maanantaina, heinäkuuta 15, 2013

Blogi kituu

Olen viime aikoina laiminlyönyt blogia, jos sen säännöllinen kirjoittaminen on jonkinlainen velvollisuus. Olen miettimässä mitä elämälleni teen ja mikä minusta tulee. Mitkään kiireet eivät estä kirjoittamasta, aikaa on. Ruokajutut ovat lakanneet kiinnostamasta, sekä niiden lukeminen että kirjoittaminen, vaikka kokkaaminen ja leipominen ovat minusta edelleen mukavaa puuhaa. Lukemiseen käytän myös paljon aikaa, mutta lukemistani kirjoista kirjoittaminen tuntuu samalla tavalla merkityksettömältä kuin omista syömisistä kirjoittaminen. Life-style blogi voisi olla monipuolisempi, mutta minulla ei nimenomaan ole mitään life-styleä. En shoppaile, en sisusta, en seuraa muotia, en syö ulkona enkä matkustele, en saa vaikutteita mistään menevästä tuttavapiiristä ja työelämä on osaltani ohi. Politiikasta, uskonnosta ja sairauksista en ainakaan aio kirjoittaa ikinä. Tässä on nyt harkittavana kirjoitanko yhtään mistään, kun olen näin tylsä.

Jos tämä nyt on grande finale, niin tässä tulee kuitenkin leivontaresepti. Ihan vain siksi, että tästä on tullut meillä kotona suosikki. Se on sairaan terveellinen ja sopii siihen jokakesäiseen harhaan, että nyt liikutaan, syödään kevyesti ja saadaan sellainen olo, että vielä se vuosikausien takainen vyötärönpaikkakin alkaa oireilla ja jonain päivänä ennen kuin syksy pimenee ja sen mukana mieli mustuu, se löytyy! Se vyötärö!
 Resepti on poimittu Ruotsin kesä- ja joulumieheltä, Ernst Kirchsteigerilta. Hän on taiteellinen monilahjakkuus, joka ohjelmissaan restauroi, nikkaroi, ompelee, kokkaa ja leipoo - sellainen yhden miehen Strömsö.
Nämä kaurakeksit tai -näkkärit valmistuvat nopeasti ja helposti.
Tarvitaan:
1 dl  auringonkukansiemeniä
1 dl pellavansiemeniä
1 dl sesaminsiemeniä
1 dl kauraryynejä
2 dl vehnäjauhoja
2½-3 dl ruissihtijauhoja
2 tl suolaa 1 tl leivinjauhetta
1 dl oliiviöljyä
2 dl vettä
Kaikki ainekset sekoitetaan taikinaksi, josta kaulitaan n. puolensentin levy. Otetaan muotilla/ leikataan taikinapyörällä näkkäreitä. Minä vielä kaulitsin taikinalevyn "kruskavelilla", mikä se sitten suomeksi onkin, tuo nyppyinen kaulin, jolla tehdään kuvioitua pintaa. Paistetaan 15-20 minuuttia 200-asteisessa uunissa. Voi syödä sellaisenaan ja haaveilla kangastuksen lailla väikkyvästä vyötäröstä, voi voidella ja laittaa jotain päällisiä JA TIETYSTI voi voidella viikunamarmeladilla ja sen päälle vankka viipale brietä tai auraa, muutama ihan aluksi ja  goodbye ja hasta la vista kaikki vartalohaaveet, mutta suurta mielihyvää, aluksi.
                                     Kaulinperhe on  saanut vieraaksi serkkunsa Piirakkapulikan.

