Vuotuinen tortunvääntö

Päivitetty kuva Runebergin tortuista sillä parhaalla reseptillä, milläs muulla. Makuasiahan se on kuka mistäkin tykkää, mutta kun näitä kerran vuodessa teen, ei minulla ole mitään intoa enää kokeilla uusia torttureseptejä. Tämä on muuttunut perinteeksi ja perinteen on maistuttava juuri siltä miltä aina ennenkin, eihän se muuten olisikaan perinne. Itse Johan Ludvigista en perusta, ei niin paljon ole aikaa edes eläkeläisellä, että alkaisi lukea jotain sellaista minkä koulu pakkosyötöllä pilasi.

Leikki

Löysin kolmisen vuotta sitten netin rajattomasta tarjonnasta Huumorinkukan blogin, jota olen seurannut tiiviisti siitä lähtien. Sitä emännöi reipas ja persoonallinen naisihminen aivan riemastuttavalla peräpohjolan murteella. Lieköhän myös murteella osuutensa siihen, että sivuilta välittyy niin aito ja läheinen tunnelma. Kun kuvittelen, että lääkäri ja pankkiherra puhuisivat minulle rehevällä murteella, niin kyllähän minä luottaisin sataprosenttisesti, kertoisin ihan halusta kaikki vaivani ja huoleni ja haluaisin apua jatkossakin. Murre on - tai oli ainakin ennen - itse kunkin varsinainen äidinkieli. Sen käyttö riisuu puhujasta kaiken teennäisyyden ja tärkeilyn. Tämä on mielestäni selitys Heli Laaksosenkin murrerunojen menestykseen. Nykyään murteet ovat laimentumassa yleiskielen vaikutuksesta. Yleiskieli on usein köyhää ja väritöntä ja kun ei ole ilmeikkäitä sanoja ja sanontoja, sitä höystävät usein kirosanat, veet ja peet ja samat englanniksi ainakin, jos nuoria kuuntelee.

Tarkoitukseni on nyt kuitenkin kommentoida Huumorinkukan blogissaan esittelemää ravintolaleikkiä, jota heillä leikitään antaumuksella. Minäkin leikin sitä monet vuodet, mutta lopetin, kun perheestä oli jäljellä vain sen perustajat. Saattoi olla tyhmästi tehty, sillä leikkihän on erinomainen tapa nostaa parisuhde arjen yläpuolelle. Juhla on, kun juhlan tekee.

Leikki on kolmen ruokalajin ateria kotona kauniisti tarjottuna. Minun ravintolani oli auki sunnuntaisin. Suunnittelin ruokalistoja huolella, sekin oli mukavaa ajankulua. Kirjoitin ateriakokonaisuuksia vihkoon, jotta on mistä ottaa muuhunkin vierastarjoiluun. Raskaalle pääruoalle kevyt alku- ja jälkiruoka, lihaa ja kalaa sopivassa suhteessa, ruokien värit, koostumukset ja maut, ajoituksen oppiminen niin, että ruoka ilmestyy pöytään vaivattoman näköisesti. Tämä leikki maksoi lähinnä aikaa ja sen minä ruokahullu annoin mielelläni. Rahaa se ei vaatinut paljon enempää kuin arkinen syöminen. Tein hyvin usein vihanneksista sosekeittoja, joita voi maustaa tuorejuustoilla, Auralla yms. Lähes kaikki vihannekset sopivat, turnipsia en ole kokeillut, mutta voi sekin toimia. Kun syö ensin keittoa, ei tarvitse olla isoa annosta lihaa/ kalaa ja siinä se hinta tasoittuu. Jälkiruoasta jää hyvä mieli ja raukea olo ja sen voi sunnuntaina suoda. Lautasliinat, kynttilät, jalalliset lasit, kukat ja muut koristeet luovat tunnelmaa.

Tästä leikistä minä luovuin!? En muistaakseni tehnyt mitään päätöstä, saattoi osua muuton yhteyteen ja moni muukin asia muuttui. Olin sen jo unohtanut kunnes se tuli vastaan Huumorinkukan blogissa. Pitää miettiä.

Vielä viime sunnuntaina mätkäisin pöytään arkisen sopan, jonka tarkoituksena oli tehdä loppu iäisyysmetvurstista, joka on täällä kummitellut joulusta lähtien.Pelkillä vihanneksilla tämä olisi hyvä, lempeä alkukeitto, mutta kun ei ollut muuta tarjolla, sitä piti rikastuttaa ja terävöittää eli pohjana on ranskalaisen keittiön klassikko purjoperunasosekeitto.

