Risotto ja kevät

Tein tässä yhtenä päivänä pasta primaveraa, jonka ohjeen jäljitin Pastanjauhajien pajaan. Se nimensä mukaisesti sopii kevääseen, joka on jo täällä niin pitkällä, että pieniä silmuja on kaikenlaisissa puissa ja pensaissa. Siitä pasta-aterian valmistamisesta jäi kesäkurpitsan puolikas, puoli nippua vihreää parsaa, puoli pussia babypinaattia, purjon puolikas ja kun ajatus kulkee yleensä yhdellä raiteella, päätin tehdä niistä risotto primaveraa, omaperäistä! Siinä pastassa oli herneillä iso rooli, mutta minun tunneälyni sanoi, etteivät herneet sovi. Jonkun toisen tunteet tai peräti järki sanovat jotain muuta. Risottoon halusin lisäksi pienehkön sipulin ja yhden valkosipulinkynnen ja syksyllä torilta ostettuja ihan itse pakastettuja suppilovahveroita. Kaikkea tätä (sipulit, purjo, kesäkurpitsa pienittyinä) kuullotin oliiviöljyssä ja panin sitten sivuun odottelemaan vuoroaan. Sitten tietysti tarvitsin risottoriisiä, nimenomaan risottoriisiä, sillä sitä ei voi korvata muunlaisella riisillä. Kuullottelin 3 dl riisiä oliiviöljyssä ja sitten aloin juottaa sitä pikkuhiljaa kuutioista tehdyllä sieni-kasvisliemellä. Sitä meni noin 1 litra ennen kuin koostumus oli sopiva. Kasvikset sekaan, mausteita maun mukaan, nokare voitakin ja runsaasti parmesaaniraastetta ja päälle vielä korianterisilppua. Tuoreina ostetut yrtit tuppaavat lakastumaan  muutamassa päivässä hoidostani huolimatta tai juuri siksi, joten jos jotain ostan, silppuan sitä kaikkeen mitä valmistan. Kesäksi ostan yleensä esikasvatettuja taimia, jotka saattavat elää koko kesänkin keittiön ikkunalaudalla tai parvekelaatikossa.

Valmistettaessa risotto näytti vielä raikkaan vihreälle, todella keväiselle, mutta valmiina ja varsinkin kuvassa vihreys on pois. Babypinaatin lehdet ovat kutistuneet sikiöasteelle, parsapalat haalistuneet, kesäkurpitsaviipaleet muuttuneet lähes läpinäkyviksi ja harmahtaviksi, kokonaiset sienet näyttävät ohuilta riekaleilta. Jos olisin ruokakuvaaja, kuvaisin tällaiset ruoat melko raakoina, kun värit vielä ovat tallella ja ovat nautinto silmälle. Jos todella olisin ruokakuvaaja, käyttäisin myös vippaskonsteja. Luin aihetta käsittelevän artikkelin ja siinä kerrottiin liiman, värisuihkeiden, jopa hiuslakan ynnä muiden syötäväksi kelpaamattomien "lisäaineiden" käytöstä kauniiden, ruokahalua herättävien kuvien aikaansaamiseksi. Minä tavoittelen yksinomaan makunautintoa ja siinä mielessä kuvan sotku onnistui oikein hyvin.
Yksinäinen leskenlehti karulla ja sotkuisella kasvupaikallaan. Vaan leskellä näkyy olevan seuraa.

Leikittiin

Edellisen postauksen limettipiirakka oli jälkiruoka, kun neljä selkeästi eri-ikäistä henkilöä vietti mukavan päivän yhdessä. Meitä oli koolla viittävaille kolmevuotias, viittävaille teini-ikäinen, tasan keski-ikäinen ja viittäyli eläkeikäinen. Kaikilla vielä/jo omat hampaat, mutta alkuruoaksi tuli silti sosekeitto. Se on joko hyvää tai sitten ei, mutta ainesosia ei voi tonkia erikseen ja olla ennakkoluuloinen. Lapsethan usein kieltäytyvät joistakin ruoka-aineista muunkin kuin maun perusteella. Syynä voi olla aineksien ulkonäkö, koostumus tai se varma tieto, etten tykkää, koska en ole koskaan maistanut, koska en tykkää. Keitto oli parsakaalista tehty, mukana myös sipulia, porkkanaa, makua antamassa pippurituorejuustoa ja ruokakermaa makua pyöristämässä. Keittoon oli tarjolla kyytipojaksi turkkilaista jogurttia, jossa oli murusteltua fetaa, luraus oliiviöljyä ja sitruunamehua.
Tämän kuvan perusteella kuka tahansa voisi suhtautua ennakkoluuloisesti tähän suttuiseen soppaan, mutta hyvää se oli. (Eikö minulle koskaan kehity valokuvaajan tarkkaa, objektiivista silmää?!)