lauantaina, kesäkuuta 01, 2013

Päiväkirjat

Kuuluisia päiväkirjoja ja päiväkirjoihin perustuvia muistelmateoksia on aina ollut runsaasti tarjolla. Luulisin, että useimmat tytöt pitävät päiväkirjaa jossakin lapsuutensa/nuoruutensa vaiheessa, pojat sen sijaan  eivät yleensä innostu päiväkirjan kirjoittelemisesta. Minä muistan kirjoittaneeni murrosikäisenä ja käytin jopa koodinimiä ja englantia varjellakseni olemattomia salaisuuksiani niin kuin nyt kukaan olisi ollut niistä kiinnostunut. Luulin muita kaltaisikseni. Minä, pikkusisko isolla marginaalilla, en malttanut kerran olla salaa lukematta mystistä vahakantista vihkoa, joka kuului jommallekummalle isosiskolle. Siinä ei ollutkaan päiväkirjamerkintöjä, vaan jonkinlaisia rakkausrunoja ja -aforismeja.Yksi hyvin arkinen ja ankea loru jäi mieleeni: 
             " Turha elää, turha kuolla
               turha toisen turpaa nuolla ".
Siinä oli alle kymmenvuotiaalla pohtimista. Kai joku rakkauteen pettynyt oli kiteyttänyt saamansa opetuksen noihin sanoihin.Minun elämäni oli niin yksitoikkoista eli romantiikka puuttui, etten jaksanut pitkiä jaksoja kirjoitella läksyistä ja koetuloksista.
Aikuisena olen joskus kirjoitellut ihan vain itselleni selvittääkseni ajatuksiani. On ihan totta, että kirjoittaminen toimii terapiana. Kirjoitettuina ongelmat kutistuvat ja ratkaisut kirkastuvat kirjoittajalle eikä tilanne tunnu enää ylivoimaiselta. Nyt ainoa kirjoitusharrastus on tämä blogi, mutta tämä ei suinkaan ole päiväkirja. Sensuroin paljon suojellakseni mahdollisia lukijoita tai itseäni.
Jäätyäni pian vuosi sitten eläkkeelle tartuin projektiin, joka minun olisi ehdottomasti pitänyt käynnistää jo lapsena, mutta ei se lapsen päähän neuvomatta tule.  En älynnyt sitä vielä silloinkaan, kun se olisi ollut hyvä neuvo omille lapsille. Minä aloitin lukupäiväkirjan pitämisen. Pienessä sievässä kovakantisessa punamustassa kirjassa on tilaa 140:lle lukuelämykselle. Kirjailijan nimi, kirjan nimi, päivämäärä milloin luettu loppuun ja pari riviä tilaa lyhyelle kommentille. Aion toivorikkaana ostaa muutaman lukupäiväkirjan varastoon, jos vaikka elämä jatkuu, pää pitää ja silmät kestävät. Tämä on myös hyvä, pieni lahja innokkaalle nuorelle lukijalle. Olisinpa itse saanut sellaisen niin olisin samalla saanut itselleni tärkeän ja mielenkiintoisen harrastuksen. Olisi todella kiinnostavaa tutustua nuoreen itseensä ja nähdä mikä kiinnosti, miten mieltymykset muuttuivat, milloin löytyi uusia lempikirjailijoita, miten lukutottumukset sijoittuivat muihin elämäntapahtumiin, miten oma ikä ja kulloinenkin aikakausi heijastuivat  kirjojen valinnassa. Pieniä punaisia voisi jo olla puolensataa ja aikani menisi niiden selaamiseen.
Ensimmäisessä lukupäiväkirjassani on 64 merkintää ja aina on tiedossa kirjoja, jotka haluan lukea. Kirjat eivät maailmasta lopu lukemalla. En myöskään aio vaihtaa paperille painettua kirjaa mihinkään elektroniseen.Kirja on kaunis esineenäkin ja kirjojen täyttämä huone on kodikas ja mielenkiintoinen, haisee pölylle ja kertoo asujastaan. Joudun välillä toppuuttelemaan kirjaintoiluani. Nyt löytyi ihana tuhannen palan palapeli, Botticellin Kevät, jonka parissa aika kuluu kuin siivillä. Nenänpään tai ukkovarpaan etsiminen on rentouttavaa ja vie painolastia mielestä yhtä tehokkaasti kuin kirjoittaminenkin.
                                      

        








tiistaina, toukokuuta 21, 2013

Eläkeläiskakut

On yllättävän helppoa unohtaa olevansa ehtoopuolen ihminen kunhan ei katso peiliin tai yritä heittää kuperkeikkaa. Mutta muistutuksia ikääntymisestä tulee myös postiluukusta. Kuulun ikäni perusteella sellaiseen kohderyhmään, jolla on ilmeisesti omat erityistarpeet, joiden täyttäminen on tuottava markkinarako.

