keskiviikkona, joulukuuta 29, 2010

Toisenlainen joulu

Tähän kakkuun/jälkiruokaan tarvittiin se puolikas granaattiomenaa, joka jäi yli joulusalaatista. Lisäksi tarvittiin 4 valkuaisen pavlova eli marenkikakkupohja - päältä rapea, sisältä pehmeä - , pari desiä kermaa vaahdotettuna - ei kannata makeuttaa - ja pakastevadelmista ja tomusokerista hurautettu sakea soosi, joka valuu kakun päältä omia reittejään. Tämä kakku syödään heti valmistuttuaan, marenkipohjan voi toki tehdä etukäteen, mutta valmiiksi koottuna kakku möyhentyy mössöksi, jos se joutuu odottamaan syöjiä.
Kuvassa se on jouluisemman näköinen kuin luonnossa, sillä nyt tuli joulu, jollaista ei kukaan suunnittelisi. Joulunhan on tapana olla perinteinen ja tunnelmallinen, muodostaa silta itse kunkin lapsuuteen, koska kaikki pyritään tekemään niin kuin aina ennenkin. Uusia ruokia voi joulupöytään tulla ja uusia koristeita hankitaan, mutta aina on mukana vanhaa ja sillä tavalla ovat joulussa mukana hekin, jotka ovat joukostamme poistuneet. Joulu on itse asiassa ladattu täyteen tunteita, joten usein odotukset sen suhteen ovat aivan liian suuret ja siksi sukulaisten tapaamisiin liittyy helposti ristiriitoja, jotka kiristävät tunnelmaa. Tämä on kaikille tuttua omista ja tuttujen kokemuksista, kirjoista ja elokuvista.
Mutta tänä jouluna oli ihan toisenlaisia vaikeuksia. Maanantaina hajosi hella aivan käyttökelvottomaksi ja uuden sai vasta torstaina eli aatonaattona. Olin jouluhuumassa tehnyt kunnianhimoisen minuuttiaikataulun kotitekoiselle unelmajoululle kun kerran koko perheellä oli mahdollisuus kokoontua useammaksi päiväksi. Kaikki tarvittavat aineet oli hankittu, mutta aikataulu kaatui kun ei ollut uunia käytettävissä. Mutta tämä oli vasta alkusoittoa.Tilanne paheni, jos mahdollista, vielä lisää kun keittiön viemäri tukkeutui ja putkimies ei samana päivänä ehtinyt paikalle. Harmitus oli kiukun rajamailla, kun tuli paljon isompia ongelmia. Kuudesta joulunviettäjästä viisi sairastui, oireista päätellen kahteen eri tautiin. Parilla tuli tauti jo mukanaan ja puhkesi kunnolla, yksi selvisi vuorokaudessa, toinen kahdessa, yhdellä on tullut jo viikko täyteen. Jääkaappi oli täpötäynnä ruokaa ja raaka-aineita ja sinne piti sulloa kuumepotilaille juotavaa, jota terveenä pysynyt teräsmies kantoi kaupasta. Yksi joutui jättämään jouluruoat kokonaan väliin ja muiden kohdalla niiden menekki oli niin heikko, että lopuksi niitä piti siirtää jätteisiin. Joulusuunnitelmassa oli mässäilyn lisäksi pientä ulkoilua idyllisessä talvimaisemassa, tapaninajelua, kyläilyä, iltaisin oli tarkoitus pelata porukalla korttia, koota palapeliä, katsella dvd-filmejä. Kaikki tämä jatkuvan napostelun vauhdittamana, juustoja, suklaata, glögiä, mikä nyt kenenkin mielestä on hyvää, sillä jouluna syödään yölläkin. Mutta nyt keskityttiin huolehtimaan sairaiden nesteytyksestä ja tarkkailtiin huolestuneina oireita yötä päivää josko olisi syytä hakeutua ammattiauttajille.
Nyt se on sitten ohi ja seuraava tilaisuus viettää joulua yhdessä on vuoden päästä, jos elää saa. Tässä sitä sopii miettiä mikä tekee joulun. Onko se tämä aineellinen, josta sitä yritetään rakentaa vai onko se sieluntila, joka löytyy jos löytyy sisimmästä, vai niiden yhdistelmä? Tämänjouluisen kokemuksen perusteella sanoisin, että pääasia on, että ollaan terveitä. Mutta suuri joukko ihmisiä on sairaina joulunakin, monet vuoteenomina ja joulu se on heilläkin. Niin tai näin, nyt on kuitenkin pettynyt olo niin kuin lapsella, jolta on anastettu kauan himoittu nekku ja siihen on vain tyytyminen.

perjantaina, joulukuuta 17, 2010

Joulusalaatti

Tämä salaattiohje on alkujaan peräisin kaupan mainoslehtisestä ja vaikutti lupaavalta heti ensilukemalla. Sitten minä tein taas kerran niin kuin monesti aikaisemminkin - kokemuksesta ei aina opi yhtään mitään - eli aloin muutella reseptiä oman pääni mukaan ja kuinkas kävikään, lopputulos oli niin hyvä, että teen salaatin jatkossakin niillä muutoksilla. Tätä tulen todellakin tekemään. Maistuis varmaan sullekin!
Salaatti on osa ruusukaaliteemaa, jota kehittelen.
Tarvitaan:
250 g ruusukaaleja, jotka siivotaan (kannat, huonot päällimmäiset lehdet), keitetään n. 5 minuuttia, haudutetaan voissa, suolaripsaus sekaan, jäähdytetään
1 dl kokonaista ohraa, keitetään kasvisliemikuutiolla maustetussa vedessä, jäähdytetään
1 appelsiini, kalvottomina puolitettuina viipaleina (kalvot kitkeröittävät salaatin tuota pikaa)
3 kuivattua viikunaa viipaloidaan
kourallinen babyrucolaa (uusi tuttavuus minulle), napsin babyvarret pois
100 g fetaa huolimattomasti murennettuna, könttejä pitää olla
kourallinen saksanpähkinöitä krouvisti rouhittuina

Sitten tulee se huipennus, joka tekee tästä jouluisen ja ylellisen, niin ylellisen että olin luopua koko kokeilusta, sillä jouduin maksamaan tästä n. 3 euroa, puolikkaita kun ei myydä.
½ granaattiomena, josta saa vaikka kauhalla koputtelemalla kauniin punaiset, kuultavat siemenet rapisemaan salaatin päälle.
Sekoita salaatti ja lisää mausteeksi oliiviöljyä, sormisuolaa ja mustapippuria maun mukaan.

PS. Käytin ohraa bulgurin asemesta, babyrucola korvasi lehtipersiljan, rasvafriikkinä haudutin ruusukaalit voissa, ne kun tuppaavat välillä maistumaan kitkeriltä, mutta voi vie niiltä luulot.
PS2. Olen löytänyt jälkiruoan, johon voin käyttää sen granaattiomenan puolikkaan ja tavallaan päästä puolta halvemmalla(naisen logiikkaa) ja lopputulos on todella jouluisen näköinen. Se on niin helppo, etten harjoittele etukäteen enkä lisää omasta päästäni mitään, joten se tulee kuvattavaksi joulunpyhinä.Se jälkiruoka, ei pää.

lauantaina, joulukuuta 11, 2010

Joulukortit



Nyt niitä pitäisi lähettää, jotta ehtivät ajoissa perille. Joulun jälkeenhän tulevat ne nolot kortit, jotka lähetetään sitten kun huomataan, että tuli kortti joltain sellaiselta, jolle ei itse lähetetty, ei ehkä tullut mieleenkään tai sitten poistettiin jostain syystä lähetettävien listalta. Minä olen tullut sellaiseen vaiheeseen, etten oikeastaan haluaisi lähettää kortteja ollenkaan. Tuntuu suorastaan epäeettiseltä näissä taloussuhdanteissa ostaa kalliita, puhtaasti kaupallisia kortteja. Parempi vaihtoehto on tietysti ostaa hyväntekeväisyyskortteja - UNICEF, syöpäjärjestöt, MLL, onhan niitä tuen arvoisia kohteita.
Kortin saaminen ei enää ilahduta samalla tavalla kuin joskus lapsuudessa. Kortit eivät olleet silloin 2-osaisia kuoressa lähetettäviä. Kortti oli joko iloisen värikäs tai tumman arvokas. Vakavamieliset ja varsinkin uskovaiset lähettivät kirkkoja lumisessa maisemassa, enkeleitä, seimiasetelmia tai kynttilänkuvia. Iloisissa oli tonttuja, joulupukkeja, muita pukkeja, porsaita ja joulukuusia lahjaröykkiöineen. Parhaimmat, ikimuistoiset, tunnelmallisimmat olivat Martta Wendelinin ja Jenny Nyströmin taitelemia. Kortteja pidettiin esillä ja joulun jälkeen ne pantiin visusti talteen. Koulussa vanhoista korteista ommeltiin joulurasioita. Sellaisen jokaista sivua varten pantiin kaksi korttia vastakkain kuvapuolet ulospäin ja reunat rei´itettiin parsinneulalla ja sitten ommeltiin muliinilangalla (?! arvaus, mutta kuulostaa asialliselta) ja jonkinnimisillä pistoilla (nyt ei auta arvaus) sivut yhteen. Sen koommin kortit kuin rasiatkaan eivät ole säilyneet elämän myllerryksissä. Nyt olisi kuitenkin mielenkiintoista katsella niitä lapsuudenaikaisia kortteja. Olisivatko ne enää niin ihanan jouluisia kuin ne ovat muistikuvissa? Minun lapsuudenkodissani ei ollut puhelinta. Kortti saattoi olla lähes ainoa yhteydenotto kaukana asuvilta sukulaisilta vuoden mittaan. Lähes, sillä pääsiäisenä tuli pääsiäiskortti! Vakavamielisiltä ja uskovilta tuli kirkonkuvia, narsisseja, mutta en kuitenkaan muista nähneeni koskaan seimen ja Jeesus-lapsen vastineena ristiinnaulitun kuvaa. Iloisissa korteissa oli munia, pajunkissoja, jäniksiä ja noita-akkoja.
Pääsiäiskorttiperinne on hiipunut lähes kokonaan pois, mutta joulukorttivalikoima on rajaton kuten joulun muukin varustelu koristeilla ja valoilla. Tässä minä istun ja mietin korttiasiaa. Nyt eletään puutteen kanssa samanaikaisesti vauraita aikoja. Monet antavat ystävilleen ja tutuilleen joulutervehdyksinä lahjoja, kukkia, suklaata pulloja kortin asemesta. Viestejä lähetetään myös elektronisesti, kirjeitä ei juuri käsin kirjoitella kun nopeampia ja vaivattomampia keinoja on. Minun lähetyslistani lyhenee vuosi vuodelta periaatteella jos ei muuta kontaktia ole niin ei sitten muodon vuoksi korttiakaan. Oletan omasta kokemuksestani pikkulapsien ilahtuvan kun saavat kortin omalla nimellään. Vanhemmistani huomasin, että vanhukset arvostivat kovasti kortilla muistamista, mutta jostain syystä en vielä tunne itseäni niin vanhaksi. On tietysti suurta itsepetosta luulla vanhenemisen pysähtyneen aikoinaan huomaamattomasti viisissäkymmenissä. Peili on armoton. Jos niitä kortteja alkaa tulla runsaammin kuin ennen, vaikka ei itse lähettäisi yhtään, niin se on selvä merkki siitä, että loppusuoralla ollaan ainakin muiden mielestä.

lauantaina, joulukuuta 04, 2010

Friteeratut villisiat



löytyivät Ernst Kirchsteigerin joulukeittokirjasta, josta löysin viime joulun alla kanelisydämien ohjeen. Kirjan ohjeet ovat konstailemattomia ja kuvat todella tunnelmallisia. Joulumieltä voi herätellä selailemalla kirjaa.
Villisiat ovat ihan tavallisia munkkipossuja. Munkki ei ainakaan minulle ole joululeivonnainen, mutta toisaalta sikateema jos mikä liittyy vahvasti jouluun. Näiden töpselinenien juju on siinä, että ne tehdään tietysti possumuotilla, mielellään pienehköllä ja sellaisella, jossa on kunnon kärsä eikä mikään muumiturpa ja että niistä saa 3-ulotteisia nipsauttamalla saksilla korvat ja koivet erilleen.
Munkkitaikinan voi kaulita n. sentin paksuiseksi eikä näihin villisikoihin kaivata mitään hillotäytettä riistan makua pilaamaan. Pieni annos taikinaa on paikallaan, se ei johda mihinkään kohtuuttomaan pakkosyöntiin säästösyistä, munkkihan on syytä nauttia paistotuoreena.

Minun sikalaumani ei ole kuvassa ollenkaan 3-ulotteinen, mutta se johtuu siitä, etten osaa valokuvata, kaikista kuvista tulee latteita ja oudon värisiä. Valokuvausta ja photoshoppia voisi tietysti opetella, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu eikä kiinnosta minua hiukkaakaan.

tiistaina, marraskuuta 23, 2010

Kalavuoka

Mikä se on tuo valkoinen vuoka
sisällään ihan kalpea ruoka?
No siinä on maukas muusikatto,
pohjalla voissa haudutettu pinaattimatto.
Matolla lepää höyrytetty turskafile suuri,
peittona pehmeä valkokastike, mausteena piparjuuri.