Pääruokana oli (nuorisoa mielistellenkö ?) broileri-, sipuli- ja paprikasuikaleista haudutettu mössö ärhäköillä mausteilla ja korianterisilpulla ryyditettynä. Sitä lusikoitiin lämmitetylle tortillalle ja cheddarkastiketta (cheddaria sulateltu ruokakermassa ynnä mustapippuria) päälle, lettu rullalle ja nauttimaan.
Mössö kuumentamista vailla


Salaattia raikastamaan


Myöhemmin lapsityövoimaa hyväksikäyttäen tehtiin iltapäiväkahville cupcakeja vai ovatko ne Suomessa kuppikakkuja? Ei ole tuntumaa.Kuvassa näkyy työläisen käsi vaatimassa palkkaansa.

Key lime pie

on tämänkertaisen reseptin nimi, mutta harhaanjohtava. Sisäinen, alati esiintunkeva besserwisserini haluaa, että muuutkin pääsevät osallisiksi siitä, mitä sain nimestä selville.Tuo sitruunan vielä happamampi lajitoveri on kai virallisesti limetti, mutta ei se sanana oikein minun suuhuni istu. Limekään ei minulle ihan ongelmaton ole, äännetäänkö niin kuin kirjoitetaan vai englantilaisittain kuten ruotsin kielessä. Key limet ovat limettien aatelia ja kasvavat vain Floridan Key-saarilla, jos sielläkään koska hirmumyrskyt ovat tuhonneet näitä harvinaisia hedelmäpuita. Minun limettini ovat mamuja vailla sukupuuta halpisketjun tarjouksesta ja siinä oli hyvä syy tehdä tämä kirpakka piirakka. Mutta sitruunaversio toimii myös, makuasia.

Pohjana on 200 g digestivekeksimurskaa (panin keksit muovipussiin ja kaulin ne kuoliaaksi) ja siihen 100g voita sulatettuna. Mössö painellaan käsin tai lusikanpesällä voideltuun irtopohjavuokaan ja jääkaappiin odottamaan täytettä, johon tarvitaan

1 dl tuoretta limettimehua ja
2 tl limetinkuoriraastetta
2 keltuaista
1 tlk (n. 400 g) makeutettua maitotiivistettä (sweetened condensed milk)

ja näitä sitten vatkataan pitkään ja hartaasti. Täyte ei vatkaamisesta juurikaan saostu, joten en tiedä mikä tämän vaiheen tarkoitus on vai onko sitä ollenkaan. Täyte kaadetaan piirakkapohjalle ja työnnetään 180-asteiseen uuniin n. 20 minuutiksi. Uunista otettaessa se vähän tutisi, mutta sen pitää saada jäähtyä ja rauhoittua, niin täyte tiivistyy ja mautkin asettuvat. Tarjottaessa pinnalle voisi kiepauttaa pari ohutta limetinsiivua ja pursottaa kermavaahtoruusukkeita. Voisi tehdä paljon muutakin. Mutta minä tarjosin piirakkaa koristelematta parin vaniljajäätelöpallon kera. Meni se niinkin.