Tarvitaan:

purjo, silputaan
5-6 perunaa, pieninä lohkoina ja näitä kuullotetaan voissa. Sitten lisätään

kasvis- tai lihalientä tai molempia niin että purjoperunasilppu peittyy ja kun on kypsää, soseutetaan
Mausteiksi valkopippuria, suolaa(?), sambal oelek tai chili, soijaa
ja vielä
tölkki 3 juuston ruokakermaa
vielä metvurstikuutiot ja tasapainottamaan HK:n bleu, puoli lenkkiä
perään meni vielä tähteeksi jäänyttä keitettyä parsakaalia ja herneitä
ja viimeistellään persilja- ja/tai korianterisilpulla, joita ei sitten ollutkaan kotona

Arkisuusteeman korostamiseksi kuvakin on otettu hellan kulmalla, mutta kyllä tämä ihan lautasilta syötiin.

Saiturin aarre

Näin hiljattain vilauksia ohjelmasta, joka on itse asiassa paljon katsottu sarja, mutta en halua katsella yhtään enempää ja kauhistella voihirveääeivoiollatotta. Ohjelman aihe on liian pitkälle viety keräilyharrastus. Kaikki varmasti keräilevät jotakin, jos ei muuta niin ahneesti ja uutterasti rahaa. Siinä ohjelmassa näytettiin miten innokkaan keräilijän koti alkaa muiden mielestä muistuttaa kaatopaikkaa. Yhdellä hamsterilla oli säästettyinä kaikkien tilaamiensa lehtien vuosikerrat. Niput olivat pinottuina seinien vierustoille ja ylettyivät kattoon asti. Kaikki pinnat ja tasot olivat täynnä lehtiä. Asuntoon jäi vain ahtaita, kapeita käytäviä, joita myöten asunnonhaltija, pieni harmaapäinen ukkeli, puikkelehti.

Ruotsalaisesta aikakauslehdestä luin joulun alla herttaisesta mummosta, jolla on yli 2000 koristetonttua. Hän ottaa ne marraskuussa esiin sadoista laatikoista, joissa ne makaavat silkkipaperiin käärittyinä. Laatikot täyttävät yhden huoneen, monta komeroa ja asunnon ullakkovaraston. Mummelilla menee pari viikkoa tonttu-ukkojen esillepanoon ja tietysti tammikuu niiden pakkaamiseen laatikoihin. Joululahjoiksi hän saa tietysti tonttuja, kenenkään ei tarvitse paljon miettiä mitä antaisi.

Minäkin kerään, siis kuulun ihmisrotuun. Ja keräily on mukavaa, vaikein asia lienee rajan vetäminen. Kokoelma pitää julistaa valmiiksi. Minä keräilin monta vuotta sinivalkoisia lautasia. Yhdestä lahjaksi saadusta aloitin. Se oli niin kaunis, että halusin sen seinälle ja siellä se oli jotenkin orvon näköinen, ikäänkuin vahingossa sinne joutunut. Siis lisää. Niitä löytyi kaupoista, kirppiksistä, matkamuistoina. Nyt niitä on 67 keittiön seinillä. Enempää ei mahdu ja ymmärrän sen verran itsekin, etten voi jatkaa muihin tiloihin, siitä tulisi mauton astiakauppa-look. Ja nyt sitten näin tavaratalossa aivan ihanan keräilysäännöt täyttävän yksilön ja kun tätä media-aikaa eletään, googlasin tuotemerkin. Voi hyvät hyssykät, siellä niitä on, varmaankin tusina erilaista, isoja, pieniä, pyöreitä, suorakaiteen muotoisia, sydäntälämmittävän romanttisia ja nostalgisia.
Minä en saa niitä päästäni. Minun iässäni on jo ehtinyt kuulla kyllästykseen asti, ettei tavaraan saa kiintyä, ei sitä mukaansa saa joutuu sitten millaiseen tuonpuoleiseen tahansa. Mutta asiaa voi tarkastella myös siltä kannalta, että se tavaranhimo on tyydytettävä tässä elämässä, toista tilaisuutta ei tule.

Jos minä mummeli asuisin maankorvessa omassa mökissä, jatkaisin varmaan sisätilojen loputtua lautasten ripustelua ulkoseiniin ja lopuksi katollekin. Sitten minä pääsisin/ joutuisin lehtiin ja televisioon ja ihmiset saisivat ällistellä voihirveääeivoiollatotta, kaikkea se maa päällään kantaa.

