Ikimuistettavat martinilasit

Minulla venähti tässä taannoin postausten väli puolen vuoden mittaiseksi, joten kirjoitushalujen herättyä jouduin selailemaan vanhoja tekstejäni palauttaakseni mieleeni mitä siellä on. Minulla ei tietenkään ole minkäänlaista reseptihakemistoa blogissa päästäni puhumattakaan.  Siinä lukiessani sain monesti ällistyä olenko mennyt tuommoistakin kirjoittamaan ja miksi. Lemon curd kermahössön yhteydessä haikailin kauniin esillepanon merkeissä martinilasien puuttumista taloudesta. Nyt pitää päivittää tilanne:astiakaapissa on kuin onkin martinilasit tätä nykyä! Ei niistä martineja ole juotu ja tuskin koskaan juodaankaan. Jätän sen tason hienostelun James Bondille, shaken tai stirred. Minä käytän laseja jälkiruoka-astioina.

Minä en ole hiukkaakaan kiinnostunut vaatemuodista, mutta olen hiukan, ihan hiukan, astiafriikki.

Pyrin käymään kaiken maailman taloustavara- ja astia-outleteissä ja tehtaanmyymälöissä aina kun se sopii. Aina ei sovi. Täytyy olla diplomaattinen. Toinen osapuolikin on välillä diplomaattinen ja lähtee ukisematta kuskiksi, kantajaksi ja seuraksi. Reissuun voi yhdistää jonkun turistikohteen, museon tai näyttelyn, mutta käydään ainakin kahvilla tai syömässä ja vietetään mukava päivä. Mutta hyvin usein hän inisee, ettei halua, meillähän on jo molemmilla kuppi ja lautanen.

Lokakuussa Villeroy& Boch informoi  sähköpostitse kanta-asiakkaita mahtavasta tilaisuudesta hankkia super-edullisesti  heidän tuotteitaan. Paikka olisi lähes jalkapallokentän kokoinen entinen tehdashalli viitisenkymmentä kilometriä meiltä . Sinne! Minä hekumoin selaten heidän nettisivujaan ja odotin tapahtumaa malttamattomana kuin lintu päivää. Aioimme olla hyvissä ajoin paikalla eli varttia ennen kuin ovet avattaisiin. Paikalla oli väkeä kuin merenmutaa, jono kiemurteli silmänkantamattomiin. Olivat kai tulleet ennen ns. sianpieremää .Ovimikot päästivät aluksi sisään turvallisuussyistä sopivan määrän, valtaosa odotti sateessa vuoroaan päästä ostoksille, lisää pääsi sitä mukaa kuin toisesta ovesta tuli ulos. Sain käyttää kaikki suostuttelukeinoni , ettei lähdetty pois niiltä jalansijoilta. Miehillä tuntuu aika yleisesti olevan sellainen geneettinen ominaisuus, että jonottaminen herättää aggressiot ja aiheuttaa  pakokauhua. Onnittelen itseäni siitä, että osasin hoitaa tilanteen niin, että pääsimme sentään sisälle asti.

Tavarat olivat isoissa avatuissa kuljetuslaatikoissa ja laatikoiden välit olivat käytäviä  ristiin rastiin, mutta väkeä oli niin paljon, ettei ollut mitään mahdollisuutta valita mihin päin halusi suunnistaa. Oli mentävä mihin virta vei. Ostoskärryt olivat loppuneet ensimmäisten  parinkymmenen jälkeen ja kaukaa viisaat olivat varustautuneet Ikea-kasseilla. Minulla pelkät kädet ja mies, joka alkoi heti vaatimaan ulospääsyä, happi loppuu, halli sortuu, ihmiset tuuppivat ja tallaavat toisia hamstratessaan hullunkiilto silmissään. Mies tajusi myös välittömästi, että kassajonot tulevat olemaan mielettömät, sinne pitää yrittää suunnata heti eikä alkaa hyperventiloida. Minun pakokauhuni kasvoi koko ajan, en löydä mitään, kaikki viedään nenän edestä, en pääse poikkeamaan sinne missä astia-ihanuudet siintävät. JA SITTEN näin, että seuraavan kuutionkokoisen laatikon pohjalla oli kuin olikin vielä jäljellä yksi pakkaus. Sukellus sinne ja sain näppeihini pakkauksen ja siinä oli 8 martinilasia!!! Minun, ehdottomasti minun, minä tarvitsen, en voi elää ilman niitä, niitä ei minulta oteta, tapan tarvittaessa, jonotan kassoille vaikka ikuisuuden (2 tuntia siinä meni), mies pysyy mukana siitä yksinkertaisesta, syystä ettei pääse liikkumaan mihinkään suuntaan, eikä hän halua ottaa sitä riskiä, että minä säntään taistelemaan jostain kiposta ja ajaudun taas kauemmas kassoista.

