maanantaina, heinäkuuta 15, 2013

Blogi kituu

Olen viime aikoina laiminlyönyt blogia, jos sen säännöllinen kirjoittaminen on jonkinlainen velvollisuus. Olen miettimässä mitä elämälleni teen ja mikä minusta tulee. Mitkään kiireet eivät estä kirjoittamasta, aikaa on. Ruokajutut ovat lakanneet kiinnostamasta, sekä niiden lukeminen että kirjoittaminen, vaikka kokkaaminen ja leipominen ovat minusta edelleen mukavaa puuhaa. Lukemiseen käytän myös paljon aikaa, mutta lukemistani kirjoista kirjoittaminen tuntuu samalla tavalla merkityksettömältä kuin omista syömisistä kirjoittaminen. Life-style blogi voisi olla monipuolisempi, mutta minulla ei nimenomaan ole mitään life-styleä. En shoppaile, en sisusta, en seuraa muotia, en syö ulkona enkä matkustele, en saa vaikutteita mistään menevästä tuttavapiiristä ja työelämä on osaltani ohi. Politiikasta, uskonnosta ja sairauksista en ainakaan aio kirjoittaa ikinä. Tässä on nyt harkittavana kirjoitanko yhtään mistään, kun olen näin tylsä.

Jos tämä nyt on grande finale, niin tässä tulee kuitenkin leivontaresepti. Ihan vain siksi, että tästä on tullut meillä kotona suosikki. Se on sairaan terveellinen ja sopii siihen jokakesäiseen harhaan, että nyt liikutaan, syödään kevyesti ja saadaan sellainen olo, että vielä se vuosikausien takainen vyötärönpaikkakin alkaa oireilla ja jonain päivänä ennen kuin syksy pimenee ja sen mukana mieli mustuu, se löytyy! Se vyötärö!
 Resepti on poimittu Ruotsin kesä- ja joulumieheltä, Ernst Kirchsteigerilta. Hän on taiteellinen monilahjakkuus, joka ohjelmissaan restauroi, nikkaroi, ompelee, kokkaa ja leipoo - sellainen yhden miehen Strömsö.
Nämä kaurakeksit tai -näkkärit valmistuvat nopeasti ja helposti.
Tarvitaan:
1 dl  auringonkukansiemeniä
1 dl pellavansiemeniä
1 dl sesaminsiemeniä
1 dl kauraryynejä
2 dl vehnäjauhoja
2½-3 dl ruissihtijauhoja
2 tl suolaa 1 tl leivinjauhetta
1 dl oliiviöljyä
2 dl vettä
Kaikki ainekset sekoitetaan taikinaksi, josta kaulitaan n. puolensentin levy. Otetaan muotilla/ leikataan taikinapyörällä näkkäreitä. Minä vielä kaulitsin taikinalevyn "kruskavelilla", mikä se sitten suomeksi onkin, tuo nyppyinen kaulin, jolla tehdään kuvioitua pintaa. Paistetaan 15-20 minuuttia 200-asteisessa uunissa. Voi syödä sellaisenaan ja haaveilla kangastuksen lailla väikkyvästä vyötäröstä, voi voidella ja laittaa jotain päällisiä JA TIETYSTI voi voidella viikunamarmeladilla ja sen päälle vankka viipale brietä tai auraa, muutama ihan aluksi ja  goodbye ja hasta la vista kaikki vartalohaaveet, mutta suurta mielihyvää, aluksi.
                                     Kaulinperhe on  saanut vieraaksi serkkunsa Piirakkapulikan.

lauantaina, kesäkuuta 01, 2013

Päiväkirjat

Kuuluisia päiväkirjoja ja päiväkirjoihin perustuvia muistelmateoksia on aina ollut runsaasti tarjolla. Luulisin, että useimmat tytöt pitävät päiväkirjaa jossakin lapsuutensa/nuoruutensa vaiheessa, pojat sen sijaan  eivät yleensä innostu päiväkirjan kirjoittelemisesta. Minä muistan kirjoittaneeni murrosikäisenä ja käytin jopa koodinimiä ja englantia varjellakseni olemattomia salaisuuksiani niin kuin nyt kukaan olisi ollut niistä kiinnostunut. Luulin muita kaltaisikseni. Minä, pikkusisko isolla marginaalilla, en malttanut kerran olla salaa lukematta mystistä vahakantista vihkoa, joka kuului jommallekummalle isosiskolle. Siinä ei ollutkaan päiväkirjamerkintöjä, vaan jonkinlaisia rakkausrunoja ja -aforismeja.Yksi hyvin arkinen ja ankea loru jäi mieleeni: 
             " Turha elää, turha kuolla
               turha toisen turpaa nuolla ".
Siinä oli alle kymmenvuotiaalla pohtimista. Kai joku rakkauteen pettynyt oli kiteyttänyt saamansa opetuksen noihin sanoihin.Minun elämäni oli niin yksitoikkoista eli romantiikka puuttui, etten jaksanut pitkiä jaksoja kirjoitella läksyistä ja koetuloksista.
Aikuisena olen joskus kirjoitellut ihan vain itselleni selvittääkseni ajatuksiani. On ihan totta, että kirjoittaminen toimii terapiana. Kirjoitettuina ongelmat kutistuvat ja ratkaisut kirkastuvat kirjoittajalle eikä tilanne tunnu enää ylivoimaiselta. Nyt ainoa kirjoitusharrastus on tämä blogi, mutta tämä ei suinkaan ole päiväkirja. Sensuroin paljon suojellakseni mahdollisia lukijoita tai itseäni.
Jäätyäni pian vuosi sitten eläkkeelle tartuin projektiin, joka minun olisi ehdottomasti pitänyt käynnistää jo lapsena, mutta ei se lapsen päähän neuvomatta tule.  En älynnyt sitä vielä silloinkaan, kun se olisi ollut hyvä neuvo omille lapsille. Minä aloitin lukupäiväkirjan pitämisen. Pienessä sievässä kovakantisessa punamustassa kirjassa on tilaa 140:lle lukuelämykselle. Kirjailijan nimi, kirjan nimi, päivämäärä milloin luettu loppuun ja pari riviä tilaa lyhyelle kommentille. Aion toivorikkaana ostaa muutaman lukupäiväkirjan varastoon, jos vaikka elämä jatkuu, pää pitää ja silmät kestävät. Tämä on myös hyvä, pieni lahja innokkaalle nuorelle lukijalle. Olisinpa itse saanut sellaisen niin olisin samalla saanut itselleni tärkeän ja mielenkiintoisen harrastuksen. Olisi todella kiinnostavaa tutustua nuoreen itseensä ja nähdä mikä kiinnosti, miten mieltymykset muuttuivat, milloin löytyi uusia lempikirjailijoita, miten lukutottumukset sijoittuivat muihin elämäntapahtumiin, miten oma ikä ja kulloinenkin aikakausi heijastuivat  kirjojen valinnassa. Pieniä punaisia voisi jo olla puolensataa ja aikani menisi niiden selaamiseen.
Ensimmäisessä lukupäiväkirjassani on 64 merkintää ja aina on tiedossa kirjoja, jotka haluan lukea. Kirjat eivät maailmasta lopu lukemalla. En myöskään aio vaihtaa paperille painettua kirjaa mihinkään elektroniseen.Kirja on kaunis esineenäkin ja kirjojen täyttämä huone on kodikas ja mielenkiintoinen, haisee pölylle ja kertoo asujastaan. Joudun välillä toppuuttelemaan kirjaintoiluani. Nyt löytyi ihana tuhannen palan palapeli, Botticellin Kevät, jonka parissa aika kuluu kuin siivillä. Nenänpään tai ukkovarpaan etsiminen on rentouttavaa ja vie painolastia mielestä yhtä tehokkaasti kuin kirjoittaminenkin.
                                      

        








tiistaina, toukokuuta 21, 2013

Eläkeläiskakut

On yllättävän helppoa unohtaa olevansa ehtoopuolen ihminen kunhan ei katso peiliin tai yritä heittää kuperkeikkaa. Mutta muistutuksia ikääntymisestä tulee myös postiluukusta. Kuulun ikäni perusteella sellaiseen kohderyhmään, jolla on ilmeisesti omat erityistarpeet, joiden täyttäminen on tuottava markkinarako.

