Saiturin aarre

Näin hiljattain vilauksia ohjelmasta, joka on itse asiassa paljon katsottu sarja, mutta en halua katsella yhtään enempää ja kauhistella voihirveääeivoiollatotta. Ohjelman aihe on liian pitkälle viety keräilyharrastus. Kaikki varmasti keräilevät jotakin, jos ei muuta niin ahneesti ja uutterasti rahaa. Siinä ohjelmassa näytettiin miten innokkaan keräilijän koti alkaa muiden mielestä muistuttaa kaatopaikkaa. Yhdellä hamsterilla oli säästettyinä kaikkien tilaamiensa lehtien vuosikerrat. Niput olivat pinottuina seinien vierustoille ja ylettyivät kattoon asti. Kaikki pinnat ja tasot olivat täynnä lehtiä. Asuntoon jäi vain ahtaita, kapeita käytäviä, joita myöten asunnonhaltija, pieni harmaapäinen ukkeli, puikkelehti.

Ruotsalaisesta aikakauslehdestä luin joulun alla herttaisesta mummosta, jolla on yli 2000 koristetonttua. Hän ottaa ne marraskuussa esiin sadoista laatikoista, joissa ne makaavat silkkipaperiin käärittyinä. Laatikot täyttävät yhden huoneen, monta komeroa ja asunnon ullakkovaraston. Mummelilla menee pari viikkoa tonttu-ukkojen esillepanoon ja tietysti tammikuu niiden pakkaamiseen laatikoihin. Joululahjoiksi hän saa tietysti tonttuja, kenenkään ei tarvitse paljon miettiä mitä antaisi.

Minäkin kerään, siis kuulun ihmisrotuun. Ja keräily on mukavaa, vaikein asia lienee rajan vetäminen. Kokoelma pitää julistaa valmiiksi. Minä keräilin monta vuotta sinivalkoisia lautasia. Yhdestä lahjaksi saadusta aloitin. Se oli niin kaunis, että halusin sen seinälle ja siellä se oli jotenkin orvon näköinen, ikäänkuin vahingossa sinne joutunut. Siis lisää. Niitä löytyi kaupoista, kirppiksistä, matkamuistoina. Nyt niitä on 67 keittiön seinillä. Enempää ei mahdu ja ymmärrän sen verran itsekin, etten voi jatkaa muihin tiloihin, siitä tulisi mauton astiakauppa-look. Ja nyt sitten näin tavaratalossa aivan ihanan keräilysäännöt täyttävän yksilön ja kun tätä media-aikaa eletään, googlasin tuotemerkin. Voi hyvät hyssykät, siellä niitä on, varmaankin tusina erilaista, isoja, pieniä, pyöreitä, suorakaiteen muotoisia, sydäntälämmittävän romanttisia ja nostalgisia.
Minä en saa niitä päästäni. Minun iässäni on jo ehtinyt kuulla kyllästykseen asti, ettei tavaraan saa kiintyä, ei sitä mukaansa saa joutuu sitten millaiseen tuonpuoleiseen tahansa. Mutta asiaa voi tarkastella myös siltä kannalta, että se tavaranhimo on tyydytettävä tässä elämässä, toista tilaisuutta ei tule.

Jos minä mummeli asuisin maankorvessa omassa mökissä, jatkaisin varmaan sisätilojen loputtua lautasten ripustelua ulkoseiniin ja lopuksi katollekin. Sitten minä pääsisin/ joutuisin lehtiin ja televisioon ja ihmiset saisivat ällistellä voihirveääeivoiollatotta, kaikkea se maa päällään kantaa.