Kukkakaalikeitto, pienesti päivitetty

Huomaan siirtyneeni entistä enemmän soppalinjalle: nopeaa, helppoa, loputtomiin muunneltavissa sen mukaan mitä kaapista löytyy. Maukas kasvisruokakin on minusta helpompi saada aikaan, kun rajaa suunnittelun keittoon.
Tämä kukkakaalikeitto on ihan konstailematon sosekeitto, mutta tähän tuo vähän nykyajan henkeä tarjota se katkarapujen ja sipsien höystämänä. Annoksessani on valkosipulimaustettuja ruissipsejä, mutta varmasti myös perunalastut tai tacosipsit sopivat.
Näin tein 4 annosta:

1 sipuli hienonnettuna
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna
1 maustemitta kuminaa
50 g voita, jossa sipulit ja kumina kuullotetaan, samoin
1 keskikokoinen kukkakaali lohkottuna. Saavat saada vähän väriä pintaansa. Sitten lisätään
7 dl vettä + 1 kasvisliemikuutio ja annetaan putputella kypsäksi ja sitten soseutetaan.
Lisätään
2 dl kuohukermaa ja maistelemalla
suolaa ja valkoista balsamicoa
- ja sitten taas irtauduin reseptistä ja lisäsin rippusen chiliä ja köntin yrttimaustettua ranskankermaa, koska siitä köntistä oli aika päästä eroon.

Minä olen pikku hiljaa tullut ikätietoiseksi - kukapa ei tulisi, kun joka aamu on vedettävä päivä päivältä kankeampi kroppa käyntiin ja siedettävä peilistä tuijottavaa roikkunaamaa. Ehkä siksi yritän olla "menossa mukana" - edes jälkijoukoissa - näissä ruoka-asioissa. Vaatemuoti ei minua kiinnosta hiukkaakaan (siis minä ja farkkuleggarit - not in anybody´s dreams!!, pelkkä ajatus tekee kipeää), nuorten kuuntelema musiikki ahdistaa.Elokuvissa en halua käydä ollenkaan, jos on pienikin mahdollisuus, että kyseinen elokuva kiinnostaa parikymppisiä, sillä he  huutelevat, viheltelevät, tömistelevät ja minä en kestä sellaista käytöstä. Minähän olen Vihainen Vanha Nainen.

Mutta keittiössä voin tehdä myönnytyksiä nykymenolle. Tein esimerkiksi näitä muodikkaita ei-ihan-cake-popseja. Tämä oli jo toinen kerta, resepti on Huumorinkukalta, ja tekniikkani sen kuin vain paranee.. Nyt jo hyvin ammattimaisesti tökin kuorrutetut pallukat  kuivumaan tikun nenässä styroksilevyyn ja tunsin suurta tyydytystä niin tekemisestä kuin lopputuloksesta. Ja miksi en olisi tuntenut, jos olen hyvää vauhtia lähestymässä sitä vaihetta jolloin useimmille ikäihmisille riittää nautinnoksi sujuva suolentoiminta.

                                                                     

Herkullisia murhia

Olen aina lukenut ajankuluksi ja viihteeksi dekkareita ja suurin osa niistä on sellaisia, jotka unohtuvat samantien, kun viimeinen sivu on kääntynyt.Mutta on myös monia sellaisia, jotka voi luokitella tasokkaaksi kirjallisuudeksi. Nyt olen sitten tutustunut sellaisiin, joissa on hyvin jännittävät ja rajut juonenkäänteet ja ennen kaikkea omalaatuiset päähenkilöt. Näitä monissa maissa huippusuosittuja dekkarilöytöjäni en voi kuvailla kuin ärsyttävällä muotisanalla koukuttava, kun parempaakaan sanaa en löydä.Eli kun yhden luin, halusin heti lukea loputkin ja nyt kun se urakka on tehty, odottelen malttamattomana uusia murhia samojen päähenkilöiden selvitettäviksi. Suomennoksia löytyy osalle - tulevat vain hitaanlaisesti - minun saatavillani ovat helpoiten ruotsinkieliset.

Jussi Adler-Olsenista tuli Tanskan menestynein dekkarikirjailija sen jälkeen kun hän loi komisario Mörckin ja Q Osaston. Komisario on taitava etsivä, mutta hän on myös itsepäinen, kärsimätön, itsekeskeinen ja vailla minkäänlaisia seurustelutaitoja. Hän ei tule toimeen kenenkään kanssa ja saa siksi poliisilaitoksen kellariin oman osastonsa, jonka tehtävänä on selvittää vanhoja selvittämättömiksi jääneitä rikoksia. Hänen avukseen palkataan salaperäinen ja monitaitoinen maahanmuuttaja, muslimi Assad.

Ruotsissa on pitkään vallinnut oikea dekkaribuumi ja minulla on montakin mieluista kirjailijaa, mutta nyt on kiinnostavin kaksikko Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt. Heidän kirjojensa päähenkilö on kriminaalipsykologi Sebastian Bergman. Hän on suorastaan vastenmielinen manipuloidessaan ihmisiä oman etunsa nimissä eikä hänen moraalinsa myöskään tunne rajoja. Hän oli aikoinaan työssään hyvin menestynyt ja kuuluisa kunnes tsunami vei mennessään hänen vaimonsa ja tyttärensä ja vei siten pohjan hänen elämältään. Hän menetti otteensa kaikkeen normaaliin. Aika ajoin hän pääsee vanhoilla suhteillaan auttamaan murharyhmää hankalien tapauksien selvittelyssä, mutta hän on taidoistaan huolimatta suuri rasite ryhmän toiminnalle. Sebastianin ongelma on seksuaalinen riippuvuus. Hän, yli viisikymppinen pehmeänpulska mies hakee yhden yön juttuja, mieluiten joka yö.Hänellä on käsittämätön vetovoima naisiin ja seuran saaminen onnistuu lähes sormia napsauttamalla. Hän ei välitä näistä naisista hiukkaakaan, seksi on ainoa tavoite ja saatuaan mitä haluaa, hän häipyy yön selkään koskaan palaamatta.Kirjoissa ei ole mitään seksikuvauksia ollenkaan - onneksi -, mutta hänen alituiset naisasiansa sotkevat rikostutkimusta ja ärsyttävät ryhmän muita jäseniä suunnattomasti.

Sekä komisario Mörck että psykologi Bergman eivät ole pelkästään rasittavia, vaan myös hyvin monisärmäisiä ja älykkäitä, itselleen rehellisiä ja lukija huomaa olevansa heidän puolellaan kaikesta huolimatta. Rikoksia selvitetään nykytekniikalla ja juoni on vauhdikas ja täynnä yllätysmomentteja, mukana on myös virkamiesten ja yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa olevien korruptiota. Kirjat voi lukea erillisinäkin, mutta parhaiten jää koukkuun lukemalla  järjestyksessä ja samalla pääsee seuraamaan henkilöiden elämänvaiheita ja kehitystä. Komisario Mörckin ja Assadin välille kehittyy aito ja syvä ystävyys suurista kulttuurieroista huolimatta. Sebastian Bergmanin suhteen lukijalla herää ajoittain pieni toivonpilkahdus, että pakonomaisen naisten hyväksikäytön tilalle voisi tulla edes  joksikin aikaa ihan oikea ihmissuhde.

Adler-Olsenin suomalainen kustantaja on Gummerus ja sarjasta on käännetty 2 kirjaa, Vanki ja Metsästäjät .
Bazar Kustannukselta löytyvät Hjorth&Rosenfeldtin Mies joka ei ollut murhaaja ja Oppipoika.

Uusi tuttavuus

Kuvassa on ateria, joka on itse asiassa tähteistä "pimpattu" eikä ansaitse siinä mielessä tulla kuvatuksi ja kuvailluksi.Lautasellani on ensin munankeltuaisessa ja maustetussa parmesaani-jauhoseoksessa leivitetty, sen jälkeen paistettu broileripihvi, sienikastiketta, perunaa, porkkanaviipaleita ja sokeriherneitä, kukin oman keittoaikansa mukaan keitettyinä ja sitten SE JOKIN, jonka ehkä kaikki suomalaiset tuntevat, mutta minä ulkosuomalainen en. En tiedä edes nimeä suomeksi enkä googlailemallakaan löytänyt mitään. Uutuus löytyi lähikaupastani, italialainen bellaverde-lajike, ruotsiksi sparrisbroccoli eli kirjaimellisesti parsaparsakaali. Parsabroccoli ehkä kuulostaisi järkevämmältä, mutta minä en ole ollenkaan ajan tasalla uudissanojen suhteen (Olen hiljattain oppinut, että maamyyrä on nykyään kontiainen, mikä minusta on mahtava oivallus nimistönlaatijoilta, umpisuomalainen ja kuvailee hyvin kohdetta. Ja juurirotankin (???) uusi nimi myllikäs jää kerrasta mieleen).SIIS MITÄ minun lautasellani on?! Sen varsi on parsamaisen hoikka , maku makeampi ja pehmeämpi kuin parsakaalin varren (jonka minä jätän käyttämättä, anteeksi anteeksi), kukinto mielestäni samanmakuinen. Hinta on kalliimpi kuin parsakaalin, 200 g:n pakkaus maksoi euroissa n.1.60. Ostan toistekin.

Elokuvissa ja tv-sarjoissa amerikkalaislapsia aina lahjotaan/uhkaillaan syömään parsakaalinsa, mutta jos se niin vastenmielistä on, kannattaisi vanhempien päästää itsensä vähän helpommalla ja tarjota aluksi tätä bellaverdeä - ravintoarvokin yhtä hyvä - ja siitä sitten hivuttautua varsinaiseen parsakaaliin, jos se on parasta mitä äiti/isä voi ravinto-opillisesti ja kasvatuksellisesti jälkikasvulleen tarjota.

Aino ja Ainot

Tässä ovat minun uudet tossuni, elämäni ensimmäiset Aino-tossut.Reinot ja Ainot ovat olleet olemassa koko elinikäni ja paljon kauemminkin. Minulla niihin liittyy muistoja varhaislapsuudesta. Olin jo ehtinyt unohtaa tossut, mutta kun ne kokivat uuden tulemisen, tiesin että jonakin päivänä minäkin haluan sellaiset. Malleja ja värejä on monta, ballerinatkin voisivat olla ihan mukavat kotikengät kerrostalossa kun on lämpimät lattiat eikä ole tarvetta kipaista postilaatikolle. Mutta ihan tunnesyistä minä halusin  klassilliset Ainot, uudelle ajalle myönnytyksenä punainen väri alkuperäisen ruskean asemesta.

Selkeä, hyvä muisto lapsuudesta on naapurin täti, jolla oli kotipiirissä aina Aino-tossut ja ruudullinen esiliina.Ainoissaan hän kipitti puuliiteriin, kaivolle ja postilaatikolle, istahti välillä pihakeinuun kun paikalle osui juttuseuraa.Tädin nimikin oli Aino ja minä tietysti pienessä maailmassani pidin itsestään selvänä, että tossut oli nimetty hänen mukaansa ihan niin kuin luulin, että Hanna-tädin kakut olivat koko valtakunnassa saaneet nimensä oman tätini kunniaksi. Naapurin Aino oli todella mukava täti, puhelias ja ystävällinen, mutta tarvittaessa tomera, ison poikalauman äiti kun oli. Hän piti jöötä  kaikille muksuille.

Naapurin tädit, joista suurin osa oli kotosalla, olivat lapsille tärkeitä aikuisia, joita tervehdittiin niiata niksauttamalla ja joita toteltiin, jos heillä oli huomauttamista. Aivan mahdoton on ajatus, että heille olisi sanottu vastaan saatika nimitelty ja haistateltu. Sellaiseen eivät syyllistyneet isotkaan pojat, niin rumasti ei kerta kaikkiaan käyttäydytty päin naamaa, vaikka nimettöminä ja pimeyden turvin saatettiin tehdä koiruuksia omenavarkauksista ja asiattomista ovien  koputteluista alkaen.

Silloinen elämäntapa loi lapsille turvallisuutta. Jos kotona ei jostain syystä ollut ketään, tiesi että apu löytyy naapurista oli ongelma mikä tahansa.Kyllä silloinkin varoiteltiin tuntemattomista aikuisista, ei pidä ottaa vastaan mitään tarjottua eikä missään tapauksessa lähteä matkaan, mutta emme me koskaan tavanneet sellaisia epäilyttäviä aikuisia. Muistan, että me kulmakunnan lapset pohdimme paljon namusetä-ilmiötä - miksi ihmeessä joku setä haluaa siepata lapsen, lapsethan ovat vaivaksi. Ilmeisesti meitä oli kunnolla varoiteltu aiheesta. Joidenkin kodeissa oli sellainenkin kasvatusmetodi, että uhattiin antaa tottelematon lapsi mustalaisille, eikä sekään uhkailu oikein kestänyt lähempää tarkastelua edes lapsen aivoilla.Mitä ihmettä ne mustalaiset ylimääräisillä lapsilla tekisivät kun heillä muutenkin oli toimeentulovaikeuksia kiertelevän elämäntapansa vuoksi.

