jos elää saa, tuo sisäinen lapsi ottaa kokonaan valtaansa ja sitten käytös on kuin uhmaikäisellä 3-vuotiaalla. Huvittavaa on se, että kun minä olin parikymppinen, sisälläni asui pieni sovinnainen täti, joka tiesi kaiken tarpeellisen, ei tarvinnut kysellä, tiesi mikä on oikein, mikä väärin, ja missä ehdoton raja kulkee ja mitä elämältä otetaan. En osaa tarkasti sanoa milloin se täti lähti niin, että pystyin vähän irrottelemaan ja improvisoimaan, ja milloin tämä lapsi tuli tilalle ja antoi lisää valinnanvapautta olla ihan oma itseni,riippumatta siitä, mitä muut ajattelevat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti