Ruokaa ja kauppareissuja

Tein tänään kaalilaatikkoa - kaalia, jauhelihaa, sipulia, kokonaista ohraa ja mausteita - ja ajattelin taas kerran miten maukkaita ja kuitenkin yksinkertaisia vanhanaikaiset kotiruoat ovat. Se, mitä minun lapsuudessani syötiin, oli todella vaatimatonta tämän ajan tarjontaan verrattuna, mutta sieltä lapsuudesta ne parhaat makumuistot ovat peräisin.

Tuoreita kasviksia ei talvisin saanut, pakasteita ei ollut eikä tietenkään eineksiä, mausteita oli vähän. Meillä ja muilla syötiin perunoita ja kastiketta, keittoa, puuroa ja velliä, ruisleipää, pullaa leivottiin myös usein. Kerran meillä oli kesäpossu, Emma, jolle nyhdin vesiheinää ja kannoin perunankuoria koko kesän. Minulle valkeni todella myöhään, että me lopuksi syömme Emman ja teemme jopa saippuaa hänen rasvastaan. Kun mies pyssynsä kanssa tuli meille, lähdin minä kotoa. Juoksin metsäpolkuja niin pitkälle kuin jaksoin, nojasin hengenahdistuksessa puunrunkoon kädet korvilla etten kuulisi sitä laukausta ja tulin kotiin vasta tuntien päästä. Emma-rukka oli kaltattu ja paloiteltu, veri otettu talteen. Isä oli äkäinen, kaiketi siksi, että minä ja muutkin paruimme sikaa, jonka osana oli joka tapauksessa joutua ruoaksi. Minä en niitä sikaruokia syönyt, en edes jouluna ollut leppynyt vaan vedet kiertyivät silmiin ja alahuuli alkoi väpättää, kun kinkku tuotiin pöytään.

Läskisoosia, lihakeittoa, hernekeittoa, silakkalaatikkoa, maksalaatikkoa, makaronilaatikkoa, lihapullia, ruskeaa kastiketta, kesällä valkokastiketta, jossa paljon munahakkelusta ja ruohosipulisilppua. Keitettyjä perunoita, paistettuja perunoita, muusia, ihanaa kuohkeaa muusia, jossa oli voisilmä keskellä. Hyvä ystävä oli karjalaisen siirtolaisperheen tytär ja ruoka heillä oli jännittävästi erilaista, tuoksuikin erilaiselle. He kypsensivät lähes kaiken leivinuunissa, meillä ruoka valmistui hellalla. Jostain syystä on mieleeni jäänyt miten heillä pullat voideltiin kahvilla, meillä munalla. Meillä pulla oli pitkoa, heillä ranskanleivän näköistä juntaksi nimitettyä.
Kauppareissu taittui ison osan vuodesta pyörällä, pahimmilla pakkasilla kävellen, eikä kaupassa käyty joka päivä. Maito ostettiin suoraan perheeltä, joka oli takausvaikeuksissa menettänyt tilansa toisessa pitäjässä ja viljeli nyt pientä ränsistynyttä vuokratilaa ja heillä oli yksi lehmä. He elivät hiljaisesti erillään kaikista ja kaikesta. Maito oli vielä lämmintä, kun kipaisin sen hakemaan, myöhemmin nousi pintaan paksu kerma.

Kauppoja oli kylän keskustassa muutama, aatteen vaatimat osuusliikkeet ja pari yksityistä. Kaikki tavara ostettiin tiskin yli pyytämällä yksi kerrallaan, siksi piti olla muistilappu. Yhtä asiakasta palveltiin kerrallaan, muut jonottivat, seurustelivat ja tarkkailivat toisten ostoksia, joista saattoi päätellä paljon ostajan kuulumisista. Tavaraa oli valmiissa pakkauksissa vähän. Minua kiehtoivat erityisesti kaikenlaiset mittaamiset ja leikkaamiset, pienet ja isot äyskärit ja punnitsemiset. Ostos toiselle vaakatasolle, toiselle punnuksia kunnes oli haluttu määrä ja vaa´an puolet tasoissa. Voita kaavittiin puisella lastalla ja käärittiin- tietysti voipaperiin! Hiivaa leikattiin näppärästi langalla. Kahvi jauhettiin ostettaessa, ja siitä levisi kauppaan suloinen tuoksu. Kaupassa oli yleensä kaksi puolta, liha- ja maitopuoli ja sekatavarapuoli, heiluriovi välissä, ja myyjä puikkelehti puolelta toiselle tarpeen mukaan. Sekatavarapuolella oli muutakin kuin ruoka-aineita, esimerkiksi ompelutarpeita, rullalankaa, rusettinauhaa, nappeja, kantti- ja sukkanauhaa, sillä kodeissa tehtiin paljon käsitöitä. Ompelutarpeita voi ostaa myös kulkukauppiaalta, jolla oli ihmeellinen monilokeroinen puusta tehty laatikosto remmissä olallaan. Hän käveli talosta taloon. Tämä nuori mies oli vammainen, puhui erittäin epäselvästi honottaen, kuola valuen. Äiti osti häneltä joka kerran jotakin.
Minä pääsin välillä äidin mukana kauppaan. Istuin takatelineellä jalat levällään etteivät jää takarenkaan pinnojen väliin ja varoin aina etteivät sormet jää satulan jousien väliin, kun äiti polki taakkoineen kuoppaista tietä. Joskus sain lakritsipatukan tai tikkukaramellin, useimmiten silloin kun jäin yksin kotiin. Minäkin kävin äidin asialla kaupassa. Kesäisin matka kesti ikuisuuden, piti hakea kaveri seuraksi ja sitten tongittiin kaikki ojat ja pientareet, etsittiin kukkia, jäätiin juttelemaan, uittamaan lehtiä ja tikkuja ojassa, seurattiin koiran tekemisiä jossain pihassa, mentiin piiloon vastaantulijoita ja peloteltiin heitä ääntelemällä. Kukkarotemppu en uskaltanut koskaan tehdä. Sidotaan ohut naru tyhjään kukkaroon, joka asetetaan näkyvälle paikalle tien oheen, peitellään naru hiekalla - tiethän olivat hiekkateitä - ja jäädään pensaisiin odottamaan ja kun joku pahaa-aavistamaton kumartuu ottamaan kukkaron, nykäistään narusta ja sännätään karkuun, vahingoniloinen nauru vain raikuu. Kiva jekku.

Vanha, yksinäinen mies piti pientä leipomoa kotonaan, ja hänen possumunkkinsa olivat taivaallisia. Hän toimitti leipomukset kauppaan isossa puulaatikossa pyöränsä takatelineellä ja kun hän polki kodin ohi, tiedettiin että pian olisi kaupassa tuoretta leipää. Kerran minut lähetettiin kauppaan ostamaan kymmenen munkkia. Paksu kaupantäti sanoi, että munkit olivat jo loppu, ei ollut kuin lentejä. Minä sanoin sitten ottavani kymmenen lentiä, ja sepä vasta herätti hilpeyttä kaikissa kaupassa olijoissa, lihava kaupantäti hytkyi ja tytisi naurusta kädet puuskassa mahan päällä. Minä en enää koskaan mennyt siihen kauppaan kun minulle selvisi, että minä ääliö olin pyytänyt kymmenen pullapitkoa!

Kesän maku

Jäätelöä on nykyisin saatavissa niin monia makuvaihtoehtoja, että jokaiselle löytyy mieluinen ilman että kaikkia koemaistaisi. Tästä runsaudesta huolimatta minusta on mukava nähdä se vaiva, että ainakin kerran kesässä teen jäätelöntapaista jäädykettä, jonka hyvä maku syntyy mantelibiskvi-pussillisesta (näin se piti kirjoittaa, koska en osaa järjellisesti taivuttaa sanaa biskvi, ovat ne biskvivejä, biskvitä vaiko peräti biskvi´j/tä?!). Tuoreita mansikoita ja/tai vadelmia runsaasti annokseen ja siinä se on, helteisen kesäpäivän jälkiruoka.
Ja näitä tarvitaan:


3 keltuaista ja
1½ dl sokeria vaahdotetaan

2½ dl kermaa vaahdotetaan

3 valkuaista vaahdotetaan

150 g mantelibis... krouvina rouheena (monitoimikone/ kaulin / mortteli tms.)

Vaahdot ja rouhe yhdistetään, kumotaan kannelliseen pakastusrasiaan, pannaan pakastimeenvähintäin 4:ksi tunniksi,välillä voi massaa pyöräytellä lusikalla, jotta jäädykkeestä tulee kuohkeampaa. Jäädyttämisen voi varmaankin tehdä jäätelökoneessa, mutta minulla ei sellaista ole.

Uusi harrastus

Olen pitkään seurannut kaikenlaisia ruokablogeja ja ollut piinallisen tietoinen siitä, että minun blogini on ainutlaatuinen - ei yhtään kuvaa, pelkkää tekstiä vain. Ja tunnetusti kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Pari päivää sitten hankin asiantuntijan avustuksella digitaalikameran, minä, joka en ole koskaan ollut kiinnostunut kuvaamisesta, vielä vähemmän kuvattavana olemisesta. Edes vihkikuvaa ei ole. Lapsia on kuvattu, pitäisivät varmaan rikoksena ellei heidän lapsuuttaan olisi mitenkään dokumentoitu, mutta sekin kuvaaminen lopahti kun he lakkasivat kasvamasta. MUTTA tämä uusi kamera on sievä, pieni idioottimaisen yksinkertainen käyttää mitä kuvaamiseen tulee (kuvien laatu on sitten eri juttu), kuvia voi räpsiä ilman mitään säätöjä ja tuloksen näkee heti ja mikä tärkeintä, epäonnistuneet voi poistaa vaivatta. Se, mikä minulle on pitkä ja kivinen tie, on kuvien siirtäminen tietokoneelle ja niiden muokkaaminen käyttökuntoon. Nyt olen ylpeä ja iloinen, sillä onnistuin ihan itse pitkällisen äherryksen jälkeen saamaan blogiin yhden valokuvan, vieläpä sille paikalle minne sen halusin. Kuvassa on isän minulle tekemä leivinlauta, joka on yli kolmen vuosikymmenen ahkerassa käytössä hioutunut silkinsileäksi. Leivinliinaan on kirjottu kuopuksen toivomuksesta Leipomuksia. Tekstiä en saanut kuvaan näkyviin, mutta vielä minä opin kuvaamaan kunnolla.Nyt pitää tietysti valmistaa kaikki reseptit ja kuvata tulokset, hankkia kauniita astioita ja muuta rekvisiittaa kuvia varten. Loma on jo loppumassa, mutta miten tästä töihin ehtii? Ja tähänkin tarvitaan kuva:

Siinä muutama keittokirja! Kuvaaminen on melkein yhtä hauskaa kuin ruoanlaitto ja leipominen eikä se lihota kun tuloksia ei voi syödä.

Weinspeise

Tämä punaisista viinimarjoista tehtävä soppa on nimestä päätellen saksalaista alkuperää. Löysin ohjeen joskus 70-luvulla ja se toimi heti, helppo, konstailematon ja hyvä muidenkin kuin minun mielestäni. Nostalginen (mummoinen) loppukesän jälkiruoka, kauniskin. Olen kokeillut sitä muistakin marjoista, mutta tulos ei ole yhtä hyvä. Hapottomista marjoista tulee lössöä, mustat viinimarjat pitäisi nyppiä siisteiksi marja kerrallaan eikä niidenkään kirpeys riitä. Puolukka on kirpeä, mutta kovakuorinen eikä kermavaahto "istu" sen makuun. Nyt taidan eritellä makuja kuin viinintuntija ikään. Kukin tehköön makunsa mukaan, vaikka pihlajanmarjoista - ovat ainakin ketun mielestä happamia.

Viinimarjasoppa

Keitä vahva mehu, jossa on:
1 l vettä
1 l punaisia viinimarjoja
100 g sokeria (määrää voi muutella maun mukaan)

Älä siivilöi mehua vaan suurusta se:
0.75 dl maizenaa ja sen verran kylmää vettä, että syntyy juokseva tahna. Anna sopan kiehua muutama minuutti ja jäähdytä se vatkaamalla. Sijoita kattila esim. isompaan astiaan/ tiskialtaaseen, jossa on kylmää vettä.
Vatkaa 2 dl kermaa vaahdoksi.
Pyöräytä puolet kermavaahdosta sopan sekaan yhdellä huolettomalla liikkeellä niin että syntyy sopan läpi menevä linnunrata tai komeetan pyrstö. Loput kermavaahdosta reiluina nokareina sopan pinnalle ja soppa jäähtymään kylmään, vaikka pakastimeen, kunhan ei jäädy. Sen pitää olla jäisen kylmää tarjottaessa.
Mummovaikutelman tehostamiseksi sopan kanssa voi tarjota hyviä, voilla leivottuja pikkuleipiä.