Kalavuoan perusohje on brittiläisestä Two Fat Ladies-ruokaohjelmasta, jota tehtiin 1996- 1999. Päähenkilöt olivat, paitsi lihavia, myös iäkkäitä ja ronskeja niin ulkonäöltään kuin tavoiltaan. Toisella heistä oli ollut alkoholiongelmia, joten hän ei ainakaan ohjelmassa naukkaillut, mutta poltti sen toisenkin edestä jolle sitten jäi se naukkailu. He saapuivat kulloiseenkin ruoanvalmistuspaikkaan - yleensä johonkin herraskartanoon - sivuvaunullisella moottoripyörällä. Heillä ei myöskään ollut mitään aikomusta laihtua ainakaan ruokatottumuksiaan muuttamalla. Rasva oli heidän kokkailunsa kulmakivi, sitä tirisi kaikissa ruoissa. Ja kaikki tehtiin pitkät kynnet punaisiksi lakattuina ja erittäin yläluokkaisella korostuksella ja kielenkäytöllä eli leidejä sormenpäitään myöten. Most delightful entertainment indeed!
Tämä Fish Pie on ainoa ruoka, jonka bongasin ohjelmasarjasta. Tuntui, että useimmiten heidän ruokiinsa tarvittiin pyitä, viiriäisiä, kyyhkyjä, jäniksiä tai muita yhtä vaikeasti hankittavia raaka-aineita eikä näiden eläimien käsittely ja niistä syntyvät mykyt ja muhennokset edes innostaneet.
Fish Pien voi "pimpata" katkaravuilla, mutta nyt on syytä syödä arkisesti. Jouluna tulee väkisinkin ylilyöntejä niin ruoan laadussa kuin määrässä.

lauantaina, marraskuuta 20, 2010

Lisää novelleja

Minä pidän Tuula-Liina Variksen kirjallisesta tuotannosta on sitten kysymys romaaneista, novelleista tai kolumneista. Hänen kielensä on niukkaa, ei turhia tunnemaalailuja, vaan juuri oikealla sanavalinnalla syntyvää ilmaisuvoimaista tekstiä. Silloin kun aiheena on naisnäkökulma, kuten hänellä usein on, on sisältö sellainen, että siihen on helppo samastua, tulee ahaa-elämyksiä, noin minäkin ajattelen, mutta hän sen osaa tiivistää sanoiksi. Hänen huumorinsa on myös pienieleistä, ei mitään revittelyä, vaan komiikka on paljolti sanavalinnoissa, tarkkaa psykologista havainnointia vähin keinoin.
Tutustuin Variksen kirjoitteluun ensimmäisen kerran, kun aivan sattumalta käsiini osui Kilpikonna ja olkimarsalkka (WSOY 1994) muutama vuosi ilmestymisen jälkeen. Se on omaelämäkerrallinen kuvaus avioliitosta Pentti Saarikosken kanssa, elämästä boheemin, holtittoman, alkoholisoituneen lahjakkaan kirjailijan ehdoilla. Avioliitto ajoittui 60-70 luvun kulttuurimyllerrykseen, joka sekin näin jälkikäteen oli yhtä rajatonta kaaosta. Hän kertoo kaikesta kiihkottomasti, kaunistelematta, mutta silti herkästi. Sen lukuelämyksen jälkeen olen lukenut kaiken muunkin ja nyt viimeksi novellikokoelman Muotokuvamaalarin tytär (WSOY 2010).
Novelleissa on vastakkainasetteluja, jotka poikkeavat tavanomaisista sukupolvien välisistä asenteista. Erityisesti minua riemastuttivat ja myös riipaisivat pienen mummosarjan tarinat. Se on kaiketi ymmärrettävää, kun on kokenut iäkkäiden vanhempiensa kuoleman ja on itse jonossa seuraavana osallistumaan vanhuselämän iloihin ja suruihin tänä tylynä aikana, jolloin kaikki mitataan rahassa ja vanhus on lähinnä ongelmajäte, joka pitää loppusijoittaa ellei se poistu elämästä ennen kuin siitä tulee rasite yhteiskunnalle.
Mummosarjassa on laitoksia, sairastelua, dementiaa, kuolemaa ja kaikkea sellaista elämän varrelta mikä on vanhuksen päässä säilynyt ja viime metreillä herännyt uuteen eloon.
Riemastuttavin oli mielestäni novelli Hyvää äitienpäivää, mummi!. Siinä vanha nainen osaa tarpeen tullen esittää sujuvasti seniiliä, aivan autuasta tyhjäpäistä mummia. Se taito on tärkeä silloin kun lapsenlapsi, aikuinen häikäilemätön juoponsitko luuseri tulee pikavisiitille kyniäkseen mummilta rahat. Rahansa on mummi osannut piilottaa, puhuttelee lapsenlasta pojakseen ja hymyilee aurinkoisesti kun tämä ryyppykavereineen penkoo paikkoja aina vain röyhkeämmin. Mummi lataa kahvinkeittimeen kaurahiutaleita ja ihmettelee kahvin vaaleaa paahtoa. Jo tulee vieraille selväksi, että mummi on ihan "seko, tööt ja persaukinen" joten vierailu loppuu lyhyeen ja sen jälkeen mummi keittää itselleen hyvin ansaitsemansa kunnon kahvit.

Tämä antoi minullekin, kiltille lässykälle, ajateltavaa, jos elonpäiviä riittää. Pitää olla topakka ja käyttää tervettä järkeä, ei täällä elämässä mummoja hemmotella. Luultavasti ne, jotka ovat syntyneet tällä vuosituhannella tähän ahneeseen, itsekkääseen ja kylmään maailmaan osaavat mummoinakin pitää puolensa ja pystyvät vaikka itse terrorisoimaan ympäristöään ja vetämään turpaan ainakin itseään pienempiä ja heikompia.

maanantaina, marraskuuta 15, 2010

Ambrosiakakku

Pyöräytin pikapikaa ambrosiakakun kun tarvitsin kestitystä vieraalle menneisyydestä, 40 vuoden takaa. Aikaa oli vähän ja siksi klassikko ambrosia sopi hyvin: onnistuu aina ja on vähistä aineistaan huolimatta mehevä ja maukas (ihan oma arviointi, vieraalta ei kysytty) ja kuorrutuksineen hiukan arjen yläpuolella.
Kakkuun tarvitaan:
150 g voita, joka sulatetaan ja saa hieman jäähtyä ettei käynnistä leivinjauhetta

3 munaa ja
2½ dl sokeria vatkataan perusteellisesti kuohkeaksi, vaaleaksi vaahdoksi

2½ dl vehnäjauhoja ja
1 tl leivinjauhetta yhdistetään

Lisätään vuorotellen voisulaa ja jauhoja munasokerivaahtoon turhia vatkailematta, jotta taikina säilyttää kuohkeutensa. Hyvin voideltu ja jauhotettu tasapohjainen vuoka ja paistumaan n. 35 minuutiksi, asteita 175-200.
Vielä lämpimän kakun päälle runsaasti kuorrutusta (nokare sulatettua voita +tomusokeria + appelsiinimehua, tuoreesta puristettua) ja ennen kuorrutuksen kovettumista päälle ripotellaan appelsiininkuoripaloja, sellaisia "hillottuja" kaupan hyllyltä 100 g:n pakkauksessa. Niitä voisi varmaan tehdä ihan itse omin pikku kätösin, mutta en pysty perustelemaan itselleni miksi tuhlaisin aikaa sellaiseen kun kerran voi laiskanakin olla.
Joissakin resepteissä lisätään taikinaan appelsiinimehua ja/tai appelsiininkuoriraastetta.Kyllä reseptejä riittää.

Kakun nimen historia puhutti meitä - joku paavikin muljahti mielen perukoilta - ja lupasin tutkia netistä. Sieltähän löytyy ihan kaikki, sekin mikä ei pidä paikkaansa.
Ja totisesti löytyi. Ambrosiakakku tunnetaan monella kielellä, tosin ei kakuilla muuta yhteistä ole kuin että ovat kaikki jollakin tavalla kuorrutettuja. Itse ambrosia saa alkunsa mytologiasta. Se on kuolemattomien eli jumalten ruokaa ja/tai juomaa, tuoksuvaa sellaista joka tapauksessa. Rehellisyyden nimessä täytyy sanoa, ettei se kakku niin ylevää nimeä ansaitse, mutta ihan kelpo kakku maalliseen makeanhimoon.

maanantaina, marraskuuta 01, 2010

Risotto

Minä olen vasta vanhoilla päivilläni oppinut tekemään ja arvostamaan oikeaoppista risottoa. Pitkäjyväinen riisi - useimmiten merkkiä Uncle Ben -tuli kauppoihin kaiketi joskus 70-luvun alussa ja siitä lähtien se oli yleinen ja nuorten suosima lisuke. Jos lisäkeriisiin lisättiin ruskistettua jauhelihaa ja pakaste herne-maissi-paprikaa, oli ruoka nimeltään risotto. Tai niin sitä luuli kun ei aidosta tiennyt. Lopputulos on aivan toinen ruokalaji ja monin verroin herkullisempi, jos otetaan lähtökohdaksi oikea riisilajike: arborio tai carnaroli. Riisi kuullotetaan sipulisilpun kanssa oliiviöljyssä ja sitten alkaa tärkeä nesteytys. Runsaasti hyvää kasvis- tai kanalientä vähitellen lisättynä antaa pehmeän, kermaisen lopputuloksen ja jos liemen lisäksi mukaan tulee pari desiä kuivaa valkoviiniä, on maku aina vain parempi. Lopuksi ennen tarjoilua reilu köntti voitti ja runsaasti raastettua parmesaania tai pecorinoa. Riisipakkauksissa on hyvät perusohjeet ja vinkkejä vaihtelunhaluisille. Kuvan risottoon lisäsin loppuvaiheessa voissa paistettuja herkkusieniä, sokeriherneitä (osuivat olemaan tarjouksessa), vihreää parsaa ja sekin kävi läpi voikuullotuksen ja vielä pieni pakkaus ilmakuivattua kinkkua silputtuna.
Minulla on nyt meneillä Italia-buumi, joka heijastelee ruokiinkin. Mielestäni ihmisellä pitää kaamoksessakin olla toivo auringosta eli valosta ja lämmöstä, joiden mukana usein tulee kepeämpi ja toiveikkaampi suhtautuminen elämään. Italialaisille aurinkoa on tarjolla enemmän ja heissä näkyy elämänilo ja nautiskelu. Joskus paikan päällä käy mielessä, että vähempikin määrä aurinkoa voisi olla heille sopiva, kun ovat niin hälläväliä sovituissa ajoissa ja aina tunteet läikehtivät pinnassa, niin ilo, into kuin kiukkukin, mutta hyvinhän ovat pärjänneet ja italialainen ruoka on mielettömän hyvää.
Paolo Roberton uusin kirja on hyvä innoituksen lähde, reseptit ovat yksinkertaisia ja nopeita valmistaa- kuinkas muuten, pikaruoastahan on kysymys -ja aitoja aineita saa jo kaikkialta.
Paolo on entinen nyrkkeilijä, luennoitsija, viihdetyöläinen, bisnesmies, keittokirjailija, mutta ennen kaikkea herkkusuu italialainen (vaikka onkin puoleksi ruotsalainen), suuren tätilauman lellipoika ja tädeiltä ruoanlaittokiinnostuksensa perinyt.

sunnuntaina, lokakuuta 24, 2010

Minua ärsyttää

-ihan suunnattomasti se, ettei nyt ärsytä mikään. Olisi niin helppo kirjoittaa lista ärsytyksen aiheista ja siten lunastaa hyvä omatunto. Pyrin nimittäin kirjoittamaan tasaiseen tahtiin, vaikka tiedänkin, että niin blogin kirjoittaminen kuin sen lukeminen ovat vapaaehtoisia. Mutta minä olenkin aikataulutetun elämän vammauttama ja rakennan järjestystä, joka sitten tekemättömänä pusertaa päässä ja tekemisistä - niistä vähistä - tulee suoritusta.
Minä pienessä mielessäni ihannoin menneen maailman järjestystä, jolloin kodeissa - kunniallisissa sellaisissa - oli siivouspäivä (tarkemmin eriteltynä viikkosiivous ja kuukausittain/ vuodenajoittain hoidettavat siivoukset), pyykkipäivä, leipomispäivä, saunomispäivä ja niin edelleen. Siinä sivussa hoidettiin parsimiset, paikkaamiset, sukankutomiset,matonkuteiden leikkaamiset. Syksyisin kerättiin satoa ja säilyttiin. Muistaakseni tammikuussa oli valkoviikot eli ostettiin edullisesti lakanakangasta ja ommeltiin liinavaatteita puhki kuluneiden ja paikattujen tilalle. Minä en ole koskaan ollut ahkera, jämpti ja aikaansaava, päin vastoin. Lapsena olin työtä paossa tuntikausia ullakolla vanhoja lehtien vuosikertoja lukemassa tai konttasin ojanpohjia pitkin karkuun kun olisi pitänyt olla perunapellolla. Minusta tuli tunnollinen koululainen, oikea mallioppilas, ihan vain siitä syystä, että läksyistä sai alibin olla tekemättä mitään muuta työksi tulkittavaa. Läksyjen jälkeen jatkoin sujuvasti lukemista romaaneilla, mutta pidin varmuuden vuoksi koulukirjoja esillä ettei olisi käynyt käry.
Minä olen monessa asiassa mallia "halut on, mutta kyvyt puuttuvat". Tässä työnteossa lapsuuteni kasvatusihanteet ovat iskostuneet lähtemättömästi päähäni, mutta en ole saanut itseäni toimimaan niiden mukaisesti enkä usko enää näin vanhana muuttuvani. Tulen vain vielä tehottomammaksi kun kroppakin väsyy entistä helpommin. Minun omanarvontuntoni pelastus on se, että monien mielestä ruoanlaitto ja leipominen ovat ankaraa työntekoa ja saan kehuja ahkeruudesta, vaikka minulle ne ovat parasta vapaa-ajan viettoa, ihan huvittelua, ja siksi työnnän käteni taikinaan aina, kun se on mahdollista. Hyvää ja innostavaa valmistautumista lempipuuhiin on keittokirjojen ja alan blogien selailu, joskus jopa oma kirjoittelukin.
Vino pino elämäniloa!