Martinilasit ovat kalliisti lunastettu aarteeni enkä ole sen jälkeen vihjaillut sanallakaan outleteistä, enhän minä ihan järjetön ole. Mutta pikapuoliin lähdetään visiitille Suomeen ja matkan varrella on ABC, jonka yhteydessä Arabia-Iittalan tehtaanmyymälä... Minusta tuntuu, että me saatamme pysähtyä siellä kahvitauolle...Myymälässä voi olla jotain sellaista, joka vain odottaa noutajaansa, että pääsisi kotiin... Minun kotiini...

Historia opettaa

Ruotsin televisio tuotti ja esitti viime syksynä 6-osaisen sarjan Historieätarna, joka oli erittäin suosittu ja johon katsojat vaativat nyt jatkoa. Minäkin pidin kovasti tästä ohjelmasta, jonka lajiksi on määritelty infotainment eli yhdistelmä informaatiota ja viihdettä. Jokaisessa jaksossa käsitellään jotakin Ruotsin historian aikakautta ruoan välityksellä. Ohjelman juontajat pukeutuvat aikakaudelle tyypillisiin vaatteisiin, asuvat ajalta peräisin olevassa asunnossa ja ennen kaikkea syövät vain ja yksinomaan kyseiselle ajalle tyypillistä ruokaa, jonka joku tunnettu keittiömestari valmistaa perehdyttyään huolellisesti vanhoihin dokumentteihin, ruokalistoihin, keittokirjoihin (Ruotsin ensimmäinen on vuodelta 1755). Näin eletään kussakin jaksossa viiden vuorokauden ajan. Vanhin ajanjakso on 1600-luku, nuorin 1970-luku. 

Sarja elävöitti minunkin historiantietojani, jotka ovat suureksi osaksi unohtunutta kirjaviisautta. Syöminen on aina elämänläheistä ja kertoo kuitenkin paljon yhteiskunnasta, elintasosta ja kulttuurista. Samoin vaatetus heijastelee hyvinkin aikaansa ja tietysti sitä mistä säädystä on kysymys. En ole tullut pohtineeksi alushousujen historiaa, mutta nyt selvisi sekin, ettei se ole pitkä, ilmankin pärjättiin. 1800-luvun alussakin miesten paita oli niin laaja ja löysä, että sen sai käärittyä jalkojen väliin jonkinlaisiksi alushousuiksi. Naisilla – aatelisilla – oli tiukka kureliivi jo 1600-luvulla ulkonäkösyistä, mutta laaja hame ja monet alushameet lämmittivät niin, ettei housuja älytty kaivata.

Ruoka tuntuu ajan kuluessa  koko ajan parantuneen, se on tuoreempaa, monipuolisempaa ja ennen kaikkea sitä on riittävästi. Eläimenruhosta käytettiin ennen aivan kaikki, menneinä vuosisatoina oli tarjolla niin mullin turpaa, kieltä, keuhkoa  kuin friteerattua kukonhelttaa ja ruokajuomana aina vaan olut, usein lämmitettynä. Ehkä se oli ravitsevaakin, mutta juontajien mielestä jatkuva kaljoittelu ja snapsien juominen viiden vuorokauden ajan piti heidät humalassa kellon ympäri ja se kävi voimille.