Enkelit on kieroja kuin rinkelit

laulaa Chisu. Minä leipaisin näitä kieroja pitkästä aikaa kun sain inspiraation Itä-Suomen reissulta. Siellä rinkeliperinne elää yhä. Innostuin tutkimaan (=aloin laiskasti googlata) rinkelin menneisyyttä . Karjalaan ja Savoon se tuli idästä eli Pietarista, jonne se puolestaan kulkeutui Puolasta. Puolan juutalaisen väestön keskuudessa se tunnettiin jo 1500-luvulla. Vesirinkeleihin tarvittiin vähän aineita ja ne täyttivät monet uskonnon asettamat ehdot niin, että niitä sai syödä erlaisten paastojenkin aikana. Sama lähtökohta on meidän vesirinkelimme fiinillä amerikanserkulla eli bagelilla, joka nyt on tullut rapakon takaa Suomeenkin ikäänkuin uutuutena. Bagel halkaistaan ja väliin pannaan Philadelphia-juustoa ja savulohta ja johan tulee city-olo kuin Nykissä ikään.
Minulla on viitisen metriä keittokirjoja ja vesirinkelien ohje löytyi kahdesta, molemmat perinneruokakirjoja. Mutta netissä tulee tästäkin hausta parisataatuhatta osumaa. Suomalaiset ruokablogit se on rullannut läpi pari vuotta sitten, mutta resepteissä ei ole isoja heittoja.
Minä tein liian pieniä rinkeleitä yrittäessäni tähdätä sellaiseen kokoon, joka halkaistuna mahtuu tavalliseen (=vanhaan) leivänpaahtimeen. Rinkeli maistuu minusta parhaalta paahdettuna, voita ja appelsiinimarmeladia päälle. Seuraavalla kerralla isompia.
Tein puolenlitran taikinan eli vettä, hiivaa (50g), vehnäjauhoja (n.900g) ja suolaa (1tl), lisäksi noudatin suositusta ruokaisemmista rinkeleistä, lisäsin vielä pehmeää voita 100g. Ohjeissa sanotaan, että nostatettujenn rinkeleiden keittäminen ( 2l vettä + 2 rkl suolaa) riittää kun rinkeli nousee kattilan pohjalta pintaan. Minä voin ylpeänä ilmoittaa, että minun pienet rinkelini olivat kaikki syntymästään lähtien uimataitoisia, joten annoin heidän nauttia uinnista n.3-4 minuuttia ennen uuniinmenoa. Uuni 275 astetta ja 12 minuuttia (tai kunnes ovat kauniin vaaleanruskeita).

Valokuvaamisen vaikeus2

Tämä aihe on askarruttanut minua paljon viime aikoina, siitä on tullut lähes pakkomielle. Räpsin kuvia, siirrän tietokoneelle ja yritän sitten arvostella niitä, jotta oppisin mitä olen tehnyt väärin tai jättänyt huomioimatta kuvaa ottaessani. Otetaanpa esimerkiksi vaikka tämä maaliskuun alussa otettu kuva, jonka oli tarkoitus ilmentää kevättä heleine väreineen.
No eivät ne värit sitten niin heleitä olleetkaan. Mutta mitä helskuttia?! Oikeassa ylänurkassa näkyy kuin näkyykin parvekkeella asuva joulukuusenjalka, väritykseltään kuvaan sopiva, mutta maaliskuu ja kevät! Minä en ole sitä tähän asti nähnyt, mutta kamerapa näkee kaiken. Sen verran osaan kuvia käsitellä, että voin leikellä pienemmiksi, mutta jos otan oikeasta sivusta, lähtee linnun pää - ei kiva - ja jos otan yläreunasta, lähtevät tulppaanien kukinnot - ei kiva. Nyt minä sitten huomaan pöytäliinan kuprut, mutta se on jo pientä tässä tilanteessa. Kaikesta oppii. Tästä opin sen, että kuvat pitää siirtää heti tietokoneelle ja tehdä se kriittinen tarkastelu ja ottaa sitten parempi versio. Minulla oli muutaman päivän väli ja tulppaanit olivat jo entisiä.

Tämä kuvaamisen jatkuva ajattelu käynnistyi, kun luiskahdin täydelliseen leipomisblogiin, jossa käyn piinaamassa itseäni täydellisten kuvien katselulla. Siellä harhaillessani löysin reseptin, jossa oli jotakin uutta vanhalle, ikänsä leiponeelle herkkupepulle. Mitat ovat siinä blogissa omituiset, voisivat olla muunnettuja amerikkalaisista resepteistä. Ainakin bloginpitäjä käy usein Yhdysvalloissa ja käyttää sikäläisiä aineita ja välineitä.
Kuvan väri on vaihteeksi omituinen, koska lasilautanen on vaaleanpunaisen liinan päällä. Nyt sijoittaisin lautasen toisenlaiselle paikalle, mutta ei se enää käy, torttu on syöty.( En muistanutkaan soveltaa saamaani opetusta).
Se kuvasta. Tortun pohja on se minulle uusi:

2 valkuaista
180 g kookoshiutaleita
115 g sokeria sekoitetaan hyvin ja painellaan voideltuun irtopohjavuokaan, minä yhteen isompaan, täydellinen tekijä käytti pienempiä vekattuja annosvuokia, erittäin täydellistä.