Meille ei ole tilattu valtakunnallisen eläkeläisjärjestön lehteä ja siksipä kai siitä tulee aina silloin tällöin näytenumero.Siellä on artikkeleita asumisesta, terveydenhoidosta, matkailusta, harrastuksista, ruoasta jne., ihan hyviä ja mielenkiintoisia useimmiten. Mutta se, mikä minusta tuntuu oudolta ja välillä koomiseltakin, on lehden mainokset. Ne poikkeavat täysin ns. "normaalien" lehtien mainoksista. Ikäihmisellä on ilmeisesti usein kuivat silmät, kaihi, harveneva tukka, korvista ja nenästä tunkee pitkiä karvoja, omat hampaat ruskistuvat, tekohampaat lonksuvat, korvissa suhisee ja suuta kuivaa. Ja tämä kaikki koskee vain päätä ja sitäkin vain ulkoisesti. Kun mennään alaspäin, tulee ihan sietämättömiä asioita vastaan: hidas ruoansulatus, ummetus, ripuli, närästys, lonkka- ja polvinivelongelmat, vaivaisenluut, vasaravarpaat, kuivat limakalvot, tihentynyt virtsaamistarve, virtsankarkailua ja - auta armias - myös kiinteää jätettä voi karkailla!!Mutta apua löytyy, jos on mainoksiin uskomista ja osan voi tilata suoraan kotiin, huomaamattomasti ja hienotunteisesti toimitettuna. Proteesiteippiä ja -kiinnitysainetta, silmätippoja, kuulolaitteita, kävelytukia, rollaattoreita, seniorinojatuoleja, suurennuslaseja,tukisukkia, jarrusukkia, lämmittimiä, tukivöitä, edestä kiinnitettäviä rintaliivejä, terveyskenkiä, tukipohjallisia, liukuvoiteita, vaippoja, silittämättä siistejä vaatteita resoreilla, lista on loputon. Ihan oma lukunsa ovat senioreille  kohdistetut matkailumainokset: riemukkaat (= vanhaa tanssimusiikkia) risteilyt ja kiinnostavat (= kotiseutumuseoita ja muuta kansanperinnettä) bussiretket monine lepo- ja vessataukoineen.En ole toistaiseksi ollut yhdelläkään seniorireissulla, joten voi olla, että asenteeni on suotta ennakkoluuloinen. Mutta kun  näiden kaikkien mainoksien pohjalta ajattelen mitä matkalaiset pyörälaukkuihinsa pakkaavat ja päällensä pukevat ja  mistä puhuvat, tunnen lievää paniikkia enkä ainakaan toistaiseksi halua mihinkään iän perusteella koottuun ryhmään.

Mutta viimeksi lehdestä löytyi leivontareseptejä eivätkä ne ole mitenkään ikäsidonnaisia. Ei se vanhuksenkaan suu ole tuohesta. Tein näitä vadelma-valkosuklaa kakkusia ja lopputulos oli oikein maistuva, tosin paljon rumempi kuin lehden kuvassa.
                                                    
Ruotsalaiset reseptit tuntien vähensin sokerin määrää, ettei mene yltiömakeaksi.
Taikinaan tarvitaan:
200  g   voita, huoneenlämmössä pehmennyttä
1      dl  sokeria
1      dl  perunajauhoja
4      dl vehnäjauhoja
1     rkl vaniljasokeria tai 1 tl vaniljauutetta, ihan aitoa tai yhden vaniljatangon siemenet
Kaikki aineet voi hurauttaa koneella/nyppiä käsin  taikinaksi, joka saa huokaista hetken jääkaapissa. Pikkuvuoat ovat itsekullakin mitä ovat. Metalli- tai foliovuoat on syytä voidella. Minä kaulitsin taikinan, otin muotilla pyörylöitä ja painoin ne silikonivuokiin. Taikinasta voi myös ottaa pallukoita- n. 20 kpl - ja litistellä ne vuokiin.
Täytettä varten
125  g  voita sulatetaan ja joukkoon lisätään
150  g valkoista suklaat karkeasti rouhittuna ja sinne se sulaa
2      munaa ja
1      dl sokeria sekoitetaan, ei tarvitse vaahdottaa, ja lisätään voi-suklaaseokseen.
Täyte jaetaan kristillisesti vuokiin ja päälle tuoreita tai sulatettuja vadelmia. 175-asteiseen uuniin n. 25 minuutiksi.Jäähtyneinä päälle pöläys tomusokeria.
Tämä varmasti toimisi myös yhtenä isona paina (siis pai), mutta paistoaikaa pitää siinä tapauksessa miettiä tai ehkä suorastaan alustavasti esipaistaa pohja. Minä teen pieniä jatkossakin, niin ei tarvitse miettiä yhtään mitään, mikä sopii parhaiten minun Nalle Puh-mallisille aivoilleni.

torstaina, toukokuuta 16, 2013

Kuusi kertaa viisi

Minä olen jo pitkään möyröttänyt omissa oloissani kun mikään ei huvita. Siihen, ettei huvita on syynsä, mutta ei tilanne parane hiukkaakaan möyröttämisellä. Tänään minut ravisteli ajattelemaan asioita vähän toisin, kun menin pitkästä aikaa vilkaisemaan muutamaa blogia. Ja siellä se oli, Huumorinkukan ehdotus, että vastaisin sellaiseen leikkimieliseen kyselyyn. Luin hänen vastauksiansa ja omat alkoivat surrata pääkopassa. Miksikäs ei. Itse asiassa ihan mielenkiintoista miettiä elämää tästä näkökulmasta, varsinkin kun se viime viikkojen näkökulma ei ole saanut aikaan muuta kuin ahdistusta.Kiitos Huumorinkukka, paras kukka!

Viisi asiaa, joita tarvitsen päivittäin
-silmälasit. Kotona olen mieluummin ilman, mutta kotioven ulkopuolella ja televisionkatselussa pakko olla lasit, joten kyllä tarve ilmenee joka päivä.
-kahvia ensitöiksi herättyä ja mielellään kerran pari päivän mittaan, tummapaahtoista sen olla pitää.
- lukemista
- lukemista
- ja lukemista, aina on useampi kirja menossa ja lista pitkä niistä, joita on metsästettävä kissojen ja koirien kanssa.
- ja pian on sudokujen ratkaiseminen nousemassa päivittäiseksi tarpeeksi.
Viisi elokuvaa, joita suosittelen
- Nuori kapinallinen vuodelta 1955 ihan vain siksi, että James Dean teki niin lähtemättömän vaikutuksen, söpö kuin mikä, vaikka oli elokuvan nähdessäni kuollut ja kuopattu vuosia sitten. Mutta niin söpö.
- Ang Leen ohjaama Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme, kaunis ja huima fantasia
- Rita Hayworth - avain pakoon, jännittävä, vauhdikas, mutta ennen kaikkea arvot kohdallaan, syyttömänä tuomittu sai oikeutta ja paha tietysti palkkansa, vahva tarina ystävyydestä
- Piiat , kertomus rohkeudesta nousta sortajia vastaan, naisten vapautumisesta vanhoista asenteista ja tavoista.
- Julie & Julia , kokkausta koko elokuva, Meryl Streepistä on urallaan ollut moneksi. Tässä elokuvassa hän on ihanan hersyvä, isokokoinen (?) ja rumaääninen diplomaatinpuoliso, joka haluaa oppia ranskalaisen keittiön salat ja onnistuu siinä suorastaan legendaarisesti.
Ja keille minä näitä suosittelen? Ollaanpas realisteja, näistä voisi pitää joku toinen eläkeläisnainen.
Viisi materialistista lahjatoivetta
Realistina ajattelen, että lahja voisi olla sukulaisten yhdessä antama, ei mitään huiketa summia.
- minulle saa mielihyvin antaa iPadin.Surfailua ja nettisudokuja sängyssä!
- KitchenAidin tehosekotin
- Birger Kaipiaisen Paratiisi-astiaston keittokulho, peräisin vuodelta 1969, mutta ei vaan vanhene.
- jäätelökone, sellainen fiksu, jossa on sisäänrakennettu kompressori (mikä se sitten onkin?!) niin ettei tarvitse jäädyttää mitään kulhoja pakastimessa ja silti jäätelö valmistuu puolessa tunnissa.
- muutaman kilon kimpale parmesaania, että saa kerrankin surutta lisätä parmesaanilastuja tuotoksiinsa.
Viisi paikkaa, joissa kävisin
 -Amsterdam, nyt kun Rijksmuseumin restaurointi on vihdoinkin päättynyt ja lopputulos kaikkien arvioiden mukaan loistava. Kelpaisi siellä Rembrandtin ja Vermeerin töitä ällistellä.

