Sitruunahyvää

Taannoinen blogitaukoni aiheutti aukkoja ruokakulttuuriin (siis omaani) ja niitä olen näin jälkikäteen paikkaillut alan blogeja selailemalla.
Avokadopastahurma oli jo laantumassa, kun minä siitä sain tietää ja tietysti kokeilin heti, ne muutamat tarvittavat aineetkin ovat niin helposti saatavilla. Minä en hurmaantunut, mutta oli se ihan syötävää ja helppo resepti kannattaa pitää mielessä kasvissyöjien kestitykseen.
Toinen juna, josta myöhästyin, kulki jo viime kesänä ja kysymyksessä onkin kesäisen kevyt ja raikas ja ennen kaikkea helppo jälkiruoka.Sen englanninkielinen nimi on lemon posset. Sen jälkiosalle en löydä käännöstä millekään kielelle. Aineksia on tässäkin vähän, mutta ei sitä kevyeksi voi väittää, jos ajattelee energiamäärää, sitruunan lisäksi  pelkkää kermaa ja sokeria.
Minä en kaloreita laske vaan näin tässä mahdollisuuden ottaa taas  käyttöön martinilasit kun minulla sellaiset vihdoinkin on ja olen tähän teemaan juuttunut. Mutta hyvääkin se on syö sitä millaisesta astiasta tahansa.

Neljään martinilasilliseen tarvitaan:

4      dl kuohukermaa ja
1½   sokeria
ja näitä keitellään kevyesti 3-4 minuuttia. Kevyesti keitteleminen tarkoittaa, että kerma kuplahtelee eli pulpahtelee ja sokeri ehtii sulaa. Sen jälkeen lisätään
1 dl sitruunamehua, pari sitruunaa siihen tarvitaan

Kun kermaseos hiukan jäähtyy, sen voi annostella (tiedätte mihin) ja panna annokset muutamaksi tunniksi jääkaappiin ja siellä ne sitten hyytyvät ja saavat vanukasmaisen koostumuksen.(Ne kasvissyöjät, joille teen avokadopastaa saavatkin lemon possettia jälkiruoaksi, koska hyydyttämiseen ei käytetä liivatetta!)
Päälle tuoreita marjoja, jos ei niitä ole, niin pakastettuja.Minulla ei ollut, laitoin pakastevadelmia. Ne lötsöt eivät ole mikään silmänilo, mutta ei se makua haitannut.

"Vadelma ja avokado ne yhteen soppii,

huomenna pannaan samaan koppiin eli kuppiin". Tämä jälkiruokaohje on sikahelppo ja nopea ja vähien aineiden takia edullinenkin. Lopputulos muistuttaa rakenteeltaan jäätelöä/jäädykettä ja on terveellistä, jos sillä on jotain merkitystä .Jos sitten sattuu omistamaan martinilasit, jollaiset minä onnenmyyrä onnistuin hankkimaan elämäni ehtoota sulostuttamaan (ja vielä halvalla kuin kuin Vilénin Sulo), on esillepanokin juhlava. Tämä voisi  tietysti olla välipalakin siinä terveellisessä muodossa ilman makeutusta, mutta sitä voi sitten syödä mistä tahansa kupposesta.

Siis neljälle:
250 g pakastevadelmia, suoraan pakastimesta
1 kypsä avokado pilkottuna
1 tl vaniljapulveria tai -sokeria
ja kaikki hurautetaan tehosekoittimella tai monitoimikoneella tai jollakin vitkuttimella tasaiseksi massaksi. Siinä se on. Minä tietysti lisäsin tomusokeria ihan vain maun vuoksi.Terveellisenkin ravinnon täytyy maistua hyvältä, onhan mielenterveyskin osa tätä ihmisen psykofyysistä kokonaisuutta.

Tämä oli vasta koekappale tätä lajia. Jatkossa laitan (jos laitan) tähän annokseen vadelmajäätelön/ jäädykkeen  rinnalle myös vaniljajäätelöpallon. Siitä tulee makeutta ja annos on nätimmän näköinen.

Ikimuistettavat martinilasit

Minulla venähti tässä taannoin postausten väli puolen vuoden mittaiseksi, joten kirjoitushalujen herättyä jouduin selailemaan vanhoja tekstejäni palauttaakseni mieleeni mitä siellä on. Minulla ei tietenkään ole minkäänlaista reseptihakemistoa blogissa päästäni puhumattakaan.  Siinä lukiessani sain monesti ällistyä olenko mennyt tuommoistakin kirjoittamaan ja miksi. Lemon curd kermahössön yhteydessä haikailin kauniin esillepanon merkeissä martinilasien puuttumista taloudesta. Nyt pitää päivittää tilanne:astiakaapissa on kuin onkin martinilasit tätä nykyä! Ei niistä martineja ole juotu ja tuskin koskaan juodaankaan. Jätän sen tason hienostelun James Bondille, shaken tai stirred. Minä käytän laseja jälkiruoka-astioina.