Porkkanakeitto

Keitto on loputtoman muuntelukelpoinen ruokalaji. Sitä voi tehdä kaikista kasviksista ja vihanneksista(nojaa, turnipsi??), voi soseuttaa, rikastaa maustetuilla kermoilla ja tuorejuustoilla, voi tehdä ruoantähteistä. Tekee ison määrän kun kerran tekee ja pakastaa vastaisen varalle. Moni keitto "petraa kuin sika juoksuaan" lämmittämisellä seuraavana päivänä, hernekeitto on oiva esimerkki. Uskon, että tavallinen kotikokki voi tehdä keiton "omasta päästään" ihan ilman reseptiä, vaikka muuten ainakin minulle on mahdotonta kehitellä ihan uusi ruokalaji, se on ammattilaisten tai lahjakkaiden amatöörien hommaa.

Tämä minun keitto-ohjeeni ei kuitenkaan ole omaa tuotekehittelyä, vaan hyväksi todettu luottoresepti, sopii hyvin alkukeitoksi tai kevyehköksi pääruoaksi, josta voi tehdä täyttävämmän kunnon voileivällä.

4:lle tarvitaan:

½    kg kuorittuja porkkanoita karkeana raasteena
1     keskikokoinen purjo viipaloidaan ja viipaleet silputaan vielä pienemmiksi
1     rkl  rypsiöljyä kuumennetaan kattilassa ja raaste + silppu kuullotetaan pehmeiksi
Lisätään kattilaan
8     dl kalalientä (liemikuutioista, fondista tai vaikka kaloista keitettyä, keinot on monet) ja
200 g katkarapujuustoa (esim. Crème Bonjour, Kavli) ja keitellään pienesti parikymmentä minuuttia.
Lopuksi joukkoon lurautetaan
ruokakermaa sen verran, että koostumus on sopiva.
Suolaisuus pitää tarkistaa, ripaus jauhettua valkopippuria, pienempi ripaus chilipippuria ja reilusti tillisilppua.
Keiton kruunaa kunnon lusikallinen tujua smetanaa. Tölkillinen smetanaa ärhäköityy sambal oelekista, sitruunamehusta ja 150 grammasta katkarapuja krouvisti pätkittyinä.

Keiton voi myös tehdä lihaliemeen ja maustaa savuporotuorejuustolla ja käyttää tillisilpun asemesta persiljasilppua. Smetanaan sekoitetaan kylmäsavuporosilppua katkarapujen tilalle.

Kuvan kädessä on munariisipasteija keiton lisukkeena. Käsi näkyy syöneen katkarapupläjäyksen ensi töikseen.

Hyvää Runebergin päivää !

Tällä reseptillä olen hoitanut Runebergin päivän jo vuosikymmeniä kun parempaakaan ei ole tullut vastaan. Edelläoleva sanavalinta tuo mieleeni jostain syystä pohjalaisen rehvastelun siitä, kun "hyvää yritetähän, mutta priimaa pakkaa tulemahan". Mutta parempia torttuja ei meillä osata kaivata , nämä ovat meille priimaa. Makuasia.

Ystävänpäivänä voisi tehdä uuden satsin näitä, koska minä en ainakaan muista mitään perinteistä leivonnaista sen päivän juhlistamiseen.Onkohan sellaista olemassa? Se olisi ainakin leipomoille hyvä sesonkituote. Ruotsissa annetaan sydänystävälle rasia punaisia sydänmarmeladeja tai suklaasydämiä, ruusuja ja kaikenlaisia pusi-pusi viestejä. Suomi ei muistaakseni ollut ihan yhtä pusi-pusi silloin kauan sitten viime vuosituhannella, mutta kyllä Suomessa on moni asia muuttunut, joten voi  olla että ystävyydenosoitukset  ovat nykyään hyvinkin tunteellisia, ihan hali-halia.

Tänä vuonna minulla  on kuitenkin tiedossa aivan erikoisohjelma ystävänpäivän viettoon. Meidät isovanhemmat on kutsuttu päiväkotivierailulle R-salmelle, on ohjelmaa ja tarjoilua, odotamme ihan malttamattomina!