Meille ei ole tilattu valtakunnallisen eläkeläisjärjestön lehteä ja siksipä kai siitä tulee aina silloin tällöin näytenumero.Siellä on artikkeleita asumisesta, terveydenhoidosta, matkailusta, harrastuksista, ruoasta jne., ihan hyviä ja mielenkiintoisia useimmiten. Mutta se, mikä minusta tuntuu oudolta ja välillä koomiseltakin, on lehden mainokset. Ne poikkeavat täysin ns. "normaalien" lehtien mainoksista. Ikäihmisellä on ilmeisesti usein kuivat silmät, kaihi, harveneva tukka, korvista ja nenästä tunkee pitkiä karvoja, omat hampaat ruskistuvat, tekohampaat lonksuvat, korvissa suhisee ja suuta kuivaa. Ja tämä kaikki koskee vain päätä ja sitäkin vain ulkoisesti. Kun mennään alaspäin, tulee ihan sietämättömiä asioita vastaan: hidas ruoansulatus, ummetus, ripuli, närästys, lonkka- ja polvinivelongelmat, vaivaisenluut, vasaravarpaat, kuivat limakalvot, tihentynyt virtsaamistarve, virtsankarkailua ja - auta armias - myös kiinteää jätettä voi karkailla!!Mutta apua löytyy, jos on mainoksiin uskomista ja osan voi tilata suoraan kotiin, huomaamattomasti ja hienotunteisesti toimitettuna. Proteesiteippiä ja -kiinnitysainetta, silmätippoja, kuulolaitteita, kävelytukia, rollaattoreita, seniorinojatuoleja, suurennuslaseja,tukisukkia, jarrusukkia, lämmittimiä, tukivöitä, edestä kiinnitettäviä rintaliivejä, terveyskenkiä, tukipohjallisia, liukuvoiteita, vaippoja, silittämättä siistejä vaatteita resoreilla, lista on loputon. Ihan oma lukunsa ovat senioreille  kohdistetut matkailumainokset: riemukkaat (= vanhaa tanssimusiikkia) risteilyt ja kiinnostavat (= kotiseutumuseoita ja muuta kansanperinnettä) bussiretket monine lepo- ja vessataukoineen.En ole toistaiseksi ollut yhdelläkään seniorireissulla, joten voi olla, että asenteeni on suotta ennakkoluuloinen. Mutta kun  näiden kaikkien mainoksien pohjalta ajattelen mitä matkalaiset pyörälaukkuihinsa pakkaavat ja päällensä pukevat ja  mistä puhuvat, tunnen lievää paniikkia enkä ainakaan toistaiseksi halua mihinkään iän perusteella koottuun ryhmään.

Mutta viimeksi lehdestä löytyi leivontareseptejä eivätkä ne ole mitenkään ikäsidonnaisia. Ei se vanhuksenkaan suu ole tuohesta. Tein näitä vadelma-valkosuklaa kakkusia ja lopputulos oli oikein maistuva, tosin paljon rumempi kuin lehden kuvassa.
                                                    
