Yksi asia johtaa toiseen. Se pitää paikkansa ainakin internetin selailussa. Elän syrjässä suomalaisesta kulttuurista, joten on paljon sellaista mikä ei tule lainkaan tietooni tai tulee sattumalta sitten kun tulee.Peter Franzénin kirja Tumman veden päällä (Tammi 2010) oli minulle ihan tuntematon, kun se hiljattain osui kohdalle. Peter Franzénin nimi oli hämärästi tuttu elokuvanäyttelijänä , komeaksi mainittu, joten olin yllättynyt kirjasta. Ennakkoluuloisesti ajattelin, että tekijän nimen on tarkoitus myydä jotakin julkkisvuodatusta, mistään vakavasti otettavasta kirjoittamisesta ei voi ola kyse. Luin lisää ylistäviä arvosteluja ja ymmärsin, ettei niitä nimen eikä ulkonäön perusteella saa. Ja kirjan luin yhteen menoon, sillä en voinut laskea sitä käsistäni. Se on niin uskomattoman herkkä kuvaus vaikeasta, mutta kuitenkin tavallisesta elämästä lapsen silmin nähtynä. Se perustuu kirjailijan omaan elämään, ja siitä tiedosta olen kiitollinen. Löysin netistä haastattelun, jossa Franzén sanoo, ettei hänen lapsuutensa ole muistoissakaan pelkästään hirveä, sillä siihen kuului myös paljon rakkautta ja turvallisuutta ja hyviä ihmisiä. Hän on tarinassaan tavoittanut myös hyvin sen, miten lapsella on kaikissa olosuhteissa lyhyt tie leikkiin ja mielikuvitusmaailmaan ja niihin aikuisen kannalta pieniin iloihin, jotka saavat lapsen ajoittain unohtamaan kaikki vaikeat asiat. Minä vanha ihminen jaksoin ja halusin lukea sen tiedon turvin, että hyvin sen kirjan pikku-Peten elämä järjestyi, aikuinen Pete on menestyvä, lahjakas ja tasapainoinen.
Pikku-Peten elämän tumma vesi tuli isäpuolen väkivaltaisuudesta, joka ilmeni aina juopottelun yhteydessä ja kohdistui aluksi vain äitiin, joka oli voimaton hankkiutumaan eroon miehestä. Aina aloitettiin alusta ja aina tuli seuraava humala ja siihen liittyvä väkivallanpurkaus. Pete on kirjassa 6-8 vuotias ja aistii sen synkän ja raskaan, joka varjostaa perheen elämää, mutta ei tietenkään ymmärrä väkivallan kierrettä. Peten kertomana aikuiselle lukijalle kuitenkin välittyy kuinka hauras Peten perheen tasapaino on ja on riipaisevaa lukea, miten lapsi oppii vähitellen tajuamaan, että isää on tarkkailtava ja pelättävä, mutta sanoiksi hän ei sitä koskaan pue. Väkivaltatilanteissa Peten aistit ikään kuin sulkeutuvat, värit haalistuvat, äänet haihtuvat, hän jähmettyy liikkumattomaksi, aika pysähtyy, tämä kaikki järkytyksestä. Lopuksi tulee kuvotus. Ikävät asiat hautautuvat, mutta tuntuvat jäävän hajumuistiin, isään liittyvät hajut ovat epämiellyttäviä. Kyllä raskaasti juopotellut isä varmasti haisikin pahalle. Toisaalta kaikki rakkaisiin, turvallisiin isovanhempiin liittyvät hajut ovat hyviä, tuttuja. Isoisä on aivan ihana, lapsirakas, elämää ymmärtävä viisas mies. Hän osaa asettaa sanansa aina lapsen ymmärrettäviksi ja osaa lukea lapsen tunnetiloja niin, että hänen seurassaan on aina lämmin hyvä olla ja myös hauskaa. Peten ja papan yhteisymmärrys on kitkaton, aina ei tarvita edes sanoja. Pete arvostaa suuresti myös papan huumorintajua, samoin lukija. Kirjailijan huumori välittyy Peten avulla myös siinä, mitä Pete kertoo kavereista ja leikeistä. Lapset ovat keskinäisissä suhteissaan kuin pienikokoisia aikuisia, voimasuhteet ovat tiedossa, välillä yritetään haastaa toisen asema, ollaan ilkeitä, kateellisia, ovelia, kerskutaan, valehdellaan ja välillä tunnetaan elämän murjomaa kaveria kohtaan suurta myötätuntoa ja ollaan valmiita unohtamaan kärsityt vääryydet.
Franzénin kuvaama lapsen sielunmaailma palautti minun mieleeni lukemattomia asioita omasta lapsuudestani ja se jos mikä kertoo kirjan maagisesta tehosta. Minun lapsuudenkodissani ei ollut koskaan väkivaltaa eikä myöskään juopottelua, mutta muistan monia muita lapsuuden kavereita naapurustosta ja koulusta, joilla oli vaikeat kotiolot. Muistan myös muitakin pelkoja, joita lapset kokivat ja joista ei aikuisille puhuttu. Evakkoperheiden lapset pelkäsivät uutta sota tai että Neuvostoliitto miehittää Suomen. Pienilläkin padoilla on korvat ja sodasta oli niin vähän aikaa, että se oli usein aikuisten puheenaiheena. Minä pelkäsin, että vanhemmat kuolevat yön aikana sänkyihinsä ja olin aamulla helpottunut, kun taas oli päästy hengissä uuteen päivään. Sen päivän pystyi leikkimään ja touhuamaan itsensä väsyksiin vailla huolen häivää, mutta pimeässä unta odotellessa se painajaismainen huoli taas tunkeutui ajatuksiin eikä siitä voinut kenellekään puhua. Siinä sitä oli tumman veden päällä. - Ihan suotta, minä olin kuusikymppinen tyttö kun menetin vanhempani.