- Santiago de Compostela pohjois-Espanjassa, se on Baskimaasta alkavan pyhiinvaellusreitin päätepiste ja oikeastaan olisi mahtavaa tehdä se koko vaellus. Vaan ei ehkä mahdollista, mutta ainakin osia .
- Suvannon kylä Pelkosenniemellä, ainoa joka säästyi Lapissa tuholta ja on kaunis, perinteinen kylä, palkittu kulttuurinähtävyys.
 - San Francisco. Poika kävi siellä työn merkeissä ja äiti tietysti piti yhteyttä skypen avulla ja siinä kuuli kaikenlaista mielenkiintoista kaupungista ja tuli tutkittua kartat ja nähtävyydet ja historiat netiltä, niin että sekin työ on ikään kuin valmiiksi tehty matkaa varten
- Kiinan muuri, Pekingin lähettyvillä. Se on kuulema myytti, että astronautit näkivät Kiinan muurin kuusta, mutta minä haluaisinkin nähdä kuun sieltä muurilta, pitäisi olla mahdollista.
Viisi adjektiivia, jotka kuvaavat minua
- ensimmäisenä tulee mieleen paksu, se tulee mieleen jo aamulla heti herätessä, joten kyllä se tähän kuuluu.
- pehmeä, tämä seuraa tietysti automaattisesti tuosta ensimmäisestä, mutta kyllä se koskee kropan lisäksi myös luonnetta, sellainen haikaileva päättämätön myötäilijä.
- epäsosiaalinen, tarvitsen paljon omaa aikaa eikä minusta ole small talkiin, outojen kanssa en halua puhua yhtään mitään, sosiaalinen media - facebook, twitter, instagram ja mitä niitä on, on minulle kauhistus.
- pessimistinen, valmiiksi ojan pohjalla niin enpähän putoa korkealta enkä pety .
- velvollisuudentuntoinen, se mikä on tehtävä on tehtävä, vaikka henki menisi, lupaus on pidettävä, vaikka henki menisi
Viisi elämänohjetta
- elä hetkessä, kuuluisa carpe diem, älä märehdi menneitä, sieltä ei voi mitään muuttaa, älä kuormita tulevaisuutta, siitä emme mitään tiedä. Tämän opin minä olen elämästä saanut ja omakohtaisesti kokenut ja niin yritän elää nytkin. Asioita ei voi murehtia valmiiksi etukäteen, silta ylitetään vasta sitten kun se tulee vastaan.Tämä elämänohje on 1, 2 ja 3.
- uskalla olla oma itsesi, ei enempää, ei vähempää.Kulissien pystyssäpitäminen syö kaikki voimat ja ennemmin tai myöhemmin kulissit kaatuvat.
- elämästä ei taida tulla uusintoja, joten on elettävä täysillä, mutta kohtuus on useimmiten paras. Ei pidä polttaa kynttiläänsä molemmista päistä, fanaattisuus kuluttaa.Se koskee mielestäni kaikkia elämänaloja, ihmissuhteita, elämänkatsomusta,työtä, harrastuksia, nautintoja,



lauantaina, huhtikuuta 13, 2013

Masa-ambrosia

                                                      Tämän kakun teen toistekin!

Katselen leivontaohjelmia, kun löytyy kiinnostava leipoja, mutta koska myös netti tarjoaa niin loputtomasti blogeja ja videonpätkiä, olen tullut krantummaksi. Tulee helposti sellainen olo, että kaikki on koettu, "been there, seen it, got the T-shirt". Mutta tämä pitkä, kylmä kevät ei anna paljon ajankulua, joten olen katsonut televisio-ohjelmia ilman isompaa intoa. Olen pitänyt monista tanskalaisista sarjoista ja nyt on Forbrydelsen-sarjan 3. sesonki viimeistä osaa vailla eli komisario Sarah Lundin on saatava syyllinen kiinni ja sitten on kyllä sen kunnon, meille kuuluvan kevään oltava täällä. Anna Pihl on toinen hyvä sarja tanskalaisesta naispoliisista ja  erittäin suosittu täällä on ollut Borgen, jossa päähenkilö on Tanskan pääministeri, nainen hänkin. Jatkoa odotetaan. Minulla on sellainen käsitys, että se on näytetty myös Suomessa, en vain tiedä millä nimellä.

Tanskalainen leivontaohjelma Det söde liv on myös minun mieleeni. Kööpenhaminalainen kondiittori Mette Blomsterberg tekee huimia luomuksia, niin leivonnaisia kuin jälkiruokia, ja mikä on idearikkaan ammattilaisen tehdessä  kunnon välineillä. Hänen ohjelmistaan olen saanut monta vinkkiä työtavoista ja joskus suorastaan innostunut. Viimeksi hän teki masariinikakun ja ambrosiakakun risteytyksen, jota päätin itsekin kokeilla. Mutta seurailin ohjelmaa aika pinnallisesti, tein toisella silmällä ärsyttävän vaikeaa, minua jo pitkään jurppinutta sudokua, koska tiesin, että resepti on ohjelman nettisivuilla. Vaan eipäs jumankekka ollutkaan. Googlasin puoli päivää kaikilla kielillä, vaan ei löytynyt. Ja siitäkös halu tehdä se halvattu kakku vain yltyi ja tein sen omilla mitoilla ja hyvä tuli ja sitä oli mukava tehdä, se kävi terapiasta. En oikein ymmärrä mistä moinen tunne tuli. Olen jo leipoillut useita vuosikymmeniä ja se on ollut mukavaa, mutta että nyt ihan niin mukavaa... Se on kyllä tämän kylmän kevään syytä sekin.

Ambrosiakakun ohje on blogissanikin, mutta nyt tuli lisäyksenä se mukava vaihe.
Siis kone vatkasi supervaahdoksi kahta munaa + yhtä valkuaista ja 2 dl sokeria+½ tl vaniljajauhetta, sitä oikeaa. Olin sulattanut valmiiksi 125 g voita ja lisännyt voisulaan 0.75 dl appelsiinista puristettua mehua. Ihan aluksi olin pessyt sen appelsiinin suorastaan saunapuhtaaksi ja raastanut sen kuoren oranssin osan ja levitellyt raasteen lautaselle kuivumaan (se ei kuivempana sotke kuorrutusta sanoi Mette B). Odottamassa oli myös 3½ dl vehnäjauhoja + 1½ tl leivinjauhetta. Pyöreä tasapohjainen vuokakin oli jo voideltuna ja pohjalla leivinpaperiympyrä varmistamassa, että tulee vuoasta kerralla ja ehjänä. Uunikin oli lämpiämässä, tavoitteena 175 astetta.
Ja nyt se uusi vaihe. Otin 100 g huoneenlämpöistä mantelimassaa ja aloin käsin (yhtä puhtaat kuin appelsiini) muokata sitä silikonialustalla. Mette B leipoo teräksisen leipomistason päällä, marmorinenkin kävisi, mutta kumpaakaan ei minulla ole. Lisäsin mantelimassaan 25 g voita ja ½ dl sokeria ja lopuksi vielä yhden keltuaisen ja litsuttelin kaiken käsin pehmeäksi, sileäksi...se oli se mukava, palkitseva tunne. Siinä vaiheessa tajusin, että vaihekuvat olisivat havainnollistaneet paljon paremmin kuin pitkä rönsyilevä teksti, mutta siinä minä olin kädet möhnässä, uuni alkoi olla kuuma ja kone oli vatkannut oman osuutensa. Niinpä lisäsin mantelimassan ja sitten vuorotellen appelsiinimehuvoisulaa ja jauhoja. Sitten vain vuokaan ja paistumaan n. 40 minuutiksi.
Jäähtyneelle kakulle tomusokerikuorrutus (teelusikallinen voisulaa. ruokalusikallinen appelsiinimehua, teelusikallinen Cointreau´ta ja sen verran tomusokeria, että tuli notkeasti levittyvää). Päälle ripottelin appelsiinikuoriraasteen ja mantelirouhetta.

Kakku on hyvää ja mehevää, sitä lajia joka säilyy hyvin. Mutta ei säilynyt. Me söimme sen.


lauantaina, huhtikuuta 06, 2013

Retkimuonaa


Kevään edistyminen on edelleen masentavan hidasta. Ei tee mieli eväsretkelle, kun hyinen viima ja kohmeinen maa onnistuvat mitätöimään auringon ponnistelut päästä voitolle. Näihin aikoihin on monesti istuttu luonnossa naama aurinkoon ja nautittu termoskahvit ja eväät. Minäkin lähden reippailemaan, jos sovitaan että eväät tulevat mukaan, vaikka muuten oleilen mieluummin sisätiloissa.

Tämän päivän ruoka olisi hyvinkin sopinut retkellä nautittavaksi. Tein perunapizzan.
Pizzapohja tavanomainen:
25   g    hiivaa
2½  dl   vettä
1     tl    suolaa
0,3  dl    oliiviöljyä
5     dl vehnäjauhoja    
Ja taikinalle puolen tunnin nostatus. Sillä aikaa minä  kuorin ja viipaloin ohuelti 6-8 keskikokoista perunaa (jauhoinen lajike), odottavat vuoroaan kylmässä vedessä. Hienonnan veitsellä 4 valkosipulinkynttä, homma helpottuu jos ripottelee kynsille vähän suolaa, niin ne mehustuvat ja suorastaan vaativat saada hienontua. Pohjan kaulin ohueksi (- ja muistan aina kaulinta käyttäessäni olla rajattoman kiitollinen siitä, että kolmisen vuotta sitten tartuin berliiniläisessä tavaratalossa kaulinsukkaan, joka oli minulle kollolle täysin outo leivontaväline. Sen hankittuani ei ole mikään taikina tarttunut kaulimeen ja kun on silikonileivinalusta niin ei tartu siihenkään ja "äiti leipoo hymyellen", tosin minun "pienoiset piimäsuuni" ovat maailmalla.)
Valkosipulisilppuun sekoitan 2-3 rkl oliiviöljyä ja sivelen mössön tasaisesti koko pohjalle, ja sitten on aika kuivata perunaviipaleet talouspaperilla ja levittää ne kauniisti kuin kattotiilet pohjalle, mustapippuria ja ripaus sormisuolaa ja 2-3 desiä juustoraastetta.