PS. No nyt kuitenkin ärsyttää - se, että kaupallinen joulu alkaa jo työntyä näkösälle näin aikaisin ja kohta siltä ei välty missään.

maanantaina, lokakuuta 18, 2010

Pähkinäkoukut

Pikkuleivät eivät ole vuosikausiin olleet leipojien suosiossa. Tarjolla näkee lähes aina kaupasta ostettuja, jos pikkuleipiä nyt tarjotaankaan tässä cupcake-kuumeessa. Minä leivon pikkuleipiä mielelläni ja ja minulla on paljon vuosien varrella hyviksi havaittuja ohjeita, monet klassikkoja kuten Hanna-tädit, lusikkaleivät, kaneliässät, herrasväenleivät jne.
Pähkinäkoukkujen ohje löytyi joskus 80-luvun alussa lehtiartikkelista, jossa esiteltiin kondiittoriksi valmistuvan nuoren miehen elämää ja ammattitoiveita. Muistan vieläkin hänen kuvansa artikkelin yhteydessä: äärettömän tyytyväisen näköinen, hyvin pullea , punaposkinen nuorimies valkoinen työtakki päällä ja kertakäyttömyssy päässä. Nämä koukut olivat hänen suosikkejaan, helppoja, nopeita ja maukkaita. Minä kirjoitin ohjeen vihkooni ja nimeksi tuli Paksun Pojan Pähkinäkoukut ja se oli oikeastaan aika tyhmää, vaikka auttoikin minua muistamaan sen lehtijutun ja teen koukkuja aina silloin tällöin. Mutta minä itse olen paksu. Eikä minusta tullut edes kondiittoria, harrastelija vain.

150 g voita ja
½ dl sokeria vaahdotetaan

yhdistetään kuivat aineet:
3½ dl vehnäjauhoja
2 tl vaniljasokeria
60 g hasselpähkinärouhetta
ja sekoitetaan ne voi-sokerivaahtoon.
Taikinasta kieritellään käsissä n. 6-8 cm pitkä pikkurillin paksuinen pötkylä, jonka päät suippenevat ja se taivutetaan koukuksi.
Koukut paistetaan 200-asteisessa uunissa n. 12 minuuttia ja kuumina ne kieritellään sokerissa.

lauantaina, lokakuuta 09, 2010

Hengen ja ruumiin ravintoa

Hyvää vauhtia lyhenevän päivän ja kasvavan työtaakan turruttamana päätin yrittää jonkinlaista ryhtiliikettä. Ulkoiluun ei ole aikaa (=halua), joten päätin lukea mieltä ylentävää kirjallisuutta. Analysoin tilanteen sellaiseksi, etten pysty sulattamaan satoja sivuja laatua. Luen lyhyissä pätkissä lähinnä junassa. Illalla sängyssä ei lukeminen suju enää kuin hädin tuskin sivun verran kun jo unihiekka sumentaa silmät. Siis laadukkaita novelleja. Ylistävistä arvosteluista ja bestsellerlistoista poimin vietnamilaista syntyperää olevan Nam Len novellikokoelman Merimatka enkä päässyt ensimmäistä pidemmälle. Yritin sitkeästi, sillä kirja on omani mikä tekee luovuttamisen vielä turhauttavammaksi. Mutta kesken jäi ja muuttuneeko mielipiteeni jos ja kun tästä vanhenen. Uusi yritys. Alice Munrolla on lukuisia kiiteltyjä novellikokoelmia, Nobel-palkintoakin arvosteluissa veikataan. Siis Liian paljon onnea ja sen perään muutkin hänen kirjoistaan niin johan pääsen arjen raadollisuuden yläpuolelle pohtimaan elämää ja sen ilmiöitä syvällisemmällä, henkistyneellä tasolla. Katin kontit. Kahlasin kirjan sisulla läpi. Minua eivät omituisten ihmisten mielenliikkeiden syväluotaaminen jonkinlaisissa turvallisissa keskiluokkaisissa puitteissa kiinnosta sen vertaa, että lukisin yhtään lisää.
Hengen ravinnosta ei siis riittänyt edes itselle saati sitten muille tarjottavaksi, joten jatkan ihan konkreettisella ravitsemisella ja esittelen keiton, joka sai hyvän vastaanoton piskuiselta asiantuntijaraadilta.
Meksikolainen maissikeitto on Nigella Lawsonilta nyysitty, mutta se on kokenut käsittelyssäni muutoksia niin aineksissa kuin niiden mittasuhteissa.
Keittoon tarvitaan
400 g sulatettua pakastemaissia (uskon kyseenalaistamatta Nigellaa, joka sanoo että se on nii-in paljon maukkaampaa kuin tölkkimaissi)
15 cm purjoa
2 valkosipulin kynttä
1 siemenistä vapautettu kapea chili ( Minä laitoin 2 pientä kuivattua chilipalkoa, seurauksena vähän liian vahva chilin maku)
3 rkl mannaryynejä
ja kaikki surautetaan monitoimikoneessa mössöksi, joka kaadetaan kattilaan ja lisätään
1 l hyvää kanalientä (kukas nyt huonoa?!), tein fondista
ja keitellään vartin verran.
Lisäsin keittoon ruokaisuuden vuoksi
2 broilerinfilepihviä, jotka olin kuutioinut, ruskistanut voin ja öljyn seoksessa ja maustanut hipshaps kanamausteilla.
Lisäke viimeisteli keiton.
nacho chipsejä uunivuokaan ja päälle ripotellaan runsaasti juustoraastetta (minulla oli Auraa ja kermajuustoa) ja vuoka 225-asteiseen uuniin muutamaksi minuutiksi, jotta juusto sulaa ja juustoisia lastuja lusikoitiin keiton sekaan.

sunnuntaina, syyskuuta 26, 2010

Matka menneisyyteen

Tätä postausta ei kasvissyöjien eikä terveysintoilijoiden kannata lukea. Kuvassa on meidän kyökin pöytä syksyisenä lauantaina. Tarjolla on kuorineen keitettyjä perunoita, haudutettuja lanttukuutioita ja läskisoosia. Höysteiksi löytyy maustekurkkua, puolukkasurvosta ja etikkapunajuuria. Siinä on 50-lukuiset lautaset kahdelle harmajapäälle, jotka ovat mm. tällaisella ruoalla kasvaneet aikuisiksi. Joskus oli parempaa, usein heikompaa, mutta hyvin maistui. Lasiset mäkkärimukit ovat lastemme lapsuusmuistoja. Hampurilaisketju jakoi niitä Batman-elokuvan inspiroimana tässä hiljattain 80-luvulla.
Tämä ateria osallistuu olemassaolollaan jatkuvasti käytävään rasvakeskusteluun. Mielestäni läskiä voi syödä joskus. Veistelin toki siansivuviipaleista paksuimmat läskit pois, mutta rasvattomalla lihalla ei samaa makuelämystä saa ja se elämys on tämän jutun ja soosin ydin.
Tämä on minulle nykyajan termillä lohturuokaa. Minulla oli onnellinen ja turvallinen lapsuus ja kotiruoat vuosikymmenien takaa palauttavat hyvää oloa ja mukavia muistoja. Vanhempia ei enää ole eikä lapsuudenkotiakaan, mutta äidin reseptit ovat käytössä.
Lohturuoka on käsite, joka löytyy monista keittokirjoista ja ruokaohjelmista, tosin silloin on aina ja yksinomaan kysymys naisista ruoanlaittajina. Mieskokit herkuttelevat mitä lystäävät eivätkä kaipaa lohtua, ainakaan sitä ei haeta syömällä.
Britti Nigella Lawson on varmasti kaikkien lohturuokaa markkinoivien Äiti. Nigella, kaunis rehevä nainen, joka kuvailee ruokaa aina aistillisilla ylisanoilla ja nuoleskelee sormiaan, hiipii aina ohjelman lopussa iltayöstä jääkaapilleen ja jääkaapin valossa mättää itselleen ison annoksen jotain syntisen kaloripitoista herkkua salaa muulta perheeltä, mutta ikään kuin antaen samalla katsojalle luvan herkutteluun.
PS. Me kävimme läskisoosiaterian jälkeen lenkillä. Ei täällä ihan holtittomia olla.

torstaina, syyskuuta 23, 2010

Hyvä käristyskeitto ja unelmat




Kylmempi vuodenaika käy jo yöllä harjoittelemassa ympärivuorokautista kylmällä kiusaamista. Nyt sopii ruoan olla tuhdimpaa kuin kesällä. Tämä käristyskeitto on meidän pikkuruisessa kattilakunnassamme hyvin pidetty. Se on myös nopea valmistaa ja kuten monet keitot, uudelleen lämmitettynäkin maukas. Tähän keittoon, jolla ruokkii 4, riittää pieni, alle 300 gramman poronkäristyspakaste. Niin pienestä määrästä en lähtisi varsinaista käristystä tekemään edes yhdelle, mutta keittoon määrä on sopiva.
Siis
pieni paketti kohmeista poronkäristystä suikaloidaan ja käristetään voissa
Lisätään
1 sipuli silputtuna ja
1 keskikokoinen porkkana pieninä kuutioina ja käristetään vähän lisää.
Lisätään
1 l hyvää lihalientä (teen sen useimmiten liemijauheesta)
8 keskikokoista kiinteää perunaa, tietysti kuorittuina ja "keittokokoon" pienittyinä

Valkopippuria? Valkosipulia? Chiliä? Paprikajauhetta? Ihan miten vain.

Homman varsinainen clou on
paketti perinteistä Koskenlaskijaa, joka viipaloituna saa sulaa keittoon perunoiden kypsyessä
persiljasilppu voisi viimeistellä keiton, kuvan kalvakkaasta keitosta se unohtui.

Koskenlaskijasta saa erinomaisen liemen keittoihin. Siitä saa paljon muutakin hyvää ja maistuu se sellaisenaankin. Ihan ikioma Koskenlaskijapaketti oli Elämänkumppanini suuri toteutumaton unelma lapsena kauan kauan sitten ja hän muistaa unelmansa aina kun ruoassa maistuu Koskenlaskija. Olen monesti miettinyt, että toteutumaton unelma on sittenkin paras ja täydellinen. Unelman toteutuminen saa sen myös usein lässähtämään, arkipäiväistymään ja kutistumaan... tässäkö se on, ei tämän kummempi. Ristiriitaista kuitenkin on, ettei unelmasta saa luopua vaan sitä on tavoiteltava ja siihen uskottava. Lässähtämisen uhallakin.

lauantaina, syyskuuta 11, 2010

Lisää lemon curdia



Iltateellä maistuvat vanhan ajan kaurakeksit, päälle sipaus lemon curdia eli sitruunatahnaa.

4 dl vehnäjauhoja
3 dl kauraryynejä
150 g margariinia (ensimmäisen kerran blogissani!)
½ tl suolaa
½ tl leivinjauhetta
1 dl kermaa
Ensin sekoitetaan kuivat ainekset keskenään, sitten nypitään sekaan rasva ja lopuksi kerma. Taikina kaulitaan n. 3-5mm:n paksuiseksi ja otetaan kakkusia pyöreällä muotilla, pistellään ja paistetaan 200-225 asteessa 5-6 minuuttia. Minä en "pistellyt" keksejä vaan "ajelin" ne koristekaulimella, sellaisella puisella, joka on tehty näkkileivän leipojille. Kai niitäkin on.
Kaurakeksien ohje on vuodelta 1971 peräisin olevasta Kodin uudesta keittokirjasta, jonka alkuteos näkyy olevan ruotsalainen.Kirjan selailu on matka menneisyyteen, Suomeen, jota ei enää ole. Lähes kaikki ulkomailta tuotavat ruokatarvikkeet ovat säilykkeitä,herkkusient, parsat, katkaravut, ananas, persikka jne. Nykyisinhän kaikki on saatavilla myös tuoreena. Kiiviä, mangoa, papaijaa, tähtianista ja muita kaukomaiden hedelmiä ei edes mainita. Kirjassa esitellään riistalintujen kynimiset ja suolistamiset ja broileri löytyy vain kokonaisena pakastettuna, kana kokonaisena, myös tuoreena maininnalla siitä, että vanhan kanan nahka on keltaista ja rasvaista, nuoren hieman sinertävää. Ei järin ruokahalua herättävää ajateltavaa.
Juustot olivat tuolloin kaikki kotimaisia, tuonti oli epäisänmaallista ja siksi säädeltyä. Tuorejuustoja ei oltu vielä "keksitty" ja kaupan maitokaapin valikoima vaatimaton. Jogurtti oli vielä uusi tuttavuus, "voimakkaan makuinen ja melko hapan piimätyyppi kotoisin lähi-idästä". Pastasta, puhumattakaan pestosta, ei silloin tiedetty mitään, vaan oli pitkää ja lyhyttä makaronia. Ajan ankeutta ja tapojen muuttumista heijastelee hyvin sekin, että kirjassa on kaikenlaisten vellien - riisi, manna, kaura jne - ohjeet.
Tällä peruskirjalla aloittelin ruoanlaittoa ja silloin ajateltiin yhden kunnon kirjan riittävän. Ruoanlaitto ja leipominen eivät olleet vielä silloin harrastus eikä niihin kuulunut kokeilu ja nautiskelu. Ruoka oli vakavasti otettavaa elämän hallintaa, terveyden ja hyvinvoinnin perusta. Sitä se on tietysti nykyäänkin, mutta rikkaissa maissa on hyväosaisille tarjolla valtaisa valinnanvara kaikesta siitä mitä tämä planeetta tuottaa.

perjantaina, syyskuuta 03, 2010

Isoisää etsimässä

Minua on aivan hirveästi harmittanut ja kaduttanut, etten ole ollut suvustani ja juuristani kiinnostunut silloin, kun tietoa vielä oli saatavissa. Päinvastoin, suljin korvani, kun tädit/ sedät/ kylänmiehet niitä mielestäni tylsiä ja köyhyydessään hävettäviä ihmiskohtaloita vatvoivat. Minä uskoin uuteen uljaaseen maailmaan, jossa minä kaiketi olisin jonkinlainen päähenkilö. En minä enää ole vuosikymmeniin elänyt omassa navassani ja ymmärrän olevani mitätön lenkki pitkässä ketjussa. Mutta kun ihmiselle ei riitä tieto siitä, että sellainen ketju on jokaisella takanaan, vaan tulee aika, jolloin haluaa tietää ketjun lenkeistä, nimiä, vuosilukuja, paikkoja.
Siis sukututkimus, sieltä ne lenkit saavat sisältöä. Siinä taas on internet oiva apuväline. Ei tarvitse fyysisesti käydä kaikissa pitäjissä kirkonkirjoja selaamassa, mutta toisaalta täytyisi olla jonkinlaista jäsentynyttä tietoa, miten tehtävässä edetään. Puuhun - sukupuuhunkin - pääsee helpommallakin tavalla kuin perä edellä. Sukututkimuskurssi olisi järkevin tapa lähteä liikkeelle ja aionkin olla järkevä (monessa muussakin asiassa) kunhan pääsen eroon työelämän orjuudesta.
Nettiä selaamalla pääsin kuitenkin sen verran alkuun, että koin yhden elämän tähtihetkistä. Se oli ulkoisesti pieni juttu, mutta minun päässäni vavahduttava(Nyt tuli väistämättä mieleen Neil Armstrongin historiallinen lausahdus kuussa "one small step for man, one giant leap for mankind". En toki tarkoita, että minun mikromaailmallani olisi mitään merkitystä muille kuin itselleni, mutta en osaa sitä tunnetta muullakaan tavalla selittää).
Muutama vuosi sitten sukuhaahuiluni toivat netistä esiin Hiski-sivustot, jotka minun hauillani tuottivat pelkkää eioota. Hakemiani vuosia tarvittavissa pitäjissä ei ollut vielä kirjattu nettiin, mutta löytyi kuitenkin tieto Kansallisarkistosta Helsingissä. Siellä on ihan kaikki Suomessa kirjattu henkilötieto. Minulla ei ollut mahdollisuutta varata aikaa etukäteen, mutta pääsee sinne satunnainen vierailijakin. Ystävällinen opastus, kun kerroin mitä etsin ja niin minä sitten istuin mikrofilmilaitteen ääressä ja hain kyseisen pitäjän arkistokansioista sitä, jossa olivat vuonna 1864 syntyneet ja kastetut.
Aluksi ei löytynyt juuri mitään tolkkua systeemistä. Vanhat kirkonkirjat ovat tietysti käsin vanhanaikaisella, koukeroisella käsialalla ruotsiksi kirjoitettuja nimet mukaan lukien, tietysti myös vanhentuneella oikeinkirjoituksella. Ajattelin jo siirtää etsinnän tulevaisuuteen, jolloin olisi ainakin aikaa. Ja siinä se oli, siinä HÄN oli, syntynyt 30/4 ja kastettu, suutarin poika, tavoitinpas sinut, tässä me tapaamme vihdoinkin. Kurkkua kuristi ja silmät sumenivat, maailma pysähtyi ympärillä. Istuin ja tuijotin tekstiä, vaikea lähteä, voi kun isä eläisi, hänkin saisi tietää suutarista, isoisästään, jota ei koskaan tavannut, ei tiennyt edes miksi hän oli elänyt siinä pitäjässä, mistä sinne tullut, mistä vaimon, Serafia nimeltään, löytänyt.
Kun suurimmat tunteet laantuivat, kirjoitin tiedot muistiin. Päätin selvittää seuraavankin lenkin, missä, milloin ja keille oli syntynyt poikalapsi, josta tuli suutari ja jonka lapsenlapsenlapsi minä olen, ja poistuin arkiston hiljaisuudesta Helsingin hulinaan ajatukset vielä 1800-luvulla.

torstaina, syyskuuta 02, 2010

Pannukakku

eli tässä projektissa meni pieleen kaikki mikä voi mennä, lopuksi aikataulu kun laajakaista tempaistiin pariksi viikoksi pois. Voi minua onnetonta, kun kuuseen kurkoitin ja katajaan kapsahdin.
Mikä minut sai ryhtymään moiseen lukijoiden kosiskeluun ja lupailemaan etukäteen yhtään mitään? Ja vielä pähkinäkakku, puuttuu vain, että Paula, jolle tämä on tarkoitettu, on allerginen pähkinöille. Se on niin kovin yleinen allergia. Työpaikallenikin tuli tänä syksynä ehdoton pähkinäkielto. Noin 400 hengen joukossa on useita pähkinäallergikkoja ja yksi sellainen, jolle aiheutuu raju reaktio pelkästään siitä, että huoneessa avataan pähkinäpussi. Tässä onnettomassa kakussa ei ole jauhoja ollenkaan, vaan tilalla on - jauhettua pähkinää.

3 munaa ja
1½ dl sokeria vatkataan oikein oikein kuohkeaksi vaahdoksi ja lisätään
200 g jauhettua hasselpähkinää (kaupasta löytyi valmiiksi jauhettua oikeankokoinen pussi)
ja sitten vatkataan vielä lisää.
Irtopohjavuoan pohjalle leivinpaperi niin ei tarvitse voidella mitään. Paista kakkua noin ½ tuntia 175:ssä asteessa ja anna sitten kakun jäähtyä.

Vatkaa
3 dl kermaa vaahdoksi ja makeuta hyvin kevyesti tai ei ollenkaan. Levitä suurin osa kakun päälle ja reunoille ja sirottele päälle
1 tupla Dajm hienoksi rouhittuna ja pursota ympärille loppu kermavaahto.
Tässä vaiheessa alkoivat vastoinkäymiseni. Pursotinpussi alkoi vuotaa saumastaan ja sieltä ei kuitenkaan mahtunut pursuamaan kermavaahtoa, vaan sieltä tursui harmaata nestettä, joka sotki kakun, kädet, pöydän ja sai minut turvautumaan "karkeaan kielenkäyttöön". Ei auttanut perääntyä. Siis kylkien viimeistely Noblesse-suklaaläpyköillä, sinnehän peittyisi kermavaahtokatastrofikin. Kun avasin samana päivänä ostamani suklaapakkauksen, siellä olikin harmaita yhteensulaneita möykkyjä tyylikkäiden, henkäyksenohuiden läpyköiden asemesta. Lisää kielenkäyttöä ja kauppaan rasian ja kuitin kanssa. Ilmiö oli kassatytölle tuttu, "ai, eikö niitä ole vieläkään poistettu, vaikka valituksia on tullut". Sain rahat takaisin, vaan en läpyköitä. Ne olsivat vaatineet reissun toiseen kauppaan eikä siihen ollut aikaa. Lisää äänetöntä kielenkäyttöä.
Kakku oli maultaan ihan hyvä - tarpeeksi makea ilman läpyköitäkin - mutta minusta tuntuu etten tee sitä pitkiin aikoihin, oli se niin traumaattinen kokemus. Kuvastakin tuli aivan surkea ja vaisu, vai mitä? Ja lopuksi sitten kaatui laajakaista. Että semmoista.

keskiviikkona, syyskuuta 01, 2010

Luova tauko?

Kirjoitustauko johtuu laajakaistaliittymän teknisistä toimitusvaikeuksista. Kaapelin kautta tulevan laajakaistan lisäksi täällä rakennetaan toisenlaista systeemiä, liekö langaton vai olisiko se joku kuitu (??!) ja siinä touhussa katosi nettiyhteys ja kesti lähes kaksi viikkoa saada laajakaistapalvelun tarjoaja korjaamaan vika. Tässä ajassa jopa minä, menneiden hyvien vimpaimittomien aikojen katoava edustaja, ehdin saada vieroitusoireita ja jouduin pohtimaan nettiyhteyden merkitystä elämässäni ja totesin, että paljon se merkitsee, enemmän kuin olin ymmärtänyt. Sähköpostiyhteydet, skype, pankkiasiat, suosikkiblogit, nettilehtien selailu ovat osa jokapäiväistä elämää. Mutta tänään elämä normalisoitui ja lähipäivinä pääsen itsekin kirjoittelemaan.

keskiviikkona, elokuuta 18, 2010

Lissen loma

ei sinänsä kiinnostanut ketään eikä se ollut tarkoituskaan, vaan minä vain halusin jonkinlaisen lukijapalautteen. En siinä sitten onnistunut kovinkaan hyvin. Lukijat lukevat, se on heidän valintansa. Ja minä kirjoitan. Totta kai kakkuresepti tulee ja minulla on ilo ja kunnia omistaa se Paulalle, mutta vaikka se on hänelle virtuaalikakku, minun on se oikeasti tehtävä ja kahteen pekkaan se on täällä syötävä, joten ajoitus on tärkeä. Työt ovat alkaneet, leipominen onnistuu viikonloppuna.
PS. Pönäkkä Lissepatsas on Trondheimissa torin laidalla matkailutoimiston edessä.

Isoisä

Mummokuume ja -kaipuu minulla on ollut pienestä pitäen, mutta kyllä se jo hellittää kun on oma mummous hoidettavana. Ikäihmisenä olen alkanut kiinnostua isoisästä, koska hän oli "mies vailla menneisyyttä", syntynyt 1864 pitäjässä, joka ei mitenkään muuten liittynyt hänen elämäänsä, ei muita sukulaisia Amerikkaan haihtuneen veljen lisäksi. Enää ei ole elossa ketään, joka tietäisi hänestä jotakin.
Oma isänikin tiesi hänestä hyvin vähän ja isoisäni kuoli kun isäni oli 12-vuotias. Lapsen silmin ja lapsen ymmärryksellä hän oli isä, joka oli pitkiä aikoja pois kotoa ja kotona usein levoton, kaipasi jonnekin, jota ei hänen elämäänsä tullut koskaan vaellusvuosista huolimatta. Hän oli taitava puuseppä. Isä muisti piirongin, jonka oviin oli taidokkaasti veistetty lintu- ja hedelmäreliefejä. Saattoi olla tilaustyö, häipyi kuitenkin heti valmistuttuaan. Hän rakensi pääasiassa viuluja ja kierteli sitten niitä myymässä ja sai niistä myös palkintoja. Hän oli musikaalinen ja soitti itsekin. Voisin kuvitella, että hän silloin ilmaisi jotain sellaista, mitä ei puhumalla pystynyt ilmaisemaan.
Hän sairasti astmaa ja hänellä oli usein hengenahdistusta ja sellaiseen kohtaukseen hän kuolikin. Se jätti hänen kuopukseensa ikuisen syyllisyyden, jonka järkisyillä ymmärsi täysin aiheettomaksi, mutta tunnesyistä syyllisyys seurasi isääni läpi koko pitkän yli 90-vuotisen elämän.

