Tätienergia

Minulla on kyltymätön keittokirjahimo, ei alan kirjojen rohmuamiseen ole mitään järjellistä selitystä. Joskus yritän vaisusti perustella, että joka kirjasta olen jotakin tehnyt. Nyt olen lajitellut niitä aihepiirien mukaan ihan vain siksi, että minusta on mukava puuhastella niiden parissa. Ylläolevassa kuvassa on leipomiskirjat. Juustola voisi olla yksi luokitus ja liharuokia käsittelevät kirjat muodostaisivat tietysti Teurastamon. Maittain voisi luokitella, samoin julkkiskokeille oma osasto. Tuorein tuttavuus muodostaa toistaiseksi ihan oman yhden kirjan osaston ja sen se ansaitseekin. Siinä on todella hyviä reseptejä, mutta sen vahvuus on kuitenkin siinä, että sen teema on tätienergia. Se on ylistys tädeille sillä he ovat yhteiskuntaa ylläpitävä suunnaton luonnonvara.
Tämä aihe sytytti minut heti eli minussa on koko ikäni asunut oma sisäinen täti ja nyt kun olen oikeasti parhaassa täti-iässä, sen voi rohkeasti ja häpeämättä kuuluttaa kaikkialle. Jo lapsena panin merkille tädit, hattupäiset kaikkitietävät monitaiturit, joilla oli järkevät, vankat kengät ja tilava napsauttamalla suljettava käsilaukku. Sellaisella käsilaukulla tädit sketseissä huitelevat huonotapaisia miehiä, jotka ovat häiriöksi.
Ruotsalaisen Elin Ekin kirjaan on täti-ideologia koottu kattavasti. Tädithän ovat erinomaisia talousihmisiä, keittävät, paistavat, leipovat, hilloavat, mehustavat, siivoavat, tekevät käsitöitä, osaavat parantaa monenlaisia vaivoja kotikonstein, opettavat tapoja kaikille lapsille ja nuorille, joiden kanssa joutuvat tekemisiin, tuntevat tavat ja perinteet ja osaavat organisoida niin, että heiltä sujuu kaikenlaisten pitojen valmistelu, säästävät aina pahan päivän varalle. Mutta ennen kaikkea tädeillä on moraali ja selkäranka, joka ei kuvia kumartele eikä mene ajan humputusten mukaan. Täti voi olla lannistava ylivoimaisuudessaan, mutta pakko on jokaisen myöntää, että ilman tätejä olisimme hukassa.
Siis kerronko minä tässä itsestäni? E-hei, minä en vielä täytä A-luokan tädin kriteerejä. Ruoanlaitto ja leipominen sujuvat, siivoamisen kohdalla minä olen lähempänä laiskaa lasta, joka lakaisee roskat lähimmän maton alle. Käsitöihin on halut vaan kyvyt puuttuvat ja sekin juontaa juurensa laiskaan lapseen, jota minussa vielä löytyy.Se napsauskäsilaukkukin on vielä hankkimatta, mutta moraalinvartijaa minussa jo on ja usein huomaan ällisteleväni miten ennen kaikki oli paremmin.
Tätikirjassa on tätien luokitus ja ryhmät ovat minusta pääosin tunnistettavissa Suomessakin. Täti voi olla nuorikin, sellainen kirppis-vintage tuunailija-intoilija, kulttuuritantat löytyvät sukupolvesta toiseen kulttuuritaistelujen eturintamasta, järjestötäti on usein monen yhdistyksen väsymätön kantava voima. Riemastuttavin laji on mielestäni setätäti (gubbtanten), josta on vuosien saatossa tullut tasan samannäköinen kuin miehensä. He liikkuvat aina yhdessä ja pukeutuvat samalla tavalla, teryleenihousut, vellinvärinen ulkoilutakki, paksupohjaiset kengät, molemmilla lyhyeksi leikattu harmaa tukka ja he tekevät aina samaan aikaan saman kävelyreitin ja kauppareissun. Minä olen jo kauan nähnyt sellaisen pariskunnan lähes päivittäin ja miettinyt muistavatko he itse kumpi on setä ja kumpi on täti. Olisi myös mielenkiintoista tietää missä vaiheessa ja miksi tämä samaistuminen alkaa. Aiheuttaako sen yhdessä eläminen pitkään ja sovussa? Onneksi omalla kohdalla sovun kanssa on vähän niin ja näin, ei sitä ihan hirveästi haluaisi muuttua kun vihdoinkin on jotenkuten oppinut sietämään ulkonäköänsä.