Pohja/t paistetaan 150-asteisessa uunissa n. 30-45 minuuttia koosta riippuen, kypsän väri kauniin ruskea. Opin yritys-erehdys-menetelmällä, että kannattaa antaa pohjan jäähtyä kunnolla niin se kestää käsittelyä paremmin eli sokeri kovettuu jäähdyttyään.
Täytteeksi voi varmaankin laittaa jotain valmistakin vanukasta, mutta minä tein vaniljakreemin blogin ohjeella, mutta onneksi ymmärsin tehdä vain puoli annosta, se riitti hyvin. Ei se oikeastaan ollut ymmärryksestä kiinni, vaan siitä, että koko annokseen olisi mennyt 4 keltuaista ja pohjan tekemisestä oli jäljellä 2 keltuaista. En halunnut saada vaivoikseni kahta valkuaista ja keksiä niille käyttöä. Niitä voisi tietysti pitää kuoren osana ja nakata menemään, niinkin on joskus tehty, mutta päätin puolittaa annoksen ja se riitti. Eli

2½ dl maitoa
37½ g sokeria
22½ g maizenaa
½ tl aitoa vaniljauutetta
ja kun näitä on kevyesti kiehautettu ja naurettava sokerimäärä on sulanut, lisätään
2 keltuaista eikä enää keitetä.

Jäähtynyt kreemi kaadetaan torttupohjalle ja pinnalle tuoreita hedelmiä ja marjoja. En halunnut laittaa tuoreita vadelmia, sillä olen nähnyt niistä upeita kuvia enkä ikinä pysty samaan. Laitoin tuoretta ananasta, koska se on hyvää ja oli tarjouksessa, ja tuoreita pensasmustikoita, joita ei voi verratakaan metsämustikoiden makuun, mutta niitä ei tuoreina löydy(nämäkin näyttävät tulleen Chilestä Belgian kautta, älytöntä) ja pakastettuja punaisia viinimarjoja.

Pienet prinsessat

Ruotsi elää prinsessahuumassa, ja media ottaa siitä irti kaiken mahdollisen. Raskautta ehdittiin odottaa niin kauan, että kansalaisia alkoi jo ahdistaa ajatus, ettei lasta tulekaan. Kruununprinsessan vatsan- ja vyötärönseutua zoomattiin ja kun ilmoitus tulevasta perheenlisäyksestä annettiin, alkoi herkeämätön odotus, suorastaan kollektiivinen koko kansan raskaus. Vatsan kuvia, äitiysvaatteiden ruotimista, sukupuolen aprikointia, synnytyksen ajankohdan urkkimista, sillä hovin uskottiin harhauttaneen tiedotuksellaan. Monarkian kannatus lähti nousuun, sillä suurin osa ruotsalaisista halusi katsoa eteenpäin kaikkien skandaalien jälkeen. Tyylittömät vaatteet, kauneusleikkaukset ja toinen toistaan seuraavat luksuslomat vielä kestettiin, mutta uskottomuudet, herraklubit sylitansseineen ja mafiakytkökset olivat jo liikaa.

Ja nyt on sitten pikku-Estelle syntynyt ja nimen ällistely päällimmäisenä. Ruotsalaiset ahmivat prinsessakakkua, jolla yleensä kruunataan kaikki juhlat ja nythän se on todella nimensä veroinen, ja siinä kakun ohella sulattelevat nimiä. HistorioitsijaHerman Lindqvist, jonka kansantajuiset historiankirjat ovat tehneet koko kansan tutuksi, sohaisi ampiaispesään, kun hän paheksui lapsen nimilitaniaa. Kuningatar Estelle ei sovi historiallisten perinteiden jatkajaksi. Nimi tuo hänen mieleensä yökerhokuningattaren, 30- luvun elokuvadiivan tai leivoksen (uskon, että sen niminen leivos kehitellään ja kaikki ruotsalaiset sellaisen syövät tytön syntymäpäivinä), mutta kuninkaallinen arvokkuus siitä puuttuu. Toisaalta Victoria on äärettömän suosittu nimenomaan välittömyytensä ja mutkattoman esiintymisensä takia ja vaikuttaa aina aidosti kiinnostuneelta keitä sitten tapaakin. Myös hänen sinnikäs taistelunsa rakkautensa puolesta teki hänestä "koko kansan prinsessan", ruotsalaisethan rakastavat rakkautta ja liikuttuvat pelkästä ajatuksesta, että jossakin solmitaan rakkausliitto. Lindqvist on jo julkisesti pyytänyt anteeksi sohaisuaan, ja nimi on pian saanut enemmistön kannatuksen ja tulevaisuudessa varmaankin luokkahuoneet täyttyvät estelleistä.