Lemon curd kermahössö

Minä suhtaudun Nigella Lawsonin ruokaohjelmiin varauksella, koska niitä leimaa sellainen harkittu katsojan kosiskelu, joka minun mielestäni on itse asiassa katsojan aliarviointia, mutta minähän en olekaan mies. Sitä piirrettä on nimitetty ruokapornoksi eli kysymyksessä on Nigellan ylettömän aistillinen suhtautuminen syömiseen ja kokkailuun. Hän - todella kaunis nainen, jolla on kurvit kohdallaan olematta lihava - syödä mässäilee himokkaasti yöllä jääkaapillaan, nuolee suupieliään ja sormiaan ja näyttää kokevan suurta tyydytystä syödessään puhtaasti himoonsa. Hän myös kuvailee ruoka-aineita ja ruokalajeja hyvin aistillisesti, niiden väriä, tuoksua, makua, koostumusta ja monesti hän työntää kätensä johonkin kulhoon käyttämättä mitään tarkoitukseen sopivaa työvälinettä ja hän tekee niin sen ihanan tunteen vuoksi, jonka hän saa siitä koskettelusta. Minä puolestani en halua erotella munan valkuaisia ja keltuaisia kourassani, koska se tunne on iljettävä.

Mutta tämä kaikilla aisteilla nautintoa ruoanlaitosta saava Nigella on kuitenkin täynnä ideoita ja ne ovat usein aika konstailemattomia ja siksi hänen ohjelmiaan on pidettävä silmällä. Nyt tarkkailu tuotti yksinkertaisen jälkiruoan , joka on itse asiassa muunnos häneltä aikaisemmin löytämästäni raparperiripsusta (rhubarb ripple). Raparperin asemesta maun ja kirpeyden antaja on lemon curd, sitruunatahna., joka on erittäin monikäyttöinen leivontaan ja jälkiruokiin. Hän käyttää tietysti vain erittäin korkealuokkaista tahnaa ja paras on tietysti omatekemä.Voin kuvitella hänen nuolevan sitä sormistaan silmät nurinpäin. Minulle kelpaa se ainoa laatu, jonka kaupasta löydän enkä todellakaan aio tehdä tahnaa itse, sillä siihen se reseptin nopeus ja helppous sitten kaatuisi.

4:lle hengelle tarvitaan:
150 g lemon curdia, notkistetaan valutettavan ohueksi lisäämällä
2 rkl sitruuanmehua (tai limoncello-likööriä)
2½ dl kermaa vatkataan vaahdoksi
pikkumarenkeja (minä käytin 6) murustellaan sormin (Iiiik, ihana tunne ja rietas kuiva ääni!!)

Kermavaahdon sekaan pyöräytetään puolihuolimattomasti suurin osa sitruunatahnasta ja marenkimurut. Annostellaan jälkiruokakippoihin, loppu tahna lirutellaan päälle, samoin sitruunankuorisuikaleita ja minä tökkäsin päällimmäiseksi vielä marengin, jotta sen koosta saa jonkun käsityksen.
Tämä annos olisi paljon tyylikkäämpi jalallisessa astiassa, martinilasikin kuulema kävisi, mutta koska olen päässyt näin vanhaksi omistamatta sellaisia niin saa loppukin elämä mennä kuvan kupeilla. Samantien toinenkin tunnustus eikä edes hävetä. En omista siselöintirautaa, jolla sitrushedelmien kuorista saa hienonhienoja suikaleita! Enkä edes paljon siselöi millään vippaskonstillakaan.

Joulun jämät

Huomenna on Nuutinpäivä ja viimeistään silloin pitäisi perinteisesti joulu kantaa ulos. Olisi tehnyt mieli tehdä se jo aikaisemmin, vaan ei tullut tartuttua toimeen, koska se on pelkkää työtä ja siihen menee monta tuntia. Mutta tekemättömät työt ne eniten painavat, joten nyt on sitten kevyt olo. Tosiasiassa tietysti painava olo, sillä joulu on sydäntalvea, jolloin minä en liiku kuin pakon edessä ja joulu on myös mässäilyaikaa ja vaikka yritän kohtuullistaa, tulee kuitenkin naposteltua tarpeettomasti ja sen seurauksena nyt on kireiden vaatteiden kausi. Jääkaappi on jo tyhjentynyt sesonkiherkuista, mutta pakastimessa on vielä yhtä sun toista, sillä paitsi että syö liikaa, tulee myös valmistettua ikään kuin pyhinä pitäisi ruokkia pataljoona. Kotoa perityn arvomaailman mukaan ei ruokaa heitetä hukkaan ja siksi on pidettävä mielessä mitä pitää muistaa syödä, sillä ei ruoka pakastimessakaan loputtomiin säily. Tänään palkitsimme itseämme urakan päätteeksi hilla- ja kermavaahtotäytteisillä mantelisimpukoilla.
Ihan pakko tehdä neljä, sillä ei kermaa voi paria lusikallista vaahdottaa, eihän? Sitä paitsi opettelin käyttämään kertäkäyttöistä pursotinpussia. Opin sen, etten koskaan tule pursottamaan kermavaahdosta mitään ruusukkeita, kiehkuroita, vekattuja röyhelöitä, en millään pursottimella. En edes haluaisi. Itse asiassa minä olen oppinut inhoamaan kakkublogien täydellisiä kakkuja, varsinkin kaikkia söpöjä Hello Kitty-kakkuja. Minä olen poistanut kirjanmerkeistä kaikki kakkublogit !! Minä odotan blogia, jossa tehdään rumia, mutta herkullisia kakkuja.