Alkuperäinen ohje suosittelee västerbottenia, ruotsalaista herkkujuustoa, mutta minä hyödynnän jämät ja yhdistelmäksi tuli cheddar-parmesaani-pecorino-mozzarella-präst, rauhoittavaa päästä kerralla kaikista kanteista. Koska minulla ei satu olemaan tuoretta rosmariinia, ripsuttelen pizzamaustetta purkista. Ja sitten uuniin, 25-30 minuuttia, 225 astetta. Pohjan saa kauttaaltaan mukavan rapeaksi, kun antaa pellin olla uunissa niin kauan kuin uunin lämpiäminen kestää. Ehkä hivenen hankalaa siirtää pizzaa tulikuumalle pellille, mutta kyllä se leivinpaperin päällä siirtyy, varsinkin jos on apukäsiä paikalla.

Tällä keittiöön tehdyllä kevätretkellä syötiin pizzan kanssa tonnikalasalaattia.














sunnuntaina, maaliskuuta 31, 2013

Jossakin on jo kevät,

vaikka minä en näe siitä täällä muuta merkkiä kuin vihreää tarjousparsaa kaupassa. Mutta olen toiveikas...

Tämä parsapiiras on mielestäni ensisijaisesti tyylikäs, taiteellinen designpiiras, mutta niin yksinkertainen, että sen pyöräyttää hetkessä vaikka yhdellä kädellä. Hiukan enemmän on vaikeusastetta, jos samalla seisoo yhdellä jalalla. (Se on minulle jo ylivoimaista. Taitaa olla niin, että tällaisella liikuntaa kaihtavalla  ihmisellä alkaa tasapainoaisti iän myötä heiketä. Siksi minua suorastaan tympäisi nähdä netissä videonpätkiä maailman vanhimmasta voimistelijasta. Hän on saksalainen 86-vuotias mummeli, hopeanharmaa tukka ja naama iän mukaan, mutta, notkea sutjakka vartalo. Hän temppuilee voimistelutelineillä, kävelee käsillään ja heittelee voltteja. Se vanharouva käy varmaan liikesarjojaan läpi jokaikinen päivä säilyttääkseen notkeutensa. Ei käy kateeksi.Se voimisteleminen, vartalo kylläkin)

Piiraspohja on kaupan valmista voitaikinaa, siitä suorakaide, jonka pituus lasketaan parsojen määrästä ja leveys on parsan pituus + 3 senttiä. Reunat voi taittaa tai vain vetää veitsellä tai taikinapyörällä  1½ sentin "saumanvarat", jolloin reunat nousevat esipaistettaessa (200 astetta/ 10-15 minuuttia).Sillä aikaa parsoista tehdään tasapitkiä leikkaamalla puiseva tyvi pois. Pohjalle levitetään 4 desiä vahvaa juustoraastetta, minulla cheddaria, ja juustopetille parsapojat köllimään, vuorotellen päät ja jalat vastakkain, voidellaan oliiviöljyllä ja ripsutellaan mustapippuria ja sormisuolaa päälle ja pojat uuniin, noin 20 minuuttia 200:ssa asteessa, lämpöä voi nostaa, jos taikinaan ei tule ruokaisaa väriä.
Tarjoillaan hiukan jäähtyneenä raikkaan salaatin kera. Pääsiäishenkinen brunssiruoka, alkuruoka tai iltapala. Hyvää valkoviiniä?

Jälkiruokana tarjosin nougatjuustokakkua, jonka reseptin löysin Open kahvilasta, hänen, jolla on aina niin täydelliset esteettiset kuvat.Muutin reseptiä niin, että tein pohjan hienonnetuista dominokekseistä. Lopputulos oli oikein maukas, mutta jysähti kuin tiiliskivi vatsanpohjaan ja väki kaikkosi ruokalevolle.










lauantaina, maaliskuuta 23, 2013

Kasvispata


Keväistä ja kevyttä tekisi mieli niin päälle kuin lautaselle, mutta ei tämä takatalvi ainakaan toivomalla lähde. Onneksi mikään ihmisen aikaansaama ilmastonmuutos ei ainkaan toistaiseksi vaikuta päivän pituuteen, niin että ainakin ollaan menossa valoisaa aikaa kohti.
Kasvispata on olevinaan kevyttä ruokaa, koska se on kasvisruokaa, mutta siihen voi lisätä makunsa mukaan kalaa tai lihaa.Mutta kannattaa aloittaa tekemällä ensin kylmä kastike, jonka maut saavat asettua jääkaapissa sillä aikaa kun pata valmistuu. Kastikkeessa on turkkilaista jogurttia, sitruunamehua, makeaa chilikastiketta, suolaa ja tujaus sambal oelekia.

Padassa on:
1   sipuli
1   iso porkkana
2   paprikaa, keltainen ja punainen
1   pienehkö fenkoli
1   suurehko palsternakka
200 g parsakaalia
200 g kukkakaalia

Kasvikset on paloiteltu, suikaloitu, viipaloitu suupalakokoisiksi, kuullotettu öljytilkassa ja siirretty sitten paistokasariin, jonka pohjalle on lirautettu
2 dl kasvislientä (jauheesta)
2 hienonnettua valkosipulinkynttä.
Siinä saavat putputella, mukaan loraus soijaa, jauhettua valkopippuria, currya, paprikajauhetta, suolaa.
Ei kypsennetä mössöksi, vaan pitää erottaa mauista mikä on mitä ja napakkuuttakin saa jäädä.

Lopuksi sekoitetaan joukkoon
1 tlk (410 g) valutettuja vehnänjyviä (niiden tilalla voisi olla jotain papuja).
Siinä se sitten onkin. Minä en tiedä mikä minua taas riivasi (tämä ei sitten ole mikään kannanotto ajankohtaiseen riivaajakeskusteluun) kun piti viime tipassa ruveta improvisoimaan ja murustelin pinnalle feta-juustoa. Näkyy kuvassa, siksi selitys. Tuoreet yrtit olisivat sopineet niin makuun kuin ulkonäköön, mutta niitä ei kotona ollut enkä minä minkään yrtin takia työnnä nenääni ulos viimaan ja pakkaseen.

Minä olen aina ollut sellainen, etten ymmärrä enkä malta olla muuntelematta reseptejä, hyviksikin koettuja eikä siitä aina hyvää seuraa. Mutta kun on ihan pakko saada harrastaa edes hiukan luovuutta  Kokkaajan luovuudet onneksi syödään pois eivätkä jää piinallisiksi muistutuksiksi siinä missä omatekemä taide ja kökkökäsityöt ja -askartelut, jos luovuuden lahjaa ei ole suotu.

lauantaina, maaliskuuta 16, 2013

Parsapasta - pastaparsa

Parsaa on nykyään saatavilla ympäri vuoden, mutta hinnasta huomaa milloin varsinainen parsasesonki on taas kerran saapunut. Se on kaksinverroin ilahduttavaa, sillä parsa on sekä hyvää että kevään merkki ja ja kevättä tässä odotellaan hartaasti pitkän kylmän kauden päätteeksi.
Nyt tuli vastaan edullinen neljänneskilon puntti vihreää parsaa ja tarkoin mietittyäni päätin tehdä siitä pasta-aterian, vihreän kasvisherkun, joka sopii myös nimikkeen pasta primavera alle.Näitä tarvitaan:
                 mutta ananas työntyi kuvaan ennen aikojaan, kuuluu vasta jälkiruokaan 


Tein muka kahdelle, mutta tuli neljälle. Mitat sovittelin saatavilla olevien pakkausten mukaan, ettei jäisi hukkapaloja.
250 g   vihreää parsaa, puisevan tyviosan leikkasin pois, perunankuorimaveitsellä höyläilin varsia ja pilkoin ne noin 4 cm:n palasiksi
150 g   sugar snapseja - minä en tiedä mitä ne ovat suomeksi. Ruotsi ottaa avosylin kaiken mikä   tulee Amerikasta, vaikka näille on myös ruotsalainen nimi salladsärtor. Oli miten oli, ne ovat  herneen palkoja, jotka ovat pulleita ja rapeita (snapsahtavat katkaistaessa) siinä missä sokeriherneen palot ovat lituskoita ja nahkeita (eivät snapsahda)
Runsaasti vettä kattilaan, suolaa sopivasti ja kiehuvaan veteen ensin parsapalat pariksi minuutiksi, sitten herneenpalot ja puoliminuuttia kiehumista, nostellaan reikäkauhalla vihannekset sivuun ja kiehuvaan keitinveteen lisätään 
250 g    pastaa, keväiseen ilmeeseen sopivat erinomaisesti perhoset, farfalle, ja saavat kiehua pakkauksessa ilmoitetun ajan. Ennen kuin pasta kaadetaan lävikköön, otetaan talteen myöhempää käyttöä varten
 2 dl      keitinlientä.
Pastakattilaan laitetaan:
2 rkl    voita ja
2         hienonnettua valkosipulinkynttä
ja parsapalat ja  herneenpalot  ja kypsytellään niitä pari minuuttia ja sitten lisätään taas
 2 rkl    voita
1          avokado kuutioituna (siis olen poistanut kuoren ja kiven...)
            keitetty pasta
1 dl      parmesaani-  ja/tai pecorinoraastetta
1 dl      basilikasilppua
Suolaa? Mustapippuria. Keitinlientä notkistamaan sopivaksi. Pyöräytetään sekaisin, tarjoiluastiaan ja lisää juustoraastetta päälle. Syömään. Patonkia tarjolle. Salaattia? - ei oikeastaan.
Mutta jälkiruoaksi mielellään jotain raikasta, hedelmä tai jäätelöä. Me otimme sekä että, kun oli tuoretta ananasta. Ruikaus kinuskikastikettakin.
Tuli keväinen mieli. Vielä se kesä tulee.