Minua on ihmetyttänyt se suosio, joka Victorialla tuntuu olevan Suomessa. Kai se sitten on niin, että suomalaiset halajavat kuninkaallista loistoa, prinsessaromantiikkaa ja tirkistelyä näiden etuoikeutettujen ihmisten kiiltokuvaelämään. Niidenkin kulissien takana on elämä murheineen, jopa rakkaudenkin kuoleminen, toki luksusversiona taloudellisesti erittäin turvatuissa oloissa.
Mutta minullapa on Suomessa ikioma prinsessa, viikkoa vanhempi ja kiloa painavampi kuin Estelle. Nimeä en vielä tiedä, tuskin kuitenkaan Estelle. Olen pakkaamassa laukkuja matkustaakseni tutustumaan tähän pieneen, ihmeelliseen olentoon, jossa yhdistyvät monet minulle rakkaat ihmiset ja lisäksi jotakin aivan uutta. Kohta minun on aika tehdä tilinpäätös Ruotsinvuosistani ja sitten siirryn mummolanpitäjäksi Suomeen.

Valokuvaamisen vaikeus

johtuu varmaan sen helppoudesta. Ilman digitaalikameraa en edes kuvaisi. Nyt on sellainen harhaluulo, että kuvaaminen on helppoa ja kuvaa voi korjailla kaikkien ominaisuuksiensa osalta, joten siitä on mahdollista tehdä täydellisen onnistunut. Hah. Minä en osaa mitään näistä vaiheista ja sen ovat kuvat näköisiäkin. Jotta todella tajuaisin oman kehnouteni, törmäsin liekö sitten kohtalon ohjaamana täydellisen kauniiseen ja tyylikkääseen blogiin, joka aivan syystäkin on Norjan suosituin. www.passion4baking.com on masentavan kaunis, kaikki esineet, välineet ja tarvikkeet on huolella valittu ja väriskaala on pastelli, lempiväri hento roosa. Kakunkoristeetkin ovat tyylikkäitä ja värit soinnutettu.

Minä päätin itseäni nöyryyttääkseni tehdä ohjeen vaihekuvilla. Ensimmäisen, jossa ainekset ovat kerättyinä valmiiksi, unohdin ottaa enkä sitten kasannut näkösälle uusia. Valmistumassa on leivonnainen, jonka olen nimennyt (mielestäni syystä) herkkurinkiläksi. Resepti on peräisin piikomisreissulta Englantiin joskus vedenpaisumuksen ja kivikauden välissä. Ainakin siitä nyt tuntuu olevan ikuisuus.

Rinkilään tarvitaan

125 g voita

1½ dl sokeria ja ne vatkataan vaahdoksi

Lisätään

2 rkl appelsiini- tai aprikoosimarmeladia

2 munaa ja vatkataan lisää

Kuivina aineina

6 dl vehnäjauhoja ja niihin sekoitetaan

3 tl leivinjauhetta

1 tl kardemummaa

1 dl rusinoita

1 dl rouhittuja manteleita

1½ dl maitoa lisätään vuorotellen kuivien aineiden kanssa.

Tämäkin näyttää sementtimyllyltä tai savelta.

Taikinasta nostellaan ronskinkokoisia kokkareita ympyrän muotoon pellille

Paistetaan 15-18 min. /225◦

Kuorrutetaan tomusokerikuorrutuksella (vanha nimi, tiedetään, uusi on joku pikeeri tai lakeeri. Tai joku). Sen päälle voi ripotella mielensä mukaan joko koristeeksi tai makua antamaan mitä nyt sattuu löytymään. Minä löysin wienernougatrouhetta, ei se ulkonäköä kaunista, mutta maku sopii oikein hyvin.

Eli kuvien kanssa ei mennyt niin kuin Strömsössä. Minulla ei myöskään ole sisustuksellisesti kauniita ja persoonallisia esineitä, vaan kaikki näyttää kuvissa vielä epämääräisemmältä kuin luonnossa ja kuvista löytyy aina ylimääräistä rajattavaa, jos ei muuta niin tahroja, reikiä, naarmuja, joita en ole koskaan huomannutkaan.

Sitä pitää nyt sitten pohtia, mitä tässä kannattaisi tehdä. Mutta nyt juon kahvia ja haukkaan kakkua.