Ruotsalaiset reseptit tuntien vähensin sokerin määrää, ettei mene yltiömakeaksi.
Taikinaan tarvitaan:
200  g   voita, huoneenlämmössä pehmennyttä
1      dl  sokeria
1      dl  perunajauhoja
4      dl vehnäjauhoja
1     rkl vaniljasokeria tai 1 tl vaniljauutetta, ihan aitoa tai yhden vaniljatangon siemenet
Kaikki aineet voi hurauttaa koneella/nyppiä käsin  taikinaksi, joka saa huokaista hetken jääkaapissa. Pikkuvuoat ovat itsekullakin mitä ovat. Metalli- tai foliovuoat on syytä voidella. Minä kaulitsin taikinan, otin muotilla pyörylöitä ja painoin ne silikonivuokiin. Taikinasta voi myös ottaa pallukoita- n. 20 kpl - ja litistellä ne vuokiin.
Täytettä varten
125  g  voita sulatetaan ja joukkoon lisätään
150  g valkoista suklaat karkeasti rouhittuna ja sinne se sulaa
2      munaa ja
1      dl sokeria sekoitetaan, ei tarvitse vaahdottaa, ja lisätään voi-suklaaseokseen.
Täyte jaetaan kristillisesti vuokiin ja päälle tuoreita tai sulatettuja vadelmia. 175-asteiseen uuniin n. 25 minuutiksi.Jäähtyneinä päälle pöläys tomusokeria.
Tämä varmasti toimisi myös yhtenä isona paina (siis pai), mutta paistoaikaa pitää siinä tapauksessa miettiä tai ehkä suorastaan alustavasti esipaistaa pohja. Minä teen pieniä jatkossakin, niin ei tarvitse miettiä yhtään mitään, mikä sopii parhaiten minun Nalle Puh-mallisille aivoilleni.

torstaina, toukokuuta 16, 2013

Kuusi kertaa viisi

Minä olen jo pitkään möyröttänyt omissa oloissani kun mikään ei huvita. Siihen, ettei huvita on syynsä, mutta ei tilanne parane hiukkaakaan möyröttämisellä. Tänään minut ravisteli ajattelemaan asioita vähän toisin, kun menin pitkästä aikaa vilkaisemaan muutamaa blogia. Ja siellä se oli, Huumorinkukan ehdotus, että vastaisin sellaiseen leikkimieliseen kyselyyn. Luin hänen vastauksiansa ja omat alkoivat surrata pääkopassa. Miksikäs ei. Itse asiassa ihan mielenkiintoista miettiä elämää tästä näkökulmasta, varsinkin kun se viime viikkojen näkökulma ei ole saanut aikaan muuta kuin ahdistusta.Kiitos Huumorinkukka, paras kukka!

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin
-silmälasit. Kotona olen mieluummin ilman, mutta kotioven ulkopuolella ja televisionkatselussa pakko olla lasit, joten kyllä tarve ilmenee joka päivä.
-kahvia ensitöiksi herättyä ja mielellään kerran pari päivän mittaan, tummapaahtoista sen olla pitää.
- lukemista
- lukemista
- ja lukemista, aina on useampi kirja menossa ja lista pitkä niistä, joita on metsästettävä kissojen ja koirien kanssa.
- ja pian on sudokujen ratkaiseminen nousemassa päivittäiseksi tarpeeksi.
Viisi elokuvaa, joita suosittelen
- Nuori kapinallinen vuodelta 1955 ihan vain siksi, että James Dean teki niin lähtemättömän vaikutuksen, söpö kuin mikä, vaikka oli elokuvan nähdessäni kuollut ja kuopattu vuosia sitten. Mutta niin söpö.
- Ang Leen ohjaama Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, kaunis ja huima fantasia
- Rita Hayworth - avain pakoon, jännittävä, vauhdikas, mutta ennen kaikkea arvot kohdallaan, syyttömänä tuomittu sai oikeutta ja paha tietysti palkkansa, vahva tarina ystävyydestä
- Piiat , kertomus rohkeudesta nousta sortajia vastaan, naisten vapautumisesta vanhoista asenteista ja tavoista.
- Julie & Julia , kokkausta koko elokuva, Meryl Streepistä on urallaan ollut moneksi. Tässä elokuvassa hän on ihanan hersyvä, isokokoinen (?) ja rumaääninen diplomaatinpuoliso, joka haluaa oppia ranskalaisen keittiön salat ja onnistuu siinä suorastaan legendaarisesti.
Ja keille minä näitä suosittelen? Ollaanpas realisteja, näistä voisi pitää joku toinen eläkeläisnainen.
Viisi materialistista lahjatoivetta
Realistina ajattelen, että lahja voisi olla sukulaisten yhdessä antama, ei mitään huiketa summia.
- minulle saa mielihyvin antaa iPadin.Surfailua ja nettisudokuja sängyssä!
- KitchenAidin tehosekotin
- Birger Kaipiaisen Paratiisi-astiaston keittokulho, peräisin vuodelta 1969, mutta ei vaan vanhene.
- jäätelökone, sellainen fiksu, jossa on sisäänrakennettu kompressori (mikä se sitten onkin?!) niin ettei tarvitse jäädyttää mitään kulhoja pakastimessa ja silti jäätelö valmistuu puolessa tunnissa.
- muutaman kilon kimpale parmesaania, että saa kerrankin surutta lisätä parmesaanilastuja tuotoksiinsa.
Viisi paikkaa, joissa kävisin
 -Amsterdam, nyt kun Rijksmuseumin restaurointi on vihdoinkin päättynyt ja lopputulos kaikkien arvioiden mukaan loistava. Kelpaisi siellä Rembrandtin ja Vermeerin töitä ällistellä.