perjantaina, maaliskuuta 08, 2013

Kukkakaalikeitto, pienesti päivitetty



Huomaan siirtyneeni entistä enemmän soppalinjalle: nopeaa, helppoa, loputtomiin muunneltavissa sen mukaan mitä kaapista löytyy. Maukas kasvisruokakin on minusta helpompi saada aikaan, kun rajaa suunnittelun keittoon.
Tämä kukkakaalikeitto on ihan konstailematon sosekeitto, mutta tähän tuo vähän nykyajan henkeä tarjota se katkarapujen ja sipsien höystämänä. Annoksessani on valkosipulimaustettuja ruissipsejä, mutta varmasti myös perunalastut tai tacosipsit sopivat.
Näin tein 4 annosta:

1 sipuli hienonnettuna
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna
1 maustemitta kuminaa
50 g voita, jossa sipulit ja kumina kuullotetaan, samoin
1 keskikokoinen kukkakaali lohkottuna. Saavat saada vähän väriä pintaansa. Sitten lisätään
7 dl vettä + 1 kasvisliemikuutio ja annetaan putputella kypsäksi ja sitten soseutetaan.
Lisätään
2 dl kuohukermaa ja maistelemalla
suolaa ja valkoista balsamicoa
- ja sitten taas irtauduin reseptistä ja lisäsin rippusen chiliä ja köntin yrttimaustettua ranskankermaa, koska siitä köntistä oli aika päästä eroon.

Minä olen pikku hiljaa tullut ikätietoiseksi - kukapa ei tulisi, kun joka aamu on vedettävä päivä päivältä kankeampi kroppa käyntiin ja siedettävä peilistä tuijottavaa roikkunaamaa. Ehkä siksi yritän olla "menossa mukana" - edes jälkijoukoissa - näissä ruoka-asioissa. Vaatemuoti ei minua kiinnosta hiukkaakaan (siis minä ja farkkuleggarit - not in anybody´s dreams!!, pelkkä ajatus tekee kipeää), nuorten kuuntelema musiikki ahdistaa.Elokuvissa en halua käydä ollenkaan, jos on pienikin mahdollisuus, että kyseinen elokuva kiinnostaa parikymppisiä, sillä he  huutelevat, viheltelevät, tömistelevät ja minä en kestä sellaista käytöstä. Minähän olen Vihainen Vanha Nainen.

Mutta keittiössä voin tehdä myönnytyksiä nykymenolle. Tein esimerkiksi näitä muodikkaita ei-ihan-cake-popseja. Tämä oli jo toinen kerta, resepti on Huumorinkukalta, ja tekniikkani sen kuin vain paranee.. Nyt jo hyvin ammattimaisesti tökin kuorrutetut pallukat  kuivumaan tikun nenässä styroksilevyyn ja tunsin suurta tyydytystä niin tekemisestä kuin lopputuloksesta. Ja miksi en olisi tuntenut, jos olen hyvää vauhtia lähestymässä sitä vaihetta jolloin useimmille ikäihmisille riittää nautinnoksi sujuva suolentoiminta.
                                                                     

sunnuntaina, maaliskuuta 03, 2013

Herkullisia murhia

Olen aina lukenut ajankuluksi ja viihteeksi dekkareita ja suurin osa niistä on sellaisia, jotka unohtuvat samantien, kun viimeinen sivu on kääntynyt.Mutta on myös monia sellaisia, jotka voi luokitella tasokkaaksi kirjallisuudeksi. Nyt olen sitten tutustunut sellaisiin, joissa on hyvin jännittävät ja rajut juonenkäänteet ja ennen kaikkea omalaatuiset päähenkilöt. Näitä monissa maissa huippusuosittuja dekkarilöytöjäni en voi kuvailla kuin ärsyttävällä muotisanalla koukuttava, kun parempaakaan sanaa en löydä.Eli kun yhden luin, halusin heti lukea loputkin ja nyt kun se urakka on tehty, odottelen malttamattomana uusia murhia samojen päähenkilöiden selvitettäviksi. Suomennoksia löytyy osalle - tulevat vain hitaanlaisesti - minun saatavillani ovat helpoiten ruotsinkieliset.

Jussi Adler-Olsenista tuli Tanskan menestynein dekkarikirjailija sen jälkeen kun hän loi komisario Mörckin ja Q Osaston. Komisario on taitava etsivä, mutta hän on myös itsepäinen, kärsimätön, itsekeskeinen ja vailla minkäänlaisia seurustelutaitoja. Hän ei tule toimeen kenenkään kanssa ja saa siksi poliisilaitoksen kellariin oman osastonsa, jonka tehtävänä on selvittää vanhoja selvittämättömiksi jääneitä rikoksia. Hänen avukseen palkataan salaperäinen ja monitaitoinen maahanmuuttaja, muslimi Assad.

Ruotsissa on pitkään vallinnut oikea dekkaribuumi ja minulla on montakin mieluista kirjailijaa, mutta nyt on kiinnostavin kaksikko Michael Hjorth ja Hans Rosenfeldt. Heidän kirjojensa päähenkilö on kriminaalipsykologi Sebastian Bergman. Hän on suorastaan vastenmielinen manipuloidessaan ihmisiä oman etunsa nimissä eikä hänen moraalinsa myöskään tunne rajoja. Hän oli aikoinaan työssään hyvin menestynyt ja kuuluisa kunnes tsunami vei mennessään hänen vaimonsa ja tyttärensä ja vei siten pohjan hänen elämältään. Hän menetti otteensa kaikkeen normaaliin. Aika ajoin hän pääsee vanhoilla suhteillaan auttamaan murharyhmää hankalien tapauksien selvittelyssä, mutta hän on taidoistaan huolimatta suuri rasite ryhmän toiminnalle. Sebastianin ongelma on seksuaalinen riippuvuus. Hän, yli viisikymppinen pehmeänpulska mies hakee yhden yön juttuja, mieluiten joka yö.Hänellä on käsittämätön vetovoima naisiin ja seuran saaminen onnistuu lähes sormia napsauttamalla. Hän ei välitä näistä naisista hiukkaakaan, seksi on ainoa tavoite ja saatuaan mitä haluaa, hän häipyy yön selkään koskaan palaamatta.Kirjoissa ei ole mitään seksikuvauksia ollenkaan - onneksi -, mutta hänen alituiset naisasiansa sotkevat rikostutkimusta ja ärsyttävät ryhmän muita jäseniä suunnattomasti.

Sekä komisario Mörck että psykologi Bergman eivät ole pelkästään rasittavia, vaan myös hyvin monisärmäisiä ja älykkäitä, itselleen rehellisiä ja lukija huomaa olevansa heidän puolellaan kaikesta huolimatta. Rikoksia selvitetään nykytekniikalla ja juoni on vauhdikas ja täynnä yllätysmomentteja, mukana on myös virkamiesten ja yhteiskunnallisesti korkeassa asemassa olevien korruptiota. Kirjat voi lukea erillisinäkin, mutta parhaiten jää koukkuun lukemalla  järjestyksessä ja samalla pääsee seuraamaan henkilöiden elämänvaiheita ja kehitystä. Komisario Mörckin ja Assadin välille kehittyy aito ja syvä ystävyys suurista kulttuurieroista huolimatta. Sebastian Bergmanin suhteen lukijalla herää ajoittain pieni toivonpilkahdus, että pakonomaisen naisten hyväksikäytön tilalle voisi tulla edes  joksikin aikaa ihan oikea ihmissuhde.

Adler-Olsenin suomalainen kustantaja on Gummerus ja sarjasta on käännetty 2 kirjaa, Vanki ja Metsästäjät .
Bazar Kustannukselta löytyvät Hjorth&Rosenfeldtin Mies joka ei ollut murhaaja ja Oppipoika.

sunnuntaina, helmikuuta 24, 2013

Uusi tuttavuus

Kuvassa on ateria, joka on itse asiassa tähteistä "pimpattu" eikä ansaitse siinä mielessä tulla kuvatuksi ja kuvailluksi.Lautasellani on ensin munankeltuaisessa ja maustetussa parmesaani-jauhoseoksessa leivitetty, sen jälkeen paistettu broileripihvi, sienikastiketta, perunaa, porkkanaviipaleita ja sokeriherneitä, kukin oman keittoaikansa mukaan keitettyinä ja sitten SE JOKIN, jonka ehkä kaikki suomalaiset tuntevat, mutta minä ulkosuomalainen en. En tiedä edes nimeä suomeksi enkä googlailemallakaan löytänyt mitään. Uutuus löytyi lähikaupastani, italialainen bellaverde-lajike, ruotsiksi sparrisbroccoli eli kirjaimellisesti parsaparsakaali. Parsabroccoli ehkä kuulostaisi järkevämmältä, mutta minä en ole ollenkaan ajan tasalla uudissanojen suhteen (Olen hiljattain oppinut, että maamyyrä on nykyään kontiainen, mikä minusta on mahtava oivallus nimistönlaatijoilta, umpisuomalainen ja kuvailee hyvin kohdetta. Ja juurirotankin (???) uusi nimi myllikäs jää kerrasta mieleen).SIIS MITÄ minun lautasellani on?! Sen varsi on parsamaisen hoikka , maku makeampi ja pehmeämpi kuin parsakaalin varren (jonka minä jätän käyttämättä, anteeksi anteeksi), kukinto mielestäni samanmakuinen. Hinta on kalliimpi kuin parsakaalin, 200 g:n pakkaus maksoi euroissa n.1.60. Ostan toistekin.