1970-lukua käsittelevä ohjelma innosti minua muistelemaan, sillä minähän olen elänyt sen, mutta unohtanut kuinka naurettavaa aikaa se oli: alaspäin levenevät kellohousut, korokekengät, hollannikkaat, pitkät hiukset kaikilla, jättiläismäiset silmälasit, paljon velouria, batiikkivärjättyä, kaftaaneja, otsanauhoja, paimentolaisturkkeja, kukkahuiveja ja kaikki tämä räikeissä väreissä, paljon oranssia ja ruohonvihreää ja tietysti kakanruskeasta velourista pehmovaatteita. Ja näissä vermeissä me sitten vedimme säilykkeitä, suurta herkkua. Säilykeananasta, säilykekatkarapuja, säilykelohta eli venäläistä socraa, säilykeparsaa, pulverimuusia, pulverisuklaavanukasta, pussikeittoja. Pitkäjyväinen riisi oli ilmestynyt puuroriisin rinnalle ja siitä tehtiin eksoottista jauheliharisottoa, eksotiikka tuli herne-maissi-paprikasta. Mausteeksi suolan ja pippurin lisäksi ripaus valkosipulijauhetta, tuoretta ei vielä helpolla löytänyt.Ja kaikki tupakoivat kaiken aikaa kaikkialla, kesken ateriankin, sillä se oli edistyksellisen ajan tapa ja siinä siniharmaassa savuhuurussa kasvoivat lapsetkin kasvattamatta, sillä rajojen asettaminen oli taantumuksellista.

Ja niin me koimme elävämme Uuden Uljaan Ajan Eturintamassa matkalla Lopullisen Täyttymyksen Aikaan, jolloin ihminen saisi kaiken tarvitsemansa  säilykkeenä ja pulverina. 

Se on sitten kesä

sillä pari hellepäivää viime viikolla sai kukat kukkimaan.

                                           Rhododendronit kukkivat, valkoiset

                                          ja vaaleanpunaiset

                                          jasmiinikin kukkii ja tuoksuu huumaavasti

                                          Sireenin tuoksu on aina syvä sukellus varhaislapsuuteen asti

                                          puhumattakaan kielon herkästä tuoksusta

                                              Arkiset, mutta kuitenkin komeat lupiinit kukkivat

                                              Nämäkin kukkivat, mitä sitten ovatkin...

mutta nyt on koleaa ja voi vain toivoa, että kukkijat kestävät säänvaihtelut.

Nämä sitruunaruudut ovat mielestäni kesäisen keveitä leivoksia, vaikka sitruuna ei sen kummemmin kuulu pohjoismaiseen kesään. Resepti löytyi joskus 80-luvulla.

Taikinaan tarvitaan:
2½  dl vehnäjauhoja
½    dl sokeria
1 tl vaniljauutetta/-sokeria
150 g voita
Taikina syntyy helpoimmin ja hetkessä monitoimikoneella, mutta periaatteena on että kaikki aineet sekoitetaan taikinaksi ilman vatkaamisia. Taikina painellaan käsin n 20*25 cm vuokaan ja hieman myös ylös laidoille ja sitten 200-asteiseen uuniin noin 20 minuutiksi. Sillä aikaa valmistetaan sitruunakreemi täytteeksi.
3   munaa ja
2 dl sokeria vatkataan oikein kuohkeaksi vaaleaksi vaahdoksi, johon lisätään lopuksi
½ dl vehnäjauhoja
1 sitruunan raastettu kuori
5 rkl (0,75 dl) sitruunoista puristettua mehua. Montako sitruunaa tarvitaan riippuu tietysti  - sitruunoista.
Täyte kaadetaan esipaistetun pohjan päälle ja jatketaan paistamista 10-12 minuuttia. Vielä lämpimän tortun päälle siivilöidään todella runsaasti tomusokeria, oikein kunnon kerros, jotta syntyy kirpeän ja makean makuliitto.Leikataan jäähtyneenä ruuduiksi, koko on makuasia.Jos haluaa tavoitella täydellisyyttä, voi leivoksen koristella viipaloidulla tuoreella mansikalla ja sitruunamelissan lehdellä.Leivoksen syöminen on taitolaji, sillä tomusokerilla on taipumus pölistä rinta- ja suupieliin vaikka miten sievästi lusikoisi.Nenänalus saattaa syöjän tietämättä olla sen näköinen, että on vedetty muutama viiva ja pöllyssä ollaan. Mutta on se sen arvoista, jos fanittaa sitruunaa.