- Santiago de Compostela pohjois-Espanjassa, se on Baskimaasta alkavan pyhiinvaellusreitin päätepiste ja oikeastaan olisi mahtavaa tehdä se koko vaellus. Vaan ei ehkä mahdollista, mutta ainakin osia .
- Suvannon kylä Pelkosenniemellä, ainoa joka säästyi Lapissa tuholta ja on kaunis, perinteinen kylä, palkittu kulttuurinähtävyys.
 - San Francisco. Poika kävi siellä työn merkeissä ja äiti tietysti piti yhteyttä skypen avulla ja siinä kuuli kaikenlaista mielenkiintoista kaupungista ja tuli tutkittua kartat ja nähtävyydet ja historiat netiltä, niin että sekin työ on ikään kuin valmiiksi tehty matkaa varten
- Kiinan muuri, Pekingin lähettyvillä. Se on kuulema myytti, että astronautit näkivät Kiinan muurin kuusta, mutta minä haluaisinkin nähdä kuun sieltä muurilta, pitäisi olla mahdollista.
Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua
- ensimmäisenä tulee mieleen paksu, se tulee mieleen jo aamulla heti herätessä, joten kyllä se tähän kuuluu.
- pehmeä, tämä seuraa tietysti automaattisesti tuosta ensimmäisestä, mutta kyllä se koskee kropan lisäksi myös luonnetta, sellainen haikaileva päättämätön myötäilijä.
- epäsosiaalinen, tarvitsen paljon omaa aikaa eikä minusta ole small talkiin, outojen kanssa en halua puhua yhtään mitään, sosiaalinen media - facebook, twitter, instagram ja mitä niitä on, on minulle kauhistus.
- pessimistinen, valmiiksi ojan pohjalla niin enpähän putoa korkealta enkä pety .
- velvollisuudentuntoinen, se mikä on tehtävä on tehtävä, vaikka henki menisi, lupaus on pidettävä, vaikka henki menisi
Viisi elämänohjetta
- elä hetkessä, kuuluisa carpe diem, älä märehdi menneitä, sieltä ei voi mitään muuttaa, älä kuormita tulevaisuutta, siitä emme mitään tiedä. Tämän opin minä olen elämästä saanut ja omakohtaisesti kokenut ja niin yritän elää nytkin. Asioita ei voi murehtia valmiiksi etukäteen, silta ylitetään vasta sitten kun se tulee vastaan.Tämä elämänohje on 1, 2 ja 3.
- uskalla olla oma itsesi, ei enempää, ei vähempää.Kulissien pystyssäpitäminen syö kaikki voimat ja ennemmin tai myöhemmin kulissit kaatuvat.
- elämästä ei taida tulla uusintoja, joten on elettävä täysillä, mutta kohtuus on useimmiten paras. Ei pidä polttaa kynttiläänsä molemmista päistä, fanaattisuus kuluttaa.Se koskee mielestäni kaikkia elämänaloja, ihmissuhteita, elämänkatsomusta,työtä, harrastuksia, nautintoja,