Elokuvissa ja tv-sarjoissa amerikkalaislapsia aina lahjotaan/uhkaillaan syömään parsakaalinsa, mutta jos se niin vastenmielistä on, kannattaisi vanhempien päästää itsensä vähän helpommalla ja tarjota aluksi tätä bellaverdeä - ravintoarvokin yhtä hyvä - ja siitä sitten hivuttautua varsinaiseen parsakaaliin, jos se on parasta mitä äiti/isä voi ravinto-opillisesti ja kasvatuksellisesti jälkikasvulleen tarjota.


keskiviikkona, helmikuuta 20, 2013

Aino ja Ainot

Tässä ovat minun uudet tossuni, elämäni ensimmäiset Aino-tossut.Reinot ja Ainot ovat olleet olemassa koko elinikäni ja paljon kauemminkin. Minulla niihin liittyy muistoja varhaislapsuudesta. Olin jo ehtinyt unohtaa tossut, mutta kun ne kokivat uuden tulemisen, tiesin että jonakin päivänä minäkin haluan sellaiset. Malleja ja värejä on monta, ballerinatkin voisivat olla ihan mukavat kotikengät kerrostalossa kun on lämpimät lattiat eikä ole tarvetta kipaista postilaatikolle. Mutta ihan tunnesyistä minä halusin  klassilliset Ainot, uudelle ajalle myönnytyksenä punainen väri alkuperäisen ruskean asemesta.

Selkeä, hyvä muisto lapsuudesta on naapurin täti, jolla oli kotipiirissä aina Aino-tossut ja ruudullinen esiliina.Ainoissaan hän kipitti puuliiteriin, kaivolle ja postilaatikolle, istahti välillä pihakeinuun kun paikalle osui juttuseuraa.Tädin nimikin oli Aino ja minä tietysti pienessä maailmassani pidin itsestään selvänä, että tossut oli nimetty hänen mukaansa ihan niin kuin luulin, että Hanna-tädin kakut olivat koko valtakunnassa saaneet nimensä oman tätini kunniaksi. Naapurin Aino oli todella mukava täti, puhelias ja ystävällinen, mutta tarvittaessa tomera, ison poikalauman äiti kun oli. Hän piti jöötä  kaikille muksuille.

Naapurin tädit, joista suurin osa oli kotosalla, olivat lapsille tärkeitä aikuisia, joita tervehdittiin niiata niksauttamalla ja joita toteltiin, jos heillä oli huomauttamista. Aivan mahdoton on ajatus, että heille olisi sanottu vastaan saatika nimitelty ja haistateltu. Sellaiseen eivät syyllistyneet isotkaan pojat, niin rumasti ei kerta kaikkiaan käyttäydytty päin naamaa, vaikka nimettöminä ja pimeyden turvin saatettiin tehdä koiruuksia omenavarkauksista ja asiattomista ovien  koputteluista alkaen.

Silloinen elämäntapa loi lapsille turvallisuutta. Jos kotona ei jostain syystä ollut ketään, tiesi että apu löytyy naapurista oli ongelma mikä tahansa.Kyllä silloinkin varoiteltiin tuntemattomista aikuisista, ei pidä ottaa vastaan mitään tarjottua eikä missään tapauksessa lähteä matkaan, mutta emme me koskaan tavanneet sellaisia epäilyttäviä aikuisia. Muistan, että me kulmakunnan lapset pohdimme paljon namusetä-ilmiötä - miksi ihmeessä joku setä haluaa siepata lapsen, lapsethan ovat vaivaksi. Ilmeisesti meitä oli kunnolla varoiteltu aiheesta. Joidenkin kodeissa oli sellainenkin kasvatusmetodi, että uhattiin antaa tottelematon lapsi mustalaisille, eikä sekään uhkailu oikein kestänyt lähempää tarkastelua edes lapsen aivoilla.Mitä ihmettä ne mustalaiset ylimääräisillä lapsilla tekisivät kun heillä muutenkin oli toimeentulovaikeuksia kiertelevän elämäntapansa vuoksi.

maanantaina, helmikuuta 11, 2013

Porkkanakeitto


Keitto on loputtoman muuntelukelpoinen ruokalaji. Sitä voi tehdä kaikista kasviksista ja vihanneksista(nojaa, turnipsi??), voi soseuttaa, rikastaa maustetuilla kermoilla ja tuorejuustoilla, voi tehdä ruoantähteistä. Tekee ison määrän kun kerran tekee ja pakastaa vastaisen varalle. Moni keitto "petraa kuin sika juoksuaan" lämmittämisellä seuraavana päivänä, hernekeitto on oiva esimerkki. Uskon, että tavallinen kotikokki voi tehdä keiton "omasta päästään" ihan ilman reseptiä, vaikka muuten ainakin minulle on mahdotonta kehitellä ihan uusi ruokalaji, se on ammattilaisten tai lahjakkaiden amatöörien hommaa.

Tämä minun keitto-ohjeeni ei kuitenkaan ole omaa tuotekehittelyä, vaan hyväksi todettu luottoresepti, sopii hyvin alkukeitoksi tai kevyehköksi pääruoaksi, josta voi tehdä täyttävämmän kunnon voileivällä.

4:lle tarvitaan:

½    kg kuorittuja porkkanoita karkeana raasteena
1     keskikokoinen purjo viipaloidaan ja viipaleet silputaan vielä pienemmiksi
1     rkl  rypsiöljyä kuumennetaan kattilassa ja raaste + silppu kuullotetaan pehmeiksi
Lisätään kattilaan
8     dl kalalientä (liemikuutioista, fondista tai vaikka kaloista keitettyä, keinot on monet) ja
200 g katkarapujuustoa (esim. Crème Bonjour, Kavli) ja keitellään pienesti parikymmentä minuuttia.
Lopuksi joukkoon lurautetaan
ruokakermaa sen verran, että koostumus on sopiva.
Suolaisuus pitää tarkistaa, ripaus jauhettua valkopippuria, pienempi ripaus chilipippuria ja reilusti tillisilppua.
Keiton kruunaa kunnon lusikallinen tujua smetanaa. Tölkillinen smetanaa ärhäköityy sambal oelekista, sitruunamehusta ja 150 grammasta katkarapuja krouvisti pätkittyinä.

Keiton voi myös tehdä lihaliemeen ja maustaa savuporotuorejuustolla ja käyttää tillisilpun asemesta persiljasilppua. Smetanaan sekoitetaan kylmäsavuporosilppua katkarapujen tilalle.

Kuvan kädessä on munariisipasteija keiton lisukkeena. Käsi näkyy syöneen katkarapupläjäyksen ensi töikseen.

tiistaina, helmikuuta 05, 2013

Hyvää Runebergin päivää !


Tällä reseptillä olen hoitanut Runebergin päivän jo vuosikymmeniä kun parempaakaan ei ole tullut vastaan. Edelläoleva sanavalinta tuo mieleeni jostain syystä pohjalaisen rehvastelun siitä, kun "hyvää yritetähän, mutta priimaa pakkaa tulemahan". Mutta parempia torttuja ei meillä osata kaivata , nämä ovat meille priimaa. Makuasia.

Ystävänpäivänä voisi tehdä uuden satsin näitä, koska minä en ainakaan muista mitään perinteistä leivonnaista sen päivän juhlistamiseen.Onkohan sellaista olemassa? Se olisi ainakin leipomoille hyvä sesonkituote. Ruotsissa annetaan sydänystävälle rasia punaisia sydänmarmeladeja tai suklaasydämiä, ruusuja ja kaikenlaisia pusi-pusi viestejä. Suomi ei muistaakseni ollut ihan yhtä pusi-pusi silloin kauan sitten viime vuosituhannella, mutta kyllä Suomessa on moni asia muuttunut, joten voi  olla että ystävyydenosoitukset  ovat nykyään hyvinkin tunteellisia, ihan hali-halia.

Tänä vuonna minulla  on kuitenkin tiedossa aivan erikoisohjelma ystävänpäivän viettoon. Meidät isovanhemmat on kutsuttu päiväkotivierailulle R-salmelle, on ohjelmaa ja tarjoilua, odotamme ihan malttamattomina!

lauantaina, helmikuuta 02, 2013

Sodan arvet

Irja Wendischin Pitkä taistelu - sotilaiden lasten selviytymistarinoita (Gummerus 2012) tuli käsiini aivan sattumalta. Hänellä on tästä aiheesta omakohtaista kokemusta ja hän on jo aikaisemmin kirjoittanut siitä pari muuta kirjaa, mutta ne eivät ole tulleet tietooni. En osaa sen kummemmin arvioida tätä kirjaa, mutta sen lukemisesta oli ainakin se seuraus, että se antoi paljon ajateltavaa ja loksautti kohdalleen asioita, jotka olen tiennyt vaan en ajatellut loppuun asti.