Minä en ole hiukkaakaan kiinnostunut vaatemuodista, mutta olen hiukan, ihan hiukan, astiafriikki.

Pyrin käymään kaiken maailman taloustavara- ja astia-outleteissä ja tehtaanmyymälöissä aina kun se sopii. Aina ei sovi. Täytyy olla diplomaattinen. Toinen osapuolikin on välillä diplomaattinen ja lähtee ukisematta kuskiksi, kantajaksi ja seuraksi. Reissuun voi yhdistää jonkun turistikohteen, museon tai näyttelyn, mutta käydään ainakin kahvilla tai syömässä ja vietetään mukava päivä. Mutta hyvin usein hän inisee, ettei halua, meillähän on jo molemmilla kuppi ja lautanen.

Lokakuussa Villeroy& Boch informoi  sähköpostitse kanta-asiakkaita mahtavasta tilaisuudesta hankkia super-edullisesti  heidän tuotteitaan. Paikka olisi lähes jalkapallokentän kokoinen entinen tehdashalli viitisenkymmentä kilometriä meiltä . Sinne! Minä hekumoin selaten heidän nettisivujaan ja odotin tapahtumaa malttamattomana kuin lintu päivää. Aioimme olla hyvissä ajoin paikalla eli varttia ennen kuin ovet avattaisiin. Paikalla oli väkeä kuin merenmutaa, jono kiemurteli silmänkantamattomiin. Olivat kai tulleet ennen ns. sianpieremää .Ovimikot päästivät aluksi sisään turvallisuussyistä sopivan määrän, valtaosa odotti sateessa vuoroaan päästä ostoksille, lisää pääsi sitä mukaa kuin toisesta ovesta tuli ulos. Sain käyttää kaikki suostuttelukeinoni , ettei lähdetty pois niiltä jalansijoilta. Miehillä tuntuu aika yleisesti olevan sellainen geneettinen ominaisuus, että jonottaminen herättää aggressiot ja aiheuttaa  pakokauhua. Onnittelen itseäni siitä, että osasin hoitaa tilanteen niin, että pääsimme sentään sisälle asti.

Tavarat olivat isoissa avatuissa kuljetuslaatikoissa ja laatikoiden välit olivat käytäviä  ristiin rastiin, mutta väkeä oli niin paljon, ettei ollut mitään mahdollisuutta valita mihin päin halusi suunnistaa. Oli mentävä mihin virta vei. Ostoskärryt olivat loppuneet ensimmäisten  parinkymmenen jälkeen ja kaukaa viisaat olivat varustautuneet Ikea-kasseilla. Minulla pelkät kädet ja mies, joka alkoi heti vaatimaan ulospääsyä, happi loppuu, halli sortuu, ihmiset tuuppivat ja tallaavat toisia hamstratessaan hullunkiilto silmissään. Mies tajusi myös välittömästi, että kassajonot tulevat olemaan mielettömät, sinne pitää yrittää suunnata heti eikä alkaa hyperventiloida. Minun pakokauhuni kasvoi koko ajan, en löydä mitään, kaikki viedään nenän edestä, en pääse poikkeamaan sinne missä astia-ihanuudet siintävät. JA SITTEN näin, että seuraavan kuutionkokoisen laatikon pohjalla oli kuin olikin vielä jäljellä yksi pakkaus. Sukellus sinne ja sain näppeihini pakkauksen ja siinä oli 8 martinilasia!!! Minun, ehdottomasti minun, minä tarvitsen, en voi elää ilman niitä, niitä ei minulta oteta, tapan tarvittaessa, jonotan kassoille vaikka ikuisuuden (2 tuntia siinä meni), mies pysyy mukana siitä yksinkertaisesta, syystä ettei pääse liikkumaan mihinkään suuntaan, eikä hän halua ottaa sitä riskiä, että minä säntään taistelemaan jostain kiposta ja ajaudun taas kauemmas kassoista.