Lukulistalta

Olen vieroksunut Rosa Liksomin kirjoja jo vuosikaudet jostain käsittämättömästä syystä, hänhän on saanut hyviä arvosteluja ja palkintoja. Muistan ainakin pitäneeni kirjailijanimen valintaa jonkinlaisena jippona vähän samalla tavalla kuin Miina Äkkijyrkkä tuntui aluksi julkisuudenkipeältä kylähullulta.Mutta hänen peltilehmänsä ovat tehneet minusta suorastaan "fanin". Niin herkkiä, niin oivaltavia, vain syvällinen, intohimoinen lehmäntuntija pystyy luomaan moisia kaikkea muuta kuin herkästä materiaalista. Tänä kesänä niitä on ollut näytteillä Haikon kartanohotellin puistossa. Mitä nimeen tulee, se on lyhin ja paras mahdollinen tiivistelmä hänen taiteilijapersoonastaan.
Kuulin Rosa Liksomin novelleja koskevan keskustelun junassa ihan ulkopuolisena - salakuuntelin - ja päätin, että nyt on aika kypsä, tämä kiinnostaa. Ensi hätään sain käsiini vain Reidar Särestöniemn fiktiivisen elämäkerran Reitari ja se kolahti heti: samaa holtitonta pohjoisen hulluutta kuin Mikael Niemen Vittulanjängässä. Fakta ja fiktio sekoittuvat ja ihmiset ovat vahvasti juuri niin omanlaisia äärilaitojen kulkijoita äärimmäisissä luonnonoloissa. Lestadiolaisuutta, syntymähulluutta, juoppoutta, kiimaa, umpimielisyyttä, kaikkea sitä, mikä Lapin ja Pohjois-Suomen ulkopuolella on on siistitty ja kesytetty ja se, mitä ei saada kuriin, on tiukasti kulisseissa ja pidetään siellä maksakoon mitä maksaa.
Nyt metsästän Liksomin novellikokoelmia, saatavillani olevat kirjastopalvelut ovat hyvin rajalliset ja kirjakauppojen kannalta tuntuvat muutaman vuoden takaiset tai vielä vanhemmat kirjat olevan epäkuranttia myytävää, mutta laajennan etsintää ja saan kokea löytämisen iloa.
Olisin halunnut kuvaan kirjan lisäksi jotain lehmään liittyvää kun kerran rinnastan Liksomin ja Äkkijyrkän, mutta lammas oli lähin mitä löysin kotoa.Elukka kumminkin.

Lihanhimo

En halua olla kasvissyöjä, vielä vähemmän lakto-ovo-vegaani, mutta lihansyöntini on kuitenkin vähenemään päin. Syyt ovat varmaankin enimmäkseen makuasioita, jonkin verran eettis-taloudellisia. Maksaisinko järjettömän hinnan siitä, että eläin syntyy ja kuolee yksinomaan ihmisen ravinnon vuoksi ja näiden tapahtumien väliin jäävä aika saattaa sisältää huonoa kohtelua ja luonnottomuuksia? Mutta pakko on myöntää, että naudanpihvi, porsaanfilee ja poronpaisti maistuvat välillä. Jauheliha on siedettävän hintaista, helppoa ja nopeaa käsitellä, ei tarvitse miettiä mikä se on ennen ollut kun nyt se on massaa, josta teen ruokaa. Pekonia tarvitaan siksi, että se maistuu vaikka aamupalalla tai se antaa hyvää makua sieni- ja grilliruokiin. Useimmiten liha on kuitenkin broileria ja silloin aina nahaton rintafilee, ei kenenkään koipi eikä siipi. Pelkkä ajatuskin kanannahasta saa minut kananlihalle, sellainen nyppyinen, sitkeä liian suuri takki kanaparan päällä. Tiedän toki, että broileri lihotetaan pikavauhtia ahtaudessa ja ikuisessa valossa eikä siitä aikuista, saatikka vanhusta, tule koskaan. Tämä on ikuinen kysymys siitä onko yksilön valinnoilla merkitystä muille kuin yksilölle itselleen. Minä olen jotenkuten sovussa itseni ja yksipuolisella sopimuksella myös broilereiden kanssa tässä lihansyöntikysymyksessä. Toistaiseksi.

Pestokana on mielestäni todella hyvänmakuinen, helppo ruoka. Se jokin on lisäkkeenä tarjottava ohra, joka sopii täydellisesti peston ja broilerin makuun. Siis ei missään tapauksessa riisiä, couscousia, pastaa eika nuudeleita. Peruna olisi jo aivan järjetön valinta. Kuka niin hullu olisi?