Päivän ruokakin liittyy joulun jätöksiin. Meillä kahdella oli sellainen metrinen salami, joka oli pakko ostaa hyväntekeväisyyden nimissä. Se on tiukkaa tavaraa ja sitä on järsitty viikkokaupalla ja välillä tuntuu, että se kasvaa toisesta päästä. Tänään tein siitä paprikaperunoita.

Tätienergia

Minulla on kyltymätön keittokirjahimo, ei alan kirjojen rohmuamiseen ole mitään järjellistä selitystä. Joskus yritän vaisusti perustella, että joka kirjasta olen jotakin tehnyt. Nyt olen lajitellut niitä aihepiirien mukaan ihan vain siksi, että minusta on mukava puuhastella niiden parissa. Ylläolevassa kuvassa on leipomiskirjat. Juustola voisi olla yksi luokitus ja liharuokia käsittelevät kirjat muodostaisivat tietysti Teurastamon. Maittain voisi luokitella, samoin julkkiskokeille oma osasto. Tuorein tuttavuus muodostaa toistaiseksi ihan oman yhden kirjan osaston ja sen se ansaitseekin. Siinä on todella hyviä reseptejä, mutta sen vahvuus on kuitenkin siinä, että sen teema on tätienergia. Se on ylistys tädeille sillä he ovat yhteiskuntaa ylläpitävä suunnaton luonnonvara.
Tämä aihe sytytti minut heti eli minussa on koko ikäni asunut oma sisäinen täti ja nyt kun olen oikeasti parhaassa täti-iässä, sen voi rohkeasti ja häpeämättä kuuluttaa kaikkialle. Jo lapsena panin merkille tädit, hattupäiset kaikkitietävät monitaiturit, joilla oli järkevät, vankat kengät ja tilava napsauttamalla suljettava käsilaukku. Sellaisella käsilaukulla tädit sketseissä huitelevat huonotapaisia miehiä, jotka ovat häiriöksi.
Ruotsalaisen Elin Ekin kirjaan on täti-ideologia koottu kattavasti. Tädithän ovat erinomaisia talousihmisiä, keittävät, paistavat, leipovat, hilloavat, mehustavat, siivoavat, tekevät käsitöitä, osaavat parantaa monenlaisia vaivoja kotikonstein, opettavat tapoja kaikille lapsille ja nuorille, joiden kanssa joutuvat tekemisiin, tuntevat tavat ja perinteet ja osaavat organisoida niin, että heiltä sujuu kaikenlaisten pitojen valmistelu, säästävät aina pahan päivän varalle. Mutta ennen kaikkea tädeillä on moraali ja selkäranka, joka ei kuvia kumartele eikä mene ajan humputusten mukaan. Täti voi olla lannistava ylivoimaisuudessaan, mutta pakko on jokaisen myöntää, että ilman tätejä olisimme hukassa.
Siis kerronko minä tässä itsestäni? E-hei, minä en vielä täytä A-luokan tädin kriteerejä. Ruoanlaitto ja leipominen sujuvat, siivoamisen kohdalla minä olen lähempänä laiskaa lasta, joka lakaisee roskat lähimmän maton alle. Käsitöihin on halut vaan kyvyt puuttuvat ja sekin juontaa juurensa laiskaan lapseen, jota minussa vielä löytyy.Se napsauskäsilaukkukin on vielä hankkimatta, mutta moraalinvartijaa minussa jo on ja usein huomaan ällisteleväni miten ennen kaikki oli paremmin.
Tätikirjassa on tätien luokitus ja ryhmät ovat minusta pääosin tunnistettavissa Suomessakin. Täti voi olla nuorikin, sellainen kirppis-vintage tuunailija-intoilija, kulttuuritantat löytyvät sukupolvesta toiseen kulttuuritaistelujen eturintamasta, järjestötäti on usein monen yhdistyksen väsymätön kantava voima. Riemastuttavin laji on mielestäni setätäti (gubbtanten), josta on vuosien saatossa tullut tasan samannäköinen kuin miehensä. He liikkuvat aina yhdessä ja pukeutuvat samalla tavalla, teryleenihousut, vellinvärinen ulkoilutakki, paksupohjaiset kengät, molemmilla lyhyeksi leikattu harmaa tukka ja he tekevät aina samaan aikaan saman kävelyreitin ja kauppareissun. Minä olen jo kauan nähnyt sellaisen pariskunnan lähes päivittäin ja miettinyt muistavatko he itse kumpi on setä ja kumpi on täti. Olisi myös mielenkiintoista tietää missä vaiheessa ja miksi tämä samaistuminen alkaa. Aiheuttaako sen yhdessä eläminen pitkään ja sovussa? Onneksi omalla kohdalla sovun kanssa on vähän niin ja näin, ei sitä ihan hirveästi haluaisi muuttua kun vihdoinkin on jotenkuten oppinut sietämään ulkonäköänsä.