Martinilasit ovat kalliisti lunastettu aarteeni enkä ole sen jälkeen vihjaillut sanallakaan outleteistä, enhän minä ihan järjetön ole. Mutta pikapuoliin lähdetään visiitille Suomeen ja matkan varrella on ABC, jonka yhteydessä Arabia-Iittalan tehtaanmyymälä... Minusta tuntuu, että me saatamme pysähtyä siellä kahvitauolle...Myymälässä voi olla jotain sellaista, joka vain odottaa noutajaansa, että pääsisi kotiin... Minun kotiini...

Historia opettaa

Ruotsin televisio tuotti ja esitti viime syksynä 6-osaisen sarjan Historieätarna, joka oli erittäin suosittu ja johon katsojat vaativat nyt jatkoa. Minäkin pidin kovasti tästä ohjelmasta, jonka lajiksi on määritelty infotainment eli yhdistelmä informaatiota ja viihdettä. Jokaisessa jaksossa käsitellään jotakin Ruotsin historian aikakautta ruoan välityksellä. Ohjelman juontajat pukeutuvat aikakaudelle tyypillisiin vaatteisiin, asuvat ajalta peräisin olevassa asunnossa ja ennen kaikkea syövät vain ja yksinomaan kyseiselle ajalle tyypillistä ruokaa, jonka joku tunnettu keittiömestari valmistaa perehdyttyään huolellisesti vanhoihin dokumentteihin, ruokalistoihin, keittokirjoihin (Ruotsin ensimmäinen on vuodelta 1755). Näin eletään kussakin jaksossa viiden vuorokauden ajan. Vanhin ajanjakso on 1600-luku, nuorin 1970-luku. 

Sarja elävöitti minunkin historiantietojani, jotka ovat suureksi osaksi unohtunutta kirjaviisautta. Syöminen on aina elämänläheistä ja kertoo kuitenkin paljon yhteiskunnasta, elintasosta ja kulttuurista. Samoin vaatetus heijastelee hyvinkin aikaansa ja tietysti sitä mistä säädystä on kysymys. En ole tullut pohtineeksi alushousujen historiaa, mutta nyt selvisi sekin, ettei se ole pitkä, ilmankin pärjättiin. 1800-luvun alussakin miesten paita oli niin laaja ja löysä, että sen sai käärittyä jalkojen väliin jonkinlaisiksi alushousuiksi. Naisilla – aatelisilla – oli tiukka kureliivi jo 1600-luvulla ulkonäkösyistä, mutta laaja hame ja monet alushameet lämmittivät niin, ettei housuja älytty kaivata.

Ruoka tuntuu ajan kuluessa  koko ajan parantuneen, se on tuoreempaa, monipuolisempaa ja ennen kaikkea sitä on riittävästi. Eläimenruhosta käytettiin ennen aivan kaikki, menneinä vuosisatoina oli tarjolla niin mullin turpaa, kieltä, keuhkoa  kuin friteerattua kukonhelttaa ja ruokajuomana aina vaan olut, usein lämmitettynä. Ehkä se oli ravitsevaakin, mutta juontajien mielestä jatkuva kaljoittelu ja snapsien juominen viiden vuorokauden ajan piti heidät humalassa kellon ympäri ja se kävi voimille.

1970-lukua käsittelevä ohjelma innosti minua muistelemaan, sillä minähän olen elänyt sen, mutta unohtanut kuinka naurettavaa aikaa se oli: alaspäin levenevät kellohousut, korokekengät, hollannikkaat, pitkät hiukset kaikilla, jättiläismäiset silmälasit, paljon velouria, batiikkivärjättyä, kaftaaneja, otsanauhoja, paimentolaisturkkeja, kukkahuiveja ja kaikki tämä räikeissä väreissä, paljon oranssia ja ruohonvihreää ja tietysti kakanruskeasta velourista pehmovaatteita. Ja näissä vermeissä me sitten vedimme säilykkeitä, suurta herkkua. Säilykeananasta, säilykekatkarapuja, säilykelohta eli venäläistä socraa, säilykeparsaa, pulverimuusia, pulverisuklaavanukasta, pussikeittoja. Pitkäjyväinen riisi oli ilmestynyt puuroriisin rinnalle ja siitä tehtiin eksoottista jauheliharisottoa, eksotiikka tuli herne-maissi-paprikasta. Mausteeksi suolan ja pippurin lisäksi ripaus valkosipulijauhetta, tuoretta ei vielä helpolla löytänyt.Ja kaikki tupakoivat kaiken aikaa kaikkialla, kesken ateriankin, sillä se oli edistyksellisen ajan tapa ja siinä siniharmaassa savuhuurussa kasvoivat lapsetkin kasvattamatta, sillä rajojen asettaminen oli taantumuksellista.

