tiistaina, heinäkuuta 20, 2010

Blogietiketti

Tässä taannoin kehkeytyi erittäin suositun leivontablogin kommenteista mielenkiintoinen arvokeskustelu. Joku oli lähettänyt negatiivista palautetta ja muut lukijat älähtivät: jos et pidä blogista,älä lue. Et ole sitä blogia tilannut, et siitä maksanut, joten jätä se väliin. Toisaalta, jos pidät, kommentoi kiittämällä, kannustamalla, kertomalla omista kokemuksistasi vastaavissa tilanteissa jne.. Näin sen kommenttitulvan enemmistö tuntui ajattelevan ja minustakin se tuntuu järkevältä suhtautumiselta. Itse en ole tietenkään koskaan kommentoinut mitään blogia, ajatellut vain tykönäni. Mutta ehkä olisi syytä ruveta antamaan positiivista palautetta, kun siihen on aihetta.

Minä olen kirjoitellut Sivumakuja puolitoista vuotta ja kokenut sen lähes omaksi päiväkirjan tapaiseksi yksityiseksi kirjoitustilaksi, sillä en ole kuullut pihaustakaan siitä, mitä lukijat ajattelevat. Nykytekniikalla selviää nimittäin paljon blogia koskevia tilastotietoja: mistä sinne tullaan, kuinka kauan siellä ollaan jne. , ja suureksi ällistyksekseni olen huomannut, että täällä käy muutama muukin kuin siskoni, miniäni ja serkun tyttö. Täällä on vakiovieraita eri puolilta Suomea ja vähän muualtakin, onpa yksi Atlantin toiselta puoleltakin. Mutta kukaan ei ole koskaan kommentoinut ja nyt siitä on tullut minulle vainoharhainen olo. Mitä nämä äänettömät, nimettömät tarkkailijat ajattelevat? En pääse rauhaan ellen saa jotain reaktiota ja niinpä tässä teille uskollisille nettihaamuille haaste esittäytyä nimimerkin verran. Nyt anonyymina esittäytyminen on mahdollista, kun älysin pyytää Mikrotuelta apua kommenttikentän muuttamiseen. Ettehän te kaikki voi olla samanlaisia passiivisia syrjästäkatsojia kuin minä. Katsokaapa kuvaa ja vastatkaa kysymykseen:

Missä Lisse oikein oli lomalla?




Oikein tai hyvin vastanneiden joukosta arvotulle voittajalle on palkintona hänen nimimerkilleen omistettu virtuaalikakku resepteineen.
Jos kukaan ei vastaa, syön sen lihottavan kakun ihan oikeasti, ihan itse ja taatusti ihan kokonaan. Sitten alan kirjoittaa Sivumakujen asemesta uutta blogia kuntoilusta, paastoamisesta ja siivouksesta.

torstaina, heinäkuuta 01, 2010

Mustikkatorttu

Moni on sitä mieltä, että paras mustikkapiirakka on oman äidin pullataikinasta leipoma piirakka eikä siihen ole mitään sanomista. Mutta hyvä on tämäkin mustikkaleipomus, enemmän torttu kuin piirakka.

Taikina hurautetaan seuraavista aineksista:
2 dl vehnäjauhoja
75 g voita
½ dl sokeria
1 keltuainen
Taikina painellaan piirakkavuokaan (halkaisija 23 cm). Pohjasta tulee melko ohut ja se saa vetäytyä/ rauhoittua/ loikoilla jääkaapissa tunnin verran ennen kuin se pistellään (siis reikiä haarukalla tms.) ja esipaistetaan 15 minuuttia 175-asteisessa uunissa.

Sen vartin aikana vatkataan täytettä varten:
2 valkuaista kovaksi vaahdoksi ja lisätään
1 dl sokeria ja vatkataan lisää

Lopuksi lisätään:
1 dl rouhittuja hasselpähkinöitä ja
2 dl mustikoita

Täyte levitetään piirakkavuokaan esipaistetulle pohjalle ja paistetaan vielä 175-asteisessa uunissa 20-25 minuuttia eli kunnes marenkipinta on kauniin vaaleanruskea.
Tässä reseptissä jää "yli" yksi keltuainen. Siitä selviää kivuttomimmin pitämällä sitä ikään kuin kuoren osana, mutta ymmärrän, että se on moraaliton, epäeettinen, kestävän kehityksen kannalta kestämätön ratkaisu. So do it the hard way: leivo pullaa ja käytä keltuainen voiteluun, tee kasvonaamio tai tee keltuaisesta ja sopivasta viinasta eggnog ja kulauta se helttaasi. Minulla on epämääräinen muistikuva, että jonkun maalinkin tekemiseen tarvitaan munankeltuaisia eli vaihtoehtoja löytyy. Laiskana pyrin välttämään tällaisia tasapainottomia reseptejä, joista seuraa joko ketjureaktio tai huono omatunto. Luulen kyllä, että se huono omatunto on vain oman ikäpolveni naisten rasite eli aika korjaa ongelman.