Uusi alku

Tämä keväinen kuva on se otsikon uusi alku, mielen kevät, sillä blogissa on ollut seitsemän kuukauden tauko. Moneen kuukauteen en edes ajatellut koko blogia, mutta nyt se on jo pitemmän aikaa muistutellut olemassaolostaan mielen perukoilla ja siitä miten kirjoittaminen on kuitenkin mukavaa puuhaa. Elämä voittaa.

Tauko sai alkunsa siitä, kun hyvä ystävä ja pitkäaikainen työtoveri sairastui uusiutuvaan rintasyöpään. Taudin kulku oli raju ja lopputulos tiedossa, jos uskalsi ajatella vain järjellään. Mutta tunteita ei voi kytkeä irti, joten sitä ylläpitää toivoa ihmeestä ja odottaa jopa oikeudenmukaisuutta, vaikka sitä ei kukaan elämään lupaa. Tauti levisi kaikkialle, tuhosi kaiken tielleen osuneen ja lopuksi tuntui, että suurin epäoikeudenmukaisuus oli siinä, ettei hän saanut kuolla aikaisemmin, vaan oli käytävä läpi se kärsimyksien helvetti. Olin mukana loppuun asti ja koin olevani täysin voimaton antamaan mitään muuta kuin sen läsnäolon, edes merkityksellisiä sanoja ei siinä tilanteessa ole. Totta kai olen tähän ikään kokenut monien enemmän tai vähemmän läheisten kuoleman niin onnettomuuden, sairauden tai vanhuuden takia ja tiedostanut elämän rajallisuuden. Kuolema on se suurin demokraattinen ominaisuus elämässä, se tulee kaikkien osaksi. Olin ystäväni rinnalla jo aikaisemmissa rankoissa elämänvaiheissa ja siksi tuntui todella vaikealta hyväksyä, että hänen elämänsä päättyi näin. Minusta oli aivan mahdotonta jatkaa omaa elämääni entiseen malliin ja tehdä samalla tilaa sairaalakäynneille ja saattohoitovierailuille.Siinä tilanteessako olisin kirjoitellut mitä hömppäkirjoja olen lukenut tai listannut mitä tuli syötyä?! Minä olen toki lukenut niitä hömppäkirjoja ja taatusti olen syönyt ihan liikaakin, mutta jonkinlainen masennus ja alakulo on ollut mukana kaikessa pitkään, vaikka suru onkin hellittänyt. "Aika parantaa haavat" on puhkikulunut sanonta, mutta kuitenkin niin totta.

Blogini on hömppää ja hömppää saa elämässä olla, perimmäisten kysymysten äärellä ei kukaan jaksa koko elämäänsä viettää. Ystävälläni oli mainio huumorintaju ja mahtava sanavalmius. Lukemattomia kertoja nauroimme vedet silmissä, hyvä ettemme lattialla kierineet tai päästäneet allemme naurunkouristuksissa. Se oli hömppää jos mikä ja samalla parasta antia ystävyydestä. Ei se nauru sitten hänen ikäänsä pidentänyt (taas yksi kulunut sanonta), mutta minulle jäi paitsi hyviä myös riemastuttavia muistoja.