Ja niin me koimme elävämme Uuden Uljaan Ajan Eturintamassa matkalla Lopullisen Täyttymyksen Aikaan, jolloin ihminen saisi kaiken tarvitsemansa  säilykkeenä ja pulverina. 

Se on sitten kesä

sillä pari hellepäivää viime viikolla sai kukat kukkimaan.

                                           Rhododendronit kukkivat, valkoiset

                                          ja vaaleanpunaiset

                                          jasmiinikin kukkii ja tuoksuu huumaavasti

                                          Sireenin tuoksu on aina syvä sukellus varhaislapsuuteen asti

                                          puhumattakaan kielon herkästä tuoksusta

                                              Arkiset, mutta kuitenkin komeat lupiinit kukkivat

                                              Nämäkin kukkivat, mitä sitten ovatkin...

mutta nyt on koleaa ja voi vain toivoa, että kukkijat kestävät säänvaihtelut.

Nämä sitruunaruudut ovat mielestäni kesäisen keveitä leivoksia, vaikka sitruuna ei sen kummemmin kuulu pohjoismaiseen kesään. Resepti löytyi joskus 80-luvulla.

Taikinaan tarvitaan:
2½  dl vehnäjauhoja
½    dl sokeria
1 tl vaniljauutetta/-sokeria
150 g voita
Taikina syntyy helpoimmin ja hetkessä monitoimikoneella, mutta periaatteena on että kaikki aineet sekoitetaan taikinaksi ilman vatkaamisia. Taikina painellaan käsin n 20*25 cm vuokaan ja hieman myös ylös laidoille ja sitten 200-asteiseen uuniin noin 20 minuutiksi. Sillä aikaa valmistetaan sitruunakreemi täytteeksi.
3   munaa ja
2 dl sokeria vatkataan oikein kuohkeaksi vaaleaksi vaahdoksi, johon lisätään lopuksi
½ dl vehnäjauhoja
1 sitruunan raastettu kuori
5 rkl (0,75 dl) sitruunoista puristettua mehua. Montako sitruunaa tarvitaan riippuu tietysti  - sitruunoista.
Täyte kaadetaan esipaistetun pohjan päälle ja jatketaan paistamista 10-12 minuuttia. Vielä lämpimän tortun päälle siivilöidään todella runsaasti tomusokeria, oikein kunnon kerros, jotta syntyy kirpeän ja makean makuliitto.Leikataan jäähtyneenä ruuduiksi, koko on makuasia.Jos haluaa tavoitella täydellisyyttä, voi leivoksen koristella viipaloidulla tuoreella mansikalla ja sitruunamelissan lehdellä.Leivoksen syöminen on taitolaji, sillä tomusokerilla on taipumus pölistä rinta- ja suupieliin vaikka miten sievästi lusikoisi.Nenänalus saattaa syöjän tietämättä olla sen näköinen, että on vedetty muutama viiva ja pöllyssä ollaan. Mutta on se sen arvoista, jos fanittaa sitruunaa.

Silmäniloa

Kirsikka ja kastanja  kilpailevat kukkaloistossaan samanaikaisesti ja vaikea olisi valita voittaja. Kuvasin nämä työpaikallani, toisen pihalla ja toisen ikkunasta. Kastanjapuu on jo kasvamassa ohi 4-kerroksisesta talosta. Kuvasin nämä näkymät, koska olen muutaman viikon kuluttua lopettamassa lopullisesti työurani. Aioin tehdä niin jo vuosi sitten, mutta jostain syystä suostuin jatkamaan osa-aikaisena. Nyt tiedän, että se oli huono päätös, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Eikä se ole taatusti elämäni ainoa huono päätös, joten siellä se menee muiden seassa. Tätä kukkaloistoa on vain muutaman päivän, enkä näe sitä työpaikaltani.On hakeuduttava  tiettyjen ikkunoiden luo ja siellä kiipisteltävä varpaillaan, jotta näkee nämä puut. Mutta joka vuosi olen niitä ihaillut ja kukinta-ajasta on tullut ilahduttava lähtölaskenta kesään ja lomaan. Seuraava etappi on sireenien ja tuomien kukkiminen kuun lopulla. Työmatkan varrella on puisto, jonka kautta kulkemalla voin nauttia näistä ihanista tuoksuvista kukkijoista. Ne palauttavat pelkällä tuoksullaan valtaisen määrän muistoja lapsuuden huolettomista kesistä, jotka näin jälkeenpäin tuntuvat olleen pitkiä, paahteisia hellekesiä vailla pilvenhäivää ja huolia. Hyvä niin.
                                         