Elettiin maaliskuun alkua 1927, talvi oli edelleen kylmä ja runsasluminen. Isä kipuili sängyssä astmansa kanssa. Pienessä yhden huoneen mökissä ei kukaan päässyt kuulemasta hengityksen tuskallista vinkunaa. Hän pyysi poikaansa hakemaan metsästä suopursuja, joista saisi keittämällä höyryä helpottamaan hengitystä. Sitä keinoa oli ennenkin käytetty. Poika tiesi mistä suopursunvarsia löytyisi, mutta ne olivat metrisen hangen alla ja umpihankea olisi sinne kahlattava. Ei ollut suksia siinä mökissä eikä ollut yhtä saapaspariakaan, joten äiti ja tuvassa olevat tyttölapset kieltelivät poikaa lähtemästä, ei olisi järkevää. Hengitys vinkui vinkumistaan ja sitten se loppui, kokonaan.

Isoisästä on pari valokuvaa. Toinen on suttuinen amatöörikuva lyhyestä, harmaatukkaisesta, vanhannäköisestä miehestä soittamassa viulua töllinsä pihalla. Toinen kuva on - ihme ja kumma - valokuvaamossa otettu. Vanhemmanpuoleiselta hän siinäkin näyttää. Se kuva voisi esittää isääni, yhdennäköisyys on hämmentävä.

lauantaina, elokuuta 14, 2010

Lemon curd-teema jatkuu

Löysin - tai oikeastaan en voi sanoa, että löysin, sillä en tehnyt itse aktiivisesti mitään, vaan möllötin silmät puoliummessa television edessä, kun rekisteröin sanan lemon curd ja tokenin horroksestani. Tunteellinen pehmomiehenköriläs Ernst leipoi tv-ruudussa pikkuleipiä visiitille tulevaa tätilaumaa varten. Minun sisäinen pieni kondiittorini tajusi heti, että tässä on leipomisen arvoinen pikkuleipä: jotain vanhaa, jotain uutta, ei mitään sinistä eikä lainattua, mutta samalla hyvin yksinkertainen toteutettava. Ja hyvää tuli. Minun verenpaineisenvärinen peukaloni on kuvassa antamassa mittakaavaa kakkusten koosta (peukaloni on keskiverto kooltaan).

Taikina on murotaikina ja näitä siihen tarvitaan:

3 dl vehnäjauhoja
4 rkl sokeria
100 g voita ja kun nämä murustettu keskenään, lisätään
1 keltuainen ja sekoitetaan taikina valmiiksi ja pannaan jääkaappiin puoleksi tunniksi vetäytymään kaulimiskuntoon. Sitten kaulitaan 3-4 milliseksi ja otetaan pyöreällä muotilla kakkuja, joiden toiseen reunaan laitetaan nokare lemon curdia ja toinen puoli taitetaan päälle. Paistetaan 175-asteisessa uunissa 12 minuuttia. Ne ovat kypsinä aivan vaaleita väriltään ja lemon curd ei valu paistamisen aikana, joten kakkusia ei tarvitse mitenkään painella umpeen. Vielä lämpimien pikkuleipien päälle sirotellaan tomusokeria. Minä käytän siihen hommaan teesiivilää.

torstaina, elokuuta 12, 2010

Ja taas ärsyttää

-roskameilit, spämmi. Onko todella niin, että jos halutaan käydä kauppaa, on kannattavaa lähettää kaikkiin mahdollisiin sähköpostiosoitteisiin piraattikello- ja potenssilääketarjouksia? En avaa kuin tuttujen meilejä, mutta ärsyttää postiluukun jatkuva siivoaminen. Puhumattakaan muusta siivouksesta.

-jatkuva tietokoneen päivitys. Kaikki koneeseen asennetut ohjelmat pitää tuon tuostakin päivittää tai asentaa entistä parempi ja kattavampi versio, muuten menettää jotain korvaamatonta. Minä en ymmärrä ja siitä johtuen ei kiinnosta ja se johtaa puolestaan ärsyyntymiseen.
Sen sijaan on mielenkiintoista ajatella päivityksiä vähän laaja-alaisemmin. Jospa voisi (pitäisi) päivittää kaikki se, mitä on joskus opiskellut? Ihmissuhteitaankin voisi päivittää, yhteydenpito on ainakin minun kohdallani ala-arvoista. Entä jos voisi päivittää ulkonäkönsä? Suhteensa uskontoon? Nuorison ajatusmaailmaan?

perjantaina, elokuuta 06, 2010

Omenalehikäinen

Tämä on helppotekoinen ja erittäin hyvänmakuinen leivonnainen/jälkiruoka, jonka näin Chez Jouni-ohjelmassa ja tein sen samantien, en tosin annoskokoisina vaan yhtenä isompana ja tulen tekemään jatkossakin ja toivon mukaan saamaan kehuja!

Me mielensäpahoittajat

Minä tulin oikein hyvälle mielelle lukiessani tätä Tuomas Kyrön kirjoittamaa noin 80 vuotiaan miesjäärän tilitystä siitä, miten maa makaa ja mihin maailma on menossa. Hän tuo mielipiteensä julki niin pienistä kuin suurista asioista välittämättä tuon taivaallista kuulijoistaan, sillä hänhän on oikeassa. Niille, joita hän ei puhumalla tavoita, hän lähettelee kirjeitä. Hän on ikäpolvensa tuntojen tulkki, kaikkien Mielensäpahoittajien Alkulähde, vanhanaikainen, konservatiivinen, mutta myös terveen talonpoikaisjärjen käyttäjä ja niistä alkaa olla pula nuoremmissa sukupolvissa. Hänessä on kaikkia tuntemiani vanhuksia, hänessä on elämäntoveriani (mutta siitä ei kannata jatkaa sen enempää), ja mikä riemastuttavinta, löydän Mielensäpahoittajan mielipiteistä myös usein itseni. Mikä muu minä olen kuin hyvää vauhtia kehittyvä mielensäpahoittaja kun kirjoittelen minua ärsyttää-listoja nettiin!
Tämä mielensä pahoittaminen on tervettä ja normaalia vanhenemista eikä pidä antaa ympäristön päästä helpolla. Pitää aina ja kaikkialla jaksaa tehdä selväksi, miten ennen kaikki oli paremmin ja miten paljon turhaa ja arvotonta nykyelämässä tavoitellaan ja minkälaisia vätyksiä nykynuoret ovat. Minä luulen, että minun ikäpolvestani tulevat kaikkien aikojen mielensäpahoittajat. Olemme me niin kovan ja ankaran alun elämäämme saaneet. Koko ajan muistutettiin, ettei mitään saa vaatia, että meillä oli helppoa kun maassa ei ollut edes sotaa ja meillä lapsilla raajat ja näkö tallella, ei muuta kuin totella ja tehdä työtä ja löytää jalansija elämässä suurten ikäluokkien keskellä.

tiistaina, heinäkuuta 20, 2010

Blogietiketti

Tässä taannoin kehkeytyi erittäin suositun leivontablogin kommenteista mielenkiintoinen arvokeskustelu. Joku oli lähettänyt negatiivista palautetta ja muut lukijat älähtivät: jos et pidä blogista,älä lue. Et ole sitä blogia tilannut, et siitä maksanut, joten jätä se väliin. Toisaalta, jos pidät, kommentoi kiittämällä, kannustamalla, kertomalla omista kokemuksistasi vastaavissa tilanteissa jne.. Näin sen kommenttitulvan enemmistö tuntui ajattelevan ja minustakin se tuntuu järkevältä suhtautumiselta. Itse en ole tietenkään koskaan kommentoinut mitään blogia, ajatellut vain tykönäni. Mutta ehkä olisi syytä ruveta antamaan positiivista palautetta, kun siihen on aihetta.

Minä olen kirjoitellut Sivumakuja puolitoista vuotta ja kokenut sen lähes omaksi päiväkirjan tapaiseksi yksityiseksi kirjoitustilaksi, sillä en ole kuullut pihaustakaan siitä, mitä lukijat ajattelevat. Nykytekniikalla selviää nimittäin paljon blogia koskevia tilastotietoja: mistä sinne tullaan, kuinka kauan siellä ollaan jne. , ja suureksi ällistyksekseni olen huomannut, että täällä käy muutama muukin kuin siskoni, miniäni ja serkun tyttö. Täällä on vakiovieraita eri puolilta Suomea ja vähän muualtakin, onpa yksi Atlantin toiselta puoleltakin. Mutta kukaan ei ole koskaan kommentoinut ja nyt siitä on tullut minulle vainoharhainen olo. Mitä nämä äänettömät, nimettömät tarkkailijat ajattelevat? En pääse rauhaan ellen saa jotain reaktiota ja niinpä tässä teille uskollisille nettihaamuille haaste esittäytyä nimimerkin verran. Nyt anonyymina esittäytyminen on mahdollista, kun älysin pyytää Mikrotuelta apua kommenttikentän muuttamiseen. Ettehän te kaikki voi olla samanlaisia passiivisia syrjästäkatsojia kuin minä. Katsokaapa kuvaa ja vastatkaa kysymykseen:

Missä Lisse oikein oli lomalla?




Oikein tai hyvin vastanneiden joukosta arvotulle voittajalle on palkintona hänen nimimerkilleen omistettu virtuaalikakku resepteineen.
Jos kukaan ei vastaa, syön sen lihottavan kakun ihan oikeasti, ihan itse ja taatusti ihan kokonaan. Sitten alan kirjoittaa Sivumakujen asemesta uutta blogia kuntoilusta, paastoamisesta ja siivouksesta.

torstaina, heinäkuuta 01, 2010

Mustikkatorttu

Moni on sitä mieltä, että paras mustikkapiirakka on oman äidin pullataikinasta leipoma piirakka eikä siihen ole mitään sanomista. Mutta hyvä on tämäkin mustikkaleipomus, enemmän torttu kuin piirakka.

Taikina hurautetaan seuraavista aineksista:
2 dl vehnäjauhoja
75 g voita
½ dl sokeria
1 keltuainen
Taikina painellaan piirakkavuokaan (halkaisija 23 cm). Pohjasta tulee melko ohut ja se saa vetäytyä/ rauhoittua/ loikoilla jääkaapissa tunnin verran ennen kuin se pistellään (siis reikiä haarukalla tms.) ja esipaistetaan 15 minuuttia 175-asteisessa uunissa.

Sen vartin aikana vatkataan täytettä varten:
2 valkuaista kovaksi vaahdoksi ja lisätään
1 dl sokeria ja vatkataan lisää

Lopuksi lisätään:
1 dl rouhittuja hasselpähkinöitä ja
2 dl mustikoita

Täyte levitetään piirakkavuokaan esipaistetulle pohjalle ja paistetaan vielä 175-asteisessa uunissa 20-25 minuuttia eli kunnes marenkipinta on kauniin vaaleanruskea.
Tässä reseptissä jää "yli" yksi keltuainen. Siitä selviää kivuttomimmin pitämällä sitä ikään kuin kuoren osana, mutta ymmärrän, että se on moraaliton, epäeettinen, kestävän kehityksen kannalta kestämätön ratkaisu. So do it the hard way: leivo pullaa ja käytä keltuainen voiteluun, tee kasvonaamio tai tee keltuaisesta ja sopivasta viinasta eggnog ja kulauta se helttaasi. Minulla on epämääräinen muistikuva, että jonkun maalinkin tekemiseen tarvitaan munankeltuaisia eli vaihtoehtoja löytyy. Laiskana pyrin välttämään tällaisia tasapainottomia reseptejä, joista seuraa joko ketjureaktio tai huono omatunto. Luulen kyllä, että se huono omatunto on vain oman ikäpolveni naisten rasite eli aika korjaa ongelman.

keskiviikkona, kesäkuuta 30, 2010

Hupsis

Menin lomalle ja kyllä yllätyin, minä olin jo siellä! Nyt olen tullut kotiin - vai olenko...

keskiviikkona, kesäkuuta 23, 2010

Sitruunamarenkitorttu

eli englanninkieliseltä nimeltään Lemon Chiffon Pie on jälkiruokaklassikko, joka sopii myös kahvipöydän antimiin. Tällä nimellä löytyy lukemattomia reseptejä, mutta minun ihmisikä sitten löytämäni on mielestäni yksinkertainen ja onnistuu kokemukseni mukaan aina. Reseptissä luki, että onnistuessaan jäähtynyt torttu hikoilee siirappihelmiä. Kuten kuvasta näkyy. Torttu siis onnistuu aina tai sitten minä olen erinomainen leipuri. Mutta se ei pidä alkuunkaan paikkaansa, todisteita epäonnistumisistani voisi olla vaikka kuinka paljon, mutta nekin on hävitetty syömällä, nuukia kun ollaan. Tekemällä oppii eli parempaan suuntaan olen menossa.

Torttupohjaa varten sekoitetaan
100 g voita
3 dl vehnäjauhoja
tilkka kylmää vettä
Pohjataikina syntyy vähimmällä vaivalla monitoimikoneella. Taikina painellaan ohuelti isohkoon (halkaisija 25 cm) piirakkavuokaan. Taikina saa rauhoittua jääkaapissa sillä aikaa kun sitruunatäyte valmistuu.

Keittele hiljakseen, kunnes kiisseli saostuu:
4 dl maitoa
4 rkl maizenaa
1.25 dl sokeria

Lisää
2 keltuaista
1 sitruunan raastettu kuori ja mehu
ja lisäämisen jälkeen kiisseli kuumennetaan, mutta se ei saa kiehua jotta se ei juoksetu.