40-luvun suuret ikäluokat, joihin minäkin kuulun, ovat valtaosaltaan sotilaiden lapsia ja heidän äitinsä sotilaiden vaimoja, ja tämä lähtökohta on vaikuttanut näihin ikäluokkiin rajusti.Rajuinta oli varmasti se miten sota vaikutti sotilaiden ja heidän perheittensä elämään, mutta kun sodan kauheudet olivat ohi, ei niiden jälkihoitoon ollut minkäänlaista järjestelmää. Jokainen hoiti omat ongelmansa niin kuin hoiti, useimmat vaikenemalla, ja se vei kaikki voimat.

Elämä rintamamiestalojen seinien sisällä ei ollut aina suuntautunut kohti uutta parempaa tulevaisuutta. Lapsia syntyi paljon, mutta suuri osa oli henkisesti heitteillä, koska vanhemmilla oli sotatraumansa, joiden takia elämä ei ollut tasapainoista.Moni mies hoiti itseään viinalla, mutta se ei poistanut sodan kauhuja mielestä, vaan toi lisää ongelmia. Suuri osa valitsi vaikenemisen, ei menneisyys puhumalla muutu piirun vertaa. Osa miehistä hakeutui aina vaan kaveriporukoihin käymään sitä loputonta sotaa, mutta lapsille ei selitetty sotaa eikä siitä puhumisen tarvetta. Lapsiin kohdistettiin koko ajan vaatimuksia olla kunnolla, ei saa häiritä, ei saa valittaa, pitää tyytyä kaikkeen, sillä kaikki oli heillä kuitenkin paremmin kuin sodan aikana.Lapset joutuivat tuntemaan syyllisyyttä siitä, että heidän vanhempansa olivat kokeneet sodan kaikkine kauheuksineen. Huonohermoiset vanhemmat purkivat turhautumistaan lasten ruumiilliseen kurittamiseen, syystä ja välillä syyttäkin. Lapset oppivat tarkkailemaan kodin ilmapiiriä ja tiesivät milloin oli syytä yrittää olla näkymätön. Asioista ei puhuttu, ne haudattiin elävältä. Moni siirsi aikuisena huomaamattaan tämän saman mallin omaan perheeseensä niin käsittämätöntä kuin se onkin - siirtää omille lapsilleen sitä ahdistusta, josta itse kärsi koko lapsuuteensa. Ilmankos sanotaan, että sodan arvet löytyvät vielä sotilaiden lastenlasten elämästä.

Minä olen aikuisena oppinut arvostamaan turvallista lapsuuttani. Se ei ollut itsestään selvyys niissä oloissa. Se on ollut suuri voimavara myöhemmissä vaikeuksissa. Isäni oli vuosia sodassa, mutta hänellä oli onni palata sieltä fyysisesti ja henkisesti terveenä.Vanhempani eivät käyttäneet ollenkaan alkoholia ja varsinkin isä oli syvällisesti ajatteleva mies, josta sota teki vakaumuksellisen pasifistin. Hän ei kertonut sotakokemuksiaan ennen kuin aloin itse - lähes eläkeikäisenä - niistä kysellä. Mutta kaikesta muusta meillä kotona keskusteltiin, siitäkin, että vihollinen on ihminen hänkin, ettei sodissa ole voittajia. Meillä ei kuritettu lapsia ja se mitä luvattiin myös pidettiin. Mutta kyllä me olimmekin kilttejä ja rauhallisia lapsia. Se tuli ajan hengestä ja varsinkin  koulusta. Minullekin kehittyi oikein ylisuuri kiltin tytön syndrooma ja jatkuva suorittamisen tarve. Vasta keski-ikäisenä löysin sisäisen Peppi Pitkätossuni ja pääsin olemaan erilainen ja omanlainen, mutta ei minusta koskaan tullut mitään näkyvää kapinallista. Tai eihän sitä koskaan tiedä, ei luovuta toivosta.Mitä jos kaikki murrosiän älyttömyydet puhkeavat vasta vanhainkoti-iässä? Häirikkömummu syyttää siitä tietysti sodanjälkeisen ajan ankeutta.


tiistaina, tammikuuta 29, 2013

Sitruunahyvää

Taannoinen blogitaukoni aiheutti aukkoja ruokakulttuuriin (siis omaani) ja niitä olen näin jälkikäteen paikkaillut alan blogeja selailemalla.
Avokadopastahurma oli jo laantumassa, kun minä siitä sain tietää ja tietysti kokeilin heti, ne muutamat tarvittavat aineetkin ovat niin helposti saatavilla. Minä en hurmaantunut, mutta oli se ihan syötävää ja helppo resepti kannattaa pitää mielessä kasvissyöjien kestitykseen.
Toinen juna, josta myöhästyin, kulki jo viime kesänä ja kysymyksessä onkin kesäisen kevyt ja raikas ja ennen kaikkea helppo jälkiruoka.Sen englanninkielinen nimi on lemon posset. Sen jälkiosalle en löydä käännöstä millekään kielelle. Aineksia on tässäkin vähän, mutta ei sitä kevyeksi voi väittää, jos ajattelee energiamäärää, sitruunan lisäksi  pelkkää kermaa ja sokeria.
Minä en kaloreita laske vaan näin tässä mahdollisuuden ottaa taas  käyttöön martinilasit kun minulla sellaiset vihdoinkin on ja olen tähän teemaan juuttunut. Mutta hyvääkin se on syö sitä millaisesta astiasta tahansa.

Neljään martinilasilliseen tarvitaan:

4      dl kuohukermaa ja
1½   sokeria
ja näitä keitellään kevyesti 3-4 minuuttia. Kevyesti keitteleminen tarkoittaa, että kerma kuplahtelee eli pulpahtelee ja sokeri ehtii sulaa. Sen jälkeen lisätään
1 dl sitruunamehua, pari sitruunaa siihen tarvitaan

Kun kermaseos hiukan jäähtyy, sen voi annostella (tiedätte mihin) ja panna annokset muutamaksi tunniksi jääkaappiin ja siellä ne sitten hyytyvät ja saavat vanukasmaisen koostumuksen.(Ne kasvissyöjät, joille teen avokadopastaa saavatkin lemon possettia jälkiruoaksi, koska hyydyttämiseen ei käytetä liivatetta!)
Päälle tuoreita marjoja, jos ei niitä ole, niin pakastettuja.Minulla ei ollut, laitoin pakastevadelmia. Ne lötsöt eivät ole mikään silmänilo, mutta ei se makua haitannut.

lauantaina, tammikuuta 19, 2013

"Vadelma ja avokado ne yhteen soppii,

huomenna pannaan samaan koppiin eli kuppiin". Tämä jälkiruokaohje on sikahelppo ja nopea ja vähien aineiden takia edullinenkin. Lopputulos muistuttaa rakenteeltaan jäätelöä/jäädykettä ja on terveellistä, jos sillä on jotain merkitystä .Jos sitten sattuu omistamaan martinilasit, jollaiset minä onnenmyyrä onnistuin hankkimaan elämäni ehtoota sulostuttamaan (ja vielä halvalla kuin kuin Vilénin Sulo), on esillepanokin juhlava. Tämä voisi  tietysti olla välipalakin siinä terveellisessä muodossa ilman makeutusta, mutta sitä voi sitten syödä mistä tahansa kupposesta.
Siis neljälle:
250 g pakastevadelmia, suoraan pakastimesta
1 kypsä avokado pilkottuna
1 tl vaniljapulveria tai -sokeria
ja kaikki hurautetaan tehosekoittimella tai monitoimikoneella tai jollakin vitkuttimella tasaiseksi massaksi. Siinä se on. Minä tietysti lisäsin tomusokeria ihan vain maun vuoksi.Terveellisenkin ravinnon täytyy maistua hyvältä, onhan mielenterveyskin osa tätä ihmisen psykofyysistä kokonaisuutta.

Tämä oli vasta koekappale tätä lajia. Jatkossa laitan (jos laitan) tähän annokseen vadelmajäätelön/ jäädykkeen  rinnalle myös vaniljajäätelöpallon. Siitä tulee makeutta ja annos on nätimmän näköinen.


lauantaina, tammikuuta 12, 2013

Ikimuistettavat martinilasit






Minulla venähti tässä taannoin postausten väli puolen vuoden mittaiseksi, joten kirjoitushalujen herättyä jouduin selailemaan vanhoja tekstejäni palauttaakseni mieleeni mitä siellä on. Minulla ei tietenkään ole minkäänlaista reseptihakemistoa blogissa päästäni puhumattakaan.  Siinä lukiessani sain monesti ällistyä olenko mennyt tuommoistakin kirjoittamaan ja miksi. Lemon curd kermahössön yhteydessä haikailin kauniin esillepanon merkeissä martinilasien puuttumista taloudesta. Nyt pitää päivittää tilanne:astiakaapissa on kuin onkin martinilasit tätä nykyä! Ei niistä martineja ole juotu ja tuskin koskaan juodaankaan. Jätän sen tason hienostelun James Bondille, shaken tai stirred. Minä käytän laseja jälkiruoka-astioina.