Kesä on tulollaan, kun kaupassa on tarjolla raparperia. Vuosi sitten kävin  "keväthuumassani" (himot ne on hiirelläkin) läpi muutaman raparperireseptin ja raparperimuistot. Mitään uutta erilaista ei vielä ole tullut vastaan, mutta koska jotain oli tehtävä kokeilin uudesta keittokirjastani raparperi-marenkipiirakkaa, joka poikkeaa aikaisemmasta raparperihyveestä siinä, että pohjana on paitaikina (4 dl vehnäjauhoja, ½ dl sokeria, 150 g voita, 1 muna + 1 keltuainen, 1 tl vanijasokeria), joka on helpointa hurauttaa monitoimikoneella. Pohjaa esipaistetaan 10 minuuttia 200-asteisessa uuniss ja päälle levitetään raparperikompottia (paloiteltuja raparperejä ja sokeria paahdetaan uunissa kunnes raparperi pehmenee) ja marenki (3 valkuaista 2 dl sokeria, pirskaus sitruunamehua) ja paistetaan n. 20-25 minuuttia.

Marenki on yhtä paljon perunapellon näköinen kuin vuosi sitten .Olisi pitänyt muista laittaa se pursottamalla, vaikka se onkin  suttuista puuhaa. Mutta sainpahan näyttää tämän ranskalaisen irtopohjavuoan, joka on aivan mahtava käytössä siinä missä pyöreä vastaavakin. Nyt sain mainittua senkin.

Teinpä meille hyvää ruokaa äitienpäivän ratoksi. Lapset, aikuisiksikin jo kunnolla kypsät,viettävät päivän omissa (jääkiekon sävyttämissä -voi viisnolla) kuvioissaan Suomessa. Ei tänne kannata viikonlopuksi rynniä varsinkaan kun äitienpäiväkin on Ruotsissa vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina. Kuulumiset on toki vaihdettu, skype on erinomainen yhteydenpitokeino.
Meidän molempien äidit ovat jo pitkään nukkuneet  hyvin ansaittua ikiunta, joten me olemme kahteen pekkaan muistelleet näitä elämämme äitienpäiviä ja äitejä ja viettäneet kauniin, kesäisenoloisen päivän. Ulkona on heleänvihreää, lehtipuissa  lehdet, kastanjapuut puhkeamassa kukkaan.

Tänään aloitettiin parsalla. Näin tv-kokin valmistavan keitettyä vihreää parsaa kastikkeena tavallinen valkokastike munahakkeluksella höystettynä.Juuri sitä alkoi tehdä mieli. Käyttäydyin kerrankin niin, että voin olla tyytyväinen. Noudatin kokin ohjeita p-i-e-n-i-n-t-ä  piirtoa myöten ja erinomaista tuli. Minulla on paha tapa lähteä resepteissä tekemään omia sovelluksia ja se ei aina ole todellakaan järkevää. Joskus niin täytyy tehdä, kun joku tarvittava aine puuttuu, mutta minä olen kai jotenkin uhmakas ja omapäinen besserwisseri, kun alan toteuttaa omia päähänpistojani ilman mitään syytä. Mutta nyt tottelin ja hyvää tuli. Parsan keittoaikakin oli tasan se 1½ minuuttia siitä, kun vesi alkoi kiehua uudestaan parsojen lisäämisen jälkeen. Kannatti olla kiltti. 
Tämä pääruoka on Mimmi-vaikutteinen.Mutikaisen Mimmi valmistaa niin monipuolisia ruokia ja leipomuksia, että häneltä saa aina ideoita.Nyt muuttelin reippaasti omien raaka-aineiden perusteella, mutta alkusysäys oli taas kerran häneltä.Hänen versionsa on mandariinibroileri, minulla mandariinipossu. Vuoan pohjalle freesasin sipulia, paprikaa ja kesäkurpitsaa currytahnalla maustettuna ja hulautin vuokaan vielä pikkutölkin maissia ja hienonnettua valkosipulia. Päälle ruskistetut possun ulkofileviipaleet, pippuria, hippunen suolaa, soijaa, tölkki kookosmaitoa, murusteltua Aura-juustoa ja lopuksi mandariininlohkoja tölkistä ja vuoka uuniin puoleksi tunniksi.
            
Enempää ei sitten jaksettu syödä. Mikään makeakaan ei houkutellut. Nyt voisi jo hyvinkin mennä alas. Enköhän lähde tästä kasaamaan lautaselle  annoksen viinimarjatorttua ja jäätelöä. Äitienpäivän kunniaksi tarjoan isällekin.