Silmäniloa

Kirsikka ja kastanja  kilpailevat kukkaloistossaan samanaikaisesti ja vaikea olisi valita voittaja. Kuvasin nämä työpaikallani, toisen pihalla ja toisen ikkunasta. Kastanjapuu on jo kasvamassa ohi 4-kerroksisesta talosta. Kuvasin nämä näkymät, koska olen muutaman viikon kuluttua lopettamassa lopullisesti työurani. Aioin tehdä niin jo vuosi sitten, mutta jostain syystä suostuin jatkamaan osa-aikaisena. Nyt tiedän, että se oli huono päätös, mutta tehtyä ei saa tekemättömäksi. Eikä se ole taatusti elämäni ainoa huono päätös, joten siellä se menee muiden seassa. Tätä kukkaloistoa on vain muutaman päivän, enkä näe sitä työpaikaltani.On hakeuduttava  tiettyjen ikkunoiden luo ja siellä kiipisteltävä varpaillaan, jotta näkee nämä puut. Mutta joka vuosi olen niitä ihaillut ja kukinta-ajasta on tullut ilahduttava lähtölaskenta kesään ja lomaan. Seuraava etappi on sireenien ja tuomien kukkiminen kuun lopulla. Työmatkan varrella on puisto, jonka kautta kulkemalla voin nauttia näistä ihanista tuoksuvista kukkijoista. Ne palauttavat pelkällä tuoksullaan valtaisen määrän muistoja lapsuuden huolettomista kesistä, jotka näin jälkeenpäin tuntuvat olleen pitkiä, paahteisia hellekesiä vailla pilvenhäivää ja huolia. Hyvä niin.
                                         

Kesä on tulollaan, kun kaupassa on tarjolla raparperia. Vuosi sitten kävin  "keväthuumassani" (himot ne on hiirelläkin) läpi muutaman raparperireseptin ja raparperimuistot. Mitään uutta erilaista ei vielä ole tullut vastaan, mutta koska jotain oli tehtävä kokeilin uudesta keittokirjastani raparperi-marenkipiirakkaa, joka poikkeaa aikaisemmasta raparperihyveestä siinä, että pohjana on paitaikina (4 dl vehnäjauhoja, ½ dl sokeria, 150 g voita, 1 muna + 1 keltuainen, 1 tl vanijasokeria), joka on helpointa hurauttaa monitoimikoneella. Pohjaa esipaistetaan 10 minuuttia 200-asteisessa uuniss ja päälle levitetään raparperikompottia (paloiteltuja raparperejä ja sokeria paahdetaan uunissa kunnes raparperi pehmenee) ja marenki (3 valkuaista 2 dl sokeria, pirskaus sitruunamehua) ja paistetaan n. 20-25 minuuttia.

Marenki on yhtä paljon perunapellon näköinen kuin vuosi sitten .Olisi pitänyt muista laittaa se pursottamalla, vaikka se onkin  suttuista puuhaa. Mutta sainpahan näyttää tämän ranskalaisen irtopohjavuoan, joka on aivan mahtava käytössä siinä missä pyöreä vastaavakin. Nyt sain mainittua senkin.

Teinpä meille hyvää ruokaa äitienpäivän ratoksi. Lapset, aikuisiksikin jo kunnolla kypsät,viettävät päivän omissa (jääkiekon sävyttämissä -voi viisnolla) kuvioissaan Suomessa. Ei tänne kannata viikonlopuksi rynniä varsinkaan kun äitienpäiväkin on Ruotsissa vasta toukokuun viimeisenä sunnuntaina. Kuulumiset on toki vaihdettu, skype on erinomainen yhteydenpitokeino.
Meidän molempien äidit ovat jo pitkään nukkuneet  hyvin ansaittua ikiunta, joten me olemme kahteen pekkaan muistelleet näitä elämämme äitienpäiviä ja äitejä ja viettäneet kauniin, kesäisenoloisen päivän. Ulkona on heleänvihreää, lehtipuissa  lehdet, kastanjapuut puhkeamassa kukkaan.

