Uusi alku

Tämä keväinen kuva on se otsikon uusi alku, mielen kevät, sillä blogissa on ollut seitsemän kuukauden tauko. Moneen kuukauteen en edes ajatellut koko blogia, mutta nyt se on jo pitemmän aikaa muistutellut olemassaolostaan mielen perukoilla ja siitä miten kirjoittaminen on kuitenkin mukavaa puuhaa. Elämä voittaa.

Tauko sai alkunsa siitä, kun hyvä ystävä ja pitkäaikainen työtoveri sairastui uusiutuvaan rintasyöpään. Taudin kulku oli raju ja lopputulos tiedossa, jos uskalsi ajatella vain järjellään. Mutta tunteita ei voi kytkeä irti, joten sitä ylläpitää toivoa ihmeestä ja odottaa jopa oikeudenmukaisuutta, vaikka sitä ei kukaan elämään lupaa. Tauti levisi kaikkialle, tuhosi kaiken tielleen osuneen ja lopuksi tuntui, että suurin epäoikeudenmukaisuus oli siinä, ettei hän saanut kuolla aikaisemmin, vaan oli käytävä läpi se kärsimyksien helvetti. Olin mukana loppuun asti ja koin olevani täysin voimaton antamaan mitään muuta kuin sen läsnäolon, edes merkityksellisiä sanoja ei siinä tilanteessa ole. Totta kai olen tähän ikään kokenut monien enemmän tai vähemmän läheisten kuoleman niin onnettomuuden, sairauden tai vanhuuden takia ja tiedostanut elämän rajallisuuden. Kuolema on se suurin demokraattinen ominaisuus elämässä, se tulee kaikkien osaksi. Olin ystäväni rinnalla jo aikaisemmissa rankoissa elämänvaiheissa ja siksi tuntui todella vaikealta hyväksyä, että hänen elämänsä päättyi näin. Minusta oli aivan mahdotonta jatkaa omaa elämääni entiseen malliin ja tehdä samalla tilaa sairaalakäynneille ja saattohoitovierailuille.Siinä tilanteessako olisin kirjoitellut mitä hömppäkirjoja olen lukenut tai listannut mitä tuli syötyä?! Minä olen toki lukenut niitä hömppäkirjoja ja taatusti olen syönyt ihan liikaakin, mutta jonkinlainen masennus ja alakulo on ollut mukana kaikessa pitkään, vaikka suru onkin hellittänyt. "Aika parantaa haavat" on puhkikulunut sanonta, mutta kuitenkin niin totta.

Blogini on hömppää ja hömppää saa elämässä olla, perimmäisten kysymysten äärellä ei kukaan jaksa koko elämäänsä viettää. Ystävälläni oli mainio huumorintaju ja mahtava sanavalmius. Lukemattomia kertoja nauroimme vedet silmissä, hyvä ettemme lattialla kierineet tai päästäneet allemme naurunkouristuksissa. Se oli hömppää jos mikä ja samalla parasta antia ystävyydestä. Ei se nauru sitten hänen ikäänsä pidentänyt (taas yksi kulunut sanonta), mutta minulle jäi paitsi hyviä myös riemastuttavia muistoja.