Minä en ole hiukkaakaan kiinnostunut vaatemuodista, mutta olen hiukan, ihan hiukan, astiafriikki.
Pyrin käymään kaiken maailman taloustavara- ja astia-outleteissä ja tehtaanmyymälöissä aina kun se sopii. Aina ei sovi. Täytyy olla diplomaattinen. Toinen osapuolikin on välillä diplomaattinen ja lähtee ukisematta kuskiksi, kantajaksi ja seuraksi. Reissuun voi yhdistää jonkun turistikohteen, museon tai näyttelyn, mutta käydään ainakin kahvilla tai syömässä ja vietetään mukava päivä. Mutta hyvin usein hän inisee, ettei halua, meillähän on jo molemmilla kuppi ja lautanen.

Lokakuussa Villeroy& Boch informoi  sähköpostitse kanta-asiakkaita mahtavasta tilaisuudesta hankkia super-edullisesti  heidän tuotteitaan. Paikka olisi lähes jalkapallokentän kokoinen entinen tehdashalli viitisenkymmentä kilometriä meiltä . Sinne! Minä hekumoin selaten heidän nettisivujaan ja odotin tapahtumaa malttamattomana kuin lintu päivää. Aioimme olla hyvissä ajoin paikalla eli varttia ennen kuin ovet avattaisiin. Paikalla oli väkeä kuin merenmutaa, jono kiemurteli silmänkantamattomiin. Olivat kai tulleet ennen ns. sianpieremää .Ovimikot päästivät aluksi sisään turvallisuussyistä sopivan määrän, valtaosa odotti sateessa vuoroaan päästä ostoksille, lisää pääsi sitä mukaa kuin toisesta ovesta tuli ulos. Sain käyttää kaikki suostuttelukeinoni , ettei lähdetty pois niiltä jalansijoilta. Miehillä tuntuu aika yleisesti olevan sellainen geneettinen ominaisuus, että jonottaminen herättää aggressiot ja aiheuttaa  pakokauhua. Onnittelen itseäni siitä, että osasin hoitaa tilanteen niin, että pääsimme sentään sisälle asti.

Tavarat olivat isoissa avatuissa kuljetuslaatikoissa ja laatikoiden välit olivat käytäviä  ristiin rastiin, mutta väkeä oli niin paljon, ettei ollut mitään mahdollisuutta valita mihin päin halusi suunnistaa. Oli mentävä mihin virta vei. Ostoskärryt olivat loppuneet ensimmäisten  parinkymmenen jälkeen ja kaukaa viisaat olivat varustautuneet Ikea-kasseilla. Minulla pelkät kädet ja mies, joka alkoi heti vaatimaan ulospääsyä, happi loppuu, halli sortuu, ihmiset tuuppivat ja tallaavat toisia hamstratessaan hullunkiilto silmissään. Mies tajusi myös välittömästi, että kassajonot tulevat olemaan mielettömät, sinne pitää yrittää suunnata heti eikä alkaa hyperventiloida. Minun pakokauhuni kasvoi koko ajan, en löydä mitään, kaikki viedään nenän edestä, en pääse poikkeamaan sinne missä astia-ihanuudet siintävät. JA SITTEN näin, että seuraavan kuutionkokoisen laatikon pohjalla oli kuin olikin vielä jäljellä yksi pakkaus. Sukellus sinne ja sain näppeihini pakkauksen ja siinä oli 8 martinilasia!!! Minun, ehdottomasti minun, minä tarvitsen, en voi elää ilman niitä, niitä ei minulta oteta, tapan tarvittaessa, jonotan kassoille vaikka ikuisuuden (2 tuntia siinä meni), mies pysyy mukana siitä yksinkertaisesta, syystä ettei pääse liikkumaan mihinkään suuntaan, eikä hän halua ottaa sitä riskiä, että minä säntään taistelemaan jostain kiposta ja ajaudun taas kauemmas kassoista.

Martinilasit ovat kalliisti lunastettu aarteeni enkä ole sen jälkeen vihjaillut sanallakaan outleteistä, enhän minä ihan järjetön ole. Mutta pikapuoliin lähdetään visiitille Suomeen ja matkan varrella on ABC, jonka yhteydessä Arabia-Iittalan tehtaanmyymälä... Minusta tuntuu, että me saatamme pysähtyä siellä kahvitauolle...Myymälässä voi olla jotain sellaista, joka vain odottaa noutajaansa, että pääsisi kotiin... Minun kotiini...

keskiviikkona, tammikuuta 09, 2013

Historia opettaa







Ruotsin televisio tuotti ja esitti viime syksynä 6-osaisen sarjan Historieätarna, joka oli erittäin suosittu ja johon katsojat vaativat nyt jatkoa. Minäkin pidin kovasti tästä ohjelmasta, jonka lajiksi on määritelty infotainment eli yhdistelmä informaatiota ja viihdettä. Jokaisessa jaksossa käsitellään jotakin Ruotsin historian aikakautta ruoan välityksellä. Ohjelman juontajat pukeutuvat aikakaudelle tyypillisiin vaatteisiin, asuvat ajalta peräisin olevassa asunnossa ja ennen kaikkea syövät vain ja yksinomaan kyseiselle ajalle tyypillistä ruokaa, jonka joku tunnettu keittiömestari valmistaa perehdyttyään huolellisesti vanhoihin dokumentteihin, ruokalistoihin, keittokirjoihin (Ruotsin ensimmäinen on vuodelta 1755). Näin eletään kussakin jaksossa viiden vuorokauden ajan. Vanhin ajanjakso on 1600-luku, nuorin 1970-luku. 
Sarja elävöitti minunkin historiantietojani, jotka ovat suureksi osaksi unohtunutta kirjaviisautta. Syöminen on aina elämänläheistä ja kertoo kuitenkin paljon yhteiskunnasta, elintasosta ja kulttuurista. Samoin vaatetus heijastelee hyvinkin aikaansa ja tietysti sitä mistä säädystä on kysymys. En ole tullut pohtineeksi alushousujen historiaa, mutta nyt selvisi sekin, ettei se ole pitkä, ilmankin pärjättiin. 1800-luvun alussakin miesten paita oli niin laaja ja löysä, että sen sai käärittyä jalkojen väliin jonkinlaisiksi alushousuiksi. Naisilla – aatelisilla – oli tiukka kureliivi jo 1600-luvulla ulkonäkösyistä, mutta laaja hame ja monet alushameet lämmittivät niin, ettei housuja älytty kaivata.
Ruoka tuntuu ajan kuluessa  koko ajan parantuneen, se on tuoreempaa, monipuolisempaa ja ennen kaikkea sitä on riittävästi. Eläimenruhosta käytettiin ennen aivan kaikki, menneinä vuosisatoina oli tarjolla niin mullin turpaa, kieltä, keuhkoa  kuin friteerattua kukonhelttaa ja ruokajuomana aina vaan olut, usein lämmitettynä. Ehkä se oli ravitsevaakin, mutta juontajien mielestä jatkuva kaljoittelu ja snapsien juominen viiden vuorokauden ajan piti heidät humalassa kellon ympäri ja se kävi voimille.

1970-lukua käsittelevä ohjelma innosti minua muistelemaan, sillä minähän olen elänyt sen, mutta unohtanut kuinka naurettavaa aikaa se oli: alaspäin levenevät kellohousut, korokekengät, hollannikkaat, pitkät hiukset kaikilla, jättiläismäiset silmälasit, paljon velouria, batiikkivärjättyä, kaftaaneja, otsanauhoja, paimentolaisturkkeja, kukkahuiveja ja kaikki tämä räikeissä väreissä, paljon oranssia ja ruohonvihreää ja tietysti kakanruskeasta velourista pehmovaatteita. Ja näissä vermeissä me sitten vedimme säilykkeitä, suurta herkkua. Säilykeananasta, säilykekatkarapuja, säilykelohta eli venäläistä socraa, säilykeparsaa, pulverimuusia, pulverisuklaavanukasta, pussikeittoja. Pitkäjyväinen riisi oli ilmestynyt puuroriisin rinnalle ja siitä tehtiin eksoottista jauheliharisottoa, eksotiikka tuli herne-maissi-paprikasta. Mausteeksi suolan ja pippurin lisäksi ripaus valkosipulijauhetta, tuoretta ei vielä helpolla löytänyt.Ja kaikki tupakoivat kaiken aikaa kaikkialla, kesken ateriankin, sillä se oli edistyksellisen ajan tapa ja siinä siniharmaassa savuhuurussa kasvoivat lapsetkin kasvattamatta, sillä rajojen asettaminen oli taantumuksellista.
Ja niin me koimme elävämme Uuden Uljaan Ajan Eturintamassa matkalla Lopullisen Täyttymyksen Aikaan, jolloin ihminen saisi kaiken tarvitsemansa  säilykkeenä ja pulverina.