Tänään aloitettiin parsalla. Näin tv-kokin valmistavan keitettyä vihreää parsaa kastikkeena tavallinen valkokastike munahakkeluksella höystettynä.Juuri sitä alkoi tehdä mieli. Käyttäydyin kerrankin niin, että voin olla tyytyväinen. Noudatin kokin ohjeita p-i-e-n-i-n-t-ä  piirtoa myöten ja erinomaista tuli. Minulla on paha tapa lähteä resepteissä tekemään omia sovelluksia ja se ei aina ole todellakaan järkevää. Joskus niin täytyy tehdä, kun joku tarvittava aine puuttuu, mutta minä olen kai jotenkin uhmakas ja omapäinen besserwisseri, kun alan toteuttaa omia päähänpistojani ilman mitään syytä. Mutta nyt tottelin ja hyvää tuli. Parsan keittoaikakin oli tasan se 1½ minuuttia siitä, kun vesi alkoi kiehua uudestaan parsojen lisäämisen jälkeen. Kannatti olla kiltti. 
Tämä pääruoka on Mimmi-vaikutteinen.Mutikaisen Mimmi valmistaa niin monipuolisia ruokia ja leipomuksia, että häneltä saa aina ideoita.Nyt muuttelin reippaasti omien raaka-aineiden perusteella, mutta alkusysäys oli taas kerran häneltä.Hänen versionsa on mandariinibroileri, minulla mandariinipossu. Vuoan pohjalle freesasin sipulia, paprikaa ja kesäkurpitsaa currytahnalla maustettuna ja hulautin vuokaan vielä pikkutölkin maissia ja hienonnettua valkosipulia. Päälle ruskistetut possun ulkofileviipaleet, pippuria, hippunen suolaa, soijaa, tölkki kookosmaitoa, murusteltua Aura-juustoa ja lopuksi mandariininlohkoja tölkistä ja vuoka uuniin puoleksi tunniksi.
            
Enempää ei sitten jaksettu syödä. Mikään makeakaan ei houkutellut. Nyt voisi jo hyvinkin mennä alas. Enköhän lähde tästä kasaamaan lautaselle  annoksen viinimarjatorttua ja jäätelöä. Äitienpäivän kunniaksi tarjoan isällekin.      

                               

Hävikin turhuus

                                                                  

                                                        

Vihreitä logoja veitsi ja haarukka ristissä jäteastian päällä alkoi vilistä  ruokablogeissa ja minä aivan kauhistuin kun luin kampanjan taustatietoja . Jokainen suomalainen heittää vuodessa keskimäärin 25 kiloa ruoantähteitä.

En ole elämässäni heittänyt sellaista määrää, sillä minä olen sitä sukupolvea  ja sellainen taustaltani, että

mitään ei heitetä. Toimitaan niin, ettei mitään pääse pilaantumaan eli kaikki syödään. Nykyään ruoka ilman hävikkiä on helppoa ja vaivatonta, koska on olemassa jääkaappi, pakastin ja mikrouuni. Me olemme ehkä askeettisia, koska siedämme samaa ruokaa perättäisinäkin päivinä ja askeettisia myös siinä, että jääkaapissa ei ole koskaan täyttä valikoimaa ja paljon vaihtoehtoja. Hyvää saa vähemmälläkin. Sen, joka haluaa syödä hyvin ja monipuolisesti, on hävikin välttämiseksi osattava ja viitsittävä suunnitella pitkällä aikavälillä. Meillä ei tarvitse tehdä sitäkään. Kaksi vanhaa ei toisilleen valita, jos pöydän antimet ovat  ovat välillä ankeita . Mehän olemme niin tottuneet ruoantähteisiin, että niiden joukossa on myös herkkujamme.