lauantaina, huhtikuuta 13, 2013

Masa-ambrosia

                                                      Tämän kakun teen toistekin!

Katselen leivontaohjelmia, kun löytyy kiinnostava leipoja, mutta koska myös netti tarjoaa niin loputtomasti blogeja ja videonpätkiä, olen tullut krantummaksi. Tulee helposti sellainen olo, että kaikki on koettu, "been there, seen it, got the T-shirt". Mutta tämä pitkä, kylmä kevät ei anna paljon ajankulua, joten olen katsonut televisio-ohjelmia ilman isompaa intoa. Olen pitänyt monista tanskalaisista sarjoista ja nyt on Forbrydelsen-sarjan 3. sesonki viimeistä osaa vailla eli komisario Sarah Lundin on saatava syyllinen kiinni ja sitten on kyllä sen kunnon, meille kuuluvan kevään oltava täällä. Anna Pihl on toinen hyvä sarja tanskalaisesta naispoliisista ja  erittäin suosittu täällä on ollut Borgen, jossa päähenkilö on Tanskan pääministeri, nainen hänkin. Jatkoa odotetaan. Minulla on sellainen käsitys, että se on näytetty myös Suomessa, en vain tiedä millä nimellä.

Tanskalainen leivontaohjelma Det söde liv on myös minun mieleeni. Kööpenhaminalainen kondiittori Mette Blomsterberg tekee huimia luomuksia, niin leivonnaisia kuin jälkiruokia, ja mikä on idearikkaan ammattilaisen tehdessä  kunnon välineillä. Hänen ohjelmistaan olen saanut monta vinkkiä työtavoista ja joskus suorastaan innostunut. Viimeksi hän teki masariinikakun ja ambrosiakakun risteytyksen, jota päätin itsekin kokeilla. Mutta seurailin ohjelmaa aika pinnallisesti, tein toisella silmällä ärsyttävän vaikeaa, minua jo pitkään jurppinutta sudokua, koska tiesin, että resepti on ohjelman nettisivuilla. Vaan eipäs jumankekka ollutkaan. Googlasin puoli päivää kaikilla kielillä, vaan ei löytynyt. Ja siitäkös halu tehdä se halvattu kakku vain yltyi ja tein sen omilla mitoilla ja hyvä tuli ja sitä oli mukava tehdä, se kävi terapiasta. En oikein ymmärrä mistä moinen tunne tuli. Olen jo leipoillut useita vuosikymmeniä ja se on ollut mukavaa, mutta että nyt ihan niin mukavaa... Se on kyllä tämän kylmän kevään syytä sekin.