Sodan arvet

Irja Wendischin Pitkä taistelu - sotilaiden lasten selviytymistarinoita (Gummerus 2012) tuli käsiini aivan sattumalta. Hänellä on tästä aiheesta omakohtaista kokemusta ja hän on jo aikaisemmin kirjoittanut siitä pari muuta kirjaa, mutta ne eivät ole tulleet tietooni. En osaa sen kummemmin arvioida tätä kirjaa, mutta sen lukemisesta oli ainakin se seuraus, että se antoi paljon ajateltavaa ja loksautti kohdalleen asioita, jotka olen tiennyt vaan en ajatellut loppuun asti.

40-luvun suuret ikäluokat, joihin minäkin kuulun, ovat valtaosaltaan sotilaiden lapsia ja heidän äitinsä sotilaiden vaimoja, ja tämä lähtökohta on vaikuttanut näihin ikäluokkiin rajusti.Rajuinta oli varmasti se miten sota vaikutti sotilaiden ja heidän perheittensä elämään, mutta kun sodan kauheudet olivat ohi, ei niiden jälkihoitoon ollut minkäänlaista järjestelmää. Jokainen hoiti omat ongelmansa niin kuin hoiti, useimmat vaikenemalla, ja se vei kaikki voimat.

Elämä rintamamiestalojen seinien sisällä ei ollut aina suuntautunut kohti uutta parempaa tulevaisuutta. Lapsia syntyi paljon, mutta suuri osa oli henkisesti heitteillä, koska vanhemmilla oli sotatraumansa, joiden takia elämä ei ollut tasapainoista.Moni mies hoiti itseään viinalla, mutta se ei poistanut sodan kauhuja mielestä, vaan toi lisää ongelmia. Suuri osa valitsi vaikenemisen, ei menneisyys puhumalla muutu piirun vertaa. Osa miehistä hakeutui aina vaan kaveriporukoihin käymään sitä loputonta sotaa, mutta lapsille ei selitetty sotaa eikä siitä puhumisen tarvetta. Lapsiin kohdistettiin koko ajan vaatimuksia olla kunnolla, ei saa häiritä, ei saa valittaa, pitää tyytyä kaikkeen, sillä kaikki oli heillä kuitenkin paremmin kuin sodan aikana.Lapset joutuivat tuntemaan syyllisyyttä siitä, että heidän vanhempansa olivat kokeneet sodan kaikkine kauheuksineen. Huonohermoiset vanhemmat purkivat turhautumistaan lasten ruumiilliseen kurittamiseen, syystä ja välillä syyttäkin. Lapset oppivat tarkkailemaan kodin ilmapiiriä ja tiesivät milloin oli syytä yrittää olla näkymätön. Asioista ei puhuttu, ne haudattiin elävältä. Moni siirsi aikuisena huomaamattaan tämän saman mallin omaan perheeseensä niin käsittämätöntä kuin se onkin - siirtää omille lapsilleen sitä ahdistusta, josta itse kärsi koko lapsuuteensa. Ilmankos sanotaan, että sodan arvet löytyvät vielä sotilaiden lastenlasten elämästä.

Minä olen aikuisena oppinut arvostamaan turvallista lapsuuttani. Se ei ollut itsestään selvyys niissä oloissa. Se on ollut suuri voimavara myöhemmissä vaikeuksissa. Isäni oli vuosia sodassa, mutta hänellä oli onni palata sieltä fyysisesti ja henkisesti terveenä.Vanhempani eivät käyttäneet ollenkaan alkoholia ja varsinkin isä oli syvällisesti ajatteleva mies, josta sota teki vakaumuksellisen pasifistin. Hän ei kertonut sotakokemuksiaan ennen kuin aloin itse - lähes eläkeikäisenä - niistä kysellä. Mutta kaikesta muusta meillä kotona keskusteltiin, siitäkin, että vihollinen on ihminen hänkin, ettei sodissa ole voittajia. Meillä ei kuritettu lapsia ja se mitä luvattiin myös pidettiin. Mutta kyllä me olimmekin kilttejä ja rauhallisia lapsia. Se tuli ajan hengestä ja varsinkin  koulusta. Minullekin kehittyi oikein ylisuuri kiltin tytön syndrooma ja jatkuva suorittamisen tarve. Vasta keski-ikäisenä löysin sisäisen Peppi Pitkätossuni ja pääsin olemaan erilainen ja omanlainen, mutta ei minusta koskaan tullut mitään näkyvää kapinallista. Tai eihän sitä koskaan tiedä, ei luovuta toivosta.Mitä jos kaikki murrosiän älyttömyydet puhkeavat vasta vanhainkoti-iässä? Häirikkömummu syyttää siitä tietysti sodanjälkeisen ajan ankeutta.