Pestokana 4:lle

4 nahatonta broilerinfilettä suolataan (1 tl) ja valkopippuroidaan ( 1 maustemitta) ja ruskistetaan voissa.

Pannulle lisätään
2½ dl ruokakermaa
½ dl pestoa
1½ dl purjosilppua
ja saa putputella kunnes liha on kypsää. Lisäkkeeksi keitettyä ohraa ja freesattuja wokkivihanneksia.

Mitä minä tein sisällä aikani kuluksi

Minulla ei ollut kotona leikkikaveria, mutta en muista aikani koskaan tulleen pitkäksi, vaikka en olisi lukenutkaan, mikä kuitenkin oli pääasiallinen ajankuluni. Paras lukupaikka valoisaan aikaan oli ullakko, jollainen kulki pituussuunnassa talon, isän rakentaman rintamamiestalon, molemmin puolin. Ullakolla oli kaikenlaista roinaa, vaatteita roikkui nauloissa seinillä, matonkudelumppuja puutynnyrissä, vanha rukki, kerinpuut, lattialla lehtipinoja, vanhoja Kotiliesiä, Seuroja, Apuja.Siellä kun pujotteli itsensä pienen kapean ikkunan ääreen, saattoi lukemisen lomassa vilkaista mitä naapureiden pihoilla tapahtui. Lukurauhaa oli joskus tunneiksi ennen kuin kaivattiin syömään tai toimittamaan asioita ja askareita.

Askartelu tapahtui keittiönpöydän ääressä, omaa huonetta minulla ei ollut. Kauppatavarat tulivat yleensä valkoiseen käärepaperiin käärittyinä ja paperin kun silitteli suoraksi, oli aina piirustuspaperia käytettävissä. Värikyniä oli harvoin, mutta lyijykynä löytyi aina. Kolikkoja osasi jokainen lapsi jäljentää: kolikko sen puotipaperin alle ja lyijykynällä kun hankasi päältä tapahtui ihme, kolikko jäljentyi täsmälleen oikean näköisenä, tarkempana kuin olisi koskaan osannut piirtää sitä itse. Piirsin usein paperinukeille vaatteita, mutta siinäkin hommassa matka oli tärkeämpi kuin määränpää. Ei niistä vaatteista niin taidokkaita tullut, että niillä olisi halunnut leikkiä saati säilyttää ne.

Joulun alla paperista leikattiin ikkunaan keitetyllä perunalla liimattavia lumitähtiä, hienoimmat tulivat silkkipaperista. Tonttujonojakin leikattiin.
Jos halusi tehdä talikuvia, piti olla joku "iso" paikalla, sillä tulipalovaara oli aina uhkana kun kynttilöiden kanssa touhuttiin. Talikuvia syntyi, kun palavasta kynttilästä valutettiin talia (nykyisin kai sanottaisiin steariinia) sanomalehdelle, vaikkapa sarjakuvien päälle. Kun tali jähmettyi ja sen irrotti niin voilà - siinä oli Taika-Jim, Narda tai Lothar! Tulitikkuja oli aina kotona ja paljon, sillä ruoka tehtiin puuhellalla ja lämmitys hoitui myös puilla. Tulitikuista saattoi rakentaa taloja pinoamalla niitä limittäin kuin hirsiä, katon saattoi taittaa paperista. Lopuksi talo purettiin ja tikut aseteltiin takaisin rasioihin, tuhlata ei saanut. Tulitikkuja kaadettiin myös keoksi pöydälle ja siitä nypättiin tikku kerrallaan. Niin kauan sai jatkaa, kun mikään muu ei liikahtanut kasassa. Tämä leikki ei tosin ollut kovin hauska, jos oli yksin.

Minulla oli ystäviä, jotka jo alle kymmenvuotiaina tekivät käsitöitä, kutoivat ja parsivat sukkia ja lapasia, koristivat liinoja reikäompelulla, nimikoivat liinavaatteita ja näpräsivät kaikenlaista hyödyllistä ja vaativaa. Minulta ei onneksi sellaisia suorituksia edes odotettu. Minä olin jo silloin mukavuudenhaluinen tumpelo ja älysin jo varhain vedota suunnattomaan läksytaakkaan kun tuli työnteosta puhe.