Kiisseli sivuun jäähtymään ja tässä vaiheessa voi halutessaan lurauttaa sekaan ruokalusikallisen limoncelloa.

Piirakkataikina 225-asteiseen uuniin esipaistumaan 15 minuutiksi ja sillä aikaa vatkataan
2 valkuaista kovaksi vaahdoksi ja lisätään vaahtoon vähitellen, edelleen vatkaten
4 rkl sokeria

Piirakkapohja uunista, kiisseli kehiin ja sen päälle levitetään marenki taiteellisen pyörivin liikkein ja nostellaan marengista huippuja (tätä taitoa minun on vielä hiottava).
175-asteiseen uuniin n. 15-20 minuutin ajaksi, jolloin marengista on tullut maitokahvin väristä.
Torttuun käydään käsiksi vasta jäähtyneenä- vasta silloin maut ovat kohdallaan - mutta sitten se kannattaakin syödä kokonaan, sillä jääkaapissa marenki lässähtää, nahistuu ja sitkistyy. Eli ei tätä pelkästään itselle kannata tehdä - edes minun vaikka perso olenkin.

torstaina, kesäkuuta 17, 2010

Muuan Mimmi

Olen seurannut ruoka- ja leivontablogeja muutaman vuoden ajan. Alkuinnostus oli kritiikitöntä, minun harrastuksestani löytyi loputon määrä blogeja, hyvä että ehti enää käytännössä kokata ja leipoa! Aineistoa löytyi loputtomiin. Mutta nyt olen tullut nirsoksi ja välillä pidän lomaa koko blogimaailmasta. Huomaan erityisesti tympääntyneeni täydellisiin, aina vain taidokkaammin koristeltuihin täytekakkuihin. Minun Hello Kitty-kakkujen katselukiintiöni on lopullisesti täynnä enkä ole kiinnostunut hankkimaan kakunkoristeluvälineistöä enkä kehittämään pursotustekniikkaa ja marsipaaninmuovailutaitoja.
Minua kiinnostavat arkiset asiat ja uusien niksien löytäminen siltä saralta. Minä olen arkinen ihminen, jonka elämään ei kuulu paljon kestitystä eikä lainkaan edustamista. Yksi blogi on säilyttänyt mielenkiintonsa ja se on Makunautintoja Mimmin keittiöstä. En tiedä tästä Mimmistä mitään faktoja, mutta minulle on hänen bloginsa välityksellä syntynyt mielikuva, jonka haluan säilyttää. Mimmi on uskomattoman ahkera ja innokas kotikokki, kokeilee uutta, mutta tekee myös vanhoja, säilyttämisen arvoisia perinteisiä ruokia ja leivonnaisia. Hän saattaa leipoa kerralla valtavia määriä ja minä - max puolenlitrantaikinantekijä - väsyn jo pelkästä ajatuksesta, että minun joskus jostain syystä pitäisi pystyä moisiin urakoihin. Hänen blogissaan on kaikkea keittotaidon alalta ja usein herää ajatus, että maistuisi kyllä minullekin. Hän testaa uusia tuotteita ja tekee omia sovelluksia, loputtomiin ideoita ja aitoja aineita, voita ja kermaa, jos maku vaatii.
Minä uskon, että Mimmi Mutikainen on iloinen, osaava, toimelias, elämänmyönteinen nautiskelija ja jos olen väärässä, en halua tietää. Haluan pitää illuusioni ja seurata hänen kirjoitteluaan, napata idean tai kokeilla samaa. Mimmi teki tässä taannoin mustikkakiisseliä ja annoksen keskellä oli sitruunarahkaa antamassa kirpeyttä. Minä heräsin toimimaan. Muistin, että lähes umpeen jäätyneessä pakastimessa on vielä paljon mustikoita, joita olen säästellyt kuin saituri aarrettaan, ja pian tulevat uuden sadon mustikat. Siis kiisseliä. Ja sitruunarahkan tilalle turkkilaisen jogurtin ja lemon curdin sekoitusta, jota oli vielä jäljellä. Hyvää oli. Siinä yllättävässä tarmonpuuskassa tuli sulatettua se pakastinkin.

maanantaina, kesäkuuta 14, 2010

Kesädippi ja Harry



Löysin hyvän, helpon kesäisen kyytipojan mansikoille ja hedelmille. Turkkilaiseen jogurttiin sekoitetaan lemon curdia, mittasuhteet ratkaisee maku. Dippi on raikas, sitruunainen (kuinkas muuten) eikä liian makea. Olen kokeillut mansikoiden, persikoiden ja tuoreen ananaksen kanssa ja hyvää on.
Kuvassa on sokerikakkusavariini, ja siellä keskellä hedelmien alla se dippi on. Ei se näy, se on nyt vain uskon asia niin kuin moni muukin tässä elämässä. Savariinissa on 3 munaa, 2 dl sokeria,175 g voisulaa, 3 dl vehnäjauhoja ja 2 tl leivinjauhetta. Kypsään kakkuun on holvattu 4 dl lientä, jossa on ensin keitetty 2 dl vettä ja 2 dl sokeria kunnes sokeria sulaa ja sitten lisätty vielä 2 dl appelsiinista ja parista sitruunasta puristettua mehua. Limoncelloakin voi lisätä pari ruokalusikallista. 4 dl tuntuu paljolta, mutta sinne se uppoaa.

Tässä kuvassa on tuplanautinto. Se on minulle. Siinä on iso annos savariinia ja nyt näkyy se mähläkin. Syödessäni luin Jo Nesbön uusinta, lähes 700-sivuista Panssarisydäntä. Se piti otteessaan alusta loppuun asti, vaikka puolessa välissä tapaus näytti ratkaistulta. Harry Holen elämä on entistä traagisempaa. Alkoholin lisäksi hän on ottanut rasitteekseen oopiumin käytön paettuaan hajonnutta elämäänsä Hongkongiin. Se mies ei osaa hoitaa ihmissuhteitaan eli ei osaa ilmaista puhumalla tunteitaan, vaan pakenee niitä itsetuhoiseen elämäntyyliinsä. Mutta poliisin työssä hän on herkkävaistoinen, älykäs ja peräänantamaton oikeudenmukaisuuden puolesta taistelija. Elättelen toivoa, että kirjailija kehittelee Harrylle jatkossa edes joksikin aikaa elämäntoverin, jotta hän saisi kokea ns. normaalia elämää tai ainakin tuntea olevansa vähemmän yksinäinen. Mutta kyllä siihen erittäin vahva ja umpirakastunut uhrautujanainen tarvittaisiin, joten turha toivo.

lauantaina, kesäkuuta 12, 2010

Taas ärsyttää

-sekin muoti-ilmiö, kun aikuisilla naisilla on leggingsit ja niukin naukin pakarat peittävä tunika, joka jättää myös puolet rintavarustuksesta paljaaksi. Tämä ei todellakaan ole yli-ikäisen kateutta, myönnän auliisti, ettei minun vartaloni nuorenakaan olisi ollut noissa vermeissä pelkästään naurettava, vaan myös säälittävä. Nuo puolialastomat supernaaraat katsovat kaiketi edustavansa päivän muotia, eikä hyvä maku ole silloin mikään näkökohta. Sen sijaan kaikki ymmärtävät hävetä sitä, että vieläkin on Suomen maaseudulla naisia, jotka käyvät kaupassa tuulipuvussa. Ei siinä ainakaan mitään säädytöntä ole.

-aivan suunnattomasti kaikki ne televisio-ohjelmat, joiden formaatti perustuu siihen, että joukko tuiki tuntemattomia keskinkertaisuuksia/ nollia kerätään yhteen kisaamaan jostakin arvottomasta ja joka kerta äänestetään yksi pois. Tämä itsekäs ja julma asenne näkyy lapsissa ja nuorissa, jotka surutta sulkevat toisia pois joukosta, pitävät ranking-listoja hyvännäköisistä kouluissaan ja nöyryyttävät niitä, jotka eivät kuulu heidän tyhjäpäiseen sisäpiiriinsä. Aikuisilta nämä mallit tulevat.

-tämän arvottoman ajan kassinpalvonta. Naisella, varsinkin nuorella, kuuluu olla iso merkkikassi, ja se kassi on hänen statuksensa. Se status on suoraan verrannollinen kassin hintaan, jonka on oltava vähintäin 3-numeroinen, että voi näyttää naamansa ja tietysti sen kassin. Mutta jos haluaa saada tuttavapiirin vihertämään kateudesta, lisätään hintaan vielä yksi nolla. Jos on onnekas, voi aidon kassin ostaa käytettynä ja siis halvemmalla. Monet haaveilevat vintage Kelly-kassista, joka minun nuoruudessani täytti kaikki tantta-lookin vaatimukset eikä sellaista olisi kannettu maksustakaan.

-se siirappi, jota pursuaa joka mediasta Ruotsin prinsessahäiden takia ja varsinkin Ruotsissa. Aivan käsittämätöntä on Arlandan lentokentän nimeäminen viralliseksi Love Airportiksi. Minä boikotoin. Jos jotakin tunnen niin sääliä sulhasmoukkaa kohtaan, joka menettää kaiken oikeasta elämästään. Hän hymyilee jäykästi kuin puuhevonen uusilla hampaillaan värjätyn, taaksepäin nuollun tukkansa alta eikä saa olla mistään mitään mieltä. Hän menettää sukunimensä ja saa idioottimaisen prinssin tittelin, joka kuuluu menneiden vuosisatojen aateliskuvioihin. Voiko miestä enemmän julkisesti mitätöidä? Hänet on julkisuudessa todistettu tyhmäksi ja sivistymättömäksi ja vuosia koulittu etikettiä ja pöytätapoja hänen päähänsä, jotta hän voi seurustella seurapiireissä, jotka ovat sukupuutton kuolemassa ja syystä. Ne edustavat elämäntapaa, joka perustuu rikkauteen ja perittyyn asemaan. Ei ole enää kansaa, joka palvoisi kruunu päässä kekkaloivaa veronmaksajien elättiä kaikkine etuoikeuksineen. Vai onko?

sunnuntaina, kesäkuuta 06, 2010

Lyyti

Kirjoittamiseen on tullut taukoa työ- ja muiden kiireiden takia ja sitten kun olisi jo ehtinyt, oli jo vaikuttamassa jonkinlainen irtaantuminen koko hommasta. Samoissa kiireissä jätin blogien lukemisen ja tuli ristiriitainen tunne, että olin lomalla, työn orja vapaa kuin taivaan lintu. Vielä kun olisi voinut lopettaa syömisen, tätä vapaudentilaa olisi kannattanut jatkaa. Mutta jo rupesi Lyyti kirjoittamaan.
Sain päähäni ruveta tutkimaan tätä sanontaa Lyytistä, kun se tuttuna tuli ihan itsestään tähän tilanteeseen. Googlaamalla selvisi, että se on syntynyt Amerikan siirtolaisuuden suuressa aallossa. Postia kotimaasta odotettiin innokkaasti. Se kesti silloin joskus yli sata vuotta sitten kauan, koska kotona tarvittiin ensin se maasta muuttaneen tarkka osoite, mutta sitten, avot, alkoi Lyyti kirjoittaa. Minulla tämä sanonta sotkeutui lapsena oman perheen elämään. Minulla oli täti Lyydi Ilona, syntynyt 1903, enkä usko hänen koskaan kirjoittaneen yhtään kirjettä veljelleen. Harras joulukortti kyllä tuli joka joulu. Täti eli suurimman osan elämästään syntysijoillaan ja siellä kuolikin. Hän oli ujo vanhapiika, helluntaiseurakunnan jäsen, joka vanhemmalla iällä löysi puolisokseen vankilassa uskoon tulleen miehen, jota minä pelkäsin suunnattomasti silloin harvoin, kun kävimme heidän luonaan. He eivät käyneet pitäjänsä rajojen ulkopuolella, eikä heillä vierailtu paria tuntia pitempään. Mustanpuhuva Eino messusi sieluntilasta ja kadotuksesta, ja hiljainen Lyyti myötäili ynähdyksillään touhutessaan kahvitarjoilua. En tiedä Einosta sen enempää, mutta lapsen mielikuvituksessa hän oli jonkinlainen Rosvo-Roopen ja Kyllikki Saaren murhaajan sekoitus . Tuntui, että täti oli hänen vankinaan siinä syrjäisessä mökissä, ja siksi kirjoitteli kirjeitään niin, että se kirjoittelu muuttui yleiseksi sanonnaksi.
Täti kuoli syöpään vuonna 1976. Mutta minä muistan hänet aina, sillä minulla on klooni (koskee vain ulkonäköä) vanhimmassa sisaressani ja häneltä olen usein saanut postia. Nykyisin tosin skypetämme ja se on vielä hauskempaa.

sunnuntaina, toukokuuta 16, 2010

Mummin pulla

Äiti leipoo hymyellen.
Kelle leivot, äiti, kellen?
Vielä kysyt kelles muille:
pienoisille piimäsuille

Tämä Immi Hellénin runon ensimmäinen säkeistö on jäänyt lähtemättömästi mieleen, kun sitä lapsuutensa ajan kuuli ja näki, se oli aapisessa vastassa heti kun lukutaito oli hallussa, sitä esitettiin kevät- ja äitienpäiväjuhlissa oikein paatoksella lausuttuna. Minulla se tuntuu olevan jotenkin ehdollistettuna kaulimen käyttöön. Heti kun kaulimeen tartun, alkaa tämä säkeistö pyöriä päässä. Jos tietäisin siihen sävelen hyräilisin sitä varmaan leipoessani. Huomasin tutkiessani Immin vaiheita netistä, että suurin osa lapsuuteni lauluista on hänen sanoittamiaan.