Ambrosiakakun ohje on blogissanikin, mutta nyt tuli lisäyksenä se mukava vaihe.
Siis kone vatkasi supervaahdoksi kahta munaa + yhtä valkuaista ja 2 dl sokeria+½ tl vaniljajauhetta, sitä oikeaa. Olin sulattanut valmiiksi 125 g voita ja lisännyt voisulaan 0.75 dl appelsiinista puristettua mehua. Ihan aluksi olin pessyt sen appelsiinin suorastaan saunapuhtaaksi ja raastanut sen kuoren oranssin osan ja levitellyt raasteen lautaselle kuivumaan (se ei kuivempana sotke kuorrutusta sanoi Mette B). Odottamassa oli myös 3½ dl vehnäjauhoja + 1½ tl leivinjauhetta. Pyöreä tasapohjainen vuokakin oli jo voideltuna ja pohjalla leivinpaperiympyrä varmistamassa, että tulee vuoasta kerralla ja ehjänä. Uunikin oli lämpiämässä, tavoitteena 175 astetta.
Ja nyt se uusi vaihe. Otin 100 g huoneenlämpöistä mantelimassaa ja aloin käsin (yhtä puhtaat kuin appelsiini) muokata sitä silikonialustalla. Mette B leipoo teräksisen leipomistason päällä, marmorinenkin kävisi, mutta kumpaakaan ei minulla ole. Lisäsin mantelimassaan 25 g voita ja ½ dl sokeria ja lopuksi vielä yhden keltuaisen ja litsuttelin kaiken käsin pehmeäksi, sileäksi...se oli se mukava, palkitseva tunne. Siinä vaiheessa tajusin, että vaihekuvat olisivat havainnollistaneet paljon paremmin kuin pitkä rönsyilevä teksti, mutta siinä minä olin kädet möhnässä, uuni alkoi olla kuuma ja kone oli vatkannut oman osuutensa. Niinpä lisäsin mantelimassan ja sitten vuorotellen appelsiinimehuvoisulaa ja jauhoja. Sitten vain vuokaan ja paistumaan n. 40 minuutiksi.
Jäähtyneelle kakulle tomusokerikuorrutus (teelusikallinen voisulaa. ruokalusikallinen appelsiinimehua, teelusikallinen Cointreau´ta ja sen verran tomusokeria, että tuli notkeasti levittyvää). Päälle ripottelin appelsiinikuoriraasteen ja mantelirouhetta.

Kakku on hyvää ja mehevää, sitä lajia joka säilyy hyvin. Mutta ei säilynyt. Me söimme sen.


lauantaina, huhtikuuta 06, 2013

Retkimuonaa


Kevään edistyminen on edelleen masentavan hidasta. Ei tee mieli eväsretkelle, kun hyinen viima ja kohmeinen maa onnistuvat mitätöimään auringon ponnistelut päästä voitolle. Näihin aikoihin on monesti istuttu luonnossa naama aurinkoon ja nautittu termoskahvit ja eväät. Minäkin lähden reippailemaan, jos sovitaan että eväät tulevat mukaan, vaikka muuten oleilen mieluummin sisätiloissa.

Tämän päivän ruoka olisi hyvinkin sopinut retkellä nautittavaksi. Tein perunapizzan.
Pizzapohja tavanomainen:
25   g    hiivaa
2½  dl   vettä
1     tl    suolaa
0,3  dl    oliiviöljyä
5     dl vehnäjauhoja    
Ja taikinalle puolen tunnin nostatus. Sillä aikaa minä  kuorin ja viipaloin ohuelti 6-8 keskikokoista perunaa (jauhoinen lajike), odottavat vuoroaan kylmässä vedessä. Hienonnan veitsellä 4 valkosipulinkynttä, homma helpottuu jos ripottelee kynsille vähän suolaa, niin ne mehustuvat ja suorastaan vaativat saada hienontua. Pohjan kaulin ohueksi (- ja muistan aina kaulinta käyttäessäni olla rajattoman kiitollinen siitä, että kolmisen vuotta sitten tartuin berliiniläisessä tavaratalossa kaulinsukkaan, joka oli minulle kollolle täysin outo leivontaväline. Sen hankittuani ei ole mikään taikina tarttunut kaulimeen ja kun on silikonileivinalusta niin ei tartu siihenkään ja "äiti leipoo hymyellen", tosin minun "pienoiset piimäsuuni" ovat maailmalla.)
Valkosipulisilppuun sekoitan 2-3 rkl oliiviöljyä ja sivelen mössön tasaisesti koko pohjalle, ja sitten on aika kuivata perunaviipaleet talouspaperilla ja levittää ne kauniisti kuin kattotiilet pohjalle, mustapippuria ja ripaus sormisuolaa ja 2-3 desiä juustoraastetta.