                                                               

                                                             

                                                                 

Tässä kuvassa on aamupalalla juusto-köyhiäritareita, jotka on tehty kuivahtaneesta patongista, jota oli edellisenä päivänä vieraille tarjolla keiton kanssa. Juustoritarit liotetaan kunnolla munaliemessä ja paistettaessa ripotellaan päälle runsaasti juustoraastetta. Lisänä paistettua pekonia. Siitä se päivä käynnistyy. Muistaakseni mitään ei jäänyt tähteeksi, mutta ei kyllä keskenkään loppunut. Ehkä piti vähän uhkailla, että menee roskiin, jos et syö. Se tepsii aina. Nyt ei sitten viitsitä pohtia sitä, kuinka epäterveellistä sellainen uhkailu on.

Miniä

Minullakin on sellainen ja mukava onkin, mutta hän kuuluu yksityiselämääni. Tämä on mielensäpahoittajan miniä ja mielensäpahoittaja on Tuomas Kyrön luoma hellyyttävä henkilöhahmo, josta on tullut hyvin suosittu, kaiketi siksi, että hänessä on niin paljon aitoa perisuomalaista miehenkörilästä, sitä tyyppiä, jonka ansiosta selvittiin sodista ja jälleenrakentamisesta. Samanaikaisesti sellainen mies on niin ärsyttävä, että häneltä voisi kallon halkaista yhdellä kirveenheilautuksella ja loppuisi se jääräpäinen mielensäpahoittaminen, nyt kun on toiset ajat ja toiset tavat. Mutta hänessä on kuitenkin se terve ydin , rehellinen, järkevä, epäitsekäs. Tunteiden tunteminen, saatika niiden näyttäminen, on sellaiselle miehelle ylivoimaista, mutta kai se samalla on suomalaisittain miehekästä. Ihastuin häneen jo ensimmäisessä kirjassa.

Nyt sain kirjasen, jossa hänet nähdään miniän silmin. Miniä on menestyvä moderni uranainen, joka on lähes parinkymmenen vuoden aikana oppinut tulkitsemaan appiukon olemusta ja samalla hyväksymään tämän teoriassa, vaikka käytännössä hän on raivostuttavan itsepäinen ja välillä suorastaan lapsellinen. Pinnan alla on hyvä ihminen, toki rasittava periaatteen ihminen. Mutta periaatteethan nykyään puuttuvat  suurelta osalta nuorempaa polvea ja siksi mielensäpahoittajien harvenevaa joukkoa tarvitaan muistuttamaan elämän perusarvoista.
                                                                                                             

Minä olen jotenkin onnistunut jäämään täällä ulko-Suomessa täysin vaille tietoa aikaisemmin ilmestyneestä mielensäpahoittajan jatko-osasta, joka kaiken lisäksi liittyy ruokaan. Oikein hekumoin, että saan luettavakseni Mielensäpahoittaja ja ruskeakastike .Varmasti nautinnollinen lukukokemus.

Odotellessa yksi luotettava kakkunautinto.
Perusreseptiin kuuluu:
3 munaa ja
2½ dl sokeria , jotka vaahdotetaan p-e-r-u-s-t-e-e-l-l-i-s-e-s-t-i
Lisätään
150 g  voita sulatettuna ja hieman jäähtyneenä
2½ dl vehnäjauhoja, joihin on sekoitettu 1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljauutetta
Paistetaan hyvin voidellussa ja jauhotetussa (mannaryynit) tasapohjaisessa  vuoassa n. 175-200 asteessa, ensin 15 minuuttia ja sitten lisätää pinnalle kuorittuja, kokonaisia manteleita tai rouhittuja saksanpähkinöitä ja jatketaan vielä paistamista kunnes kypsä (n. 20-25 minuuttia ) eli kakun reunat vetäytyvät vuoan reunoista. Hieman jäähtyneen kakun pinnalle tomusokerikuorrutusta, jossa voi olla mukana tippa tai pari jotain terästystä, esim. mantelilikööriä. Hieman jäähtyneen kakun pinnalle siksi, että kuorrutusta imeytyy vähän myös kakkuun ja siitä tulee mehevä. Tämä kakku on kahden ruotsalaisen klassikkokakun risteytys. Peruskakku tomusokerikuorrutuksella on ambrosiakaka ja manteleilla solskenskaka, nekin molemmat hyviä, tämä vielä parempi.