Minä olen leiponut lapsilleni todella paljon ja usein, hymystä en niinkään tiedä.Nyt voi sanoa, että mummi leipoo ja hyvä mieli ehkä jopa hymyilyttää, Rakas Vieras on tulossa. Näiden pullien taikina on sitä ihan tavallista, täytteessä on mantelimassaa, voita, ruokotomusokeria ja niistä tuli hyvin kaunis vaaleanbeige massa, jota ohensin Baileys-likööritilkalla ja värisävy sen kuin parani. Lisäksi ripottelin taikinalevylle mantelirouhetta, jonka olin ihan omin mummikätösin tehnyt kuorimistani manteleista. Minun pullistani tulee aina vaan lähes lapsenpään kokoisia ja nyt kävi mummilla sellainen sellainen käpy, että ensimmäinen pellillinen tuli liian tummia eli pohjat kovia. Laitoin kuvaan sekaisin kumpaakin paistoerää eikä kukaan huomaa mitään.

lauantaina, toukokuuta 15, 2010

Perunasalaatti tonnato

Tämä italialainen tonnikalakastike kuuluu alunperin vasikanpaistin höystöksi, mutta minä näin täkäläisen kaupan jakamassa tarjouslehtisessä perunasalaattiversion, joka sitten muuttui hieman minun tekemänäni.

n. 600 g uusia perunoita keitetään, viipaloidaan kuumina ja niiden päälle
loraus oliiviöljyä ja
1 pienehkö punasipuli tai ison puolikas hienoksi silputtuna ja vielä
sormisuolaa
Saa jäähtyä ja vetäytyä.

Tonnikalakastikkeeseeen:

1 tlk tonnikalaa vedessä
2 dl ranskankermaa, kevytkin käy
½ sitruunan mehu ja kuori raastettuna
1 valkosipulin kynsi
mustapippuria, ripsaus suolaa
ja nämä kaikki surrutetaan jollain vimpaimella kastikkeeksi, johon lisätään vielä
2 rkl kapreja/kapriksia/kaprismarjoja/whatever (lisään ne tässä vaiheessa, koska haluan niiden jäävän ehjiksi)

Kastike ja perunat sekoitetaan ja vielä lisätään
1 isohko tomaatti kuutioituna ja
pieni tlk maissia

ja vielä
1-2 keitettyä, viipaloitua munaa salaatin päälle.

Alkuperäisessä reseptissä salaatti ikään kuin lepää rucolapedillä, mutta minuun iski nuukuus, koska en erityisemmin pidä rucolasta ja sille lopulle olisi pitänyt keksiä mielekäs käyttötarkoitus. Kuvatessani harmittelin kuitenkin, ettei ollut mitään vihreää silmän iloksi ja harkitsin jo jonkun huonekasvin kimppuun käymistä, esimerkiksi silputtua ruoholiljaa piristämään kuvaa. Mutta en sitten huijaukseen ryhtynyt, kun oli jo tarpeeksi huono omatunto uusista perunoista. Ei niitä - eikä mitään muutakaan - pidä ostaa mihinkään hintaan sesongin ulkopuolella. Se on aina ollut minun periaatteeni ja näin tässä kuitenkin kävi. Hyi, sietäisin saada raippoja. Ei tähän nyt ketään kurittamaan saa, mutta rankaisen itseäni tunnustamalla olevani kaiken lisäksi lihava. Siitäs sain!

sunnuntaina, toukokuuta 09, 2010

Vasuri

Minä olen mielestäni tehnyt elontiellä matkaa, jonka varrella olen jotakin oppinutkin kaikesta koetusta, jota on tullut niin pään kuin kantapään kautta. Mutta kauan pitäisi minunkin saada elää, jos täältä täytyisi lähteä viisaana ja hyvänä ihmisenä.
Aikansa ottaa ennen kuin oppii itsensä tuntemaan ja jotkut asiat istuvat niin lujassa, ettei oikein tunnu löytyvän luonnetta niiden koulimiseen. Minulla meni vuosikymmeniä päästä ylenmääräisestä ujoudesta (itsetunnon puutteesta?), joten se on ehkä estänyt minua kehittämästä ominaisuuksia, jotka olisivat voineet tehdä elämästäni toisennäköisen. Mutta tästä nyt tuli tämmöinen elämä.
Olen edelleen täysin vasenkätinen, päättämätön syrjästä tarkkailija, joka ei ole koskaan kuulunut mihinkään joukkoon. Vasenkätisyys on mielestäni tehnyt minusta ulkopuolisen tai pikemminkin se on oire siitä, että kuulun alun alkaen heimoon Erilaiset. Minä en oppinut kädentaitoja, eikä opettajakaan jaksanut auttaa takaperinkutojaa. Käsivarsi oli aina kyynärpäätä myöten musteessa kaunokirjoituksen jälkeen ja käsiala on edelleen kanttinen. Silloin kastettiin irtoterällä varustettu mustekynä mustepulloon, jolla oli jokaisen mukulan pulpetinkannessa oma kolo. Aivan uskomatonta, ettei siinä 36:n lapsen luokassa ollut sen enempää mustesotkua kuin mitä oli minun käsivarressani ja kirjoitusvihossani. Nykyiset opettajat ja oppilaat eivät selviäisi tuntiakaan niiden mustepullojen kanssa. Niitä kaatuisi ja kaadettaisiin, niillä sotkettaisiin vihot, kirjat, vaatteet, tukka ja niistä juotaisiin humalan toivossa. Minun lapsuuteni luokassa kuului vain kynänterien vieno rapina kun lapsukaiset keskittyivät kaunokirjoituksen koukeroiden tuottamiseen.
Vasenkätisille on nykyään kaikenlaisia turhiakin välineitä, ei tämä nyt niin vaikea vamma ole. En ole kaivannut vasenkätisen korkkiruuvia (vasenkätinen kiertää vastapäivään) enkä mittanauhaa (lukemat oikealta vasemmalle). Vasenkätisille on omia yhdistyksiä ja kauppoja, mutta minä olen niin tottunut omaan vasenkätisyyteeni, etten enää kiinnitä siihen mitään huomiota. Minä olen aina sekoittanut oikean ja vasemman, koska minun vasempani ON minun oikeani ja olen muutenkin motoriikaltani kömpelö, työnnän ovea kun pitäisi vetää, hapuilen kahvaa saranapuolelta. Minä olen aina syyttänyt näitä poikkeavasti toimivia aivolohkoja, joiden yhtenä seurauksena on vasenkätisyys, mutta minulta käy muukin maailman hahmottaminen vähän "valtaväestöstä" poikkeavasti.
Sivullisen osan olen kehittänyt lähes taiteeksi. En ole koskaan ollut minkään poliittisen tai uskonnollisen järjestön jäsen, en ole koskaan rekisteröitynyt mihinkään harrastustoimintaan, ei kuoroa (hahaa), ei sunnuntaimaalareita, ei lukupiiriä, ei marttoja. Olen tyytynyt kirjastokorttiin. Ainoa jäsenmaksu meni aikoinaan ammattiyhdistysliikkeelle. Siitä ei ollut mahdollisuutta kieltäytyä ja toki minä solidaarisuuden ymmärrän. Nyt olen tilanteessa, jossa jäsenyys ei ole enää tarpeen ja koen sen helpotukseksi. Ammattiyhdistysliikkeellä on nykyään pallo hukassa ja mopo karannut.

perjantaina, huhtikuuta 30, 2010

Minua ärsyttää-lista

Tämä perustuu vähän samanlaiseen ideaan kuin aikoja sitten jossain lehdessä viikottain julkaistu hempeä ja suvaitsevainen "rakkautta on"-ajatelma. Minun ajatelmani vain ovat tympeitä ja ahdasmielisiä. Olen huomannut, että minua nyppii ja tökkii iän mukana aina vain enemmän ja on myös vaikeampi peittää ärtymystä. Vihainen vanha nainen ei ole mikään uhanalainen laji, lisää tulee koko ajan.
MINUA ÄRSYTTÄÄ
- nähdä ruuhkajunassa tai -bussissa matkustajan pitävän laukkuaan penkillä ikään kuin sillekin olisi ostettu lippu. Tuskin vaan.

- jos asiakaspalvelutehtävissä loukutetaan purukumia. Vastenmielistä ja huonoa käytöstä.

- metelöiminen, tömistely ja viheltely elokuvissa eli ei kannata mennä katsomaan elokuvia, joista nuoriso on kiinnostunut. Ei niitä kannata muutenkaan mennä katsomaan.



- se, että jostakin kirjasta/kirjailijasta tulee muoti-ilmiö ja kaikkien on sanottava lukevansa "rakastetun" kirjailijan teoksia ja odottavansa herkeämättä uutta teosta, jollainen taatusti tulee säännöllisesti. Paolo Coelho on yksi tällainen ällötys minulle. En voi ajatellakaan lukevani, kuvottaa. Vähän tylyä Paoloa kohtaan, josta en tiedä yhtään mitään. Mutta näin se menee, liika on liikaa. Sen sijaan luin halukkaasti Pauli Kohelon parodian Ohessa tilinumeroni. Se oli erinomaista vastapainoa tälle julkisuusmyllylle, jonka ensisijaisena tarkoituksena on tahkota rahaa sillä, että me olemme sopuleita. Sofi Oksanen on minulla edelleen karteltavien joukossa, koska hänestä puhutaan liikaa. Palkinto palkinnon perään pitäisi vakuuttaa minutkin, mutta kun ei vain sovi.

- se, että julkisessa liikenteessä matkustaessaan joutuu näkemään jatkuvaa kännykän/iPodin näpelöintiä ja kuulemaan hävettävän aivottomia yksityisiä puhelinkeskusteluja tai kammottavaa dunkkumusiikkia suoraan kanssamatkustajan pääluiden läpi. Minun ylellinen vanhusvalintani on se, etten ole tavoitettavissa 24/7, jos sitä nyt kukaan yrittäisikään. Näpsäytän puhelimen päälle, jos on tarve soittaa ja sitä ei ole joka päivä. En suinkaan tarkoita, että muiden pitäisi olla kuin minä, mieluummin ei, jotta asiat hoituvat.

sunnuntaina, huhtikuuta 25, 2010

Kaksi salaattia


Kevät on tullut ja siitä seuraa, että kaupoissa on tarjolla vihanneksia, jotka on tuotu paljon lämpimämmistä maista. Aina pitää ennakoida seuraavaa sesonkia, juhannuksena pitää olla mansikoita ja uusia perunoita, vaikka niiden aika on vasta heinäkuussa. Kevät on joka tapauksessa hyvä asia, koska kesä on vielä parempi ja se on "ehjänä" edessä, mutta lähellä. Keväällä minä aktivoidun suunnittelemaan tekemisiä, en toki tekemään, ja keväällä haluaa syödä vihreää, kevyttä, raikasta.
Toisessa kuvassa on se tavallinen mozzarella-tomaattisalaatti, johon tarvitaan mausteeksi oliiviöljyä, tuoretta basilikaa, mustapippuria ja minä lisäsin sitruunalla maustettua sormisuolaa.