Alkuperäinen ohje suosittelee västerbottenia, ruotsalaista herkkujuustoa, mutta minä hyödynnän jämät ja yhdistelmäksi tuli cheddar-parmesaani-pecorino-mozzarella-präst, rauhoittavaa päästä kerralla kaikista kanteista. Koska minulla ei satu olemaan tuoretta rosmariinia, ripsuttelen pizzamaustetta purkista. Ja sitten uuniin, 25-30 minuuttia, 225 astetta. Pohjan saa kauttaaltaan mukavan rapeaksi, kun antaa pellin olla uunissa niin kauan kuin uunin lämpiäminen kestää. Ehkä hivenen hankalaa siirtää pizzaa tulikuumalle pellille, mutta kyllä se leivinpaperin päällä siirtyy, varsinkin jos on apukäsiä paikalla.

Tällä keittiöön tehdyllä kevätretkellä syötiin pizzan kanssa tonnikalasalaattia.














sunnuntaina, maaliskuuta 31, 2013

Jossakin on jo kevät,

vaikka minä en näe siitä täällä muuta merkkiä kuin vihreää tarjousparsaa kaupassa. Mutta olen toiveikas...

Tämä parsapiiras on mielestäni ensisijaisesti tyylikäs, taiteellinen designpiiras, mutta niin yksinkertainen, että sen pyöräyttää hetkessä vaikka yhdellä kädellä. Hiukan enemmän on vaikeusastetta, jos samalla seisoo yhdellä jalalla. (Se on minulle jo ylivoimaista. Taitaa olla niin, että tällaisella liikuntaa kaihtavalla  ihmisellä alkaa tasapainoaisti iän myötä heiketä. Siksi minua suorastaan tympäisi nähdä netissä videonpätkiä maailman vanhimmasta voimistelijasta. Hän on saksalainen 86-vuotias mummeli, hopeanharmaa tukka ja naama iän mukaan, mutta, notkea sutjakka vartalo. Hän temppuilee voimistelutelineillä, kävelee käsillään ja heittelee voltteja. Se vanharouva käy varmaan liikesarjojaan läpi jokaikinen päivä säilyttääkseen notkeutensa. Ei käy kateeksi.Se voimisteleminen, vartalo kylläkin)

Piiraspohja on kaupan valmista voitaikinaa, siitä suorakaide, jonka pituus lasketaan parsojen määrästä ja leveys on parsan pituus + 3 senttiä. Reunat voi taittaa tai vain vetää veitsellä tai taikinapyörällä  1½ sentin "saumanvarat", jolloin reunat nousevat esipaistettaessa (200 astetta/ 10-15 minuuttia).Sillä aikaa parsoista tehdään tasapitkiä leikkaamalla puiseva tyvi pois. Pohjalle levitetään 4 desiä vahvaa juustoraastetta, minulla cheddaria, ja juustopetille parsapojat köllimään, vuorotellen päät ja jalat vastakkain, voidellaan oliiviöljyllä ja ripsutellaan mustapippuria ja sormisuolaa päälle ja pojat uuniin, noin 20 minuuttia 200:ssa asteessa, lämpöä voi nostaa, jos taikinaan ei tule ruokaisaa väriä.
Tarjoillaan hiukan jäähtyneenä raikkaan salaatin kera. Pääsiäishenkinen brunssiruoka, alkuruoka tai iltapala. Hyvää valkoviiniä?

Jälkiruokana tarjosin nougatjuustokakkua, jonka reseptin löysin Open kahvilasta, hänen, jolla on aina niin täydelliset esteettiset kuvat.Muutin reseptiä niin, että tein pohjan hienonnetuista dominokekseistä. Lopputulos oli oikein maukas, mutta jysähti kuin tiiliskivi vatsanpohjaan ja väki kaikkosi ruokalevolle.