Risonisalaatissa on paljon aineita, koska se on pääruoka.

vihreää parsaa puntti (tarjouksessa halvempaa kuin parsakaali)
puolikas kukkakaali
1 dl maissia
1 dl herneitä
romainesalaattia muutama lehti revittynä
2 salaattisipulia silputtuna
100g lohkottuja herkkusieniä, paistetaan voissa, maustetaan soijalla ja valkopippurilla
2 dl risonia kasvisliemessä keitettynä, jäähdytettynä
2-3 keitettyä munaa lohkoina
muutama siivu ilmakuivattua kinkkua (veretseisauttavan edullinen tarjous)
tuoretta basilikaa

Kasvikset keitetään mikä mitenkin oikeaoppisesti, pätkitään ja pienitään sopivasti ja jäähdytetään. Ainekset sekoitellaan, munalohkot ja kinkkuhörhelöt päällimmäisiksi.
Kastikkeeksi sopii esimerkiksi italialainen salaattikastike (vettä, öljyä ja maustepussin sisältö).
Salaatti saa vetäytyä jääkaapissa kastikkeineen. Hyvää ciabattaa/maalaisleipää/patonkia lisäksi.

sunnuntaina, huhtikuuta 18, 2010

Lomaltapaluuvihannekset

Jääkaappi oli kutakuinkin tyhjä, mutta jostain syystä tuli lähes pakkomielle kehitellä vähällä vaivalla jotain sinne unohtuneesta, hyvää vauhtia pehmenevästä juurisellerin puolikkaasta. Käytettävissä oli myös pari nahistunutta porkkanaa, avaamaton pakkaus fetajuustoa, keltasipuli ja valkosipulinkynsiä. Tämä lähtötilanne ei vielä innostanut minkäänlaiseen toimintaan, mutta laahauduttuani kauppaan kahvimaitoa ostamaan, mietin edelleen sen sellerin hyödyntämistä ja päätin paahtaa vihanneksia uunissa. Kaksi palsternakkaa, iso paprika, pieni kesäkurpitsa, pari tomaattia ja paketti pekonia - tiedän, ei ole koskaan luokiteltu vihannekseksi - ja resepti alkoi hahmottua. Lohkoin ja suikaloin vihannekset uunipannulle, lorauttelin päälle oliiviöljyä , vielä sormisuolaa, mustapippuria, sitruunankuoriraastetta ja pöläys chilijauhetta , pyöräytin kaikki sekaisin ja työnsin 200-asteiseen uuniin. Esipaistoin pätkityt pekoniviipaleet, jotta sain kaadettua suurimman osan rasvasta pois. Pekonit, kuutioitu feta (125 g) ja kourallinen oliiveja ( mitään laadukasta kalamata-lajiketta ei kotoa löytynyt vaan vihreitä, paprikatäytteisiä) vielä vihannesten päälle paahtumaan puoleksi tunniksi, pakastimesta maalaisleipä sulamaan. Tämä oli jostain syystä hirveän hyvää. Onkohan se sitä muissakin olosuhteissa vai oliko onnistuneella lomalla osansa makuelämyksessä? Tiedä häntä, mutta hyvä ruoka antoi tarmoa pyykkivuoren ja postikasan selvittelyyn.

maanantaina, huhtikuuta 12, 2010

Matkamurhat ja -murhaajat


Minulla oli lomamatkalukemisena Margaret Yorken Pieces of Justice, jossa on 23 rikosnovellia. Olen lukenut kaikki hänen kirjoittamansa dekkarit. Niitä on päälle neljäkymmentä, ensimmäisen hän kirjoitti vuonna 1957 ja nyt hän on niin iäkäs ellei peräti kuollut, että uusia on turha odottaa. Minä "löysin" hänet 80-luvun alussa ja olen pitänyt kovasti hänen kirjoistaan. Hän on englantilainen ja kirjat voisi määritellä psykologisiksi trillereiksi. Ympäristö , jota hän kuvaa, on hyvin keskiluokkainen, peribrittiläinen, päällisin puolin normaali ja turvallinen. Pääosassa, uhrina, tekijänä, silminnäkijänä, on usein keski-ikäinen tai vanha nainen, jonka elämäntavat ja elinympäristö kuvataan yksityiskohtaisesti. Siinä arkisessa kuvauksessa on kirjojen viehätys, varsinkin jos tuntee brittiläistä elämää. Siinä tasaisessa, rutiineihin juuttuneessa elämässä on pinnan alla vahvoja tunteita, joita ei koskaan näytetä. Niitä haudotaan. Viha, kateus, mustasukkaisuus, katkeruus tai kostonhimo purkautuu henkirikoksena.

Matkakirjani novellit käsittelevät enimmäkseen vanhoja pariskuntia, joilla on turvattu toimeentulo ja pystyyn kuivunut avioliitto, ei mitään sanottavaa toisilleen, ei mitään yhteistä, omaisuutta ja mahdollisia aikuisia, vieraantuneita jälkeläisiä lukuun ottamatta. Mies, riippumatta siitä onko hän ollut johtavassa asemassa vai ei, haluaa nyt pomottaa vaimoaan pienimpiä asioita myöten, usein vain nöyryyttääkseen tai osoittaakseen paikan kuin koiralle ikään. Ja niin se nöyrimys, epäitsenäinen vaimo alkaa suunnitella miehen saamista hengiltä onnettomuudeksi tulkittavalla tavalla. Välimeren idyllisellä lomanviettopaikalla mies tönäistään kallionkielekkeeltä. Tai mitätöity mies hekumoi naisesta, jonka syli on hänelle aina tarjolla ja siksi hänen tunnekylmän, kaavoihinsa kangistuneen ja kehnon uimataidon omaavan vaimonsa kohtaloksi tulee veitsenviilto uimapatjaan kaukana rannasta ja sinne uppoaa patjan lastikin. Pahan palkka on kuitenkin useimmissa novelleissa lähes välitön, tappaja kuolee heti uhrinsa perään vaikkapa sydänkohtaukseen.

Sellaista se voi olla,harmaatukkaisten, kaljujen, tekohampaisten, ryppyisten, maksaläikkäisten ja muodottomien ihmisten vuosikymmeniä kestänyt rakkaudenkaipuu, varsinkin, kun sitä ei koskaan sanallakaan ilmaista, kestetään niin kauan kuin kestetään.

perjantaina, huhtikuuta 02, 2010

Pasha


Pasha painon alla jääkaapissa, mämmi kaverina

Minä olen vuodesta 1980 tehnyt pashaa pääsiäiseksi, koska löysin silloin perinteisiin resepteihin verrattuna helpon reseptin: ei tarvittu suolatonta voita (jota ei silloin kaupan valikoimissa ollut), ei puristettu rahkaa siivilän läpi, ei kuumennettu mitään samalla kun olisi pitänyt varoa juoksettumista, ei tarvittu 12 munaa ja litraa kermaa. Tällä reseptillä syntyy melko helposti kohtuullisen kokoinen pasha. Tosin nyt, kun meitä on pääsääntöisesti kaksi tässä kattilakunnassa, pashaa riittää niin jälkiruoaksi kuin kahvin kanssa nautittavaksi ja kuitenkin täytyy saada ruokalistalle mahtumaan mämmiäkin, kun se on niin hyvää. Tiedän, että tämä on junttimainen mielipide, jonka omaavalla oletetaan olevan harrastuksena ja intohimona mämmin lisäksi kansantanhut, himmelinteko ja karjankutsuhuutojen esittäminen. Minä en harrasta mitään niistä, mutta olen aina pitänyt mämmistä, jopa kerman ja sokerin kera, junttia tai ei.
Minulla ei pashaan liity mitään uskonnollista ja siksi en ole hankkinut oikeaa muottia. Tuntisin itseni "harhaoppiseksi" jos sellaista käyttäisin, ortodokseilla liittyy pääsiäisruokiin niin paljon perinteitä ja symboleja. Minä teen pashan lasitettuun kukkaruukkuun, ihan sitä varten ostettuun, siinä kun on reikä pohjassa. Pashan pitää tekeytyä painon alla ja liian kosteuden pitää voida valua muotista ulos. Laitan ruukun yöksi jääkaappiin syvälle lautaselle ja painon päälle, aamulla se on valmis kumottavaksi ja koristeltavaksi.

Aloitan valmistamisen silppuamalla puoli desiä kahta-kolmea lajia kandeerattua hedelmää, vaikkapa papayaa, kirsikoita, ananasta ja lisään vielä puoli desiä rusinoita ja annan niiden liota appelsiinimehussa ( voi terästää rommilla, cointreaulla yms.)

50 g voita ja
3/4 dl sokeria vaahdotetaan
lisätään hyvin sekoittaen
250 g rahkaa
2 tl vaniljasokeria tai -uutetta
1 muna

1 dl karkeaksi rouhittuja kuorittuja manteleita ja valutettu hedelmäsilppu kumotaan massaan ja sekoitetaan hyvin.
Kastellaan kylmällä vedellä pashan ja juuston tekoon jostain hankittu harsokangas ja vuorataan sillä pashamuotti, kumotaan sinne massa, taitellaan harsonreunat massan päälle, pannaan paino päälle ja sitten ollaankin jo siinä vaiheessa, joka on tuolla aikaisemmin selostettu.
Koristellaan kermavaahtopursotuksilla, suklaarouheella, pääsiäismakeisilla, tuoreilla hedelmillä, kukin makunsa ja taitojensa mukaan.

Kinkku,

ei pääsiäiskinkku, vaan täysin epäajankohtaisesti joulukinkku. Se liittyy välillisesti, mutta oleellisesti ja unohtumattomasti kokemaani painajaiseen. Siis tämä on opettavainen tarina, joka perustuu tositapahtumaan, joka käy mielessäni aina silloin tällöin miettiessäni ihmisen - tässä tapauksessa minun - täydellistä järjenpuutetta yllättävässä tilanteessa.

Lähes neljäkymmentä vuotta sitten pieni 3-henkinen perheeni asui kerrostalossa lähiössä. Elettiin joulunaluspäiviä ja isäni tuli käymään. Miehet kahvittelivat ja paransivat maailmaa olohuoneessa ja vauva kölli tyytyväisenä viltillään ja osallistui jokeltelullaan keskusteluun. Minä päätin pujahtaa alakerran kylmiöön hakemaan joulukinkun lämpenemään huoneenlämpöiseksi ennen yönkestävää paistorituaalia. Meillä oli 8 kg:n kinkku, meillä kahdella, kolmashan oli vielä imeväinen ja hampaaton. Avaimet naulasta, hissillä alas, kellarikäytävää kylmiön ovelle, ovi avaimella auki, sitten viileää käytävää meidän komerollemme. Komerot olivat lukollisia ja verkko-ovisia ja niissä näkyi mehupulloja ja hillopurkkeja, perunasäkkejä, porkkanapusseja ja lähestyvän joulun vuoksi niitä kinkkuja ja liinalla peitettyjä taikinakulhoja. Piparkakku- vai voitaikinaa? Asunnoissa jääkaapit alkoivat olla täynnä. Vielä verkko-ovi auki ja sain kylmän kinkun kainalooni.

Kun tulin kylmiön metalliselle ulko-ovelle, en saanutkaan ovea auki. Työnsin kaikin voimin ja samanaikaisesti pääni kelautui takaisin siihen hetkeen, kun olin astunut sisään kylmiöön ja ovi paukahtanut takanani äänekkäästi kiinni. Siis se oli lukossa, mutta sisäpuolella ei ollut avaimenreikää eikä mitään, millä lukkoa vääntää. Silloin paniikki huuhtoutui ylitseni ja ajantaju ja järki sen mukana katosivat. Laskin kinkun lattialle, aloin takoa ovea, tömistelin paikallani, juoksin päin ovea,turhaan, nyyhkin ja uikutin, aivot työskentelivät ihan omia aikojaan ja aivan epäloogisesti.

En ollut sanonut lähteväni kinkkua hakemaan, siis he eivät ymmärtäisi mihin olin haihtunut. Paleltuisinko kuoliaaksi, tulisiko kukaan muu kylmiöön lähiaikoina, pitäisikö minun syödä raakaa kinkkua selviytyäkseni hengissä?Muistin uutisen siivoojasta, joka oli jäänyt päiväkausiksi epäkunnossa olevaan hissiin, jota kukaan ei ilmoittanut vialliseksi, koska lähellä oli toimiva hissi. Nainen oli juonut omaa virtsaansa. Minulle tuli välittömästi hirveä hätä. Pitäisikö pissata kylmiön nurkkaan? Kauhea haju kun löytäisivät minut. Häpeä, häpeä. Vielä kammottavampi häpeä, jos tulee isompikin tarve."Kadonnut nainen kylmiössä, uloste saastuttanut asukkaiden elintarvikkeet". Sitten pamahti päähäni lukemani novelli. Mies eksyi johonkin luolastoon ja koki kaikki helvetin kauhut päässään etsiessään ulospääsyä. Kun hän lopulta horjui ulos ihmisten ilmoille, osoittautui, että hän oli ollut eksyksissä vain vähän aikaa, mutta kauhuelämysten takia hänen tukkansa oli tullut vitivalkoiseksi. Apua, onko minunkin tukkani väri haihtumassa ja olen ikivanha ihmisraunio, jos minut joskus löydetään! Minä tein mielessäni kaikenlaisia parannuslupauksia ja katumusharjoituksia ja samalla pöykköilin ovea vasten ja väänsin itkua. Siinä sekoillessani tulin myös vetäneeksi kahvasta ja ovihan aukesi sisäänpäin, siis ei kylmiöön voi jäädä vangiksi. Saman tien tajusin oman täydellisen hölmöyteni ja järjettömän käytöksen.

Kun avasin kotioven, vastaan tulvahti kahvin tuoksu ja olohuoneesta kantautuvasta rupattelusta huomasin, että aihe oli sama kuin lähtiessäni. En sanonut mitään tapahtuneesta, en tietenkään, kyllähän minunkin järkeni jossain oloissa toimii. Vilkaisin kelloon, olin ollut asialla suunnilleen vartin. Vilkaisin peiliin. Ihan samanvärinen tukka kuin ennenkin.

Mikä sitten on edellä kerrotun opetus? Se, että osa meistä oppii hitaasti jos ollenkaan. Minulta puuttuu edelleen kyky toimia järkevästi äkillisen, odottamattoman paineen alla. Paniikki iskee, mielikuvitus laukkaa holtittomasti, toimintakyky lamaantuu ja tunteet ottavat ylivallan. Minusta ei olisi työskentelemään teho-osastolla, poliisi- tai pelastuslaitoksella, mutta sen minä olen niin omaksi kuin kanssaihmisten onneksi tiennyt aina.

Se kinkku oli muuten paras mitä meillä on koskaan ollut.